Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: -
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Romaani suomalaisesta unelmasta, omasta talosta. Tarina siitä, kuinka kalliiksi voi käydä pakkomielle helsinkiläisellä pientaloalueella ja kuinka sivustakatsojatkin saavat maistaa yksinäisyyden ydinmehua. Romaani kivusta, talosta ja taipumattomuudesta. Kun kujanjuoksun traagisuus on syvimmillään, on komiikkakin kovaa.

Oma arvio:

Joskus jossakin yo-tehtävässä oli tämän romaanin ensimmäinen luku ja siitä piti tehdä jotain analyysia. Analyysia en tehnyt, mutta teksti jäi mieleen. Mitä sitten tapahtui? Vuosia myöhemmin törmäsin tähän kirjaan divarissa ja ajattelin ottavani selkoa, että mitä sitten tosiaan tapahtui.

Hotakaisella on selkeästi oma tyylinsä kirjoittaa. Teksti on jollain tapaa selvästi miesmäistä, mutta ei pelkästään miehille suunnattua. Eteen avautuu ihan uusi maailma. Ainutlaatuinen tilaisuus kurkistaa yhden miehen pään sisäpuolelle. Teksti on ironista ja vakavaa, jossa on ripaus äijäilyhenkeä. Lauseet ovat lyhyehköjä ja koruttomia, mutta pystyvät kertomaan paljon. Mitään ei väännetä rautalangasta, mutta ei jätetä liian avoimeksikaan. Kerrassaan miellyttävää lukea.

Romaaniin on ripoteltu paljonkin yhteiskunnallista kritiikkiä ja minusta jo päähenkilön nimivalinta (Matti Virtanen) alleviivaa sitä, kuinka meissä jokaisessa on hiukan mattivirtasta. Hotakainen irvailee perusomakotitalounelmalle - asunnon pitää olla halpa, järven rannassa, kaupungissa hyvien kulkuyhteyksien päässä ja mukavan perinteinen. Ei ole yllätys, että Matti päätyy rintamamiestaloon. Sivujuonena Juoksuhaudantiessä kulkee myös suomalaisen holhousyhteiskunnan kritiikki tupakasta ja hiukan avioeron seurauksistakin.

Henkilöhahmot ovat täynnä tragikomiikkaa ja ironiaa. Erinomaisesti rakennettuja yliampumatta. Sopivan yleistäviä, jotta jokainen voi löytää jostakusta palan itseään. Jotkut hahmot osaavat myös yllättää. Pidän kovasti siitä, kuinka jään kiinni omista ennakko-odotuksistani, jotka rakentuvat omien ennakkoluulojeni pohjalta. Ylikonstaapeli Kalliolahti pääsi todella yllättämään. Saitpas nenillesi, Morre!

Loppukaneettina voisi todeta, että tämä oli melkein yhtä hyvä Finlandia-voittaja kuin tämänvuotinenkin voittaja. Pitäisiköhän lukea näitä Finlandia-palkittuja enemmänkin?

Raija Oranen: Huviretki (1996)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 575
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Huviretki on romaanin Maan aamu itsenäinen jatko-osa. Se alkaa kesästä 1918, jolloin Suomessa eletään kiihkeitä sisällissodan tunnelmia ja Hepojärven kartanon saleissa kiivaillaan toisaalta kuninkaan, toisaalta tasavallan puolesta. Poliittinen kriisi puhkeaa taloudellisen laman tunnelmissa väkivaltaiseksi tilanteeksi talonpoikaismarsseineen ja Mäntsälän kapinoineen.
Mutta sitä ennen ehditään elää modernin tekniikan ja vauhdin huumaama vuosikymmen charlestoneineen ja jazzeineen, kuin oltaisiin alituisella huviretkellä. Henrik etenee urallaan, Gustav rikastuu sahallaan, ja Malmin kauniit tyttäret löytävät rakkauden, kenet milloinkin. Hepojärven kartano elää uutta aikaa entiseen malliin vehkeillen ja nauttien, eikä paronitar Marie-Louisa von Silbersee kuole kiusallakaan.

Oma arvio:

Tämä oli edeltävää osaansa nopealukuisempi ja jollakin tapaa muutenkin paljon kevyempi. Hattaramainen iltapala, jonka luin siis yhdessä illassa. Viihdyttävä, mutta ei mikään varsinainen elämys. Tämänkin kaltaiselle kirjallisuudelle on kuitenkin paikkansa ja aikansa, joten sinänsä en tarkoita tätä moitteeksi.

Huviretki -kirjassa korostui Maan aamua enemmän yhteys Orasen Puhtaat valkeat lakanat -kirjaan. Perheet ovat lähes kopio toisistaan. Tässä osassa keskityttiin paljon Sara Malmiin, joka oli kuin ilmetty Irene Raikas; poikamainen, tehokas, kylmä, kova ja samalla tietyllä tapaa hiukan yksinäinen. Hän päätyy naimisiin hetkellisestä intohimosta eikä liitto ole onnellinen. Hänen kauttaan tuodaan esiin 20-luvun tietynlainen kapinallisuus lyhyine hameineen, lyhyine hiuksineen ja paljaine olkapäineen.

Johtuneekohan omasta hätäisesta lukutahdistani, mutta etenkin alkupuolta vaivasi kova kiire. Vuodet 1918-1922 ohitettiin muutamassa kymmenessä sivussa. Miksi ihmeessä niistä on pitänyt tehdä oma osio, jos kerran sanottavaa ei niiltä ajoilta juuri ole? Tietenkään en tiedä onko ratkaisu Orasen vai kustannustoimittajan. Lukijana siitä jäi kuitenkin turhan hätäinen maku suuhun.

Ihmissuhdesopat Oranen kyllä taitaa eikä ratkaisut yllättäneet. Joskin koko tällaisen kirjallisuuden tyyli ei vaadi yllättävyyttä (se on vain kiva lisä). Olisin halunnut kuitenkin tietää enemmän ympäristön suhtautumisesta Adan avioeroon, jonka on täytynyt olla 20-luvulla melkoisen pöyristyttävä ratkaisu. Positiivista oli kuitenkin se, että Maan aamua vaivannut päälleliimattu yliluonnollisuus oli lähes tulkoon poissa tästä osasta.

