Sivumäärä: 201
Eräänä, ei niin kovin kauniina, syyskuisena päivänä jyväskyläläinen Santra Sarkkinen, 17, katoaa. Etsinnät ovat mittavat, mutta huomiotaherättävän valkoiseen asukokonaisuuteen pukeutunut Santra ei ota löytyäkseen. Perheenjäsenten lisäksi huolissaan ovat tietysti myös Santran ystävät, joista jokainen tuntee Santran. Vai tunteeko? Halloweenin aikaan Santran ystävät kokoontuvat selvittämään, mitä todella tapahtui.
Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle? kertoo paitsi Santrasta, myös hänen ystävistään ja ennen kaikkea ystävyyssuhteista. Alatalo piirtää jokaisen Santran ystävän kautta hienon ja monipuolisen kuvan Santrasta. Romaanissa on monta raikasta ratkaisua. Siinä pääsevät ääneen ennen kaikkea kadonneen ystävät. Perheenjäsenten näkökulmaa ei ole, enkä lukijana sitä kaivannutkaan. Kyseessä ei ole myöskään tiivis kaveriporukka, vaan toistensa lähinnä etäältä tietävät henkilöt ja yksi yllättäjäkin.
Ennen kaikkea ihastelin sitä, ettei Santra ollut kovinkaan herttainen tapaus. Hän oli paikoin ilkeä, hankala ja poukkoileva. Sille on syynsä ja onhan se myös ikään kuuluvaa inhimillisyyttä. En pitänyt Santrasta, mutta lukijana minulla oli jatkuvasti tunne siitä, ettei minun tarvinnutkaan. Alatalo ei varsinaisesti houkuttele asettumaan Santran puolelle, vaan kokonaisuus pysyy hyvinkin puolueettomana, kun jokaisella Santran ystävällä on häneen hiukan erilainen näkökulma. Valkoisiin pukeutunut Santra on kuin tabula rasa, tyhjä taulu, jonka pakenee värejä ja tulkintoja.
Tourujoki oli tummunut sillä aikaa, kun me oltiin Pamelan luona. Vedenpinta oli öljymäinen kalvo, jonka läpi ei nähnyt. Lisäksi vesi oli ruskeaa ja liejuista, koska joella tehtiin remonttia, ennallistamishommaa, joka varmaankin oli luonnolle hyvä asia, mutta tänä syksynä se oli värjännyt veden paskanruskeaksi. Ehkä hyvät jutut syntyvät joskus niin? Kauhea myllääminen, kun paskat vedetään esiin ja käännetään näkyviin pohjamutia myöten.
Eniten pidin Anterosta ja hänen tarinastaan Santran kanssa. Pakkomielteen kanssa taisteleva Antero ei näyttäydy reppanana, mutta ei myöskään uhoavana nuorukaisena. Anteron lyhyt romanssi Nikon kanssa suorastaan särki sydämeni ja huomaan sen viipyilevän vieläkin ajatuksissani. Romanssi ei saa tilaa montaakaan sivua, mutta silti se onnistui menemään ihon alle.
Romaania kuvataan kustantajan sivuilla Alatalon rakkaus- ja jäähyväiskirjeeksi Jyväskylälle. Ja totta tosiaan Jyväskylää voi melkeinpä pitää tarinan yhtenä päähenkilönä. Teos ei sorru matkaopasmaiseen katuluettelointiin, mutta silti Jyväskylää tuntematon lukija (kuten allekirjoittanut, vaikka asun tässä suht lähellä ja olen käynytkin usein) saattaa jäädä vähän etäämmälle tältä osin kuin kaupunkia paremmin tunteva.
On itsestäänselvää, että nuortenromaanit sopivat myös aikuisille, mutta tämän kohdalla minulla oli hyvällä tavalla sellainen tunne, etten lukenut nuortenromaania, vaikka tämä on hyvin ilmeisellä tavalla sellainen. Alatalo ei aliarvioi lukijaansa. Hän käyttää sujuvasti eri tekstityyppejä, ja jokaisella Santran ystävällä on oma äänensä. Jännite säilyy koko tarinan ja aivan viimeisille sivuille saakka sai jännittää, löytyykö Santra ja jos löytyy, niin miten. Elävänä vai kuolleena?
Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle? on Katri Alatalon kahdeksas romaani. Teos kysyy myös, että kuka lopulta tunsi Santran. Tunsiko hän itse itseäänkään? Näin puolivälissä kuluvaa vuotta tämä romaani nousee tämän vuoden parhaimmistoon. Sujuvaa ja lukijaansa kunnioittavaa tekstiähän on aina ilo lukea.
Kommentit
Lähetä kommentti