Eeva Rohas: Syvä pää (2012)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 175
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Eeva Rohaksen esikoisromaani kiinnosti jo ilmestyessään. Enkä oikein osaa selittää miksi. Syvä pää kertoo, Fannystä, nuoresta uimarilupauksesta; Susannesta, joka osti reborn-nuken; ja Fannyn isästä, eläinlääkäri Janista. Kuulostaa uusperhedraamalta, mutta sitä tämä ei ole. Kolmen ihmisen tarina vain kietoutuu vinkeällä tavalla yhteen.

Eniten pidin Fannysta. Hänen suhteestaan uimiseen, valmentajaan ja Henriikka-ystävään. Fanny tuntui hyvin aidolta, ikäiseltään (n. 14 vuotta) nuorelta. Hän haluaa huipulle, mutta lopulta tapahtuukin jotakin, joka saa Fannyn heittämään uikkarit nurkkaan.

Susanne oli myös kiinnostava hahmo. Kolmekymppinen nainen asuu yhä lapsuudenkodissaan ja hyvänä kysymyksenä taustalla viriääkin se, että kuka ei ole valmis päästämään irti; Susanne itse vai vaivaiset vanhemmat?
Susanne haluaa reborn-nuken; aidon näköisen vauvan. Hänellä on valokuvakin, jonka mukaan kallis nukke teetetään. Onkohan harrastus ihan tervettä?

Jan-isä jäi vähän etäiseksi, mutta en tiedä voiko siitä varsinaisesti moittia. Janin ja Fannyn äidin suhde vaikutti hyvin mielenkiintoiselta, josta olisin lukenut mieluusti lisää. Toisaalta sen kanssa jäi nyt asioita sopivasti mielikuvituksen varaa.

Syvä pää teoksen nimenäkin on oivallinen. Se kertoo osuvasti sen, mistä on oikein kyse. Mielestä, uimisesta, hukkumisvaarasta omaan itseensä.

Teos oli viihdyttävä, mutta ei kevyen viihteellinen. Sen vahvuudet ovat nimenomaan henkilöhahmoissa, mutta en noin muuten varauksetta ihastunut. Etenkin loppu jäi minusta turhan avoimeksi ja löysäksi. Ikään kuin olisi tullut kiire eikä maltettu viedä tarinaa loppuun asti. Avoin loppu sopii toki tyyliin, mutta silläkin on rajansa. Oikeastaan loppu oli pikemminkin keskeneräinen kuin avoin.

Pistemäärästä voikin päätellä, että tämä oli "ihan okei" -osastoa. En vaikuttunut erityisemmin, mutta viihdyin. Tulen ehdottomasti jossakin vaiheessa tarttumaan Rohaksen esikoisteokseen, Keltaiset tyypit -novellikokoelmaan.

Syvään päähän ovat sukeltaneet myös:
Kujerruksia
Kirjainten virrassa
Järjellä ja tunteella


*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman (2005)

Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 158 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Terveissi Salost! Täällä ollaan. Ei tosin vielä omassa työhuoneessa, vaan keittiön pöydällä, läppärin varassa. Hieman kaoottiselta tämä vielä vaikuttaa, mutta kyllä tästä koti tulee. Mutta mennäänpäs asiaan!

Hesari kyseli taannoin lukijoiden sataa kotimaista suosikkia. Kirjabloggarit rupesivat joukolla lukemaan listaa ja niinpä minäkin sain hyvän syyn vihdoin lukea Elina Hirvosen kehutun Että hän muistaisi saman -teoksen. Lukijoiden suosikkilistalle tämä päätyi sijalle 58, mutta henkilökohtaiseen top 100:ni tämä ei mahtuisi. Hienoinen pettymys tämä minulle oli.

Että hän muistaisi saman kertoo Annasta ja hänen veljestään Joonasta, heidän perheestään ja Annan miesystävästä, Ianista. Teos on yhdenpäivänromaani, ja siinä mielessä ihan toimiva. En yleensä nimittäin tykkää yhdenpäivänromaaneista, mutta tässä se toimi ihan sujuvasti.

Luin tämän jo useita päiviä sitten ja tein pienen pika-arvion Morren maailman FB-sivulle:

Sain juuri loppuun Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Pikaisesti laitan tähän pari ajatusta siitä. Bloggaus sitten kun saan pöytäkoneeni taas käyttöön.
Pisteitä teos saa 2/5. Luettu yhdeltä istumalta. Isot odotukset vaihtuivat tympääntyneisyydeksi. Jotain samaa kuin Riikka Pulkkisen kirjoissa (tai päinvastoin...). Liian siloinen ja hiottu. Lyhyessä tarinassa liikaa draamaa siellä sun täällä, vähän kuten maailmantuskaa potevassa teinissä. Kieli kuin markettirunoutta, tuntui kornilta. Joona oli kiinnostava hahmo. Tietynlainen lakonisuus toimi. Ei kuitenkaan minun juttuni, vaikka toisaalta ymmärrän tämän saaman suosion ja Finlandia-ehdokkuuden.

Siinäpä se siis tiiviisti sanottuna. Tästä jäi vähän sellainen maku, että on hakemalla haettu taiteellisuutta etenkin kielen tasolla. Lausetasolla tässä on simppeliä ja sujuvaa kieltä. Ei siis pöljiä ilmaisuja eikä pitkiä korulauseita.
Mutta esim. tämä kohta (s. 75):

Kun lähdemme kirkosta, isä tarttuu minua ja Joonaa käsistä. Lumihiutaleet leijailevat tyynessä illassa. Kun pysähtyy ja katsoo taivaalle, voi melkein lentää hiutaleita kohti. "Tulkaa", isä huutaa. "Ulkoavaruuden keijut hyökkäävät! Meidän on pelastettava maailma!" Työnnämme kielemme ulos pyydystämään keijuja. Isä pitää meitä käsistä ja me pyörimme hiutaleiden mukana, kylmiä pisaroita kielen päällä, ja kerran, olen varma, että nielaisen hiutaleen sijasta tähden.