Jossain mukavassa välissä lukaisen seuraavan osan tätä sarjaa. Oivallista nimenomaan välipalalukemiseksi.

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 380
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Ikääntynyt Aliide Truu asuu yksin taloaan Viron maaseudulla. Maa on itsenäistynyt edellisenä vuonna ja maareformi on alkanut. Vanhan naisen arjen katkaisee pihalle pyörtynyt parikymppinen Zara. Tultuaan tajuihinsa Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään. Kohtaaminen nostaa Aliiden mieleen repivät muistot nuoruuden traagisesta rakkaudesta ja valinnoista, jotka sinetöivät hänen lähimpiensä kohtalon. Omiin epätoivoisiin ratkaisuihinsa pakotetun Zaran tilanne puolestaan osoittaa, että vaikka aika on toinen, vaino ei ole loppunut, muuttanut vain muotoaan.

Puhdistuksen syvintä ydintä on petos, johon epätoivoiset tunteet ajavat. Romaani avaa myös Viron vaiettua lähihistoriaa yhden suvun kokemusten kautta.

Kirja antaa äänen sodan, kommunismin ja sorron uhreille. 1940-luvulla koettujen nöyryytysten ohella teoksessa nousee esiin nykynaisiin epävakaissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa kohdistuva hyväksikäyttö.

Oma arvio:

Hiukan nolostellen tunnustan, että Sofi Oksanen on pitkään kuulunut niihin "pitäisi lukea" -kirjailijoihin, mutta kun en vai ole saanut aikaan. Hänen aiemmasta tuotannostaan sekä Baby Jane että Stalinin lehmät kiinnostavat kovasti, mutta en ole ehtinyt niihin tarttua. Ehkä tulevaisuudessa...

Päädyttyäni kirjakauppaan töihin, ostin ensimmäisenä paljon kehutun Puhdistus -romaanin. Se ei vielä silloin ollut virallisesti Finlandia-ehdokas, mutta ehdokkuutta pidettiin varmana (ihan kuten Tervonkin kohdalla...). Ehdokkuushan sitten sieltä napsahti enkä yhtään ihmettele.

Puhdistus oli mahtava teos! Taitavaakin taitavammin Oksanen liikkui eri ajoissa, paikoissa ja henkilöissä. Näkökulmat olivat moninaisia ja toivat monia ulottuvuuksia henkilöhahmoihin. On aina hedelmällistä tarkastella hahmoa X muiden hahmojen silmin. Zara, Aliide, Hans, Inger... Upeita hahmoja. Eivät läpeensä hyviä, eivät läpeensä pahoja. Rumankauniita niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Aitoja ihmisiä, todentuntuisia. Tämä olisi voinut olla ihan faktateos - ja omalla tavallaan varmasti onkin.

Etenkin Aliide Truun hahmo miellytti. Ensivaikutelma lempeästä, hiukan arasta, herttaisesta mummelista alkoi särkyä mitä pidemmälle tarina eteni. Tilalle muodostui toisenlainen Aliide, jonka kasvuprosessi näytti miten Aliidesta tuli sellainen kun hän oli ja miksi hän teki tiettyjä ratkaisuja. Aliidessa oli monta erilaista puolta ja ajoittain epäilin, että tuliko hän hulluksi. Epäilykseni eivät saaneet vahvistusta, mutta eivät mitään, mikä olisi kumonnutkaan tulkintaani.

Sofi Oksanen kikkailee taitavasti yksityiskohdilla ja liittää ne hienosti isoon kokonaisuuteen. Lihoissa liikkuvat kärpäset, yrttien tuoksut, takkuiset hiukset... Kaikki pienet yksityiskohdat rakentavat suurta palapeliä, jonka tuloksena on kuva naisten välisestä kilpailusta, sodasta, pakoilusta, epätoivoisista ratkaisuista ja rakkaudesta. Parasta oli se, että Oksanen ei mässäillyt raakuuksilla, mihin monet julmaa aihepiiriä käsittelevät kirjat (elokuvista puhumattakaan...) sortuvat. Oksanen kuvasi juuri sen verran kun oli tarpeen. Loput hoiti mielikuvitus, joskus turhankin tehokkaasti. Minusta tässä kirjailija osoittaa kunnioitusta lukijaansa kohtaan - kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta.

Loppu jäi Puhdistuksessa osin avoimeksi, osin suljetuksi. Jälleen Oksanen laskee lukijan oman tulkinnan varaan. Ainoa seikka, mikä tässä vaiheessa kiukuttaa, on se, etten ehtinyt näkemään tätä näytelmänä. Ehkä uusintaesityksiä on luvassa, kun Oksanen voittaa Finlandia-palkinnon?

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä (1941)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 518
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Arkeologian tohtorin ja Elisabetin perheidylliin tunkeutuu sopimaton salaisuus, joka on peitettävä säädyllisyyden pumpuliin. Toisaalla tohtorin sisar, taidekriitikko Naimi palaa kahdenkymmenen vuoden takaiseen avioliittoonsa ja alistuu narriksi sadistisen puolisonsa julmassa leikissä. Yhteiskunnan asettamat rajat ja kielletty aistillisuus, moderni ja mennyt aika ovat romaanin sivistyneistölle sovittamaton ristiriita.
Tragedian näyttämöksi avautuvat 1930-luvun lopun helsinkiläiskodit ja maaseudun kesähuvilat, joiden kuvaus on kulttuurihistoriaa, maalaustaidetta ja runoutta. Mutta yhtä taitavasti kertoja liikkuu romaanihenkilön iholla, tulkitsee pienimmänkin värähdyksen kasvoilla ja paljastaa tekojen alhaisimmat pyyteet.
Vuonna 1941 ilmestynyt Säädyllinen murhenäytelmä aiheutti aikanaan pahennusta kuvatessaan tunnistettavia kulttuurivaikuttajia säälimättömän ironisesti, ja romaani voitiin julkaista sensuroimattomana vasta vuonna 1995. Tuolloin ilmestyi ensi kerran myös jatko-osa Kadotettu puutarha. Huikea, jo klassikoksi vakiintunut teospari on romaanitaidetta loistavimmillaan.

