sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Ann Patchett: Hollantilainen talo (2020 / 2021)

The Dutch House
Suomennos: Laura Jänisniemi
Kustantaja: WSOY
Äänikirjan kesto: 11 tuntia 10 minuuttia
Lukija: Santeri Kinnunen

Ann Patchettin Hollantilainen talo oli ilmestyessään kovin hehkutettu niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Kirja oli palkintoehdokkaanakin Pulitzerin että Women's Prize -palkinnoille. Minäkin kiinnostuin, vaikka yleensä tämäntyyppiset romaanit eivät ole minun juttujani.

Hollantilainen talo kertoo Dannysta ja hänen sisarestaan Maevesta, jotka asuvat lapsuutensa Philadelphiassa linnamaisen upeassa talossa. Heidän äitinsä kuitenkin katoaa ilman selityksiä, ilman hyvästejä. Dannyn ja Maeven isä menee myöhemmin naimisiin Andrean kanssa, joka lopulta heittää Dannyn ja Maeven ulos talosta. Sisarukset saattavat kuitenkin lähteä Hollantilaisesta talosta, mutta Hollantilainen talo ei lähde heistä.

Tarinaa kertoo Danny, joka valmistuu Maeven painostuksesta sittemmin lääkäriksi. Danny ei tosin missään vaiheessa tee lääkärin työtä, vaan hakeutuu kiinteistöalalle, kuten isänsä. Sisaruussuhde Maeven kanssa on tiivis, liiankin tiivis jos kysytään Dannyn vaimolta Celesteltä, joka puolestaan inhoaa Maevea.

Pitkästyin tämän perhedraaman parissa jo puolivälissä, mutta en kumminkaan tullut keskeyttäneeksi. Santeri Kinnunen oli sen verran miellyttävä lukija, ja menihän tuo nyt neuloessa ja kuntosalilla.

Dannyn ruikutus etenkin loppua kohden alkoi tympiä pahasti. Hän on sekä läheisriippuvainen sekä sisareensa, Hollantilaiseen taloon, että äitiinsä. Oma perhe jää sivuseikaksi. Sisarukset yhdessä vatuloivat elämäänsä Hollantilaisessa talossa, vuoroin katkerina, vuoroin anteeksiantavina. Äidin katoaminen on luonnollisesti jättänyt oman jälkensä ja sitä paikkaillaan loppumetreille saakka.

Plääh. Ei kantanut koko pituuttaan, kolmanneksen olisi voinut tiivistää ihan hyvin. Ei kirjassa varmaan sinänsä ole vikaa, jos tällaisista tykkää. En minäkään sukutarinoita sinänsä kaihda, mutta kaipaan niin joko kunnon historiallisuuden tai vahvan spefielementin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate.
Kannessa olevan Maeven muotokuvan takki nousee myöhemmin vähän merkitykselliseksi ja muotokuva itsessään on merkittävä koko kirjan ajan.

Hollantilainen talo muualla Blogistaniassa:
Kirjarouvan elämää
Kirjakaapin kummitus
Leena Lumi
Kirja vieköön
Lumiomena

keskiviikko 11. tammikuuta 2023

Nora Roberts: Kimmeltävä horisontti (1986 / 2015)

Treasures lost, treasures found
Suomennos: Päivi Paju
Kustantamo: Harper Collins
Sivumäärä: 314

Vuoteni kirjojen parissa lähtee näemmä hiukan nurinkurisesti, vahvasti epämukavuusalueelta. Täytyy koettaa ryhdistäytyä, ettei vaan pääse lukujumi iskemään.

Vedän yhtä lukupiiriä ja marraskuussa meillä oli teemana kauhukirjallisuus. Hölmöyksissäni heitin, että sen jälkeen varmaan joulua kohden jotain norarobertsia... Siitäkös piiriläiseni riemastuivat ja tässä sitä ollaan. Koetin sanoa, että se oli vitsi, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta.

