Sarja: Kadonneet sielut #1
Suomennos: Aki Räsänen
Kustantamo: Into
Sivumäärä: 360
Ruotsalaisen Anders de la Motten Keräilijä avaa Kadonneet sielut -dekkarisarjan. Tämä minunkin ei-dekkarikuplani läpi tihkunut teos on saanut runsaasti ylistystä. Olen aikalailla ohittanut kirjan, mutta sitten sain tämän vinkiksi onnistuneesta eri aikatasojen kuljetuksesta ja niinpä tulin tarttuneeksi tähän. Aika nopealukuisiahan dekkarit ovat.
Malmön poliisissa työskentelevä rikostarkastaja Leonore Asker tulee syrjäytetyksi tutkinnasta ja pestistään kostonhimoisen kollega-exänsä vuoksi. Asker oli päässyt hyvälle alulle tutkinnassa, joka koski kahden nuoren urbaania löytöretkeilyä harrastavan nuoren katoamista. Toinen nuorista, Smilla, sattuu olemaan varsin vaikutusvaltaisen ja varakkaan perheen tytär. Perhe on palkannut myös asianajajan (en oikein hahmottanut, että miksi), joka sattuu olemaan Askerin äiti. Leo Askerilla on hankala lapsuudenperhe ja muutenkin haastava lapsuus vainoharhaisen Preppaaja-Perin alaisuudessa.
Kuten kunnon dekkarissa kuuluukin, niin sanotulle kadonneiden sielujen osastolle (tässä kohdin päässäni soi X-Filesin tunnari) siirretty Asker jatkaa tutkimustaan omin päin. Avukseen hän saa lapsuudenystävänsä Martin Hillin, joka on niin ikään löytöretkeilyyn perehtynyt arkkitehti. Askerin uuden osaston työntekijät ovat myös avuksi kukin omalla tavallaan. Tutkimuksen viralliseen johtoon siirretty exä, Jonas Hellman, on ylimielinen mulkku, joka on tietysti ihan harhateillä.
Varsinaisen tutkimuksen lisäksi ääneen pääsee siepattu Smilla, Keräilijäksi itseään kutsuva sieppaaja, Askerin menneisyys, Martin Hill, sekä lopussa kömpelösti hölmön lyhyeksi aikaa Jonas Hellman.
Noh... Ei tämä kyllä mitenkään kovin ihmeellinen ollut. Semmoinen kolmen tähden perus. Huonompiakin on luettu, mutta niin myös parempiakin.
Minusta Keräilijässä ei oikein ollut mitään uutta tai omaperäistä. Kovapintainen naispoliisi, jota vähätellään sukupuolensa vuoksi, joka toimii ominpäin syrjäyttämisensä jälkeen ja joka harrastaa juoksemista. Keräilijä, jolla on lasipurkissa kuolleita perhosia. Nokkela Smilla, joka melkein pääsee karkuun. Ihastunut lapsuudenystävä. Mulkku exä. Hohhoijaa. Näitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Mikä tämän suosion takana on? Ei aavistustakaan.
Aikatasot tosiaan kulkee aika kivasti päätarinaa tukien, mutta ei siinäkään mitään ihmeellistä tai erityisen oivaltavaa ollut. Teksti on sujuvaa, yksinkertaista ja konstailematonta. Huumoria ei ole rahtustakaan, mutta ei tätä nyt tosikkomaiseksikaan voi sanoa. Lopussa tyypilliseen tapaan hämätään lukijaa aivan viimeiseen asti, mutta se ei yllättänyt, koska... noh... se tosiaan on aika tavallinen ratkaisu.
Ainoa jotensakin kiinnostava hahmo oli toistaiseksi vähälle huomiolle jäänyt Attila, joka on kadonneiden sielujen osaston erakkomainen työntekijä. Vähän hänellä oli sellainen prinssi valkealla ratsulla rooli, mutta annettakoon se anteeksi. Ehkä hänellä on muita ulottuvuuksia sarjan edetessä. Haistan romanssin hänen ja Askerin välille, mutta se jää osaltani kyllä näkemättömäksi, sillä minulle ei syttynyt sarjaa kohtaan mitään mielenkiintoa ainakaan tämän perusteella.
Ehkä lähtökohtaisestikin dekkarien ystäville Keräilijä maistuu, mutta itse en syttynyt yhtään.
Kommentit
Lähetä kommentti