Lässynläädiipadaapajaadijaa. Tämä tällainen tympi eniten ja siksi pisteytyksessä niin raju pudotus.

Näen tässä jotain samaa kuin Riikka Pulkkisen kirjoissa. Tämä jätti yhtä kylmäksi, yhtä etäiseksi. En saanut kenestäkään henkilöstä otetta ja koko tarina tuntui kovin etäiseltä.

Näin lyhyessä tarinassa oli minun makuuni lisäksi aivan liikaa draamaa. Oli Joonan kohtalo, Annan kokemukset, heidän isänsä lapsuudenkokemukset, Ianin kokemukset, Ianin vanhempien kokemukset... Kenelläkään ei tuntunut olevan sellaista kohtuullisen tavallista elämää vailla suuria draamoja (sotaa, perheväkivaltaa, mielenterveysongelmia, kiusaamista). Ne söivät tehoa toisiltaan ihan valtavasti.

Vaikka tämä ei minun makuuni ollutkaan, niin näen kyllä tämän ansiot. En ihmettele Finlandia-ehdokkuutta enkä top 100 -listalle pääsyä. Että hän muistaisi saman on hieno. Se on vain liian hieno minun makuuni.

Että hän muistaisi saman on ollut blogeissakin melkoisen suosittu. Se on luettu ainakin näissä blogeissa:
Lumiomena
P.S. Rakastan kirjoja
Tea with Anna Karenina
Koko lailla kirjallisesti

Juri Nummelin (toim.): Kuun pimeä puoli (2013)

Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 352
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Juri Nummelin jatkaa ansiokasta työtään antologioiden toimittamisen parissa. Verenhimon vampyyreista on nyt edetty ihmissusiin ja jälleen kotimaisin laatuvoimin.

Tässä kokoelmassa vaikuttavat seuraavat kirjoittajat:
Tapani Bagge
Kirsti Ellilä
Harri Erkki
Markus Harju
Saara Henriksson
Jussi Katajala
Rene Kita
Juha-Pekka Koskinen
Hanna-Riikka Kuisma
Matti Kurikka
Anne Leinonen
Merja Leppälahti
Harri István Mäki
Heikki Nevala
Jussi K. Niemelä
Sari Peltoniemi
Tiina Raevaara
Jan Salminen
Tuomas Saloranta
Johanna Sinisalo
Vesa Sisättö
Miina Supinen
Jari Tammi
Christine Thorel

Novellien lisäksi kirjassa on Nummelinin esipuhe, jossa puhutaan ihmissusista kirjallisuudessa ja elokuvissa, sekä Merja Leppälahden lyhyt artikkeli ihmissusista kansanperinteessä. Nämä olivat mukava lisä, vaikka minulle tuttuja juttuja olivatkin. Nämä tekevät Kuun pimeästä puolesta erinomaisen tutustumispaketin ihmissusiin.

Kuun pimeä puoli on aivan älyttömän tasalaatuinen antologia. En itseasiassa nyt osaa oikein sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Minun piti vähän jupista siitä, että tämä tuntui aika pitkältä antologialta. Novelleja on paljon! Taisin lukea tätä noin kuukauden ajan. Hidastelin tarkoituksella, jotten saisi ihmissusiähkyä ja jotta novellit saisivat tilaa hengittää omina lukukokemuksinaan.
Huomasin nyt kuitenkin, että Verenhimosta en sanonut samaa. Siinä on sivuja lähes yhtä paljon. Novellien määrä Verenhimossa on 22, tässä 24. Mutta Verenhimoa moitin epätasaisuudesta, tätä en. Liekö siinä syy sille, miksi vampyyriantologia ei tuntunut niin pitkältä?

24:stä novellista yhtä en tajunnut, kahdesta en pitänyt ja lopuista nautin aivan mielettömän paljon. Nuo kolme novellia, jotka eivät minuun kolahtaneet, eivät kuitenkaan olleet huonoja. Harri István Mäen novelli "Kuin susiveljet" vaikutti hienolta, mutta meni minulta täysin yli hilseen. Jari Tammen "Ratsastajat" ja Jan Salmisen "Juhannusaatto" eivät minun makuuni toimineet, mutta toisaalta jollakin tapaa ne erottuivat muista.

Mutta koita nyt sitten tässä lopuista 21:stä valita suosikki!
Pidin valtavasti Kirsti Ellillän novellista "Herra Helanderin tehtävä". Siinä oli jotakin hyvin nautinnollista ja aitoa. Paha saa palkkansa -tematiikka puree (kirjaimellisesti tässä tapauksessa).
Tuomas Salorannan "Kaatolupa" oli hiukan yllättävää salorantaa. Olin aivan tippa linssissä tämän kanssa. Sydäntä puristi pienen pojan elämä.
"Linja-autonkuljettajan kevät" oli sympaattisen romanttinen tarina, joka sai jännittäviäkin käänteitä. Kiitos siitä kuuluu Vesa Sisätölle.
Christine Thorelin novellissa "Aitan lukko" oli samaa sympaatisuutta. Novellin leppoisa mummo oli aivan valloittava tapaus!
Ihastelin kovasti Matti Kurikan novellin kieltä. Vanhahtava poljenta ja tyyli oli todella uskottavaa. No ei ihme! Vasta myöhemmin tajusin katsoa, että "Vironsusi" on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1889.
"Tehtaanpuiston hirviö" oli mielestäni näistä eräällä tapaa vakavin ja vähän (oman aikansa) yhteiskuntakriittisin. Novelli on Saara Henrikssonin käsialaa.
Jussi K. Niemelän "Suojamuurit" novelli oli taas kokoelman kaunein ja aistillisin. Siinä oli sitä "jotain"! Tunnelma ja kumppanuuden kuvaus olivat vaikuttavia.
"Tuonenkalma, surmansuitset" on Anne Leinosen novelli, jossa maistuu vahvasti kansanperinne ja myytit. Upea novelli kerta kaikkiaan! Myyttisen suomalaisen maailman Leinonen hallitsee ihan suvereenisti.