Olen lukenut yhden Nora Robertsin teoksen aiemmin. Morriganin risti oli spefiä, huonoa ja kliseistä (en sittemmin kuitenkaan jaksanut lukea jatko-osia). Ajattelin, että josko nyt sitten tosiaan toinen mahdollisuus, mutta ei spefiä tällä kertaa. Spefi on minulle liian rakas genre, joten ehkä tulin lukeneeni jotenkin tavallista nurjamielisemmin.

Kimmeltävä horisontti kertoo Yalen yliopistossa Englannin kirjallisuuden apulaisprofessori Katesta, joka palaa Ocracoken saarelle isänsä kuoleman jälkeen. Kate jätti saaren – ja ensi-ihastus/-rakkaus Ky Silverin – taakseen neljä vuotta aiemmin. Katen etäinen isä oli tutkinut saarta ja sen merialueita. Isän kuoleman jälkeen Kate löytää papereista tiedon, että isä oli etsinyt satoja vuosia sitten uponnutta kauppalaiva Libertya ja sen kulta-aarretta. Kate haluaa tehdä isälleen vielä mieliksi ja palata suorittamaan etsinnän loppuun. Avukseen hän tarvitsee saaren parhaan sukeltajan – Ky Silverin, kuinkas muuten.

SPOILAAN KIRJAN – LOPETA LUKEMINEN TÄHÄN MIKÄLI ET HALUA SPOILAANTUA

Vaikka ei Kimmeltävä horisontti nyt sinänsä tietenkään yllätä eikä se ole tarkoituskaan. Kate ja Ky saavat tietenkin toisensa ja intohimoisen rakkauden. Näiden romaanien juju onkin siinä, miten se tapahtuu.

En pitänyt tästä. En yhtään. Mutta sinänsä on tervettä lukea näitä, koska tästäkin opin taas jotain. Tällä kertaa vielä kirkkaammin sen, mikä näissä tämän tyyppisissä romaaneissa minua ei nappaa. Minähän pidän romantiikasta ja seksistä, joten missä vika?

Kimmeltävä horisontti nojaa vahvasti henkilöihin, Kateen ja Kyhin, ja heidän rakkaustarinaansa. Pulmana on vain se, että hahmot ovat sekä kliseisiä että paperinohuita. Kate on hoikka, elegantti ja hänellä on pitkät, kiiltävät ja paksut ruskeat hiukset. Hän pitää niitä "siveällä nutturalla", mutta Ky rakastaa sitä, kun Kate vapauttaa hiuksensa kuin vesiputouksen. Ky on pitkä, tumma ja komea. Hänen silmiinsä nousee kiehtova myrsky hänen suuttuessaan. Hän on kiivas ja itsepäinen, kiihkeä rakastaja. Kaikenlainen persoonallisuus ja särmä loistavat kummastakin poissaolollaan.

Taustajuoni, kadonneen aarteen etsintä, on niin ikään ohut ja onneton. Olin toiveikas, että tässä olisi ollut jotain esim. historiallista tai sitten kilpaileva aarteenmetsästäjä tai jotain. Ei. Ky ja Kate sukeltelevat ja tietenkin ensin Ky pelastaa Katen rauskun piikiltä, ja sitten Kate pelastaa Kyn tiikerihailta. Riidellään pari kertaa. Sitten laivasta löytyy timanttisormus ja lopun voitte arvata.

Kömpelöt yksityiskohdat vesittävät loputkin. Apulaisprofessori Kate on 29-vuotias. Hän on jättänyt Kyn ja saaren neljä vuotta sitten. Koko tarina vetoaa siihen, että he olivat olleet silloin niin nuoria ja niin erilaisia. Ky on silloin vienyt Katen neitsyyden. Katella ei ole ollut muita sen jälkeen, Kylla on tietenkin naisia piisannut.
Kulta-aarteella Kate haaveilee matkustavansa Kreikkaan. Öh... Oliko 1980-luvulla Yhdysvalloista Kreikkaan matkustaminen niin kallista, että sitä varten tarvitaan miljoonien dollarien arvoinen aarre? Kate kuitenkin maksaa silmää räpäyttämättä Kylle tämän työstä 150 dollaria päivässä ja aikaa kuluu vähintään kolme viikkoa. Muutenkaan Katea (ja hänen isäänsä) ei rahan vähyys paina.
Ja kai Englannin kirjallisuudessa on muitakin kuin Byron ja Keats? Tuntuu siltä, että aina jos henkilöhahmo tutkii Englannin kirjallisuutta, esiin nostetaan vain Byron ja Keats.

Seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavan äiteliä. Äitelyys voi toisinaan olla söpöä ja tarpeellista, mutta se kaipaa vahvan kemian henkilöiden välille. Ylipäätään jos kirjaan koetetaan saada eroottista virettä, se vaatii ennen kaikkea henkilökemian. Tämä tunnutaan unohtavan näissä ihan täysin.

Pidän kirjoissa romantiikasta ja seksistä, mutta näemmä vain reiluna mausteena – ei pääasiana. Kaipaan hyvät ja vahvat henkilöt. Kaipaan kiinnostavan taustamiljöön, joka minun kohdallani tarkoittaa spefimaailmaa, historiallista miljöötä tms. Mikään yksittäinen kaupunki (New York, Lontoo...) tai "romanttinen maalaiskartano" ei riitä. Paitsi jos kartanossa kummittelee, niin voin neuvotella asiasta. Kaipaan vahvan taustatarinan. En pelkästään kipeää isäsuhdetta, vaan jotakin, joka vie tarinaa eteenpäin ja luo lisää jännitettä. Kaikki jännite ei saa rakentua sen varaan, että miten he saavat toisensa.

Kimmeltävä horisontti pakotti siis minut pohtimaan asiaa tarkemmin. Genrensä edustajana tämä on varmasti ihan ok, mutta minun makuuni aika kamala. Onneksi tämä oli sentään sinänsä maltillisen mittainen. Luin pokkaripainoksen, jossa oli järkevän kokoinen fontti.

Minun ja Nora Robertsin välit ovat tällä erää selvät. Me emme sovi toisillemme. Sellaista elämä välillä on.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä.
Ymmärrätte varmaan miksi.

(En löytänyt tästä yhtään kirjabloggausta.)

maanantai 2. tammikuuta 2023

Elina Kilkku: Vaimovallankumous (2021)

Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 302

Ennen kuin epäilette, olenko ihan tyystin seonnut luettuani tällaisen kirjan (pahempaa on muuten tulossa, btw), niin kerrottakoon, että sain tämän joululahjaksi lapseltani.
Ensinnäkin olen erittäin mielissäni siitä, että lapsi on sisäistänyt sen, että kirjalahjat ovat tässä perheessä erittäin hyviä lahjoja – etenkin kun niiden kylkeen saa joulun lempikarkkeja, eli Julioita.
Toisekseen hän ei ole valinnut mitä tahansa kirjaa, vaan tämä on tarkoin harkittu. Olin viime keväänä katsomassa Elina Kilkun käsikirjoittamaa Nuoruus on juhla! -teatteriesitystä, jossa lapseni oli soittamassa bändissä. Pidin esityksestä kovasti. Lisäksi Kilkku on myös arvioimassa lapsen tekemää teatteridiplomia, joten tämä ei tosiaan ole sattumanvarainen valinta.
Ja kolmanneksi... On etenkin kirjailijalle ihan tervettä lukea kirjoja mukavuusalueensa ulkopuolelta. Aina sieltä jotain tarttuu.

Vaimovallankumous on siis romanttista komediaa kiireestä kantapäähän, kohti ääretöntä – ja sen yli. Maailman ihanin mies, Mika, kosii Annia seurustelusuhteen 10-vuotispäivänä. Koko päivä on Annille silkkaa romanttista juhlaa ja tietenkin myös kosinta on julkinen (meikän painajainen). Mutta kaikkien, paitsi Annin parhaan ystävän Irenen, tyrmistykseksi Anni vastaa EI. Tai oikeastaan hän tarvitsee aikalisän. Mika on ihana, mutta suhde on jotenkin... Noh. Enää ei oikein panetakaan! Tulee häät, lapset, ruuhkavuodet... Ei ei ei, vaikka vanha luokkakaveri Henna onkin vakuuttunut avioliiton autuaaksitekevyydestä viljelemällä somessa äiteliä kuvia ryyditettynä happymarriage-hashtagilla. Lisäksi Anni on persaukinen ja työtön. Elokuvatutkimuksen gradukaan ei edisty. On siis parempi ottaa neuvoa antava lento New Yorkiin, romanttisten komedioiden pääkaupunkiin ja Irenen luo.

