Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 291
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: lainattu
Marjo Heiskasen epäsovinnainen esikoisromaani kertoo nelikymppisen Maisan ja hänen 15-vuotiaan Nisse-poikansa erikoislaatuisesta perheestä. Maisan biologin maailmankuva hakee asioille tieteellistä selitystä ja järjestystä, eikä hänen psyykensä aina kestä elämän sattumanvaraisuutta ja kaaosta. Nissen varhaiskypsyys kukkii hänen blogissaan, jonka kieli yhdistelee loisteliaasti puberteettista nettislangia ja verbaalista iloittelua.
Oma arvio:
On tavattoman epäreilua arvostella kirjaa, josta jo lähtökohtaisesti tietää ettei tyylilaji ole mieleinen. Vähän kuten jos joku kauhukirjan lukenut, kauhua inhoava tyyppi toteaisi kirjasta, että se oli liian pelottava ja kauhukirjamainen. Daah! Sen kuuluukin olla. Minä en pidä taideproosasta, Idiootin valinta oli liian taideproosamainen minun makuuni, joten oikeastaan tämä argumenttini (ja ehkä koko postaus) on aika turha.
Pyrin siirtämään tyylin hetkeksi sivuun ja ajattelemaan henkilöhahmoja. Nisse taisi olla eniten äänessä ja hän häiritsi minua eniten, koska en voinut millään muotoa pitää Nisseä uskottavana hahmona (vaikka Nissellä oli äärimmäisen hyvä musiikkimaku noin meikäläisen näkökulmasta). Ensinnäkin 14-vuotias poika joka käy vanhusjelpissä (siis vapaaehtoistyössä vanhusten parissa) on jo aikamoinen pommi, joka vaatisi hyvän selityksen (äiti vaatii sitä viikkorahan varjolla tms.). Sellaista ei ollut. Nissen kieli oli aika epäuskottavaa. En pidä outona sitä, että fiksu teini kikkailee kielellä, mutta jotenkin esim. slangisanat tuntuivat kovin päälleliimatuilta hemmotyyppeineen, bonahyvineen ja evottamisineen. Enkä oikein käsittänyt miksi sanoja ei olisi voinut selittää (tai näyttää), koska varmasti ainakin joiltakin esim. bofferi meni ihan ohitse. Tekeekö selittämättömyyden luoma salaperäisyys asiasta hienompaa tai korkealentoisempaa? Itsellenikin bofferi (eli itsetehty, pehmustettu ase; esim. miekka) oli tuttu vain oman liveroolipelitaustani takia.
Maisan hahmo taas oli kaikessa hulluudessaan hyvinkin todentuntuinen, josta tosin oli vaikea saada otetta. Maisan hoippuva mielenterveys kävi syynä niin raivotarkirjeisiin entiselle miesystävälle kuin oudon lyyrisiin kirjeisiin pojalleen. Maisa oli kiehtova, mutta jäi ainakin minulle hiukan etäiseksi hahmoksi ja Nissen vahva läsnäolo söi hiukan Maisankin osuutta.
Tarinana äidin ja pojan haastava suhde on varsin hyvä. Nisse on kaikessa teiniydessään tunteidensa äärirajoilla äitinsä suhteen; viha ja rakkaus vuorottelevat ovelasti. Nisse haluaa ja ei halua huomiota. Tämä oli Nissen onnistuneimpia puolia. Maisa taas suhtautuu poikaansa velvollisuudentuntoisesti - äitienhän kuuluu tehdä niin. Loppuvuosi toimii tietynlaisena aikakehyksenä ja uusivuosi tapahtumien huippuna, jolloin on helppo puhdistaa pöytä ja aloittaa alusta.
Idiootin valinta on idiootin valinta vain niille, jotka väen väkisin haluavat lukea genreä, josta eivät pidä. Muille tämä on ihan mielenkiintoinen valinta.
Kommentit
Lähetä kommentti