Oma arvio:

Sallan lukupäiväkirjassa oli aikanaan loistava arvio Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä -teoksesta. Klassikon nimi oli entuudestaan tarrautunut mieleeni ja Sallan arvio toi lisää pontta sille; tämä pitää lukea mahdollisimman pian. Heh. Ja melko tasan vuosi siinä meni, että sain vihdoinkin aikaiseksi.

Koko lukuprosessin ajan suhtautumiseni oli hyvin kaksijakoista (ja jo sellainen on aika hämmentävä kokemus). Yhtäältä tiedostin teoksen taustat, klassikkoaseman, erittäin upean kielenkäytön ja viiltävän, mutta hienostuneen ironian. Toisaalta kuitenkin pitkät lauserakenteet, aavistuksenomainen pitkäpiimäisyys ja ajoittainen rumuuden raju korostaminen puuduttivat. Etenkin alku oli minusta varsin raskas.

Teos rakentuu ennen kaikkea henkilöhahmojen varaan. Tohtori, Elisabet, Naimi, Artur ja Arturin äiti ovat ne keskeisimmät. Ihastuttavan erilaiset, mutta kuitenkin samaa luokkaa ja jotakin samankaltaisuutta. He olivat myös tunteita herättäviä. Lukijana helposti kiristeli hampaitaan henkilön ajatuksille ja teoille.

Tohtorin ja Elisabetin perheidylli oli todellakin idylliä isolla i:llä. Tohtori syytti Elisabethia "vanuelämästä", mutta ei itsekään osannut pyristellä siitä irti. Elisabetin hahmo oli todella mielenkiintoinen. Kuvaus hänestä oli pehmeää, herkkää, tyttömäisyyttä... Elisabet tuntui olevan kuin haurasta lasia. Hänen toimintansa antoi kuitenkin erilaisen naisen kuvan. Hän todella hallitsi perhettään ja aviomiestään, teki ratkaisut joihin tohtori ei pystynyt ja ehdotti jopa varsin radikaalia ajatusta - aborttia.

Tohtoria taas teki mieli ravistella. Hänestä jäi hiljainen, hiukan tossukkamainen kuva. Herää, hyvä mies, haavemaailmastasi! Tohtori tuntui elävän ihan jossakin toisessa sfäärissä kuin muu maailma. Kovin miehekästä kuvaa hänestä ei saanut, eikä kovin isällistäkään.

Naimi häiritsi henkilöhahmona minua kaikkein eniten. Romaanin ensimmäisen osan kylmä ja kova Naimi tuntui tietyllä tapaa mahtavalta ja ihailtavalta hahmolta. Ja sitten - hupskekkaa! - Naimista tuleekin maalattu narri, jonka kylmyydestä ja kovuudesta ei ollut jälkeäkään. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Hän kohtasi miehensä Arturin 20 vuoden jälkeen, mutta siltikin... Naimin muutos ei tuntunut uskottavalta, ja koko hahmorakennelma sortui. Naimi ikäänkuin meni pilalle.

Artur ja hänen äitinsä olivat raivostuttavia kaikessa ylemmyyden tunnoissaan. Arturin itserakkaus suorastaan kuvotti - ja pisteet Hämäläiselle siitä, että hän onnistui kuvaamaan sen niin taitavasti. Hän onnistui murtamaan Naimin (mutta siitä huolimatta Naimin sortuminen ei ollut uskottavaa - alun vahva Naimi oli liian vahva) ja oli täysin äitinsä pauloissa. Arturin ja äitinsä suhde oli jopa perverssi jollakin henkisellä tasolla. Äidin vanhuus ja sen myötä tuleva ailahtelevaisuus oli uskottavaa ja jälleen taitavasti kuvattua.

Kaiken kaikkiaan Säädyllinen murhenäytelmä jätti kasan ristiriitaisia tunteita. Tietyllä tapaa pidin siitä, ja tietyllä tapaa en pitänyt. Taitavaa vittuilua koko kirja. Tulipahan luettua. Ehkä jossakin vaiheessa innostun tarttumaan jatko-osaan, Kadotettuun puutarhaan.

Stephen King: Unensieppaaja (2001)

Dreamcatcher
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Käännösvuosi: 2001
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 563
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Kauan sitten, legendaarisessa Derry kaupungissa, jonka Kingin lukijat hyvin tuntevat, neljä poikaa nousivat urheasti vääryyttä vastaan. Se mitä he tekivät oli varmasti hyvää, ehkä jopa jaloa. Ja se muutti heitä tavalla, jota he eivät osanneet aavistaakaan.
Nyt, 25 vuotta myöhemmin, pojat ovat aikuisia miehiä joilla on kullakin oma elämänsä ja omat huolensa. Mutta he pitävät vielä yhtä, kokoontuvat joka syksy jahtiin Mainen metsiin.
Tänä vuonna heidän mökkiinsä hoipertelee vieras, eksynyt, sairas mies, joka hourii taivaalla näkyvistä valoista, mutta tuntuu myös omaavan yliluonnollisia kykyjä. Ja ennen kuin arvaavatkaan, ystävykset ovat keskellä kammottavaa taistelua outoa oliota vastaan, oliota jonka keinot ottaa valtaansa koko ihmiskunta ovat pirullisen kierot ja vaikeat voittaa.
Ainoa keino, jolla tuo vihollinen voidaan torjua, piilee ystävysten yhteisessä menneisyydessä, siinä mitä he tekivät, siinä mitä he silloin saivat - unensieppaajassa.
Unensieppaaja on ensimmäinen laaja romaani, jonka Stephen King on julkaissut toivuttuaan onnettomuudesta, johon hän joutui kesällä 1999. Se on otettu vastaan suurella innostuksella: vanhoista, hyviksi havaituista aineksista King on koostanut entisiäkin vauhdikkaamman ja jännittävämmän tarinan.