Kaikkia en nyt tähän esittele tämän enempää. Kuun pimeä puoli osoittaa sen, että ihmissusia on monenlaisia, monissa paikoissa ja ajoissa. Toisille lykantropia on kirous, toisille lahja. Ihastelin muutenkin aiheen monipuolista käsittelyä. Lykantropian lisäksi novelleissa oli jos jonkinlaista teemaa politiikasta perheväkivaltaan ja työpaineista parisuhdeongelmiin.

Tämä on ehdottomasti yksi vuoden ansiokkaimmista antologioista!

---

Tämän myötä päätän omalta osaltani Lue lukutaitoa -kampanjan. Bloggasin tällä viikolla kolme kirjaa, mutta koska minimilahjoitus on 5 euroa, niin lahjoitan sen mielelläni hyvän asian puolesta.

edit: Typerä Blogger ei anna minun tägittää kaikkia kirjoittajia (joilla on jo tunniste), sillä merkkien määrä on yli 200. Tästä syystä nyt vain toimittaja on tägitetty. Hmph!

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus (2010 / 2011)

Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus
Suomennos: Jouko Vanhanen
Kustantamo: Moreeni
Sivumäärä: 349
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Historiallista dekkaria pukkaa. Huomaan viihtyväni useimpien sellaisten parissa eikä Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus tee poikkeusta. Tapahtumamiljöönä on 1400-luvun Tallinna ja jo pelkästään se erottaa nämä muista hyvällä tavalla. Eipä tule mieleen montaakaan historiallista dekkaria, joka sijoittuisi Viroon.

Tapahtumapaikan erottuvuuden lisäksi minua kiinnosti se seikka, että rikoksen ratkojana onkin apteekkari. Jännä valinta! Ja teoksen luettuani pidän valintaa parempana kuin osasin edes odottaa. Apteekkarilla on keskiajalla paljon tietoa, taitoa ja kontakteja. Apteekkari on yllättävän luonteva henkilö rikosta ratkomaan.

Tallinnassa on siis tapahtunut murha. Ritarilta on vedetty miekalla pää poikki ja suuhun on laitettu kolikko. Kumma juttu! Tätä vyyhtiä siis lähdetään purkamaan eikä lisäuhreiltakaan vältytä. Jollakulla on hampaankolossa nyt jotakin... Tätä murhaa ratkoo siis apteekkari Melchior, jolla on myös oma henkilökohtainen mysteerinsä ratkottavanaan. Hänen suvussaan sukupolvien ajan on miehiä vaivannut outo kirous.

Hargla kuljettaa sujuvasti lukijaansa pitkin keskiaikaista Tallinnaa. Teoksessa näkyy huolella tehty pohjatyö, joka ei rajoitu pelkkään apteekkikulttuuriin, vaan arkiset toimet ja eri kiltojen tapakulttuurit tulevat myös tutuiksi – oikeita historiallisia tapahtumia lukuunottamatta. Itse asiassa tälläkin tarinalla on totuuspohjaa! Tallinnassa todella tapahtui vuonna 1409 murha, jota Melchior-niminen apteekkari selvitteli.

Kokonaisuutta himmentää vain se, että aina ajoittain kirjassa oli turhankin opettavainen sävy. Halusin kuitenkin lukea kevyttä dekkaria enkä historian oppikirjaa. Opettava sävy teki Melchiorin hahmon välillä hiukan epäuskottavaksi tai ainakin kyseenalaistettavaksi. Paljonko apteekkari voi oikeasti tietää? Toki sitä välillä sotki myös epäselvä näkökulma; lukijana en aina tiennyt oliko kyseessä nyt Melchiorin näkökulma vaiko kaikkitietävän kertojan.

Loppuratkaisu oli hyvä. En arvannut murhaajaa. Tai siis osin arvasin, koska Hargla pakotti ovelasti epäilemään niin monia henkilöitä. Yllätys säilyi ihan loppumetreille saakka, mutta Melchiorin viimeinen puheenvuoro, jossa hän esittää ratkaisunsa, on turhan pitkä, polveileva ja kikkaileva. En esimerkiksi ymmärtänyt shakin merkitystä tässä ollenkaan, vaikka osaan kyllä shakin perusteet. Se tuntui vähän turhanaikaiselta monimutkaistamiselta.

Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus oli hiukan keskimääräistä viihdyttävämpi ja parempi kirja. Tätä haluan lukea lisää ja tätä onkin tarjolla lisää! Katsokaa vaikka Moreenin sivuilta. Lisäpisteitä haluan antaa Mikko Rantaselle, joka vastaa kirjan ulkoasusta. Kansi on hieno ja sopii kirjan turnnelmaan hyvin.

Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus on luettu ainakin näissä blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie (olen samaa mieltä siitä seksikohtauksesta)
Kirjamielellä (jäin myös kaipaamaan karttaa)
Nenä kirjassa (vertasin tätä myös C. J. Sansomiin)

Simona Ahrnstedt: Unelmia ja yllätyksiä (2010 / 2013)

Överenskommelser
Suomennos: Tytti Träff ja Auli Hurme-Keränen
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 465
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

On yleismaailmallisesti tunnettu tosiasia, että jos kirjailijaa pitää markkinoida jollakin Isolla Nimellä, niin lukija taatusti pettyy ja kirja joutuu vastaamaan kohtuuttomiinkin odotuksiin.
Unelmia ja yllätyksiä on verrattu Jane Austenin tuotantoon enkä käsitä miksi. Minusta yhteneväisyydeksi ei riitä 1800-luvulle sijoittuva rakkaustarina ja päälleliimatut kommentit naisten kouluttautumisesta.

Valitettavasti tämä oli minulle raskas, puuduttava ja paikoin suorastaan tuskallinen kokemus. Myötähäpeästä kiemurtelu kun ottaa ihan pumpusta. Olin luultavasti totaalisen väärää lukijakuntaa, sillä esimerkiksi Goodreadsissa ja LibraryThingissa tämä on saanut runsaasti kiitosta. Kannessakin on Plaza Kvinnan sitaatti "Rakkaus romaani vailla vertaa.". Koitan olla tukehtumatta näihin mielipiteisiin. Tämän kohdalla suosiota on vain kovin vaikea käsittää. Omaa kantaani avatakseni minun täytyy selostaa juonta aika seikkaperäisesti. Joten jos haluat yllättyä tämän suhteen, niin kannattaa päättää postaukseni lukeminen tähän.

