Boris Hurtta: Käärmeet ja tikapuut (2003)

Kustantamo: Portti-kirjat
Sivumäärä: 253
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Tapahtumat sijoittuvat suomenruotsalaiselle rannikolle, jossa turkulainen postimies Sten Mecklin viettää perheineen kesälomaa vuonna 1982. Lapsuuden 50-luku palaa Mecklinin mieleen, kun hän kohtaa ystävänsä ja rikostoverinsa Birren.
50-luvun nuorisokulttuuri ja etenkin lännensarjoista fantastisin, Pecos Bill näyttelee tärkeää roolia tapahtumissa, joiden päätteeksi neljän pojan intiaaniheimo hajoaa lopullisesti. Kammottavin salaisuus lepää kuitenkin suolammen pohjassa ja nousee sieltä uhkaamaan Meckliniä ja hänen tytärtään.

Oma arvio:
Tutustumismatkani kotimaiseen kauhukirjallisuuteen jatkuu. Boris Hurtta on pitkään ollut nimenä tuttu, pari novellia olen häneltä lukenutkin ja Käärmeet ja tikapuut on nyt ensimmäinen romaani häneltä, mihin tutustuin.

Romaanin ansiot ovat mielestäni aivan jossakin muussa kuin kauhussa. Pidin valtavasti esimerkiksi päähenkilöstä Stenistä. Ihanan erilainen kauhukirjan keskushenkilö! Sten on keski-ikäistyvä perheenisä, joka murehtii lihavuuttaan ja kärsiikin jonkilaisesta syömishäiriöstä. Avioliitto lääkärinä toimivan Yrsan kanssa hiertää monestakin syystä (yhtenä syynä esille nostetaan suomalaisen ja suomenruotsalaisen kulttuurin erot), mutta tytär Titte on Stenille kultaakin kalliimpi.
Stenin ja hänen perheensä kuvaus on lämmintä, paikoin hirtehisen humoristista ja erinomaisen realistista.

Hyvää kuvausta on myös Stenin lapsuusvuosissa 1950-luvulla. Pieneen kyläyhteisöön on muuttanut epäilyttävän oloinen Olavi Hurri, josta "intiaaniheimo" Birre, Sten, Jööran ja Henrik eivät pidä yhtään. Poikajoukon toheltaminen ja seikkailu mielikuvitusleikkeineen on oikein hyvää. Samalla tuodaan jälleen esiin suomenruotsalaisten ja suomenkielisten kulttuurien eroa ja 50-luvun pikkukylän suorastaan tukahduttavaa tunnelmaa.

Mutta se kauhu. Ydintarina itsessään ei toiminut minulle ollenkaan ja vaikutti niin väkisin väännetyltä. Asiaa pahensi vielä isojen kirjaimien runsas viljely, kun haluttiin painottaa jotakin PAHAA tai UHKAAVAA tai pelottavia asioita kuten LIHANSYÖJÄKASVEJA! Paikoin tarina polki myös aivan turhaan paikallaan, vaikka Käärmeet ja tikapuut ei mikään tiiliskivi olekaan.

En kuitenkaan suostu luovuttamaan Boris Hurtan suhteen vielä. Sen verran tarina kuitenkin noin muuten vakuutti.

Taina Haahti: Kaikki mitä tiedän huomisesta (2011)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 361
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Helen, vastuullinen äiti ja lojaali vaimo, jätetään kolmenkymmenkolmen avioliittovuoden jälkeen. Aviomies, toimitusjohtaja Partola, muuttaa rakastajattarensa kanssa yhteen. Nuoremman pojan kuolemasta on neljä vuotta. Menneisyys tuntuu menetetyltä, eikä tulevaisuudelta ole mitään odotettavaa. Olemassaolo pakottaa Helenin eteenpäin, kysymään: kuka olin, kunnes katosin. Hukatun elämän etsintä johtaa intohimoiseen suhteeseen ja kamppailuun kuusikymmenvuotiaan oikeudesta heittäytyä ja uskaltaa.
Taina Haahti on kirjoittanut rakkauteen antautuvan kypsän naisen tarinan ja kuvauksen naisten ystävyydestä. Sävykkäässä romaanissa kitkerä komiikka limittyy tarkkavaistoiseen psykologiaan.