Oma arvio:

Unensieppaaja oli jo pitkään kököttänyt King-rivistössämme ennen kuin löysin aikaa siihen tarttumiseen. Muistan, että tämänkään Kingin filmatisointia ei kovin hääppöisenä pidetty, mutta se ei asettanut minkäänlaisia odotuksia kirjalle. Kingin teoksia ei nyt vain ole helppo filmatisoida onnistuneesti.

En pidä avaruusoliojutuista. Tunnen huonosti sci-fi -kirjallisuutta ja ne vähäisetkin kosketukset ovat olleet joltisenkin tympeitä. Muistan yrittäneeni lukea joskus Dyyniä (Frank Herbert), mutta kyllästyin jo muutaman kymmenen ensimmäisen sivun aikana. Sama pätee sci-fi -elokuviin ja -tv-sarjoihin (poikkeuksena jälkimmäisestä vain Tähtiportti). Jopa Aku Ankkaa lukiessani skippaan kaikki missä avaruusoliot ym. ovat vähänkään keskeinen osa sarjakuvatarinaa.

Näistä tunnelmista siis kimpoaa valtava pettymys Unensieppaajaan. Avaruusoliota. Taas! Vasta kun pääsin niistä jupisemasta Kolkuttajat -romaanin tiimoilta, jonka viehkeästi lyttäsin Kingin surkeimmaksi teokseksi. Tilanne muuttui ja nyt Unensieppaaja pitelee Kingin Surkein Teos -listan kirkasta kärkipaikkaa. Kolkuttajat -teoksesta taisin sanoa, että se ei ollut surkein lukemani kirja, vaan surkein Kingin kirja, joka tarkoittaa, että sillä on noin muuten kohtuulliset kirjalliset ansiot. Unensieppaajan kirjalliset ansiot jäivät Kolkuttajiakin heikommiksi.

Unensieppaaja oli melkoinen Kolkuttajat toisinto. Harmaita avaruusolioita isoine mustine silmineen, putoilevia hampaita, telepatiaa ja ihmiskunnan tuhoa. Tarina toki eteni eri tavalla ja tässä oli omalla tavallaan kaksi eri juonentasoa, mutta tällä kertaa mikään vain ei tahtonut onnistua. Kerronta tökki, oli sekavaa ja välillä turhan jaarittelevaa (mitä sinulle tapahtui, Stephen?!). Ihan uskomatonta! En tiedä mikä symboliikka tai tarkoitus oli myös korostetuilla pieru-jutuilla (ihmisten sisälle päässeet madot aiheuttivat uhreissaan vaikeita ilmavaivoja ja rikinkatkuisia pieruja), mutta ne enemmänkin itkettivät kuin naurattivat.

Valitettavasti minulla ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa Unensieppaajasta. En todella vaivaudu katsomaan tätä elokuvana. Uskoni Kingiin on kuitenkin sen verran luja, etten halua häntä kokonaan hylätä. Kun King onnistuu, lukijaelämys on uskomattoman hieno. Vastaavasti kun King ei onnistu, niin pettymyskin on musertava.

Margaret Weis & Tracy Hickman: Kääpiökuilujen lohikäärmeet (2006)

Dragons of the Dwarven Depths
Suomennos: Mika Renvall
Käännösvuosi: 2007
Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 479
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Kun Tanis ja Flint etsivät suojapaikkaa Thorbardinin kääpiövaltakunnasta Raistlin joutuu raunioituneeseen Kallokummun kummituslinnoitukseen, Sturm etsii legendaarista Kharasin moukaria ja Tika lähtee pelastamaan rakastettunsa varmalta kuolemalta.
Mutta Flint Tulivasara joutuu kaikkein vaarallisempaan kokeeseen. Kun sankarimme kilpailevat ajan kanssa pelastaakseen satojen pakolaisten hengen, Flint pakotetaan tekemään vaikea valinta, josta koko maailman kohtalo saattaa riippua.

Oma arvio:

Kääpiökuilujen lohikäärmeet kuuluvat Kadonneet kronikat -sarjaan (osa 1.), joka siis kertoo tarinanpätkiä hämäränpeittoon jääneistä asioista Kronikat -sarjasta. Dragonlancen maailma on sekava ja pirstaleinen, mutta jaksaa yhä vain kiinnostaa.

Joskus pelkäsin, että kadotan sen mielihyvän, mitä sain teininä seuraillessani Caramonin, Raistlinin ja kumppaneiden seikkailuja, mutta pelko osoittautui turhaksi. Tarina imaisi mukaansa edelleen ja Dragonlance -sarjalla on muutenkin ollut erityinen paikka sydämessäni lähes 15 vuoden ajan. Uusimpana osoituksena siitä on nykyinen hiusmallini, jonka innoittajana on toiminut Kitiara uth Matar.

Takaisin asiaan. Tehokaksikko Weis & Hickman ovat saaneet jälleen otteen tarinoihinsa. Kaikkiin heidän tuotoksiinsa en ole tyytyväinen (esim. Kuolemanportti -sarja oli ihan hirveää paskaa), mutta tässä oli kunnon vanhan ajan meininkiä. Mahtipontisuutta, vaarallisia tilanteita, joista selvitään ihmeen kaupalla, ripaus syvällisyyttä ja roima annos jaloutta. Sankaruus on nostettu jälleen esille. Tarina sijoittuu Kronikoiden ensimmäisen (Syyshämärän lohikäärmeet) ja toisen (Talviyön lohikäärmeet) väliin.

Eniten minua miellytti Flintin maailman avautuminen. Kronikat -sarjassa Flint jää hiukan varjoon (joskin hänen kuolemastaan on kirjoitettu hyvin koskettavasti) isompien sankareiden tieltä. Hänestä jää vain vanhan kärttyisän kääpiön kuva. Kuva säilyy tässäkin teoksessa, mutta avautuu paljon muutakin; salaisia haaveita, hiukan historiaa - ja tietenkin se suuri kultainen sydän.