Unelmia ja yllätyksiä on yllätyksetön rakkaustarina. Tarinamme sankaritar (punatukkainen tuttupää taas vaihteeksi) Beatrice asuu ilkeän Wilhem-setänsä luona, koska on jäänyt orvoksi. Beatrice kohtaa oopperaillassa salaperäisen, synkän liikemiehen, Seth Hammerstaalin, joka on naistenmiehen maineessa ja tietysti aivan törkyrikas. He rakastuvat heti, mutta Beatricen ilkeä setä ja perverssi serkku asettavat kapuloita rattaisiin. Omapäinen ja samalla niin avuton sankarittaremme naitetaan erittäin ilkeälle, hyvin perverssille, rumalle ja vanhalle kreivi Rosenschiöldille. Tässä kohdin tarinaan saadaan sitä niin sanottua erotiikkaa, sikälimikäli jos väkivaltaista raiskauskohtausta haluaa sellaisena pitää. Minusta se oli lähinnä kuvottavaa.
Lopulta kuitenkin Beatrice ja Seth tietysti saavat toisensa, ja kaikki on kovin ihanata ja yltäkylläistä – unohtamatta seksiä.

Tätä siis kaiketi pidetään Jane Austenin tuotannon ikään kuin eroottisempana versiona. Minusta se on aika törkeä loukkaus Austenin tuotantoa kohtaan. Austenilla on huumoria, yhteiskuntakriittisyyttä, erittäin hienoja henkilöhahmoja ja vahvan uskottava miljöökuvaus (Austenilla on toki tässä aikalaisetu).
Mitään sellaista ei ollut tässä romaanissa. Pahin pettymys oli kaiketi henkilöhahmot, jotka olivat ohuttakin ohuempia, stereotypisiä ja täysin persoonattomia.
Beatricen ja Sethin välille ei ehtinyt tulla minkäänlaista latausta. He suutelevat kiihkeästi jo ensimmäisessä luvussa. Lukijana minulle ei siis jäänyt tavallaan mitään odotettavaa. Suutelukohtaus (aina salaisesti jossakin syrjäisessä huoneessa ja Sethin käsi Beatricen alaselälle painautuneena) toistui samankaltaisena kymmeniä kertoja. Kyllä yli 400 sivun aikana ehtii! Tunnelma siis lässähti alkutekijöihinsä. (Muistanette kyllä millainen lataus Elizabethin ja Darcyn välillä oli ensi kohtaamisesta asti ja suudelma tapahtui vasta ihan Y&E:n loppuvaiheessa! Se oli jotain mieletöntä!)

Lainaan tähän vielä LibraryThingissä ollutta nimimerkki julienne_preacherin arvostelussa ollutta huomiota:

Tässä vielä mieleenpainuvin hetki kirjasta. Saatuaan tietää Beatricen olevan luvattu toiselle, sankarimme Seth ajattelee näin: "- - Seth suojeli itseään sillä toivonkipinällä, jonka hän sai ajatuksesta, että Beatricelle oli tehty seksuaalista väkivaltaa." Mikä unelmien prinssi!

Kiinnitin huomioni lukiessani samaan kohtaan. Ymmärtänette miksi en niin ihastunut Sethiin.

Inhoan henkilöiden mustavalkoisuutta ja tässä ei oikein muunlaisia hahmoja ollutkaan. Hyvikset olivat läpeensä hyviksiä – ja tietysti hyvin kauniita. Pahikset taas läpeensä pahoja – ja luonnollisesti rumia. Beatrice on aivan jumalainen kaunotar, jonka punaisia kiharoita ihaillaan ainakin kerran per luku (niitä on 43). Romaanissa annetaan ymmärtää, ettei Beatricen näköiset naiset ole in, mutta kummasti häneen rakastuu niin kreivi, prinssi kuin rikas liikemieskin. Näppärää!

1800-luvun tunnelmaa ei ollut. Henkilöt puhuivat ja ajattelivat täysin 2000-lukuisesti. Olkoonkin, että siellä oli nämä häijyt miehet, jotka vastustivat naisten kouluttautumista. Se sopinee aikakauteen jotenkin, mutta koko se asetelma tuntui väkisin romaaniin tungetulta sivujuonteelta.
Aikakauden tunnelman tavoittamiseen ei riitä, että kuvaa pukuja ja koruja (sitä tässä on paljon!), ja että paikasta toiseen liikutaan hevosvaunuilla. Henkilöt pitää saada käyttäytymään uskottavasti. Seth ja Beatrice rikkoivat normeja jatkuvasti eikä siitä oikein seurannut mitään. Välillä muistuteltiin vähän siitä, ettei nainen saisi liikkua vieraan miehen seurassa kahden, mutta sitten se taas unohtui.
Historiallisiin tapahtumiin viitattiin hyvin löyhästi. Jossakin sodassa Seth oli ollut ja siitä vähän traumoja saanut Beatricen hoivavietin herättämiseksi. En huomannut edes miljöiden vaihtumista. Ihan sama oltiinko Tukholmassa, maalla vai Ranskassa (tästä syystä en tägitä mitään maata, koska sillä ei yksinkertaisesti tuntunut olevan mitään merkitystä). Lumimyräkkä sattui pariin otteeseen ja toisella kertaa Seth pääsi leikkimään tosiritaria hakiessaan neidon pulasta mustan Hannibal-ratsunsa (äkäinen ori tietty) kanssa. Kuulostaa ihan hevostyttöaikojeni tekstiltä... Olin ala-asteikäinen.

Minun on vaikea keksiä tästä mitään hyvää. Tekstinä tämä oli ihan sujuvaa, joskin tosiaan toisteiset kohtaukset puuduttivat jo alle sadassa sivussa. Tämä olisi jäänyt hyvin hätäiseen kesken, ellen olisi pyytänyt tästä arvostelukappaletta.
Mutta puolikkaan pisteen tämä ansaitsee siitä, että tässä ei ole inhokkiklisettäni! Odotin sitä, sillä se olisi kruunannut tämän huonouden täydellisesti, mutta ei. Siitä siis kiitos.