Oma arvio:
Sävykäs? Kitkerä komiikka? Tarkkavaistoinen psykologia? Ehkä himpun verran liioittelua, vaikka ei tämä mikään huono tekelekään ollut. Olen lukenut paljon huonompiakin kirjoja, kuin Kaikki mitä tiedän huomisesta (nimestä tulee välittömästi mieleen sekä Kaikki mitä rakastin että Tiedän mitä teit viime kesänä - kumpikaan eivät liity millään tasolla tähän romaaniin).

Jos tätä pitäisi luonnehtia jotenkin, niin sanoisin että tässä on kypsän naisen chick litiä. Se ei ole moite, mutta se oli minulle pieni yllätys. Muistanette, etten ole erityisesti chick litin ystävä, joten sekin seikka sävyttää tätä arviota. Emme siis puhu huonosta kirjasta, vaan kirjasta, joka ei täysin sopinut minun makuuni. Niillä on nimittäin eroa.

Ensinnäkään en saanut oikein kenestäkään henkilöstä otetta. He olivat tavallaan aika todellisia, mutta samalla kliseisiä. Jotenkin tuntui siltä, että olen nähnyt saman tarinan leffana (en kyllä kuollaksenikaan keksi elokuvan nimeä).
Helen, kohta kuusikymppinen nainen, on ikäkriisissä. Sitten hänestä otetaankin yllättäen avioero, onhan Helen jo kuusikymmentä. Sitten Helenin ystävättäret, Irma ja Annette, haluavat järkätä oikein kunnon bileet, täyttäähän Helen kuusikymmentä. Helen hankkii rakastajan, kolmekymppisen Mikaelin, joka on Heleniä puolet vanhempi. Helenhän on kuusikymmentä. Tulinko jo maininneeksi Helenin iän? Ainakin lukijalle se kävi selväksi noin kuudenkymmenen sivun välein.
Helen on ensin arka, sitten katkera, sitten jonkun villityksen saanut ja lopulta ihmettelen sekosiko hän. Toisaalta Helen ärsytti, mutta toisaalta kiehtoi ja piti otteessaan. Mitä ihmettä tuo eukko kehittää seuraavaksi?
Aviomies, Martti Partola, on juuri sellainen kuin voitte kuvitella eroavan miehen tällaisessa tarinassa olevan. Ensin kylmän viileä, sitten omaisuudestaan hyvin mustasukkainen paskiainen, lopulta räyhääjä ja yllättäen toimitusjohtaja on syyllistynyt myös... Niinpä.
Mikael. Kuvitellaanpa ensin mitä Mikaelista tulee mieleen? Juu. Enkeli. (Voisiko joskus joku kirjailija nimetä vaikka Rhett Butlerin näköisen tyypin Mikaeliksi?) Pukekaa enkelille vielä puku päälle. Jep. Näyttääkö hän nyt vähän epäilyttävämmältä? No ylläri.

Helenin, Irman ja Annetten ystävyydestä olisi saanut varmaankin enemmänkin irti. Ystävyyttä varjostaa nimittäin tapahtuma menneisyydessä. Melko klassinen sekin, mutta kuitenkin sitä oli esitelty kiinnostavasti. Harmi, että se jäi niin vähälle huomiolle.

Haahti kuljettaa tarinaa kuitenkin melkoisen mukavaan tahtiin. Vaikka en ole sen paremmin taiteen kuin pörssikeinottelunkaan asiantuntija, eivät edes osakepohdiskelut Mikaelin kanssa saaneet minua puutumaan. Ahmaisin kirjan eilen, vaikka sivuja tässä on 360. Teos on nopealukuinen ja säilyttää hyvin kiinnostuksen. Loppupuoli menee suorastaan jännityksen puolelle, vaikka siellä kyllä ehkä alkoi jo tuntua liioittelulta.

Oikein mukava kirja, mutta ei turhan vakavasti kannata sitä ottaa. Kevyttä, vaikka rannalle sopivaa hömppää.
Tämä voisi sopia myös Suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen? Vai onko Westendissä asuva toimitusjohtajaperhe yläluokkaa jo?