Kääpiöiden historia ja yhteiskunta avautuu lukijalle muutenkin. Oli kiinnostavaa päästä vihdoin Thorbardinin lukittujen porttien taakse, jossa asiat eivät ole (tietenkään) niin hyvin kuin on aluksi annettu ymmärtää. En tiedä olinko pettynyt, kun sielläkin oli hässäkkää, vai olisinko pitänyt "unelma Thorbardinia" sittenkin epäuskottavana. Uskottava ratkaisu tämä kyllä oli. Kun koko muu Krynn on kaaoksen partaalla, on vain luontevaa että Thorbardinkin on - oli suljetut portit taikka ei.

Kääpiökuilujen lohikäärmeet on siis taattua Dragonlance -tarinaa, josta en juurikaan löytänyt moitittavaa. Ne, jotka eivät pidä ns. miekka & magia -tyyppisestä perusfantasiasta, kyllästyvät kuoliaaksi. Perusfantasian ystävää tämä taas viihdyttää oikein mukavasti. Fantasiaviihdettä parhaimmillaan.

Muut Dragonlance Kadonneet Kronikat:
2. Mustan kuningattaren lohikäärmeet
3. Tiimalasivelhon lohikäärmeet

Dragonlance Kronikat:
1. Syyshämärän lohikäärmeet
2. Talviyön lohikäärmeet
3. Kevätaamun lohikäärmeet

Raija Oranen: Maan aamu (1995)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 639
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Takakansi:

Hepojärven asemapäällikkö patruuna Gustav Malm saa vaimoltaan Elisabeth von Silberseeltä neljännen tyttären, Gerdan, samana syyskuun päivänä 1911, jona Venäjän pääministeri murhataan Kiovan oopperassa.
Hästsjögårdin kartanossa syödään, juodaan ja juhlitaan, soitetaan romanttista musiikkia ja punotaan maailmansodan syttymisen innoittamina valtiollisia salahankkeita. Suomessa elää yhä vahvistuva halu päästä irti Venäjästä ja muodostaa oma valtio. Gustav Malm sekaantuu maanalaiseen liikkeeseen, jonka päämääränä on oman kansallisen armeijan muodostaminen ja itsenäisyys sodan avulla. Hänen kasvattipoikansa Henrik Gäddvik lähtee ensimmäisten joukossa Saksaan jääkärikoulutukseen. Kansa alkaa jakaantua kahteen vihamieliseen leiriin; Henrikin osana on oleva sisällissodan aloittaminen Karjalassa samaan aikaan kun hänen veljensä liittyy Tampereella valtaa pitäviin punaisiin.
Tarina Malmin aistillisesta perheestä, sen kauniista tyttäristä ja uskaliaista jääkäreistä, kartanon ja Hepojärven kylän väestä, Helsingistä, Tampereesta, Turusta ja Viipurista kuvaa syntymässä olevaa Suomea Itämeren piirissä. Mutta kartanon arkeen kuuluu, että elämästä nautitaan, että soitto soi eikä rohkeus koskaan petä.

Oma arvio:

Aikanaan en voinut sietää Puhtaat valkeat lakanat -tv-sarjaa. Se oli jotenkin tylsä ja tympeä, vaikka siinä hyviä näyttelijöitä olikin. Kerran sitten epätoivoisena tartuin Puhtaat valkeat lakanat -kirjaan. Härregyyd! Mähän jäin koukkuun. Välittömästi. Ällistelen vieläkin, että miksi tv-sarja oli niin tympeä, kun taas kirja oli vetävä. Silloin vielä harrastinkin tv:n katselua jonkin verran. Nykyäänhän se on jäänyt ihan olemattomiin.

Samaa vetävyyttä on Maan aamu -romaanissa, joka siis aloittaa oman sarjansa, jossa on neljä osaa. Tarina kulkee jouhevasti eteenpäin. Vertaan Raija Orasta tämän sarjan tiimoilta Kaari Utrioon. Oranen jää kyllä kakkoseksi, mutta mikään häpeä se ei kyllä ole. Orasella ei vain taida olla tarpeeksi tietoa ujuttaa niitä historiallisia faktoja, tapatietoa ym. mukaan tarinaan. Tässä kohdin en jäänyt niitä kyllä edes kaipaamaan. Juttu kulki hyvin ilman niitäkin ja kuten Utrion Ilkeät sisarpuolet -romaanissa nähtiin, siihen omaan nippelitietoonsa voi vähän kompastuakin.

Yllätyksekseni tässä teoksessa oli mukana reilu ripaus yliluonnollisuutta. Valitettavasti se vain tuntui hiukan päälleliimatulta epätoivoiselta ratkaisulta pelastaa Gustav Malmin perhe. Perheen vanhin tytär, Ada, saa jonkinlaisen telepaattisen yhteyden Henrikiin ja näiden unien kautta Ada saa pidettyä suomalaiset ajan tasalla maailman tapahtumista. Vastauksia saadaan myös spiritismin kautta, joka on toteutettu hyvin perinteisesti: lasi laudalle, laudalla kirjaimia, sormi lasin yläpuolelle ja ei muuta kuin kyselemään hengiltä. Spiritismi-istuntoja johtaa Elisabethin täti, La Dame, vanha venäläismummo. Luonnollisesti kartanossa myös kummittelee.

Adan hahmo oli minusta kaikkein kiinnostavin. Hän on tietyllä tapaa apaattinen ja elää toisessa maailmassa. Kuitenkin Adan hahmo hyvin pitkälle tekee isoja ratkaisuja, jotka vaikuttavat juoneen ja vievät tarinaa eteenpäin. Pieni Gerda, joka syntyy romaanin alussa, ei olekaan kovin merkittävässä asemassa vaikka sitä odotinkin. Gerdan ja Henrikin välille rakentuu tietynlainen yhteys ja mielenkiinnolla odotan, vastaako se odotuksiani. Vastaus sille tulee luultavasti sarjan seuraavassa osassa Huviretki.

