Sivumäärä: 296
Iida Turpeisen esikoisteos Elolliset sai huiman suosion heti ilmestyessään. Se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjoille myönnettävän palkinnon, nousi Finlandia-ehdokkaaksi ja on saanut suitsutusta myös kansainvälisillä areenoilla, mm. New York Times huomioi sen.
Tässä näppäimistön ääressä tungeksii kaksi Morrea. Toinen on kirja-alan ammattilais-Morre, joka näkee aivan kirkkaasti kirjan ansiot eikä yhtään ihmettele Elollisten saamaa suosiota. Toinen on tavallinen lukija-Morre, joka on vähän pettynyt sekä itseensä että kirjaan, jonka kohdalla odotukset nousivat kenties liiankin korkealle.
Elolliset siis kertoo stellerinmerilehmän tarinaa. Tutkija Georg Wilhem Steller löysi tuon tarumaisen olennon vuonna 1741, mutta ei kulunut kauaakaan kun se jo tapettiin sukupuuttoon. Kului vuosikymmeniä, ennen kuin ihminen todella uskoi ja ymmärsi, että ihminen voi hävittää toisen elollisen olennon kokonaan. (En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että kaikki ymmärtävät sitä vieläkään.)
Turpeinen kuljettaa lukijaa merilehmän jäännösten mukana Beringinsalmelta Alaskaan ja sieltä Helsinkiin, jossa ne ovat vielä tänäkin päivänä. Elollinen on todellisiin historiallisiin tapahtumiin vahvasti sidonnaista biofiktiota.
Rakenteeltaan Elolliset on varsin fragmentaalinen. Palanen sieltä, toinen täältä. Yllättävän paljon tässä ollaan naisten matkassa, mikä oli miellyttävä yllätys. Turpeinen pääsee hyvin henkilöidensä nahkoihin. Pidin valtavan paljon vajaamielisenä pidetystä Contancesta, joka opiskelee ahkerasti luonnontieteitä, sekä piirtäjäneiti Olsonista, joka on paitsi lahjakas piirtäjä, myös omalla tavallaan lasikattojen rikkoja.
Mutta. Lukijana en vain syttynyt tälle kirjalle. Mielestäni tämä teki paikoin vähän turhankin laajoja koukkauksia itse pääaiheesta. Esimerkiksi Alaskan kuvernööri Hampus Furuhjelmin vaimon, Annan, tarina oli omalla tavallaan mielenkiintoinen, mutta en vain innostunut siitä Elollisten yhteydessä. Häneen paneuduttiin todella paljon siihen nähden, että Annan hahmo tuntui olevan vain välikappale siihen, että Constance saatiin näyttämölle. Tällainen sai minut etääntymään kirjan pääaiheesta, sukupuuttoon kuolleista elollisista.
Turpeinen on kuitenkin taitava kirjoittaja ja kertoja. Ei ylimääräisiä kikkailuja. Tekstissä on ihana rytmi ja poljento. Jotenkin kovin aikalainen, mutta silti myös tämän hetken tavoittava. Sitä on sujuvaa lukea, mutta se pakottaa keskittymään.
Tällaisten lukukokemusten vuoksi kaihdan kirjojen tähdittämistä. Se kun tuppaa kohdallani riippumaan siitä, miltä osa-alueelta minusta kysyy. Jokainen Morre minussa on kuitenkin ilman muuta sitä mieltä, että Elolliset on tunnustuksensa ansainnut ja ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.
Kommentit
Lähetä kommentti