Kaari Utrio: Vendela (1989)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 433
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Vendela Dalhus on elänyt syntymästään asti sukulaisten hoivissa Turussa. Hän on häikäisevän kaunis ja viisas, hänet on pienestä pitäen opetettu parantajaksi. Mutta mitä auttavat taidot ja kauneus, kun neidolla ei ole myötäjäisiä?
Ritari Hartman Garse on Kiskon Tuurilan herra, mahtava valtakunnan ylimys. Hänen kaltaisiaan ei köyhän orpotytön sovi edes ajatella.
Mutta Vendela on nähnyt ritarin Turun tuomiokirkossa. Hänen vaatimaton sydämensä on löytänyt ilon epäitsekkäästä rakkaudesta: Vendela Dalhus ei toivo mitään, ei odota mitään, rakkaus on hänelle kylliksi.
Vendela joutuu kuitenkin matkustamaan Turusta Viipuriin suuressa kauppiassaattueessa. Saattuetta johtaa ritari Hartman Garse...
Ritarin ja parantajaneidon kiihkeä ja oikukas rakkaustarina vie kohtalonsa pyörteissä taistelevat rakastavaiset Itämaan laidalta toiselle, Viipurista Kokemäelle, Kiskosta Vehkalahdelle. Itämaa on vaarallinen paikka elää, sillä kuninkaan valta on murtunut - kukin pitäköön huolen itsestään, ja suojaton on vahvimman saalis.

Oma arvio:
(Nuo mahtipontiset takakansitekstit ovat puolihupia. Näiden takia muistan miksi minulla on tapana kopioida se aina blogiin!)

Takakansitekstin huvittavuudesta huolimatta tämä onkin yllättävän totuudenmukainen kuvaus. Utrion romaanithan eivät ole mitään jännitystarinoita, joten jokainen voinee arvata miten Vendelalle ja Hartman Garselle lopulta käykään.

Vendela kuuluikin Susan lanseeraamaan Nostalgian jäljillä -haasteeseen. Olen tainnut lukea Vendelan viimeksi yläasteikäisenä (suunnilleen 15 vuotta sitten) ja ritari Hartman Garse on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Etenkin Vendelan loppuvaiheessa olevan kohtauksen vuoksi, jossa alaston Garse riehuu kylmässä merivedessä eikä kenellekään jää taatusti epäilyksiä ritarin mieskunnosta...

Henkilöhahmoina Vendela ja Hartman ovat varsin uskottavia aikalaisiaan. Etenkin naishahmojen uskottavuuden kohdalla on Utriolle toisinaan sattunut kömmähdyksiä, mutta Vendela on loppuun saakka sellainen kuin pitääkin. Sivuhenkilötkin saivat yllättävän paljon tilaa ja siten myös syvyyttä. Ainoastaan häijyäkin häijympi Iliana Winholt jäi hiukan ohueksi. Selittämättä jäi se, miksi toinen haluaa olla niin järjettömän ilkeä.

Eräänä päivänä pohdimme paljon Utriota lukevan ystäväni kanssa sitä, kuinka Utrion romaanien huikaisevan kauniit naiset ovat aina hyvin laihoja ja siroja. Keskiajalla kuitenkin runsaamman puoleinen nainen oli aikansa kauneusikoni ja hoikissa naisissa oli lähinnä jotain epäilyttävää (köyhyys, taudit, mahous...). Tätä kauneusihannetta Utrio ei romaaneissaan unohda mainita, mutta silti hoikka päähenkilö saa suunnilleen kaikki miehet hulluiksi himosta. En väitä, etteikö hoikkakin voisi olla kaunis keskiaikaisesta näkökulmastakin, mutta tympii toisinaan se, että tämä kaava toistuu lähes aina Utrion naishahmoissa. Olisi edes vaihtelua!

Vendela on taattua Utriota. Jos haluat mahtipontista romantiikkaa keskiaikaisessa miljöössä, niin Vendela ei ole suinkaan huono valinta. Se on kevyt, nopealukuinen eikä järjettömän paksukaan (vain 433 sivua tässä painoksessa). Pienistä puutteistaan huolimatta aika ihana näin uusintalukukerrallakin.

Suomalainen juhannus

Lehdissä kohistiin jokin aika sitten BBC:n jutusta, jossa kerrottiin suomalaisesta juhannuksesta. Suomalaislehtien sävy oli närkästynyt; ei täällä nyt niin paljoa ryypätä! Eikö voisi suomalaisista uutisoida jo jotakin muuta?

Ottamatta kantaa muiden juhannuksenviettotapoihin, kerron että minä luultavasti olen hiukkasen tuiskeessa.  Toisinaan kännissä on ihan oikeasti kivaa. Toisinaan ei, mutta eihän selvinpäinkään oleminen ole aina kivaa.