Harmittaa kuulostaa näin kohtuuttoman tiukkasanaiselta. Näissä kohdin sitä miettii, että entä jos tämä olisi suomalaisen esikoiskirjailijan teos... Asettaisin ehkä sanani lempeämmin, mutta minun on oltava rehellinen lukukokemukseni kanssa. En nauttinut. Pätkääkään.
En tiedä kenelle tätä edes suosittelisin. Ehkä sellaiselle lukijalle, joka ei ole kiinnostunut esimerkiksi tämän kirjan historiallisesta miljööstä, vaan haluaa vain sen romantiikan, mutta ei kuitenkaan häiriinny raiskauserotiikasta.

Tuomas Saloranta: Diplomaattinen selkkaus (2013)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 145
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

En välttämättä olisi halunnut pitää tästä näin paljon kuin pidin. Oikeastaan tämä tuntuu nyt hyvin nurinkuriselta, mutta minkäs sitä tunteilleen mahtaa.
Diplomaattinen selkkaus teki ensiesiintymisensä Osuuskumman julkaisemassa Kumman rakas -antologiassa. Kirjoitin silloin näin:

Minulla ei esimerkiksi ollut mitään tarvetta tutustua Salorannan Diplomaattinen selkkaus -novellin maailmoihin yhtään enempää. Tarinasta tuli ilmi oleellinen ja loppuaika kuluikin kikatteluun. Rituaalinomainen perseenpuristelu kunniaan!

Tämä sitaatti oli päässyt osin myös tämän teoksen takakanteen. Kerrassaan eeppistä, että "Rituaalinomainen perseenpuristelu kunniaan!" on ensimmäinen kirjakansisitaattini.

Saloranta siis tietämättään pakotti minut syömään sanani. Minulla oli sittenkin tarve tutustua novellin maailmoihin enemmän. Parasta tässä onkin vielä se, että janoan näitä vielä lisää! Villit huhut kertovatkin, että tämä halu kyllä tulevaisuudessa tyydyttyy.

Diplomaattinen selkkaus kertoo siis gremadonilaisesta Zargynista, joka lähtee Dronillaan puhumaan väkivallatonta kansaa sotaan X'yria vastaan. Zargyn on roisi, rivo, suulas ja röyhkeä – aivan täydellinen diplomaatti siis. Hänen dronilainen neuvonantajansa ja oppaansa Filina on ajoittain ihan helisemässä karskin soturin kanssa. Seurauksena on selkkauksia jos jonkinlaisia...

Tämä on ehdottomasti huumorikirja ja sellaisena tätä kannattaa lukeakin. Näen tässä myös parodisia piirteitä koko scifi-kirjallisuuteen nähden, mutta kaikkea en varmaan edes tunnistanut, koska tuntemukseni siltä saralta on heikompaa. Se ei kuitenkaan millään tapaa häirinnyt lukukokemusta. Hupia saa takuuvarmasti, vaikka tämä olisi lukijansa ensimmäinen scifiteos.

Tämän juoni pääsi kuitenkin vähän yllättämään, vaikka novelliversion olinkin aiemmin lukenut. Ehkä osasin nyt keskittyä siihen paremmin. Vaikka Diplomaattinen selkkaus on huumorikirja, se ei lyö läskiksi juonen osalta. Se on tasokas, viihdyttävä ja kantaa loppuun saakka juuri sopivasti. Kaiken sen ryyppäämisen, rähjäämisen, seksin ja rellestämisen alla kulkee selkeä punainen lanka. Ei tarvitse olla edes erityisen välkky löytääkseen sen.

Rupesin Zargyn-faniksi oitis! (Se on mahdollista myös Facebookissa.) Gremadonilainen urho vetosi minuun välittömästi rennonletkeällä macholuonteellaan. Kai Zargyn on jollakin tapaa stereotypinen hahmo, mutta ei sillä ollut väliä. Minä viihdyin hänen seurassaan – sillä on väliä. Ja toisaalta Zargyn kyllä on persoonallinen kaveri. Ei tule montaa aidosti hauskaa, pohjalaismurteella puhuvaa karskia soturia mieleen kirjallisuuden saralla. Tähän kun vielä yhdistetään gremadonilainen sotilaskulttuuri ja Zargynin ahdasmielisyys homoja ja hermafrodiitteja kohtaan, niin ei voi saada muuta kuin mahtavan henkilöhahmon!

Aivan täydelliseen viiden pisteen lukukokemukseen tämä ei ihan yltänyt. Jossakin vaiheessa homoseksuaalisella kuvastolla vitsailu meni minun makuuni aivan aavistuksen överiksi ja se alkoi puuduttaa. Mutta tosiaan vain puolen pisteen verran. Diplomaattisen selkkauksen muut ansiot ovat niin vahvat, että tämä on kyllä ihan kärkikahinoissa mukana, jos mietin tämän vuoden lukukokemuksiani.

Kehotan kiinnittämään vielä huomiota kansikuvaan, joka on Antti Vanhatalon käsialaa. Sarjakuvamainen piirrostyyli ja henkilöiden asettelu kuvastaa teoksen henkeä erityisen hyvin. Se on, kuten itse sisältökin, kunnianosoitus oivalliselle pulp-viihteelle.

Tämä teos sopii niille, jotka haluavat hupia elämäänsä. Niille, jotka arvostavat hyvää huumorikirjallisuutta eivätkä paheksu stereotypioilla leikittelyä. Ja niille, jotka kaipaavat hyvää seikkailukertomusta, jossa on huumorin lisäksi myös seksiä ja väkivaltaa.
Bingo! Osui ja upposi.

J. S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia (2013)

Kansi: J.S. Meresmaa

Osuuskummasta kajahtaa taas. Tällä kertaa esittelen J.S. Meresmaan pienoisromaanin Aseenkantajan kunnia.

