L. Onerva: Mirdja (1908)

Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 354
Pisteet: 2½/5
Mistä minulle: oma ostos

Mirdja on ollut lukulistallani jo suorastaan hävettävän pitkään. Se päätyi myös 10 Klassikkoa -haasteeseeni ja samalla se on yhden kirjallisuuskurssin lukulistalla. Nyt Mirdja on siis luettu, hiukan tuskaisesti tosin.

Professori Pirjo Lyytikäinen pitää Mirdjaa kotimaisen kirjallisuuden symbolismin ja dekadenssin aikakauden huipentumana. En lähde kiistämään sitä ja onhan tyylilajin piirteet Mirdjassa voimakkaasti esillä.
Tarinahan kertoo Mirdja Ast -nimisestä naisesta, joka on naispuolinen donjuan ja oikukas taitelijatar. Hän ei halua eikä voi rakastua, mutta päätyy kuitenkin naimisiin. Liitto on pääasiassa onneton. Mirdja on tavallaan myös naispuolinen Narkissos ja vastine myös Laulu tulipunaisesta kukasta -romaanin päähenkilölle Olaville. Mirdjaa on myös verrattu Dorian Grayn muotokuvaan ja tiettyjä yhteneväisyyksiä löytyykin.

Ottaen huomioon, mitä pidin näistä kahdesta verrokista, olisi minun luullut ihastuvan Mirdjaan kovastikin. Vaan niin ei käynyt kuitenkaan. En tahtonut saada Mirdjasta mitään tolkkua ja romaanin kiihkeä tyyli ei uponnut minuun lainkaan. Se on toki aikakaudelleen ja tyylilleen tyypillinen, mutta ei silti minun makuuni.

-Mutta sillä, jonka minä tunnustan miehekseni, sillä ei saa olla missään rajoja. Kuuletko!
Ja Mirdja polki jalkaansa.
-Kuuletko! Minun täytyy saada olla ylpeä sinusta! Minä himoan nähdä sinut itseäni etevämpänä, voimakkaampana, viisaampana. Ja koko maailman täytyy nähdä se, ja etupäässä sen. Sinun pitää olla elämän herra, kohtalon kovasilmäinen ruhtinas, niin kova, että maailma sinun allasi vapisee sinun valtaasi ja kunniaasi. Minun rakkauteni vaatii sen, kuuletko...
Runar katseli pimeästä ikkunasta ulos liikahtamatta ja sanomatta sanaakaan.

Mirdja on selvästikin jollakin tapaa sairas. Kyvytön kiintymään kehenkään ja keskittymään mihinkään. Hän saa omituisia kohtauksia, jotka tuovat mieleen 1800-luvun kirjallisuuden hysteeriset naiset. Romaanin lopussa Mirdja diagnosoidaankin mielisairaaksi, mutta tulkinnanvaraista on, onko hän ollut sitä koko ajan.
Romaanina Mirdja on hyvin päähenkilönsä näköinen; sekava, kohtauksia saava, kiihkeä ja oikukas. L. Onerva on selvästikin ollut lahjakas kirjailija enkä ihmettele Mirdjan klassikkostatusta.

Mirdjahan herätti ilmestyessään kovastikin paheksuntaa. L. Onervan kotonakin oli jopa käynyt joukko naisia moralisoimassa tätä teosta. Avioliiton, perhearvojen, työn ym. halveksunta on Mirdjassa melko keskeinen piirre ja pisteenä i:n päällä vielä Mirdja-hahmon eroottisuus ja avoimet suhteet. Sinänsä tältä pohjalta kunnioitan teosta. Se on aikanaan ollut rohkea veto niin kirjailijan kuin päähenkilönkin sukupuolen vuoksi, sekä aihepiirinsä vuoksi.

Tunnustan siis Mirdjan ansiot, mutta myönnän että tämän lukeminen oli vähän tuskaista tarpomista. Väsyin Mirdjaan henkilönä eikä hän onnistunut millään tavalla herättämään myötätuntoani (toisin kuin vaikka Linnankosken Olavi). Haastava rakennekin vaati veronsa ja minun puolestani tätä olisi joutanut tiivistääkin. Tulipahan nyt kuitenkin sivistyttyä.