Niinpä toivotan Morren maailman lukijoille juuri sellaista juhannusta kuin itse haluatte! Lämmintä, leppoisaa, hurjaa (olkaa kuitenkin varovaisia), maukasta, rauhallista, uneliasta, riehakasta...

Kauniin runon sijaan tarjoilen teille vähän räyhäkkäämpää menoa:

Kari Nenonen: Ken kuolleita kutsuu (1991)

Kustantamo: Book Studio
Sivumäärä: n. 200
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Aiemmilla romaaneillaan plajon kiitosta kerännyt Kari Nenonen vie lukijan tämän päivän Helsinkiin, kolmen nuoren kesään. Kirjan päähenkilö on Jokke, joka tietokoneen saatuaan onnistuu rakentamaan ohjelman joka pystyy ennakoimaan tulevaisuutta... ja vastaavasti kutsumaan vainajia. Viattomasta ja hupaisasta leikistä kehittyy kuitenkin kauhistuttava peli, jossa leikille ei yhtäkkiä enää olekaan tilaa.
Nenonen on kirjoittanut tähän mennessä parhaan kirjansa; yliluonnollisen tunkeutuminen suomalaiseen arkipäivään on salakavalan huomaamaton prosessi - ja lukija on koukussa.

Oma arvio:
Se ken tulee viimeiseksi on kuolema oli ensimmäinen Nenoselta lukemani romaani ja tässä on nyt sitten toinen. Ken kuolleita kutsuu oli minusta hitusen parempi; hyvää keskitasoa tai jopa vähän ylikin. Viihdyttävä, kuvottava ja pelottava. Erityispointsit Nenoselle siitä, ettei tässä ollut pornoa eikä insestiä! Kauhua voi kirjoittaa ilman niitäkin. Verta ja suolempätkiä kyllä löytyi, mutta se kuului taas asiaan. Nenonen osaa sijoitella splatter-elementtinsäkin niin, että minäkin kestän.

Lähtökohdat olivat yllättävän samanlaiset Se ken tulee... -romaanin kanssa. Aluksi pelkäsinkin, että onko tämä  ihan kopio 666-juttuineen. Ei ollut. (Ja taas Nenonen nappaa pisteet kotiin; kauhua voi kirjoittaa ilman 666-juttujakin.)
Yhteistä tässä on tosiaan miljöö (helsinkiläinen lähiö) sekä kahden pojan kaveruussuhteet. Jokke ja Lertsu ovat hyvin samanlaiset kuin aiemman romaanin Stidi ja Epe. Jokke on laiha, hiukan arka, erittäin älykäs nörtti. Lertsu on fyysisesti näyttävä nuori raksamies, mutta käy vähän hitaammilla tehoilla. Tarinan kolmas nuori on Malla, naapurintyttö, jolla on hutsun maine. Kolmannen kerran Nenonen vie pisteet kotiin; hän ei sorru kliseiseen kolmiodraamaan.

Ken kuolleita kutsuu on perinteinen kauhuromaani siinä mielessä, että se antaa lukijalle kaksi vaihtoehtoista tulkinnanmahdollisuutta. Joko päähenkilö on hullu tai sitten jotakin yliluonnollista todella tapahtui. Nenonen ei sorru liikaan selittelyyn.

Tarinaa kertoo vuoroin Lertsu, vuoroin taas kaikkitietävä kertoja. Ratkaisu on hyvä. Se erotetaan myös kielellisesti; Lertsu puhuu slangia ja kertoja yleiskielistä puhekieltä. Kovin vaikeaa sanastoa Lertsu ei käytä, joten slangin tuntemattomuus ei ole este tarinan ymmärtämiselle.
Jotkut sanat tuntuivat hassulta. Esimerkiksi 'smailata' (so. hymyillä). Nenonen kyllä käyttää niin sujuvasti noin muuten slangia, että hassuus lienee vain korvieni välissä.
Hupia tuotti myös tietokonesanasto. Jokke näpyttelee 'keyboardia' ja tuijottaa 'näyttöpäätettä'. Välillä puhutaan pc:sta, välillä mikrosta. Etenkin 'mikro' -sana hämäsi haluksi ja mietin, että miten mikroaaltouuni nyt tähän liittyi.
Tässä mielessä Ken kuolleita kutsuu on kiva aikalaiskatsauskin.