Lähdetään siitä, että kirjassa vilisee romanttisia komedioita niiden yksityiskohtineen ja juonipaljastuksineen. Jäin siis tältä osin vähän tyhjän päälle. Muinaisessa nuoruudessa nähty Pretty Woman ei paljoa auttanut. Sinkkuelämän Carrien ja Mr. Bigin toki tiedän, mutta muuten olin aika kuutamolla. Se ei sinänsä tarinan seuraamista haitannut, mutta tästä olisi varmaan saanut enemmän asioita irti tietämällä, mistä puhutaan.

Ja jos komediallisuutta arvioidaan asteikolla yhdestä kymmeneen, niin tämä oli 11... Ei. 12½ vähintään. En ole ihan varma, onko tämä peräti silkka parodia vaiko ihan muuten vain kreisikomediakirja, jossa uskottavuudella voidaan heittää monin tavoin vesilintua. Esimerkiksi kun Annin äiti tekee viraalisen läpimurron – ja päätyy kaksi päivää sen jälkeen Vanity Fairin kanteen. Öh.

Feministinen tuuletus onnistui pitämään pahimman tunkkaisuuden poissa. Kyytiä saavat niin Pekan ja Pätkän Justiina kuin hääkakkukoristeiden kaulin kädessään sulhasta alttarille raahavat morsianhökötykset. Etenkin Irene nostaa ravisteltavaksi koko heteromonogaamisen parisuhdepakon, mutta auttaa Annia, koska on Annin paras ystävä. Siihen auttaa runsas alkoholin käyttö ja Tinder, kuinkas muuten.

"-- Mutta ei sun myöskään ole pakko mennä naimisiin vain siksi, että koko meitä ympäröivä maailma uskottelee, että se on välttämätöntä. Häät on pelkkää bisnestä. Amerikkalainen keskivertopariskunta käyttää häihin melkein kolmekymmentä tuhatta dollaria. Jokainen, joka kieltäytyy astelemasta alttarille, tarkoittaa siis keskimäärin viittätoista tuhatta dollaria vähemmän rahaa kapitalismin rattaiden rasvaamiseen. Tämän vuoksi sinkkuja syyllistetään, ahdistellaan ja säälitään. Sitä paitsi avioliitto on vähintäänkin ristiriitainen instituutio."

Loppuratkaisu ei varsinaisesti yllättänyt, mutta koko kirjan komediallinen överiys pisti sekä hiukan kakomaan – että myös vähän ihailemaan. Vaatii ihan omanlaistaan rohkeutta pistää isompaa ja isompaa vaihdetta silmään. On lukijasta kiinni, kuinka kannattavaa se on.

Minä olin tälle väärää kohderyhmää, mutta otin joitakin juttuja opiksi ja neuvoksi. Suosittelen romanttisten komedioiden suurkuluttajille (huomaa spoilaantumisvaara), paitsi jos sinua on juuri kosittu tai – mikä pahempaa – olet juuri kosinut.

Lähdin mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2023. Tämä solahtaa kohtaan 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla.

Vaimovallankumous muualla Blogistaniassa:
Kotona kirjassa

lauantai 31. joulukuuta 2022

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras (2022)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 343

Vuoden viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, kellahti luettujen pinoon Akseli Heikkilän puhdasverinen kauhuromaani Hiljainen vieras. Aloitin tämän aiemmin syksyllä kirjaston lainakappaleena. Luettuani ensimmäiset 30 sivua, palautin teoksen sillä halusin tämän omaan hyllyyni.