Pääasiallisesti pidin kovasti Maan aamu -romaanista. Mukavaa, kevyttä luettavaa. Miinuksiksi voidaan laskea aavistuksen sekava loppu ja irrallisen oloinen yliluonnollisuus. Varmasti raportoin tänne myös seuraavista osista.

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt (1916)

Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 247
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Jönni Lumperi, vanhimpia ja väärentämättömimpiä Helsingin rantajätkien joukossa, saa kauppaneuvos Lundbergilta lahjaksi arpalipun. Siitä alkaa Jönnin huikea seikkailu porhojen ja rahamiesten, hampparien ja kulkumiesten maailmassa. Hän tekee olemattomilla rahoilla miljoonakauppoja ja julistetaan viimein kuolleeksikin. Mutta Jönni Lumperi nousee kuolleista ja jatkaa surutonta maallista vaellustaan pitäen esikuvanaan sitä Suurinta Miljoonamiestä... Se kun Hänkin kaikkea pyhää tuhlaten jakaa.

Oma arvio:

En ollut aiemmin lukenut Maiju Lassilalta (eli Algot Untolalta) mitään. Tulitikkuja lainaamassa -elokuvan olin kerran katsellut yhdeksäsluokkalaisten kanssa ja kyllä se meidän huumoriimme upposi. Tiesin siis odottaa hilpeää kirjaa ja tartuin Kuolleista herännyt -teokseen mielelläni.

Alku olikin lupaava. Hihittelin itsekseni jo hauskoille nimille. Satamajätkä Jönni Lumperi ja kauppaneuvos Jöns Lundberg. Tämän sekaannuksen varaan romaani pääosin rakentuu. Jönni ei sitä tajua ja näin ollen koheltaminen on hauskan viatonta. Koko romaani rakentuu ylipäätään erilaisille sekaannukselle ja harhaluuloille, ja niistä se huumori revitään.

Vähitellen vain yhdenlaisen hassuttelun varaan laskettu huumori alkaa tympiä. Sekaannuksia sekaannuksien perään. Romaani on 247 sivua pitkä ja sanoisin, että siinä on ainakin sata sivua liikaa. Liika on aina liikaa, vaikka olisi kuinka taidokkaasti kirjoitettu.

Henkilöhahmoista suurimmat sympatiani sai hellyyttävä komisario Nuutinen. Hän huolehti aina siitä, että Jönni pääsee putkaan - tai hautaan. Hän luulee pääsevänsä useaankin otteeseen Jönnistä eroon, mutta toisin käy. Jönnin ja Nuutisen välinen suhde on myös hauska. Leppoisa Jönni suhtautuu kaikella toveruudella Nuutiseen, kun taas Nuutinen polttaa päreensä Lumperin kanssa useaan otteeseen. Viime kädessä kuitenkin Nuutinen heltyy ja tirauttaa Jönnin haudalla muutaman kyyneleenkin.

Kuolleista herännyt -romaanin naiskuva on tylsän yksipuolinen. Naiset ovat miehille lähinnä rahalähde edullisten naimakauppojen kautta. Ironiaahan tämäkin tietysti on, mutta luulisi, että erilaisista naistyypeistä olisi irronnut hupia enemmänkin. Nyt huvitus jää vain Jönnin tuplakihlaukseen varakkaan Liisan ja rikkaan Kourun lesken kanssa.

Kaiken kaikkiaan tämä ei mitään suuria intohimoja herättänyt. Lähinnä tympääntymistä loppua kohden. Ärsyttää, jos kirjaa ei osata lopettaa ajoissa. Ehkä lukaisen joskus Lassilalta jotain muuta - ehkä en.

Ilmari Kianto: Punainen viiva (1909)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 174
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Takakansi:

Korpikirjailijan vuonna 1909 ilmestynyt mestariteos ensimmäisten eduskuntavaaliemme ajoilta, nälkämaan kansasta keskellä yhteiskunnallisen murroskauden hämmentäviä lupauksia.

Oma arvio:

Takakansiteksti ei tosiaan turhia turise. Briiffaan vielä hiukan lyhyesti: Topi ja Riika Romppainen asuvat perämetsikössä. Heillä on viisi lasta ja he ovat rutiköyhiä. Kerran kylällä käydessään Topi kuulee kummia. "Soli-sali-rattia" on se, joka voi hänet ja Riikankin pelastaa. Taivas on tulossa maan päälle.
"Soli-sali-rattia" on suomeksi sosiaalidemokratia. Ja kuten takakansiteksti sanoi, ensimmäistä eduskuntavaaliahan tässä puuhastellaan. Kianto kuvaa osuvasti sitä hämmennystä, mitä se aiheutti tavallisen kansan keskuudessa. Kukaan ei tiennyt oikein mistään mitään ja etenkin vanhemman väen keskuudessa naisille suotu äänioikeus aiheutti epäluuloja. Mitä siitäkin tulisi, jos akkaväki päästetään vaikuttamaan maan asioihin?

Musta tuntuu, että Punainen viiva sisälsi enemmän symboliikkaa kuin pystyin ymmärtämään. Asia jäi kutkuttamaan. Alussa ja lopussa kerrotaan suuresta karhusta, joka ensin menee talviunilleen ja keväällä sitten herää. Karhu näyttää voimansa raa'alla tavalla Romppaisen perheelle (eikä perhe pääse muutenkaan järin helpolla). Tulkitsin karhun symboloivan yläluokan voimaa. Karhu antaa kansan olla niin kauan kun kansa antaa karhun olla rauhassa ja ottaa osansa kansan omaisuudesta.

Punaista viivaa on sanottu inhorealistiseksi romaaniksi. Sitä se kyllä taitaa olla. Kuvaukset ovat likaisen ja ruman oloisia. Mielestäni kuitenkin taitavia. Esim. Riikan kuvaus oli mieleenpainuva:

Akan näköiseksi oli jo Korpiloukon Riika muuttumassa yhä käykistyvine leukoineen ja laihtuvine poskipäineen. Ukosta alkoi Topikin jo käydä harvahkoine kulkkupartoineen, joita ei milloinkaan ajeltu. Akkaa oli silmäniskentä Riikalla, kun hän rukkiansa vihaisesti polki lapsiparven keskessä, akkaa enteili sielukin, joka sihahteli kielen kärjestä.