Kari Nenonen onnistui palauttamaan uskoani kotimaiseen kauhuun taas vähän tukevammin. Huomasin jo miettiväni, että pitäisikö sittenkin tutkia Nenosen romaaneja? Esimerkiksi kaveruussuhteita? Helsinki-miljöötä? Lähiömiljöö on mielestäni aika harvinainen näyttämö kauhukirjallisuudelle. Wikipedia tosin osoitti, että Nenosen kauhuromaanit olivatkin sitten tässä. Harmi!
Suosittelen näitä molempia romaaneja viihdyttävän kauhun ystäville. Ne ovat nopealukuisia, hauskoja ja saavat sopivasti pikkupainajaisia aikaiseksi.

Markku Eskelinen ja Silja Hiidenheimo (toim.): Viiltokuvia (1992)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: n. 200
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto


Ihmiskokeita, outoja viruksia, hymyileviä tappajia. Rituaaleja, ristejä, ruoskia ja roiskeita. Hyvää ja huonoa makua, roskaa ja rappiotaidetta, korkeaa ja matalaa.
Viiltokuvia on kotimaisen kauhun koko kuva, enemmän kuin vain koivu, tähti ja moottorisaha. Se on kokoelma kauhunovelleja Freddy Krugerin ja Charles Mansonin aikalaisilta. Matka sielunmaisemista ruumiinavauksiin, psykologiasta splatteriin, humanismista ihmissyöntiin ja takaisin 16 kirjoittajan voimin. Suomalaisessa kirjallisuudessa aiemmin kauheasti kaihdetun ja vaikeudessaan vähätellyn lajityypin rajoja kokeilevat muun muassa Boris Hurtta, Kari Nenonen, Tove Jansson, Jaana Rinne, Teija Niemi ja Kari Kontio.

Kokoelma sisältää novellit:

• Boris Hurtta: Jesus ja Amalia 
• Tove Jansson: Lokomotiivi 
• Matti Nikkola: Troijan hevonen 
• Jaana Rinne: Plan H from Outer Space 
• Jari Halonen: Kauhuakauhua 
• Sara Heinämaa: Mitä vesilinnut syövät 
• Kari Kontio: Armoton aika 
• Kari Kontio: Isän rakkaus 
• Jyrki Lehtola: Että kehtaa olla kauheata 
• Anna Heinämaa: Rakastajatar 
• Kari Nenonen: Oppipoika 
• Jyrki Kiiskinen: Kuinka hän nousi ylös 
• Teija Niemi: tip
• Teija Niemi: Home of the Brave
• Teija Niemi: Voice Over 
• Markku Eskelinen: Tartar Baby 
• Nicholas Royale: Rakastavaiset 
• Esa Kirkkopelto: Lainausmerkit 
• Päivi Perttula: Frankensteinin hamsteri eli munnelmia ajan hampaasta 

Jos tämä ei olisi ollut novellikokoelma eri kirjoittajilta, olisin jättänyt kirjan kesken reilusti ennen puoltaväliä. Mutta koska lähes jokainen novelli oli eri ihmisen kirjoittama, niin jokaisen novellin kohdalla virisi uusi toivo; josko pitäisin tästä edes pikkiriikkisen?


Viiltokuvia on kauhein lukemani novellikokoelma. En puhu pelottavuudesta, vaan kirjallisesta tasosta. Pahinta oli se, että se sai minut harkitsemaan uudestaan graduni aihetta. Jos kotimainen kauhukirjallisuus on laajemminkin tätä tasoa, niin en yhtään ihmettele miksi sitä julkaistaan vähän ja on tutkittu vielä vähemmän.
(En kuitenkaan ihan vielä ole gradun osalta valmis vaihtamaan aihetta, elän siinä toivossa että tämä vain oli huono otos ja että viimeisen 20 vuoden aikana on kehitystäkin tapahtunut.)


Muutama novelli ylsi sellaiseen kuta kuinkin hyväksyttävään keskitasoon, mutta suurin osa oli oikeasti huonoja. Yritän ajatella, etteivät ne vain olleet makuuni (kuten esim. splatter-jutut eivät ylipäätään uppoa minuun), mutta ihmettelen esimerkiksi sitä, miksi Teija Niemeltä on otettu kokoelmaan peräti kolme tekelettä? Yhdessäkään niissä ei ollut oikein mitään ideaa.