Hankinta osoittautui odotettua vaikeammaksi! En nimittäin onnistunut löytämään tätä Helsingin kirjamessuilta millään. Kävin sekä kustantamon pistettä tonkimassa että Rosebudin osastolla. (Sivumennen sanoen isojen kustantamojen valtaisat yhteisosastot niin Helsingissä kuin Tampereella olivat mielestäni todella sekavia.) Lopulta ystävä onnistui tämän löytämään Tampereen messuilta, jossa olin itsekin tätä etsimässä. En muuten löytänyt sieltä myöskään Maria Turtschaninoffin Suomaata, vaan se piti hakea Tampereen Akateemisesta ohikulkumatkalla.Tarinalla – siis kirjan löytämiseksi – oli kuitenkin onnellinen loppu, kun sain kirjan käsiini ja lukunautintoni vietyä loppuun asti.

Hiljainen vieras kertoo Oonasta, joka avomiehensä kanssa muuttaa Korpikumpuun, suvun vanhaan kartanoon. Oonalla ja Tuomaksella on ollut lapsihaaveita, mutta vauvaa ei vain ole kuulunut. Korpikummussa Oona tuleekin yllättäen raskaaksi, mutta hän ei osaa iloita siitä kuten Tuomas. Oonan seuraan ilmestyy mystinen, tummiin pukeutunut Elisabet, joka väittää Oonan lapsen olevankin hänen. Oonaa painaa myös salaisuus ja syyllisyys pikkuveljensä kuolemaan liittyen.

Sukukartano, kummitusnainen, mystiset kuolemat, salaisuudet, jopa pienoinen häivähdys insestiä... Tästä muodostuu moderni goottilainen kauhuromaani, jollaiset ovat Suomessa harvassa ja tervetullut lisä, mikäli minulta kysytään. Hiljainen vieras on napakan mittainen, mikä on sille vain kunniaksi. Tarina kantaa itsensä puistatuksia aiheuttavaan viimeiseen sivuun saakka. Sukukartanoromaaneista ei siis tarvitse aina tehdä yli 500-sivuisia järkäleitä, ettäs tiedätte.

Hiukan ihmettelin ratkaisua jakaa teksti lukujen lisäksi peräti 14 osaan prologin ja epilogin lisäksi. Näin lyhyessä sivumäärässä noin monta osaa teki lukukokemuksesta turhan katkonaisen, mikä latisti tunnelman tiheyttä. Kauhu, jos mikä, vaatii tiheän tunnelman eikä hapenvetotaukoja lukijalle. Heikkilä pitäytyy noin muuten onnistuneesti nimenomaan tunnelmassa. Kauhu syntyy aivan pienin elein, vailla verilöylyjä tai muuten turhan yksityiskohtaisia kuvailuja. Hän luottaa lukijan mielikuvitukseen.

Soisin Heikkilän jatkavan tällä linjalla, kun se kerran sujuu. Suosittelen Hiljaista vierasta kauhun ystäville. Ei sovi herkille raskaana oleville ja vauvojen vanhemmille.

Hiljainen vieras muualla Blogistaniassa:
Elämä on ihanaa
Kulttuuri kukoistaa
Kirjaluotsi

maanantai 26. joulukuuta 2022

Marja Kyllönen: Vainajaiset (2022)

Kustantamo: Teos
Lukija: Tuija Kosonen
Kesto: 10 h 39 min

Vainajaiset ylsi vuoden Finlandia-ehdokkaisiin, mutta minua houkutteli tarina itsessään. Syntymätön lapsi kertoo tarinaa äidistään Laimista ja isästään Raunosta, ja siitä, mitä hänestä itsestään olisi voinut tulla, mitä hän olisi halunnut tehdä ja kenen paikan ottaa. Laimin ja Raunon kaunis rakkaustarina alkaa jo 1960-luvulta, muuttuen omalla tavallaan surullisen kammottavaksi ensin lapsettomuuden ja sitten lapsen myötä. Mukana erikoisessa henkilökavalkadissa ovat myös naapurin Hertta-tyttö, jonka osuus tarinasta on erityisen ruma ja ahdistava, sekä punkkaripoika Nuutti, joka tosin jää vähän irralliseksi vaikka olikin tarpeellinen hahmo.

