Příliš hlučná samota
Suomennos: Eero Balk
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 126
Pisteet: 1/5
Mistä minulle: kirjasto
Ikuisuushaasteeni Ikkunat auki Eurooppaan on jo vaivannut jonkin aikaa. Kun helmikuussa kävin Tšekissä, Brnon kaupungissa, ajattelin lukea jonkun paikallisen teoksen. Ja kas vain, Wikipedia arpoi minulle Bohumil Hrabalin, syntyjään siis brnolainen.
Liian meluisa yksinäisyys kertoo paperinpaalaaja Haňťasta. Teos on oikeastaan hänen kahdeksaan lukuu jaettu monologinsa. Haňťa tuhoaa työkseen kirjoja suunnilleen 1950-luvun Prahassa ja siitä saadaankin peilattua niin filosofiaa, yhteiskunnallisuutta kuin seksuaalisuuttakin. Haňťa on varsinainen antisankari ja koko teoksessa on jokseenkin ankean monotoninen sävy.
Rehellisesti sanottuna en saanut tästä mitään irti. Jokseenkin oudossa allegorimaisuudessaan tämä toi mieleen Jenny Erpenbeckin Vanhan lapsen tarinan, joka tosin oli tätä parempi. Liian meluisa yksinäisyys on lyhyt, mutta raskas teos. Luin sitä monta päivää ja jaksoin kerrallaan vain yhden luvun. Pidempään en tämän parissa viihtynyt ja sinnittelin tämän loppuun vain siksi, että saisin taas yhden Euroopan maan haasteeseeni.
En löytänyt tästä mitään, mistä olisin pitänyt. Haňťa on pirun tylsä. Hrabalin kieli on polveilevaa; välillä lauseet ovat pitkääkin pidempiä, toisinaan taas lyhyempää sorttia. En saanut rytmistä otetta. Tarina oli tylsä. En jaksanut huvittua ulosteella tanssilavaa sotkeneesta Mančinkasta, eivät puistattaneet hiiret Haňťan housunlahkeissa ja törmäsin jälleen myös filosofiymmärtämättömyyteeni.
Arvioni jää nyt vähän tyngäksi, mutta koen itseni vähän jääviksi sanomaan mitään kirjasta, josta en saanut mitään irti. (Siinä sitä filosofiaa...) Jospa tähän loppuun laittaisi otteen heti kirjan alusta:
Kolmekymmentäviisi vuotta olen tehnyt töitä paperinkeräyksessä ja se on minun love storyni. Kolmekymmentäviisi vuotta olen paalannut jätepaperia ja kirjoja, kolmekymmentäviisi vuotta olen sotkenut itseni kirjaimiin, joten muistutan tietosanakirjoja, joita olen tänä aikana paalannut varmasti kolme tonnia, olen ruukku täynnä elävää ja kuollutta vettä, riittää kun hiukan kumarrun, niin alan valua silkkaa somaa ajatusta, minut on sivistetty vastoin tahtoani, enkä oikeastaan edes tiedä, mitkä ajatukset ovat minun ja minusta ja mitkä olen lukenut, ja niin olen näinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena yhdistynyt itseeni ja minua ympäröivään maailmaan, koska lukiessani en oikeastaan luekaan, noukin kauniin lauseen ja imeskelen sitä kuin karamellia, kuin siemaillen likööripikarillista niin pitkään, että tuo ajatus liukenee minuun kuin alkoholi, imeytyy minuun niin pitkään, että se ei ole vain aivoissani ja sydämessäni vaan purskahtelee pitkin suonistoani aina hiussuonten latvoihin asti.(s. 7)
Nimestä ajattelin , että haa, tuo täytyy lukea.. tiedät mitä varten, mutta sitten lainauksen jälkeen totea, että kiitos ei minullekaan:)
VastaaPoistaLuin tämän (samaiseen haasteeseen) ja pidin hieman enemmän kuin sinä vaikkei tämä mitenkään suosikiksi noussutkaan.
VastaaPoistaMutta tsekkiläisistä, kai olet Karel Capekia lukenut? Salamanterisota on hieno spefi-klassikko...
Hoh! On jäänyt vastaamatta. En ole Capekia lukenut, mutta pistänpä nimen muistiin!
VastaaPoistaLuin nyt tämän tekstisi ja tuli mieleen, että ehkä tuo mainittu 'love story' on sekin käsitettävissä kirjalliseksi viittaukseksi? Olihan Love Story 70-luvun alun teoksia kuten sen pohjalta tehty elokuvakin.
VastaaPoista