URS: Valkoinen antologia (2011)

Kustantamo: Hauenleuka
Sivumäärä: 97
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

URS ei tietenkään ole kenenkään nimi, vaan lyhenne sanoista uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio. Ideana on siis kirjoittaa ja julkaista vanhaa kunnon seikkailukertomusta spekulatiivisessa hengessä. URS julkaisee aina ajoittain näitä ns. värikoodattuja novelliantologioita ja nyt arvioitavana onkin Valkoinen antologia.

Valkoinen antologia sisältää seitsemän novellia:
Alpo Leppänen: Barbaari Verenhukka
Jussi Katajala: Leonardon rasia
Samuli Antila: Viheltäjä
Tarja Sipiläinen: Liekitettyä paahtoleipää
Tuomas Saloranta: Pyörätuolimummo
Markus Harju: Polku, joka joelle johtaa
Mixu Lauronen: Rauhallista

Ensiksi kuitenkin vähän moitteita. Ulkoasuseikat ovat varsin huolimatonta jälkeä. Esimerkiksi Barbaari Verenhukka novelli on otsikossa kirjoitettu muotoon "Barbaari verenhukka" ja sisällysluettelossa taas Verenhukka on isolla. Luulisin, että tarkoituksena on ollut kirjoittaa se isolla.
Osa otsikoista on kirjoitettu kokonaan isoilla kirjaimilla, osa taas ei. Yhdessä kohdassa (s. 44-45) yläsivuun on jäänyt musta raita. Ilmeisesti jokin leikkausviiva?
Nämä tällaiset antavat turhan halvan leiman kirjallisuudelle, joka sitä leimaa ei kuitenkaan kaipaisi yhtään enempää.

Sitten novelleihin. Huonoja ei ollut. Muutama olisi kaivannut lisää hiomista. Esimerkiksi Polku, joka joelle johtaa oli kaunis ja karmaiseva, mutta loppu vähän lässähti. Se loppui tavallaan liian katkaisten. Hyytävä lopetus on tietysti ollut osa novellin ideaa, mutta vähän turhan avoimeksi se minun makuuni jäi.

Barbaari Verenhukka on malliesimerkki humoristisesta ja kliseillä leikkivästä urs-kirjallisuudesta. Ei täysin minun juttuni, mutta ei siinä ollut moitittavaakaan. Viihdyin sen parissa kuitenkin.
Mixu Laurosen Rauhallista on taas kertomus avaruuden älyllisen olennon ja ihmisen kohtaamisesta. Ei sekään täysin juttuni, mutta novellin tunnelma on todella sitä mitä nimi sanoo. Vaati taitoa saada rauhallinen ja silti lukijan kiinnostuksen ylläpitävä tarina kasaan. Juttu on lyhyt, mutta eipä Lauronen sorrukaan turhaan pitkittämiseen.

Tarja Sipiläisen Liekitettyä paahtoleipää oli tämän kertainen suosikkini. Se oli älytön, ihana, hauska ja hassu. Tarina kertoo velhosta, joka haluaa paahtoleipää. Sitä on vain niin vaikea valmistaa... Novelli hymyilytti minua vielä seuraavana aamunakin, kun olin illalla sen viimeiseksi lukenut. Novellista ei parane paljastaa enempää, sillä muuten sympaattinen loppuyllätys menee ihan piloille.
Liekitettyä paahtoleipää osoittaa, että lempeän leikittelevillekin novelleille on sijansa myös spekulatiivisessa fiktiossa. Tästä jäi todella hyvä mieli.

Toisella tapaa mieleenjäivät novellit Viheltäjä ja Pyörätuolimummo. Kyllä kuulkaa yksinkertaisin keinoin saadaan kauhukirjallisuutta aikaan. Etenkin Pyörätuolimummo on Salorannalta todella hieno taidonnäyte juuri siitä, mistä Turun kirjoituskurssilla oli puhe; siitä, kuinka tuntemattoman pelko on kaikkein tehokkainta. Pyörätuolimummo kuulostaa ehkä vitsiltä, mutta ei se naurattanut. Se karmaisi. Hyvällä tavalla toki.
Viheltäjä on myös kauhugenreä edustava. Tarina sijoittuu öiselle hautausmaalle, mutta omaperäisyys takasi sen, etten tiennyt yhtään mitä on tulossa. Ja tässäkin väkivalta loistaa poissaolollaan, mutta iho on silti kananlihalla tätä lukiessa. Hyvin onnistuneesta lopetuksesta myös pisteet Samuli Antilalle!

Leonardon rasia -novelliin palaan myöhemmin vähän toisessa yhteydessä. Mutta sanon, että taattua Katajalaa taas!

Valkoinen antologia edustaa siis sitä, mitä pitääkin. Viihdyttävää, mukavaa, leppoisan letkeää spefikirjallisuutta.