Muuten juonta on oikeastaan turha edes avata, sillä se ei ole tämän kirjan juju. Oleellista tässä on kieli. Väkevä, voimakas, rönsyävä, häpeämätön, tarkka ja terävä. Ilman sen erityisyyttä tarina itsessään ei olisi kaiketi kummoinenkaan, vaikkakin sikiö kertojana onkin hiukan tavanomaisuudesta poikkeava ratkaisu.

Kieli kuitenkin tekee tästä romaanista hyvin vahvan. En sano hyvän, enkä sano huonon. Sellaisella akselilla ei Vainajaisten kanssa ole mitään tekemistä. Kuuntelun jälkeen olo oli kovin pöllämystynyt, pöyristynyt ja hämmentynyt. Vainajaiset jäävät pitkäksi aikaa kielen päälle pyörimään, niskaa nakertamaan. Erityisen paljon Kyllönen ammentaa kuvailua luonnosta eikä todellakaan tyydy vain maalailemaan kauniita kesäpäiviä ja lempeitä auringonlaskuja.

Tietenkään tätä ei oikeastaan voi edes selittää ilman näytettä, jonka hain sattumanvaraisella selailulla:

Lauhat, lempeät lautaset lekkuisivat heidän allaan kuin lempeä lulla ja he keinahtaisivat suloiseen uneen, jossa olisivat yhtä ja yhtä äkkiä minä silpoisin sen kädet vyötäisiltäni irti, tyrkkäisin syöttilääni kaaressa kaakin selästä ja karauttaisin tähdistä läpi, ja se lankeaisi halki mätäpilvien ja silmänräväysten, läjähtäisi rähmälleen paskarinkiin koulun pihaan ja päät puhkeaisivat kuin reiät sen ympärille, pursuaisivat kuolaa ja kikatusta, että ei kai se nyt kuollut, ketä me sit härkitään, ja joku survaisisi kepin sen suuhun, tseh tseh, anna hurtta tassu, anna huora tussu eikä kukaan liimaisi Hertan peppuun lappua, jossa lukee Tyyristyllerö tai Ryhis eli Ryhävalas, eikä kastaisi häntä likaojassa Satu Sammakkoksi, Syöttöporsaaksi, Mursuksi eikä Merilehmäksi, sillä unessa ihmisellä ei ole nimeä eikä minuutta, ei varjoa eikä valetta; on vain hätää ja haavetta, jotka heruvat samasta allikosta.
[Tekstin muotoilu e-kirjan mukainen. Morre huom.]

Olisin saattanut jopa keskeyttää tämän alkuunsa, mene ja tiedä, ellei lukija Tuija Kosonen olisi ollut niin mahtava. Hän osasi todella hyvin rytmittää puheensa kirjan vimman mukaan, mutta olematta näyttelijä kuunnelmassa. Äänikirja on äänikirja, ja kuunnelma on kuunnelma. En pidä siitä, jos lukija eläytyy liikaa ja koettaa näytellä rooleja.

Vainajaiset sopii niille, jotka arvostavat voimakasta kerrontaa ja kieltä, eivätkä kaihda runsasta kuvailua. Teos ei päästä lukijaansa helpolla eikä lopun kiitoskaan ole niin yksiselitteinen asia. Olen joka tapauksessa iloinen kun kuuntelin tämän. Mikä kokemus!

Vainajaiset muualla Blogistaniassa:
Tuijata.Kulttuuripohdintoja
Anun ihmeelliset matkat

sunnuntai 18. joulukuuta 2022

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (2022)

Det blå garnet: En bok om att sticka
Suomennos: Ulla Lempinen
Kustantamo: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 188

Neulon – tai oikeastaan minä murteellisesti kudon, vaikka tarkoitan neulomista – ympäri vuoden, mutta etenkin talvi on ilmeisistä syistä oivallista aikaa vajota neuloosiin. Niinpä Karin Erlandssonin Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta ilmestyi juuri sopivaan aikaan kirjastoon ja minun hyppysiini.