Boris Hurtalta ja Kari Nenoselta olisin mieluusti lukenut useammankin jutun (heidän kirjoihinsa tullaankin Morren maailmassa myöhemmin) enkä ihmettele, että he ovat tässä genressä nimeä saaneita kirjailijoita. Kari Kontionkin novellit olivat sieltä parhaimmasta päästä. 
Jesus ja Amalia (Hurtta) ei ollut minun makuuni noin muuten, mutta tekstistä näkyi, ettei kyseessä ollut kuka tahansa kynäilijä.
Armoton aika ja Isän rakkaus (Kontio) olivat hyviä. Uskontoteema yhdisti niitä ja kytki novellit tavallaan toisiinsakin. Kontio onnistui käyttämään uskontoa taustalla hyvällä maulla. Samoin Anna Heinämaa novellissaan Rakastajatar.
Kari Nenosen novelli Oppipoika oli melkoisen nenosmainen, mitä muistelen hänen omaa Noitarovio -kokoelmaansa. Kari Nenonen lienee toistaiseksi ainoa kauhukirjailija, jonka vienoa splattermaisuutta minäkin kestän.


Onneksi Tove Jansson ei päätynyt kauhukirjailijaksi. Lokomotiivi oli hauskasti kirjoitettu, mutta enemmän tylsä kuin kauhuhenkinen. Jyrki Lehtolakin koitti olla ehkä hauska, mutta minua lähinnä tympi. Tylsyydessä Janssonia paremmin kunnostautui Jari Halonen, jonka novelli Kauhuakauhua on lähinnä pohdiskeleva yritelmä eri kauhutarinoista. Tässä näin muutamia mainitakseni.


Moni novelli kaatui joko tylsyyteen tai sitten typeriin aiheisiin. Mikä ihmeen vietti on myös sotkea pornografiaa ja insestiä mukaan oikein isolla kauhalla kauhujuttuihin? Eikö mitään muuta ällöttävää voisi keksiä? Yllättävän moni novelli vähintään sivusi näitä teemoja. Ehkä jonkun mielestä kauhuksi riittää se, että jutussa mainitaan sanat 'kyrpä' ja 'persereikä'.


Hyväksi novelliksi mainittakoon myös Esa Kirkkopellon novelli Lainausmerkit. Sen idea oli hauska ja se oli juuri sopivan mittainen. Mitään kauhua en siitä kyllä löytänyt, joten tunnelmaa latisti novellin väärä seura.


Kokonaisuudessaan Viiltokuvista jäi suuhun tympeä maku. Ja vähän kauhistunutkin; ei kai kotimainen kauhu oikeasti ole näin huonoa? Tutkimus jatkukoon...

Kesähiljaisuutta

Nelivarvaskilpikonnamme Tikru, joka on myös
aloittanut kesämeiningin.

Näin kesäkuukausina blogimaailma hiljenee hiukan. Näin käy myös Morren maailmalle. Päivityksiä tulee harvemmin vaikka sinänsä lukutahtini on pysynyt lähes samana. Nytkin minulla on kolme kirjaa kesken...

En siis ole unohtanut teitä enkä kirjoja. Lukemista on niin paljon, että pöydät ja hyllyt notkuvat. On vain valinnanvaikeus; mihin tarttua seuraavaksi! Luvassa on kesän aikana niin kauhua, romantiikkaa kuin jännitystäkin.

Lähden huomenna taas reissuun, palaan perjantaina ja lähden taas lauantaina palatakseni sunnuntaina. Yritän perjantaina saada jonkun kirja-arvion kasaan, mutta paree olla lupailematta mitään. Yhtä viipottamista tämä on, mutta mukavaa sellaista. Eikä perheelläni ole vielä edes varsinainen loma alkanut!

Haluan tässä yhteydessä ensinnäkin toivottaa uudet lukijat tervetulleiksi. Teitä alkaakin olla jo paljon näin minun mittapuullani! Toivottavasti viihdytte kanssani.
Toisekseen toivotan kaikille hyvää kesää ja antoisia lukuhetkiä niin aurinkoon, varjoon kuin sadesuojaankin. Morren maailma ei vaikene, mutta hiljenee hieman.

Doris Lessing: Viides lapsi (1988)

The Fifth Child
Suomennos: Heidi Järvenpää
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 160 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto


Harriet ja David tietävät välittömästi olevansa luodut toisilleen. Heillä on yhteinen haave tulevaisuudesta: suuri talo täynnä lapsia ja sukulaisia. Asiat sujuvat aivan kuten he ovat suunnitelleetkin - kunnes Harriet alkaa odottaa viidettä lastaan.
Kaikki muuttuu uuden tulokkaan myötä. Poika on liian suuri, liian vahva, liian äänekäs ja vihamielinen, eikä hän tyydy samaan kuin aikaisemmat lapset. Pitäisikö Harrietin uhrata yksi muiden hyvinvoinnin vuoksi?

