Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (2006 / 2012)

Lappskatteland. En familjesaga
Suomennos: Outi Menna
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 334
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Lapinkylä. Sukutarina kiinnosti minua ennen kaikkea Lappi-tematiikallaan. Tiedän hävyttömän vähän mitään saamelaiskulttuurista ja itselleni luontaiseen tapaan näen kaunokirjallisuuden hyvänä tutustumiskeinona. Lisäksi tässä teoksessa oli kiinnostava useamman sukupolven kautta rakennettu lähestymistapa.

Tarina alkaa 1860-luvulta ja etenee aina vuoteen 2002 saakka. On Njenna, Ristin, Karin ja nimettömäksi jäävä kertoja. Lapinkylä. Sukutarina kertoo siitä, miksi kertoja ei ole saanut tietää suvustaan oikein mitään ja miksi saamelaisuus on ollut vaiettu asia.

Harmikseni romaani oli minulle pettymys. Tarina itsessään on varsin hyvä, jos vain pyrin aktiivisesti unohtamaan inhokkikliseeni: yhdestä kerrasta raskaaksi (pitäisiköhän minun laittaa näille teoksille oma avainsana?!). Njenna joutuu uudisasukkaan raiskaamaksi ja seurauksena on raskaus. Raiskauksella on paljon muitakin seurauksia, jotka vaikuttavat kertojan elämään vielä 2000-luvullakin. Seuraukset ovat varsin uskottavia, mutta toteutus tökki.

Lapinkylä. Sukutarina etenee kahdessa aikatasossa: 2000-luvun kertojan näkökulmasta, sitten ensin Njennan, toiseksi Ristinin (Njennan lapsi) ja sitten hiukan Karinin (Ristinin lapsi) kautta. 2000-luvun minäkertojan (jonka nimettömyys jäi ärsyttämään, kun en löytänyt sille mitään syytä) osuudet ovat hyviä ja tasapainoisia. Samoin Njennan osuudet, mutta Ristinin ja Karinin osuudet ovat kömpelöitä. Karin tuntuu jäävän suorastaan statistin rooliin vaikka hänellä on oma tärkeä osuutensa. Hän esimerkiksi hukkaa tärkeän sormuksen, mutta äkkiä sormus katoaa sitten tarinastakin kokonaan vaikka sillä selvästi on ollut jokin isompi tarkoitus. Tällaiset kömpelyydet jättävät aika huolimattoman leiman.

Johdonmukaisuuden puuttuminen näkyy myös sanastossa. Kirjan alkuun on mukavasti laitettu eteläsaamenkielinen sanasto. Harmi vain, että sanasto jää vähän oudoksi. Sanastossa on esim. sana "väinönputki" ja selitys: "monivuotinen, 50-150 senttimetrin korkuiseksi kasvava rohdos- ja maustekasvi. Kasvi on kauttaaltaan karvainen ja tuoksultaan miellyttävän mausteinen. Tunturialueilla tyypillisiä kasvupaikkoja ovat jokirannat ja puronvarret." Ihan kiva, mutta eikö sana "väinönputki" ole ihan suomea eikä eteläsaamea?
Sanastossa on myös sana "vaadin" ja selitys: "suomenkielinen nimitys naarasporolle". Totta. Mutta eikö tässä pitänyt olla eteläsaamen sanastoa? Ja mielestäni vaadin-sanan merkitys pitäisi kuulua ihan yleissivitykseen.
Varsinaisessa romaanitekstissä sanaston käyttö on sekavaa. Joki on välillä joki ja välillä johke (eteläsaamen sana).

Romaanin tarina jää lopuksi turhan kesken. En kutsuisi sitä edes avoimeksi lopuksi, vaan se tuntui todellakin suorastaan keskeneräiseltä. Tämä harmitti eniten, sillä muuten tarina oli ihan viihdyttävä. Etenkin Njennan ja Ristinin välinen suhde oli kiinnostavasti kuvattu. He tuntuivat vihaavan toisiaan, mutta kiinnostavalla tavalla olivat myös toistensa kaltaisia. Molempien ratkaisut saivat hyvän selityksen; asiat harvemmin ovat kovin mustavalkoisia.

Lapinkylä. Sukutarina ei siis juurikaan vakuuttanut, mutta on sitä huonompiakin kirjoja luettu. Sainpa tästä kumminkin Ruotsin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseeni. Aihepiiri kiinnostaa yhä ja odotankin innolla Päivi Alasalmen syksyllä ilmestyvää Joenjoen laulua, joka käsittelee samoja teemoja.

Lapinkylä. Sukutarina muissa blogeissa:
Koko lailla kirjallisesti
Kirsin kirjanurkka
Kirjakaapin avain
Lumiomena
P. S. Rakastan kirjoja