Esseeteoksessaan Erlandsson kertoilee niin omasta suhteestaan neulomiseen – ja samalla vähän kirjoittamiseenkin – kuin neulomisen historiasta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Minun ja Erlandssonin tyylit niin neulomisen kuin kirjoittamisen kanssa ovat kovin erilaiset, mutta on helppo jakaa joitakin samoja perusajatuksia, kuten se, että neule edistyy silmukka silmukalta, kirja taas sana sanalta. Välillä pitää purkaa ja poistaa, joskus aloittaa alusta – ja voi siitä pelonsekaista tyydytystä, kun jonkin saa valmiiksi. Monia projekteja on yhtä aikaa kesken ja suunnitelmat ovat toisinaan kovin häilyväisiä.

Esseen punais... öh... sinisenä lankana kulkee Erlandssonin itselleen ostama sinisten lankojen setti, josta hän aikoo neuloa villapaidan. Tämä on meillä yhteistä; ihastus siniseen väriin. Harmi, ettei tätä ole hyödynnetty kannessa.

Luin tämän kahdelta istumalta. Kirja on pieni ja sympaattinen, erittäin helppolukuinen varmasti myös sille, joka ei neulo. Omaan makuuni tämä oli turhankin rautalankainen. Välillä tuntui siltä, että olisi lukenut yksinkertaistettua Wikipedia-artikkelia ja kun luki kirjan näin nopsaan, niin moni asia tuntui jankkaamiselta. Mm. Fair Isle -paitoihin liittyvä tieto tuli esiin moneen kertaan.

Kiinnostavasti Erlandsson käy läpi neulomisen merkitystä niin politiikassa kuin kulttuurissakin. Neulovia naisia on kaikkialla, vaikka alun perin Britanniassa neulekiltoihin pääsivät vain miehet. Jäin odottamaan kuitenkin vielä Minna Canthin kuuluisan virkkeen esille ottamista, mutta se jäi. Sanottakoon se tässä: "Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä."

Sininen lanka suhtautuu tietenkin hyvin haltioituneesti neulomiseen. Olisin ehkä kaivannut enemmän myös näkökulmaa, jossa käsityöstä ei niin nautikaan. Totta kai esiin nousee aiempien vuosikymmenten (ja -satojen) velvollisuuskäsityöt ja toisaalta myös omien töiden parissa kiroilu. Mutta 24 esseen joukkoon olisi ehkä mahtunut yksi soraäänillekin omistettu juttu.

Kohdeyleisöksi tälle sopiikin lähinnä neuloosiin vajonneet naiset (neulovia miehiä tässä ei juuri huomioida em. historiallista seikkaa lukuun ottamatta). Itsehän haksahdin aivan juuri virkkoosiin...

Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta muualla Blogistaniassa:
Kirjavinkit

perjantai 16. joulukuuta 2022

Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (2021)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 176

Tartuin Löytyn esseeteokseen velvollisuudentuntoisena, mutta myös hiukan uteliaana. Olen lukenut Helsingin yliopistossa pääaineenani nimenomaan kotimaista kirjallisuutta – sillä nimellä olevaa oppiainetta. Tällä hetkellä, yli 10 vuotta myöhemmin, palasin yliopistolle ja luen nyt Jyväskylän yliopistossa pääaineenani kirjallisuutta. Löytyn teoksen myötä ymmärrän vielä paremmin miksi.

Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle ei ollut sitä mitä ihan alun perin odotin. Onneksi. Ajattelin esseiden olevan vanhan polven haikeaa uikutusta siitä, kuinka kotimainen kirjallisuus ei ole enää nykyään kunnollista ja kuinka ennen kaikki oli paremmin. Niin että heipat vain kotimaiselle kirjallisuudelle.

Not. Ei sinne päinkään.