Oma arvio:
En ole aiemmin lukenut Lessingiä ja tämä tuli sopivasti puheeksi Totally British -haasteen myötä.

Viides lapsi on lyhyt, ytimekäs, armoa antamaton ja tuskallinen. Sivuja tässä pokkariversiossa oli 160 ja kaikki teksti on ihan yhtä pötköä. Kappalejaot sentään ovat, mutta yhtään tyhjää riviä välissä ei ole. Ei myöskään siis lukuja.
Aluksi se ärsytti, mutta sitten tavallaan ymmärsin Lessingin pointin; armoa ei anneta eikä tunneta. Tahti on hengästyttävä lukijalle, mutta samalla se tuo lukukokemukseen tason, jolla pääsee lähemmäs Harrietia ja Beniä (viides lapsi).

Ben, Lovattin perheen viides lapsi, mullistaa tosiaan kaiken. Benin syntymä tuo paljon uusia kysymyksiä, joihin Lessing ei tarjoile vastauksia, vaan lukija saa pohtia asioita itsekseen. Saako vanhempi vihata lastaan? Jo ennen syntymää? Pitäiskö tosiaan uhrata yhden lapsen elämä muiden hyvinvoinnin vuoksi? 1970-luvun Englannissa vammaisuudelle ei ollut paljoa vaihtoehtoja, etenkään jos rahaa ei sattunut olemaan oikein rutkasti. Joko huono laitos, missä lapsi on 24h/vrk huumattuna pakkopaidassa tai sitten koti, missä muut perheen lapset joutuvat pelkäämään jopa henkensä edestä.

Lukijana tunsin suorastaan fyysistä tuskaa ajatellessani Harrietin tilannetta. Teki hän niin tai näin, niin aina se oli jollakin tapaa väärin päin. Harriet maksaa ratkaisustaan kovan hinnan, mutta se näyttää olevan joka tapauksessa väistämätöntä. Yhteiskunta ei tule vastaan. Lääkärit eivätkä opettajat löydä Benistä mitään vikaa. Syyttävä sormi kääntyy Harrietiin; joko hän on hullu tai valehtelee.

Viides lapsi on hyvin voimakas kertomus. Tunnustan kuitenkin pettyneeni sen loppuun. Se tuntui loppuvan yks kaks. Vaikka oli selvää, että tarina lähestyy loppuaan, tuntui siltä että lopun kaari tavallaan katkesi yllättäen. Olisi kiinnostavaa tietää, ovatko muut kokeneet samoin.
Minua häiritsi myös se, ettei Benin vammalle annettu mitään nimeä. David ajattelee sen olevan vain geenimuutos ja pohtii, että onko Ben jonkinlainen neanderthalin ihminen. Olisi kuitenkin ollut kiinnostavaa tietää, onko tuollainen vamma todellisuudessa mahdollinen. Tullaan taas siihen uskottavuuspulmaan.

Kokonaisuudessaan nämä kritiikin häivenet eivät häirinneet lukukokemusta. Viides lapsi kestänee useamman lukukerran ja haastaa isojen kysymysten ääreen.

Riikka Pulkkinen: Totta (2010)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 333
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

On kevät, Elsa tekee kuolemaa. Martti ja Eleonoora yrittävät totutella ajatukseen vaimon ja äidin menettämisestä, vaikka suru painaa kyyryyn.
Tyttärentytär Anna kuvittelee mieluummin toisten tarinoita kuin kertoo omaansa. Hänelle mummo kertoo Eevasta, josta on vaiettu vuosikaudet.
Lastenhoitajaksi palkatun nuoren naisen ääni vie toiseen todellisuuteen, 60-luvun alkuun, jolloin pieni pilleri oli jo keksitty, muttei vielä uusia iskulauseita.
Auki kiertyvät äitien ja tyttärien tarinat, joissa muisti pettää, koska se on lohdullisinta.