Morren maailmassahan ei enää Osuuskumman teoksia arvioida, vaan esitellään. Tämä siitä syystä, että en voi sanoa olevani 100% puolueeton, koska olen mukana Osuuskumman toiminnassa. Itse julkaisun kanssa minulla ei aina välttämättä ole mitään tekemistä sen enempää kuin minulla on tekemistä muiden kustantamojen julkaisujenkaan kanssa.

Aseenkantajan kunnian kohdalla on toisin. Olen ollut sen kustannustoimittaja, joten olen tällä kertaa tavallistakin pahemmin puolueellinen sitä esitellessäni. Kuitenkin minun on helppo seistä jokaisen sanani takana. En kehu sitä siksi, että se on kulkenut myös minun käsieni kautta. En kehu sitä siksi, että se on Osuuskumman julkaisu. Enkä siksikään, että Meresmaa on hyvä tyyppi ja työtoveri (jos vain tämän takia tätä kehuisin, niin hän ei varmaan ikinä antaisi sitä anteeksi minulle).
Aseenkantajan kunniaa kehun siksi, että se nyt vaan on hyvä.

Aseenkantajan kunnia on uuden sarjan alku, kuten voi huomata tuosta kannestakin. Keskilinnan ritarit -sarja tulee koostumaan pienoisromaaneista, mutta osien määrää en vielä tiedä. En tiedä, tietääkö Meresmaakaan... Tuskin!
Sitä julkaistaan (ainakin toistaiseksi) vain sähköisessä muodossa ja tämän ensimmäisen osan sivumäärä on 87.

Tarina kertoo Konnosta ja Jehremistä. Konnosta piti tulla Jehremin aseenkantaja, mutta eipäs sitten tullutkaan. Jehrem sanoi "ei" – vastoin kaikkia odotuksia. Jehremillä on omat syynsä, mutta ei hänkään vähällä pääse. Konno palaa kotiinsa häpeän viitta harteillaan. Hänen isänsä on tyytymätön, mutta löytää lopulta Konnolle tehtävän, jolla pelastetaan suvun kunnia. Mutta miten Jehrem liittyy asiaan? En kerro! Lällällää.

En ole istunut Osuuskumman toimitusneuvostossa silloin kun tämän julkaisusta on päätetty. (Kyllä. Osuuskummalla on toimitusneuvosto, joka päättää julkaisuista. Osk ei ole julkaisuautomaatti jäsenilleen. Ei sellaiseen ole varaa.) Kun tälle haettiin kustannustoimittajaa, kiinnostuin heti. Olinhan lukenut Mifonki-sarjaa* ja tiesin odottaa hyvää fantasiakertomusta.

Meresmaa onnistui kyllä yllättämään silti. Tämä ei ole mitään Mifonki-toisintoa. Joillakin fantasiakirjailijoilla kun on paha tapa toistaa itseään vaikka sarja vaihtuisi. Hyvänä esimerkkinä – kaikella rakkaudella – David Eddings.
Aseenkantajan kunnia on ritaritarina. Jostain syystä ajattelin myös etukäteen, että tässä olisi ollut jotain Don Quijoteen liittyvää. Liekö kuuluisampaa ritari + aseenkantaja -paria kuin Quijote ja Sancho? Mutta pieleen meni sekin arvaus. Jehrem ei ole mielenvikainen eikä Konno yksinkertainen.

Aseenkantajan kunnia on ihan omaa luokkaansa. En muista lukeneeni mitään vastaavaa fantasian saralta. Ja tämä on myös hieno osoitus siitä, ettei fantasiakirjan tarvitse olla tiiliskivi. Semminkin arvostan sitä, koska tämä kirjailija kykenee myös niihin tiiliskiviin! Mitä muuta se voi kertoa kuin että kirjoittajansa on oman genrensä(kin) sisällä monipuolisuuteen kykenevä ja kaavoihin kangistumaton?!

Kiinnyin erityisesti Jehremiin. Siinä on aika velikulta, sanoisin! Mieleen tulee etäisesti Jamie Lannister Tulen ja jään laulu -sarjasta, vaikka Jehrem ei olekaan aivan niin säälimätön. Jehrem on kiero, komea ja ylpeäkin. Hän ei ole erehtymättömän täydellinen (joskaan en ole varma tietääkö hän sitä itse). Jehremissä on luonnetta!

Uskon, että Meresmaatakin jännittää uuden sarjan ensimmäisen osan vastaanotto. Minuakin jännittää, koska olen tähän näppini tunkenut. Ja niin maan pirusti jännittääkin! Entä jos jäi mokia? Entä jos unohdin jotakin? Entä jos teinkin väärin ehdottaessani joitakin ratkaisuja?
Tätä tehdään täydellä sydämellä. Uskon, että synnytyslaitoksillakin kätilöillä on erityinen paikka niille vauvoille, jonka syntymässä ovat olleet mukana. Minulla on juuri nyt myös sellainen olo. Aseenkantajan kunnialla on aivan erityinen paikka sydämessäni esikoiskustannustoimitettunani. Sydän syrjällään seuraan kuinka pienokaisen siivet kantavatkaan...

Ihan lähiaikoina (-tunteina?) kirjan pitäisi tulla myyntiin Elisa Kirja -palveluun. Siitä se sitten lähtee. Tänään Facebookissa vietetään myös Aseenkantajan kunnian virtuaalijulkkareita – mikäs sen paremmin sopisi e-kirjana julkaistavalle teokselle! Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita!

Sydämestäni toivon, että lukijat viihtyvät Konnon ja Jehremin seurassa. Luvassa on kieroilua ja suuria tunteita. Eikä tämä vielä ole ohi... Tämä on vasta alkusoittoa!

Tämän kustannustoimittajan kiitokset menevät seuraaville tahoille:
J.S. – kiitos hyvästä kirjasta, hyvästä yhteistyöstä ja... noh... kaikesta
Jani Kangas – kiitos taittamisesta ja säätämisestä ja kärsivällisyydestä
Osuuskumman muu väki – kiitos oikolukijoille, tukijoille ja aiemmalle toimitusneuvostolle hyvästä päätöksestä
puolisolleni Turrelle – kiitos kärsivällisyydestä ja sietokyvystä (nythän tämä vasta alkaa...)