Kielen kärjestä sihahteleva sielu. Mikä kielikuva!

Romaani on lyhyt ja varsin tiivis. Se keskittyy pääosin vain Topiin ja Riikaan. Heidän lapsensa, vaikka heidät nimetäänkin, jäävät hiukan varjoon. Se ei kuitenkaan ole heikkous, sillä lapsilla ei yksilöinä ole kummoistakaan funktiota. Lapsien tehtävä on korostaa köyhiä oloja ja saada tarinaan lisää surkeutta.

Kokonaisuudessaan Punainen viiva oli "ihan ok". Olen lukenut parempiakin realismin tyylisuuntaa edustavia teoksia. Tässä oli kuitenkin mieleenpainuvimmat kielikuvat ja loppu. Kirjan lukee siis mielellään, mutta mikään hyvän tuulen teos tämä ei ole. Sopii ankean sateiseen päivään.

Kaari Utrio: Rakas Henrietta (1978)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 290
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Takakansi:

Vapaaherra Silfverhanen kodissa Helsingin Elisabethintorin varrella eletään levottomia aikoja. Syynä ovat talon kolme naimaikäistä neitoa: luiseva, jumalinen Alice, huonomaineiseen venäläiseen luutnanttiin hullaantunut Sophie ja kaunis Henrietta, joka perheensä harmiksi on vielä 24-vuotiaana naimaton. Mutta nyt kaupunkiin on saapunut salaperäinen, maailmaa nähnyt markiisi de Maury ja Henrietta tuntee ylpeän sydämensä sykkivän ensimmäistä kertaa...
Kaari Utrion valloittava romaani piirtää elävää ajankuvaa 1840-luvun Helsingistä, jossa 200-vuotisjuhlia viettävän yliopiston liepeille nousseen uuden, suuren kirkon ympärillä liikkuu villejä huhuja: sanotaan, että kirkko on heikosti rakennettu ja sen kupoli saattaa sortua hetkenä minä hyvänsä!

Oma arvio:

Ilkeät sisarpuolet -romaanin jälkeen Rakas Henrietta oli kuin mannaa taivaasta. Ja muutenkin tämä oli parhaita Utrioita mitä olen lukenut (ylivoimaisen suosikin paikkaa pitää vielä Haukka, minun rakkaani).

Rakas Henrietta oli mukavaa ja jouhevasti etenevää hömppää kiinnostavassa miljöössä. Utriolla on hämmentävä taito kirjoittaa hömppää niin, että sitä on pakko lukea vielä yksi luku, ja vielä yksi, ja jos tuon yhden vielä... Ei kyseessä ollut mikään jännityskertomus (takakannen viittaus kupolin sortumisuhkaan ohitettiin romaanissa muutamalla lauseella) vaan kertomus, joka oli kerrottu jännittävästi.

Henriettan hahmo oli valloittava kaikessa inhimillisyydessään. Tokihan neiti Silfverhane oli kaunis, fiksu ja filmaattinen, mutta tarinan loppua kohden hän sai muunkinlaisia piirteitä. Lukijana ikäänkuin sokaistui ensin hänen upeudestaan, sitten ärtyi siihen ja lopulta häntä kävi jopa sääliksi. Yksi tarinan opetuksista olikin "ylpeys käy lankeemuksen edeltä". Henrietta tajusi olevansa sekä ylpeä että pelottava. Ja lopultakin niin yksin. Hämmentävää, mutta oivaltavaa.

Toinen suosikkini oli Fabian, nuoren kreivitär Sophien omalaatuinen veli. Fabian on röyhkeä, huolittelematon, karkea, romuluinen eikä koreile vaatteilla. Ei siis missään nimessä herrasmies, vaikka aatelinen onkin. Fabian asetetaan hauskasti vastakkain salaperäisen de Mauryn kanssa, mutta kumpaakaan ei aseteta jalustalle. Kummassakin on puolensa, syynsä ja seurauksensa. Fabianissa oli tietynlaista Rhett Butlermaisuutta, joka vetosi varsin vahvasti ainakin minuun.

Rakas Henrietta sisältää myös tuhkimotarinan piirteitä. Kreivitär Sophien rakkaus venäläisluutnanttiin ei mene ihan suunnitelmien mukaan ja nuori, herkkä nainen tekeekin ihan toisenlaisen valinnan. Tämän tiimoilta pilkistää moraalisaarnan ainekset liiankin selvästi, mutta siirappimäärä on taattu. Rakkaus voittaa kaiken - sopivuussäännötkin.

Kuten jo alussa hehkutin, nautin Rakas Henrietta -romaanista kovasti. Se oli aidosti hauska, vauhdikas ja sisälsi pari yllättävääkin käännettä. Tarinaa ei oltu venytetty väkisin (kuten vaikkapa Tuulihaukkaa) ja se loppui oivalliseen kohtaan. Ihana piristys loppusyksyyn!

Maila Talvio: Kootut teokset I (1895-1898)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 537
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Tässä vanhassa opuksessa ei ole takakansitekstejä, joten jälleen on tyytyminen minun sepustukseeni Maila Talvion kolmesta ensimmäisestä romaanista.

Haapaniemen keinu (1895)

Haapaniemen keinun alaotsikkona on "Kuvauksia sydänmaan kylästä". Tarinassa on kaksi päähenkilöä: Kanteleen Miina ja Haapaniemen Aina. Heidät on asetettu vastakkain; Miina edustaa sitä hyvää ja Aina pahaa. Ajan hengen mukaan paha saa myös palkkansa.

Teos on yllättävän moralistinen ja vähän turhankin osoitteleva. Miina on hiljainen, kuuliainen ja voimakkaasti uskonnollinen. Aina on vilkas, viekottelevasti hymyilevä ja järjestää iltoja Haapaniemessä keinun ympärillä. Illoissa pelataan korttia, juodaan viinaa ja tanssitetaan tyttöjä. Mielenkiintoiseksi tarinan tekee se, että Miina on rakastunut Ainan veljeen Taaviin...