Oma arvio:
Muistanette, etten ihan täysin vakuuttunut Pulkkisen esikoisromaanista Rajasta? En vakuuttunut täysin Tottastakaan, mutta pidän tätä silti ehdottomasti parempana. Totta on kaunis, kaunis kirja kuolemasta ja avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Mummosta, äidistä ja tyttärestä. Ja taustalla häilyvästä Eevasta.

Koen, että Tottan kauneus oli vahvuus, mutta myös heikkous. Henkilöt eivät tuntuneet todellisilta, kukaan. He olivat liian siloiteltuja, särmättömiä, syvällisiä. Tuntui siltä, että olisin katsellut Elsaa, Ellaa ja Annaa jonkinlaisen utuisen lasin läpi. Lasi häivyttää särmät ja reunat, ja näyttää unenomaisesti sen mitä tapahtuu.
Tämä vaikuttaa myös dialogiin, johon Rajakin kompastui. Totta on tässäkin suhteessa parempi, mutta silti dialogi paikoin häiritsi. Lauseet tuntuivat lähinnä aforismeilta, ei todelliselta keskustelulta (s. 276):

Sitten hän nauraa. 

- Mutta on oltava armollinen itselleen. Jos ei olisi sinisilmäisyyttä, kaikki säilyisi aina samanlaisena. Ei ole muutosta jos joku ei ensiksi näe siitä unia. Mutta silti minä ajattelen nykyään, että todelliset kumoukset kestävät koko ihmisiän, ne ovat aina hiljaisia ja tapahtuvat, kun kukaan ei katso.

Muuta vikaa Tottassa ei oikeastaan olekaan. Tarina kulkee tasaista tahtia eteenpäin ja raottaa tarinoita kahdessa aikajaksossa; nykyajassa ja 1960-luvussa. Molemmat etenevät kohti loppuaan, surullisella mutta silti kauniilla tavalla. Pulkkinen ei jää jaarittelemaan turhia, vaan kaikella on merkityksensä. Erityispisteet annan siitä, että tässä ei sorruttu minua ylivoimaisesti eniten ärsyttävään kirjakliseeseen; neitsyen raskaaksi tuloon yhden ainoan rakastelun jälkeen. Odotin sitä hiukan takakannen perusteella, mutta siltä vältyttiin.
Totta ei ylipäätään ole kovin kliseinen kirja. Tietysti perheenisän suhde lastenhoitajattareen on vanha aihe, mutta siitäkin huolimatta Pulkkinen saa tarinasta vangitsevan.

On erityinen harmi, että tulkintani mukaan henkilöt jäivät noin etäisiksi ja epätodellisiksi. Ilman sitä seikkaa tämä olisi voinut olla yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Mutta nyt epätodellisuus varjostaa lukukokemusta.
Samoin tarinan loppu. Se jäi tavallaan kesken, ei edes avoimeksi, vaan kesken.

Kirjan loppupäässä oleva luku jäi myös häiritsemään. Luvun (s. 286-288) otsikkona on vuosiluku 1967 ja sen siis pitäisi kaiketi käsitellä Eevaa ja Ellaa. Kuitenkin luvussa oleva lapsi nimetään Lindaksi, joka sitoisi sen nykyaikaan. Onkohan tässä käynyt moka vai onko tämä (huono) yritys luoda sidosta Eevan ja Annan tarinoiden välille?

Totta oli siis ihan miellyttävä lukukokemus ja antaa jälleen lupauksen. Riikka Pulkkinen pystyy vielä taatusti parempaakin, ja siinä meillä on sitten iso jytky.

Ainiin. Vastaan täällä postauksellani myös Suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen, joka on ollut melkein unohduksissa!

Lukunurkka

K-blogin Jenni on haastanut esittelemään lukunurkkauksen. Olen pääasiassa lukenut sohvannurkassa olohuoneessa tai sängyssä. Molemmat paikat kuitenkin nukuttavat liikaa, mutta viime viikonloppuna sain vihdoin sisustettua oman lukunurkan!

Nurkkaus sijaitsee makuuhuoneessa ja jalat saa ojennettua joko sängylle tai liinavaatearkulle. Tarkoituksena olisi saada vielä hankittua jonkinlainen jalkalamppu tuohon (vinkkejä saa antaa!). Mielellään sellainen, joka valaisisi koko huonetta pehmeästi.

Täällä on nautittu kauniista päivistä ja kuntoiltukin. Luettavana on tällä hetkellä kaksikin kirjaa, joista toinen on tietokirja pitkästä aikaa! Pysykää kuulolla.