Sinulle Hyvä Lukija – kiitos kun tartut tähän kirjaan!

edit klo 13.23: Nyt tätä saa! Elisa Kirjassa Aseenkantajan kunnia huokeaan viiden euron hintaan!

*Mifonki-sarjan kohtalosta kannattaa lukaista J.S. Meresmaan omasta blogista.

Osta kirja – tai ole mesenaatti!

Lukuisat kirjabloggaajat ovat viettäneet tänään Osta kirja! -päivää. Tempauksella on tarkoitus muistuttaa siitä, että kirjan ostamalla tukee kirjailijaa ja kustantajaakin. Ilman kirjallisuutta ostavia ihmisiä ei kirjoja julkaista.

Usein moni bloggaaja esittelee ale- ja divarilöytöjään, mutta nyt ideana oli ostaa nimenomaan normaalihintainen kirja kirjakaupasta.

Minä toimin vähän toisin, kun kerran loistavaan tilaisuuteen törmäsin. Tämä kuitenkin laskettaneen kirjaostokseksi.

Wikipedian mukaan mesenaatti on "taiteen, taiteilijoiden ja joskus myös tieteenharjoittajien suosija ja heidän taloudellinen tukijansa". Tukeminen tarkoittaa tässä yhteydessä myös teosten ostamista ja näin tein ostamalla vielä ilmestymättömän kirjan.

Suomessa varsinainen mesenaattitoiminta ihan tähän tyyliin taitaa olla harvinaisempaa. Apurahoja jakavat usein säätiöt ja valtio. Ja hyvä niin!

Minä päätin tukea vielä ilmestymättömän kirjan syntyä. Murhamystiikkaa – okkulttisia etsivätarinoita tuntuu olevan kirja minun makuuni. Olen monen kokoelmaan kirjoittavan kirjailijan tuotantoa lukenut aiemminkin ja ollut varsin tyytyväinen. Soisin mielelläni itselleni tilaisuuden lukea näitä jatkossakin! Isot kustantamot harvemmin antavat tällaiselle marginaalikirjallisuudelle tilaisuutta – niinpä meillä lukijoilla on nyt mahdollisuus toimia toisin!

Murhamystiikan osalta "mesenointipaketteja" on monenlaisia; kirjan lisäksi löytyy juliste, kiitoksia, palautemahdollisuus, jälleenmyyntipaketti, e-kirja... Hintahaitarissakin piisaa!
Päädyin itse kolmen kirjan edulliseen pakettiin, sillä lähipiiristä löytyy niin etsivätarinoiden kuin okkultiikan ystäviä. Kirjaa parempaa lahjaa ei olekaan!

Sellaista siis kuului tähän aurinkoiseen syyspäivään. Tee sinäkin päivän hyvä työ ja ole mesenaatti – tavalla taikka toisella.

A. Suhola, S. Turunen & M. Varis: Journalistisen kirjoittamisen perusteet (2005)

Kustantamo: Finn Lectura
Sivumäärä: 200
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

En olekaan taas aikoihin arvioinut täällä opiskelukirjallisuutta. En vain aina koe niitä sellaisiksi, että mahdollisimman monia saattaisi kiinnostaa ja usein en lue kirjaa kokonaan, sillä käsittelyssä on vain muutama luku.

Journalistisen kirjoittamisen perusteet on kuitenkin teos, jonka voisin kuvitella kiinnostavan monia. Ei tarvitse olla toimittaja tai edes sellaiseksi haikaileva lukeakseen tämän opuksen. Tässä on mielenkiintoista juttua journalismista ylipäätään. Jokainen, joka lukee ja ajattelee lukemiaan uutisia, artikkeleita, kolumneja ym., on tämän kirjan potentiaalinen lukija.

Teos jakaantuu kolmeen osaan: Lehtityön lähtökohdat, Lehtityön arki ja Lehtityön asenne. Ensimmäisessä puhutaan siis kouluttautumisesta, yleissivistyksen merkityksestä, lehtitalojen tavoista ym. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka vanhentunutta tämä tieto nykyisin on. Harrastetaanko esimerkiksi osastokiertoja? Osastokierrolla pyritään kirjan mukaan välttämään urautumista. "On esimerkiksi haastavaa, jos urheilutoimittaja ja kunnallistoimittaja vaihtavat vakanssejaan puoleksi vuodeksi." (s. 25). On varmaan. En tiedä lukijana olenko tuosta niin ilahtunut... Toisaalta juttuihin saa näin varmasti uusia näkökulmia. (Tuli mieleeni, että jos olisi naisurheilutoimittajia enemmän, niin ruodittaisiinkohan mediassa enemmän miesurheilijoiden ulkonäköä...)

Lehtityön arkea koskeva osio on hyvin käytännönläheinen ja ainakin jossakin määrin yhä varmasti ajankohtainen. Siinä osassa esitellään journalismin eri genrejä; uutinen, pakina, kolumni, pääkirjoitus jne. Avataan aineiston hankintaan liittyvää prosessia, kerrotaan eri haastattelutyyleistä ja puhutaan myös aineiston puntaroinnista.
Kävi kieltämättä mielessä, että monessakin lehtitalossa voisi olla tämän osion kertaamisen paikka.

Lehtityön asenne -osassa puhutaan paljon eettisyydestä ja hyvästä lehtimiestavasta. Sen väliotsikot ovat hauskoja ja houkuttelevia; "Sopulien parviäly", "Vallan vahtikoirat?" ja "Turpiinottosietokyky". Lopuksi kirjassa on myös "Uudet journalistin ohjeet".

