Sarja: Valtakunta #1
Suomennos: Sarianna Silvonen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 478
(Postaus sisältää spoilereita!)
No niin. Tässä sitä nyt on. Romantasiaa. Genre, joka on kaikkien huulilla ja genre, joka osuu täysin siihen fantasiajanoni ytimeen, jota olen pyrkinyt ravitsemaan ennen kuin koko romantasia-sanaa oli keksitykään. Genre, jota kirjoitan myös itse – olen kirjoittanut noin 20 vuotta, mutta toistaiseksi julkaisematonta.
Okaruusujen valtakunta avaa Valtakunta-sarjan ja on lähtöisin aivan supersuositun yhdysvaltalaisen Sarah J. Maasin kynästä. Olen tuntenut voimakasta lukuhäpeää siitä, että meni näin kauan ennen kuin tulin tarttuneeksi hänen tuotantoonsa – semminkin kun ottaa ylläolevan lausumani huomioon. Mutta jotenkin oli sellainen aavistus, että ehkä Maasin tuotanto ei ole minun makuuni...
Ja valitettavasti osuin oikeaan. Tämän lukeminen oli paikoin suorastaan tuskallista ja vaikka nykyisin jätän herkästi kirjan kesken, niin tuon ylläolevan lausuman vuoksi halusin lukea tämän loppuun. Että josko jotakin... Mutta ei.
Tarina siis kertoo nuoresta ihmisnaisesta, Feyrestä, joka tulee ampuu suden. Susi on saalistamassa kaurista, joka on Feyren köyhälle perheelle elintärkeä, joten pakko mikä pakko. Pahaksi onneksi susi sattui olemaan haltiasukua ja hyytävä vihanpito ihmisten ja haltioiden välillä aiheuttaa sen, että Feyre raahataan haltioiden valtakuntaan Prythianiin, jolla on ihmisten keskuudessa hirveä maine. Feyre jää naamiokasvoisen pedon vangiksi, joka paljastuu ylihaltia Tamliniksi. Feyren viha muuttuu intohimoiseksi rakkaudeksi, mutta muinainen kirous asettaa parin ylle omat haasteensa.
Okaruusujen valtakunta ammentaa paljon saduista. Lähtökohta on selkeä kumarrus Kaunottaren ja hirviön suuntaan ja klassiset kolme tehtävää ja arvoituksetkin saavat sijansa. Tämä ei häirinnyt lainkaan, mutta haltiat ja heidän ylimaallinen kauneutensa alkaa olla vähän kaluttu luu meikäläisen kohdalla. Kaipaisin jotain ihan uutta ja omaa.
Joitakin voi häiritä "vihollisista rakastavaisiksi"-trooppi, mutta minulle se on yksi lemppareita. Feyren ja Tamlinin suhde vain muuttui siihen rakastavaiset-osastolle niin nopeasti, että vanha ei pysynyt perässä. Käänne tapahtui liian äkkiä ja olisin halunnut vähän pidempää kärvistelyä. Tämä teki sen, että Feyren ja Tamlinin suhde ei ollut mielestäni yhtään uskottava ja oli yksi hailee, että mitä sille käy. Sen sijaan Feyren ja Rhysandin välien kehkeytymisessä oli jotain toivoa ja tilanne jäikin avoimeksi. Rhysand on tosin ehkä red flagein henkilöhahmo ikinä ja tekisi mieli huutaa Feyrelle, että älä jumalauta nyt edes harkitse (ja silti samaan aikaan itseäkin vähän hykerrytti, olen kauhea).
Isoin turn-off oli ehkä kulttuurierostakin kumpuava suureellisuus ja syy, miksi en ylipäätään innostu amerikkalaisesta viihteestä. Okaruusujen valtakunnassa kaikki oli suurta; suru, kauneus, viha, rakkaus, ratkaisut... Tunteet sinkoilivat äärilaidasta toiseen. Ylihaltiat ja heidän asuinpaikkansa olivat aivan tajunnanräjäyttävän kauniita. Viha synnytti valtavasti erilaisia väkivallan ja kidutuksen muotoja; Feyre-parankin kylkiluut murskattiin ainakin kahdeksi (+muuta turpasaunaa) ja loppuvaiheella selkärankakin meni ihan sököksi. Kurkkuja katkotaan, porukkaa naulataan seinään jne. Graafista kuvailua ei tosin ollut. Seksi oli tietysti taivaallisen ihanaa ja liekehtivää, mutta kuvailultaan aika viatonta.
Hyvää tässä oli se, että tämä kyllä lunastaa sen minkä lupaa; täyttä romantasiaa, ei epäilystäkään. Fantasiamaailma on vahva, taikuutta on tarjolla runsain mitoin. Pituus oli aika maltillinen. Oikeastaan olisin tavallaan kaivannut lisääkin sivuja, sillä nyt tapahtumia juostiin läpi.
Henkilöhahmoihin en oikein päässyt kiinni. Feyre ja Tamlin olivat aika
tylsiä, Amarantha liian överi ollakseen kiinnostava pahis. Tamlinin
ystävä Lucien oli ehdoton lempityyppini. Hänessä oli kettumaista särmää
ja oveluutta, ihan kuten hänen naamionsa lupasikin. Ja... No... Ketä
minä nyt tässä kuvittelen huijaavani... Rhysand oli todella kiehtova.
Jostain syystä hänestä tuli mieleen X-Menien Nightcrawler.
Kaikesta huolimatta minun on helppo ymmärtää, miksi Okaruusujen valtakunta on niin suosittu, vaikkei se omaan makuun ollutkaan. Maas kirjoittaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja suuria tunteita. Turhasta vatuloinnista Okaruusujen valtakuntaa ei todellakaan voi syyttää. 20-vuotias Morre olisi luultavasti ollut tästä aivan haltioissaan (heh), mutta keskiäkäinen Morre taitaa olla liian vanha, väsynyt ja kyyninen näin syvää heittäytymistä vaativaan kirjaan.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Okaruusujen valtakunnan kohtaan 2. Kirjassa tehdään taikoja.
Keski-ikäisenä, mutta entisenä nuorena kaipaisin, että nuorisolle voisi kirjoittaa spefiä vähemmän kliseisesti - tai sitten sillä tapaa ironisen troopillisesti, että troopit juuri tietoisen kliseisyytensä vuoksi ovat hauskoja. Nuoret kun yleensä ovat ironisia jos jotain. Eivätkä kaipaa sitä, että heille viihteessä yritetään opettaa jotain, vaan pikemminkin sen viihteen pitäisi antaa tietäväinen yhteisymmärryksen tönäisy tai merkitsevä katse. Uskoisin, että juuri näistä syistä esim. Sapkowski puolalaisuudestaan huolimatta on ollut niin iso juttu. Hän käyttää kaikki troopit, konventiot ja enemmänkin, mutta tekee sen kaiken tietoisen ironisesti. Sillä tavoin nuori lukija saa sekä välttämättömän tuttuuden, jotta kiinnostus alun perin heräisi (nuoret eivät halua uutta eivätkä kokeilevaa), että uuden ja tutulle naureskelevan näkökulman, jotta kiinnostus jaksaisi myös pysyä. Suomalaisilla olisi mielenlaatunsa osalta suurta potentiaalia maailmallakin, mutta eivät tiedä, miten päästä kulttuuriportinvartijoistaan läpi.
VastaaPoista