Sarja: Pahuuden pelit #1
Suomennos: Paula Pohjanrinne
Kustantamo: Karisto
Äänikirjan kesto: 12 tuntia 44 minuuttia
Lukija: Ronja Keiramo
Yhdysvaltalaisen Kaylie Smithin Pahuuden pelit -sarjan avaava teos Phantasma on jälleen yksi Booktok-romantasiasuosikki. Itse innostuin tästä niin paljon, että ostin jo viime alkusyksynä tämän englanninkielisenä pokkarina, mutta lykkäsin sittenkin lukemista, kun kuulin Kariston julkaisevan tästä suomennoksen. Jes! Kerrankin vainuni oli oikeassa. Tämänhän on oltava hyvä!
Voi luoja armahda.
Mitään näin huonoa en olekaan hetkeen aikaan kuunnellut / lukenut, vaikka kaikki viime aikojen kirjat eivät ole olleetkaan täysin minun makuuni.
Phantasman perusidea on kiva (en kai minä muuten tätä olisi silloin vuosi sitten ostanut). Ophelia osallistuu hengenvaaralliseen kilpailuun etsiäkseen ja pelastaakseen sisarensa Genevieven. Kilpailu järjestetään eräänlaisessa kummitustalossa nimeltä Phantasma, jossa kilpailu etenee toinen toistaan karmivimmilla tasoilla. Ophelian seuraan ja ikään kuin henkivartijaksi lyöttäytyy komea aave Blackwell, joka tekee Ophelian kanssa sopimuksen. Kilpailussa on kaksi sääntöä: Pysy hengissä. Älä rakastu. Voitte arvata, kumpi säännöistä on enemmän koetuksella...
Jo alkumetreillä minua häiritsi tavattomasti Phantasman lapsenomainen kieli ja tapa kertoa asioita. Virkkeet olivat hyvin yksinkertaisia, ajoittain jopa selkokielimäisiä. Kerta kaikkiaan mitään ei jätetty lukijan tulkinnan tai oivaltamisen varaan. On vaikea ajatella tämän olevan vain suomennoksen syytä.
Lapsenomaisuus ei jäänyt vain kielen tasolle, vaan ulottui käytännössä kaikkiin henkilöihin, eniten tietysti Opheliaan, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Ophelia, ikää 23 vuotta, ei ollut vain lapsellinen, vaan jotenkin nimenomaan lapsekkaan yksinkertainen ja tunteet heilahtelivat kuin varhaismurrosikäisellä. Hän nyrpistelee, kiukuttelee, nakkelee niskojaan – ja heti seuraavalla hetkellä hänellä voi olla järjetön panetus.
Blackwell oli pitkään tasapainoisempi, mutta puolivälin jälkeen alkoi sellainen "emme voi jatkaa näin!"-draamailu puolin ja toisin, että eipä hän vaikuttanut yhtään Opheliaa paremmalta. (Henkilökohtaisesti minun oli vaikea asennoitua Blackwelliin myös siksi, että näin jatkuvasti mielessäni suuren pelirakkauteni Dragon Age: Inquisitionin Blackwellin, joka oli hyvin toisenlainen Phantasman Blackwelliin nähden. Kirja itsessään on toki tähän syytön.)
Panetuksesta päästäänkin seksiin. Sen kuvaus oli varsin roisia. Ei siinä sinällään mitään vikaa, mutta yhdistettynä tuohon lapsekkuuteen, kokonaisuudesta tuli suorastaan kiusallisen häiriintynyt. Sitä korosti vielä se muiden tapahtumien yliampuva väkivaltaisuus. Ophelia on nähnyt muiden kuolevan tuskallisin tavoin, tappanut itsekin ja seuraavassa hetkessä hän haluaa kiihkeästi paneskella.
Minkäänlaista kipinää en Ophelian ja Blackwellin välillä kokenut olevan. Molemmat lähinnä halusivat panna toisiaan ja pitivät toisiaan hyvännäköisinä, mutta siinäpä se. Kovasti vannotulle rakkaudelle ei tuntunut olevan mitään muuta pohjaa, paitsi loppuselityksessä, joka tuli tämän pelastamiseksi aivan liian myöhään ja sai selityksen vaikuttamaan lähinnä hätäratkaisulta.
Kilpailu sinänsä oli tosiaan oiva kehys tapahtumille, mutta teki kokonaisuudesta hyvin toisteisen. Väkivallan muodot vain vaihtelivat verikekkereistä jäsentenmurskaamiseen. Yksi toisensa jälkeen tipahtaa pois ja löyhät liittoumat jäivät pinnallisiksi ja ohimeneviksi. Ophelian "pääkilpailija" Cade muistutti lähinnä sitä alakoulun kovispoikaa. Puolivälin jälkeen kilpailu jäi suorastaan vähän sivurooliin paneskelun ja muutaman dramaattisen eron jalkoihin. Loppuratkaisu oli ennalta-arvattava ja "rakkaus voittaa kaiken" -eetos lähinnä korni.
Oliko Phantasmassa mitään hyvää? No juu. Ophelian pakko-oireinen häiriö (OCD) oli varsin hyvin kuvattu ja sen toteutus äänikirjassa oli mainio. Lisäksi pidin kirjan 1800-lukuhenkisestä miljööstä, joka oli kiva muihin romantasioihin nähden. Mutta muuta hyvää on valitettavasti aika vaikea keksiä. Vielä vaikeampaa on täysin ymmärtää tämän suurta suosiota. Miten ihmeessä tämä voi olla niin suosittu? En alkujaan toki innostunut Sarah J. Maasinkaan kirjoista, mutta silloinkin ymmärsin kyllä mikä niissä on ihmisiin vedonnut. Phantasman kohdalla sen ajatuksen tavoittaminen on paljon vaikeampaa.
Kommentit
Lähetä kommentti