Löytty pohtii esseissään kirjallisuuden, tässä tapauksessa siis suomalaisen kirjallisuuden, maantieteellisiä rajoja ja kuinka keinotekoisia ne lopulta ovat. Mitä järkeä on asettaa kirjallisuutta minkään maan rajojen sisäpuolelle? Kuinka suomalainen pitää olla voidakseen olla suomalainen kirjailija? Riittääkö kansalaisuus? Kirjoituskieli? Kirjojen aiheet? Ja mitä väliä sillä lopulta on?

Löytty nostaa esiin etenkin Hassan Blasimin, mutta osansa pohdinnoista saavat muutkin kirjailijat ja heidän teoksensa, kuten vaikkapa Edith Södergran ja Minna Canth. Esseissä nostettujen esimerkkien kautta Löytty maalaa kuvan siitä, kuinka suomalaisessa kirjallisuudessa on vähemmistöjä käsitelty. Tympeimmän kuvan sain Matti Pulkkisen romaanista Romaanihenkilön kuolema. Vaikka romaani ei ehkä olekaan kovin rasistinen, vaikka pinnalta katsoen sitä hyvin räikeästi onkin, niin ei se houkutellut yhtään.

Olli Löytty ei nosta itseään jalustalle. Oikeastaan päinvastoin. Hän kyseenalaistaa ja pyörittelee jatkuvasti omaa osaamistaan, omia tulkintojaan. Kokoelman loppupuolella hän toteaakin, että on helpottunut Ruskeat tytöt -kollektiivin esilletulosta. Että nyt ääneen pääsevät ne, joita asiat paljolti koskevat.

Teos pisti minut pyörittelemään myös omaa suhtautumistani kotimaiseen kirjallisuuteen, tuohon rakkaaseen pääaineeseen, jota alun perin muuten inhosin. Olisin aikanaan halunnut lukea yleistä kirjallisuustiedettä pääaineenani, sillä kotimainen kirjallisuushan oli tylsää ja pelkkää väinölinnaa ja veijomerta. Olin saanut kuitenkin päähäni jostakin ajatuksen, että yleisen kirjallisuustieteen puolella teokset on aina luettava alkuperäiskielellä. Englanti nyt vielä menisi, mutta saksa, ranska, venäjä... Ei prkl. Niinpä nöyrryin kotimaisen puolelle ja loppu on historiaa. Vai onko?

Tunnen kotimaisen kirjallisuuden kenttää mielestäni aika hyvin, ja etenkin spekulatiivisen fiktion osalta suorastaan erinomaisesti. Mutta mutta... Kun mennään Suomen rajojen ulkopuolelle, niin otteeni alkaa lipsua. Tiedän yhtä ja toista, mutta en voi puhua itsestäni enää asiantuntijana. Nykyisessä globaalissa maailmanmenossa tämä on järjetöntä. Jäin eilen pohtimaan, mistä tämä kohdallani johtuu?

Tunnustan heti, että arastelen lukea englanniksi. Se on hidasta ja vaivalloista, vaikka selviänkin siitä. Niin... Näin itsekseenhän se taito siitä kasvaa, vai mitä... Mutta tämä ei taida ollakaan juurisyy. Kyse on siitä, että en halua luopua oman osaamiseni tuomasta varmuudesta. Kotimaisen kenttä pysyy pienuutensa vuoksi kontrollissani. Se on hallittavissa oleva laatikko. Mutta kun sen laatikon seinät avaa, niin otteeni laatikosta lipeää. Laatikko on vähän kuin taakka ja turva yhtä aikaa. Uskaltaisikohan sitä kurkkia enemmänkin laatikon ulkopuolelle?

Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle sattui käsiini hyvään aikaan ja on hyvä rohkaisu eteenpäin. Suosittelen esseeteosta kaikille, joita kiinnostaa pohtia kirjallisuuden keinotekoisia rajoja. Siinä missä genre on hyvä renki, mutta huono isäntä, ei kirjallisuuden kotimaa ole näinä päivinä edes hyvä renki.

Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle muualla Blogistaniassa:
Kirjavinkit
Vetus et Nova
Kirjat kertovat