Journalistisen kirjoittamisen perusteet oli kiinnostavaa luettavaa. En havittele lehtitoimittajaksi, mutta kiinnostuneena luin tällaisestakin kirjoittamisesta. Teos oli kirjoitettu hauskasti ja vähän pilke silmäkulmassa. Oppikirjojen ei tarvitsekaan olla aina niin haudanvakavia!
Toimittajia ja nykyistä journalismin tasoa näkee kritisoitavan usein. Teen itsekin niin, mutta kyllä tätä lukiessa tuli mieleen, ettei toimittajan työ ole kyllä helpoimmasta päästä. Ei se tietysti anna lupaa tehdä huonosti. Nykyään taitaa olla kiire se suurin orjapiiskuri ja kiireen vaatimukset kumpuavat jostain muualta kuin toimittajasta itsestään. Lukijana sitä välillä toivoisi, että julkaisevalla tahollakin olisi malttia. Luen mieluummin hyvän jutun, joka on hiukan myöhässä, kuin huonon jutun, joka on reaaliaikainen.
Hyvä journalismi on vaativaa työtä, mutta hienoa luettavaa.

Hyppy tuntemattomaan syksyn tuulten mukana

Olette varmaan huomanneet, että elokuu oli huomattavasti hiljaisempi kuukausi kuin heinäkuu. Minun on jo monta kertaa tehnyt mieli kunnolla kertoa mistä se johtuu, mutta taikauskoinen suomalainen minussa on sanonut, ettei pidä hehkuttaa ennen kuin on mustaa valkoisella elikkäs nimet paperilla.

Koko bloggaamisen ajan olen asunut Espoossa. En ole täältä kotoisin. En oikeastaan ole mistään kotoisin, vaan perheeni on muuttanut kymmeniä kertoja ja yksinänikin olen ollut levoton sielu enkä ole kotiutunut mihinkään. Viihtynyt kyllä olen monissakin paikoissa, mutta kotiutuminen... Se ei olekaan ollut niin helppoa. En ole kotiutunut Espooseenkaan. En ole edes erityisemmin viihtynyt täällä, mutta tämä on ollut ihan mukava paikka asua.

Nyt sitten keväällä loksahti monikin palanen kohdalleen ja totesimme, että on aika lähteä. On aika kääntää se kortti, mitä olemme varovasti tutkailleet, mutta emme uskaltaneet kokeilla. Vaihdamme Espoon kerrostaloasunnosta Saloon omakotitaloon.

Emme tunne Salosta ketään. Meillä ei ole mitään siteitä sinne ennestään eikä oikeastaan koko Varsinais-Suomeen. Turku on kaupunkina tuttu, mutta etäinen. Salo ihan tuntematon. Päädyimme Saloon ihan puhtaasti hintapoliittisista syistä; omakotitalot olivat edullisempia kuin täällä pk-seudulla, mutta Helsinkiin ei ole pitkä matka. Sanoisin, että Salon sijainti on loistava!
Nyt kuitenkin vaikuttaa aika hurjalta. Ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu siltä, että nyt minullakin voisi olla mahdollisuus kotiutua. Salo vaikuttaa avoimelta, sopivan kokoiselta ja viihtyisältä pikkukaupungilta. Emme asu maalla, mutta emme keskustassakaan. Asumme rauhassa, muttemme yksin.
Ja odotan innolla tutustumista Salon kirjastoon. Se näyttää oikeasti vielä houkuttelevammalta kuin tuossa. Teen siitä sitten varmaan jonkinlaisen raportin tännekin...

Omakotitalo mahdollistaa meille monta unelmaa. Saamme omat työhuoneet (teemme miehen kanssa molemmat pääosin etätöitä) – minun työhuoneestani tulee samalla kirjastohuone! Saamme terassin, joka on iso, viihtyisä ja suojaisa. Saan koiran (menee ensi vuoteen...). Olen ns. koiraihminen, mutta ollut yli kymmenen vuotta koiraton. Se ei ole ihan niin kamala kuin ajatus kirjattomasta elämästä, mutta melkein. Saamme myös musiikkihuoneen. Saamme autotallin, jossa puolisko pääsee toteuttamaan itseään. Saamme oman saunan – puusaunan vieläpä! Takka! Kaunis keittiö! Piha! En ole puutarhaihmisiä, mutta pikkusiskoni opastuksella saamme varmaan jonkun meille sopivan kokonaisuuden. Lisäksi kilpikonnamme Tikru saa vihdoin ulkoaitauksen.

Tottakai on paljon jännitettävääkin. Eniten tietysti lapsen uusi koulu ja kaverit. Ja viihdymmekö oikeasti? Osaammeko asua omakotitalossa? Vaikka meillä on vaaleanpunaiset lasit nyt hiukan silmillä, niin kyllä me olemme koittaneet varautua myös niihin ei-niin-nautinnollisiin hetkiin.

Niinpä Morren maailma voi olla syyskuussa vielä hiljaisempi. Muutto vie paljon aikaa ja energiaa, jonkun aikaa pitää olla ilman tätä pöytäkonettakin. Täppärillä bloggaaminen on ärsyttävää. Täppäri onneksi mahdollistaa sen, että voin lukea (minkä joudan) vaikka kirjat ovatkin pakattuina! Eläköön e-kirjat!
Kirjamäärämme on herättänyt muuttomiehissä pelonsekaista kunnioitusta jo valmiiksi... Päätimmekin siis antaa homman ammattilaisten käsiin. Tehtävää on muutenkin tarpeeksi.

Syyskuussa blogimaailmassakin vähän tapahtuu. Kirjabloggaajat lukevat lukutaitoa! Minäkin osallistun tuohon, vaikka ajankohta onkin em. syistä hankalin mahdollinen. Onneksi moni muukin aikoo osallistua, joten toivottavasti tavoite täytyy. Lukutaito on apu, jonka arvoa on vaikea mitata. Niin hieno asia se on.

Moni bloggaaja on lähipäivinä muistellut kesää. Minun kesäni meni asuntokuvioita jännittäessä ja tuntuu, että se meni vähän ohi. Se ei kuitenkaan harmita, sillä uusi koti odottaa jo!
Kesän kohokohtana vinkkaan kuitenkin uusimman Reginan numeron. Meikäläisen kolumni nimittäin ilmestyi siinä!

Näiden kuulumisten myötä toivotan kaikille kaunista syksyä! Pysykää linjoilla, vaikka minä olenkin tavallista hiljaisempi. En sentään aio kokonaan vaieta...