Minua kiehtoi suunnattomasti nimenomaan keinun esiinnostaminen ja sen symbolinen asema tarinassa. Kuinka keinu merkitsi kevytkenkäisyyttä ja jumalattomuutta, ja kuinka sen tuhoaminen poistaisi kylästä kaiken pahan ja rauha asettuisi taloonkin. Miina vihaa keinua, Aina rakastaa. Ikävään välikäteen jää Taavi, joka ei haluaisi tuottaa kummallekaan naiselle pettymystä.

-Ei, tämä keinu, tämä se on syy kaikkeen, sanoi Taavi. -Se se on revittävä.
Aina vilkaisi häneen epäluuloisesti ja purskahti sitte nauruun.
-Morsiamesi käskyjäkö sinä jo tottelet, se on tietysti tätä panetellut ja vaatinut revittäväksi! Polta, polta, eipä siitä tule montaakaan sylystä puita uunimme sytykkeeksi...
-Älä nyt Aina, siitä puhuvat monet muutkin kuin Miina.
-Mutta sitä ei revitä eikä polteta, saat nähdä! Minä rakennutan sen uudestaan. Mitä huveja täällä olisi jollei tätä olisi. Ne siivot, ne jumaliset ihmiset tätä panettelevat. Panetelkoon vaan! Morsiamesi on juuri niitä - ja sinä myöskin! Mene matkoihisi ja anna minun olla!

Haapaniemen keinu oli Talvion ensimmäinen romaani, jonka hän kirjoitti varsin nuorena. Siitä näkyy paljon hänen omat kokemuksensa (palaan siihen tarkemmin myöhemmin) ja romaani on jotenkin yllättävän kiihkeään sävyyn kirjoitettu. Tunnepitoisuus on ollut Talvion valtteja alusta asti.

Aili (1897)

Aili kertoo nuoresta samannimisestä maalaistytöstä, joka havittelee pääsyä Helsinkiin. Aililla on ristiriitaisia tunteita maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden välillä, ristiriitaisia tunteita edustavat myös ottoveli Pekka (maalaisuus) ja ylioppilas Eero (kaupunkilaisuus).

Aili on jo kehittyneempi kuvaus verrattuna Haapaniemen keinuun, mutta yhtäläisyyksiä on yhä esimerkiksi naiskuvauksissa. Aili edustaa jälleen hyvää naista, mutta "pahan naisen" rooli jakautuu useamman muun kesken. Aili muistuttaa monin tavoin Haapaniemen keinun Miinaa, mutta hänellä on kaipuuta hiukan huvittelevampaan elämään eikä Aili ole enää niin uskonnollinen kuin Miina.

Voimakkaammin vastakkainaseteltuja ovat Ailin mieshahmot - Eero (joka muistuttaa yllättävän paljon Ahon Papin tyttären Olavi Kalmia) ja Pekka. Eero on tosiaan ylioppilas, maailmaa nähnyt, lukenut, seurallinen, älykäs, komea... Joka tytön unelma suorastaan. Pekka on taas perinteisempää linjaa edustava; vaalea tukkainen jörö, hiukan kömpelö, vakava, mutta suurisydäminen. Aili ihastuu Eeroon, Eero ihastuu Ailiin - mutta välillä vähän muihinkin. Tarina päättyy kuitenkin kauniisti, jopa hiukan sadunomaisesti.

Aili on enemmän tietynlainen minäromaani, jossa keskitytään enemmän Ailin sielunmaisemaan kuin ulkoisiin tapahtumiin (päinvastoin siis kuin Haapaniemen keinussa). Tyyli on pohdiskeleva ja jälleen varsin tunteikas. Ailissa näkyy jopa hieman hysteerisiä piirteitä. Pidin Ailia aavistuksen parempana kuin Haapaniemen keinua.

Kaksi rakkautta (1898)

Kaksi rakkautta -romaanissa päähenkilönä on hiukan vanhempi, jo naimisissa oleva nainen. Romaani vertautuu jälleen Haapaniemen keinuun vastakkainasettelullaan hyvä nainen vs. huono nainen. Tällä kertaa kuitenkin asettelu hieman kyseenalaistetaan eikä lopputulos ole ihan niin mustavalkoinen, vaikka aikanaan tätä pidettiin varsin opettavaisena romaanina.

Nimi 'Kaksi rakkautta' kertoo jo paljon. Kyseessä on luonnollisesti kolmiodraama, joka ei kuitenkaan ihan saavuta huippuaan. Teoksessa on jopa hiukan balladimaista tenhoa ja sävy on varsin tumma, paikoitellen raskaskin. Tästä romaanista on paljon haettu jälleen yhteneväisyyksiä Talvion omaan elämään, mutta lupaan jälleen palata siihenkin myöhemmin.

Elina on naimissa Yrjön kanssa. Avioliitto on vielä varsin tuore, vasta kahdeksan vuotta. Yrjö opiskelee, Elina antaa kielitunteja. Talous on kuitenkin tiukilla ja velkaa on paljon. Heidän elämäänsä astuu komea liettualainen Vitold Dargis, joka on Yrjön ystävä aikaisemmilta opiskeluajoilta. Lopun voittekin varmaan aavistaa...

Elina on hahmona yllättävän kiihkeä ja, kuten Ailissa, hänessäkin on hysteerisiä piirteitä. Romaanissa esiintyy myös Veera. Veera on Elinan kuolleen veljen leskivaimo, joka on mennyt uudestaan naimisiin. Elinan on mahdotonta hyväksyä asiaa, sillä kunnon ihminen ei voi rakastaa kuin yhtä. Lopulta Elinan voimakas tuomitseminen kalahtaa omaan nilkkaan yllättävän kohtalokkain seurauksin.

Kaksi rakkautta on näistä kolmesta ylivoimaisesti paras. Se on moniulotteisempi verrattuna kahteen aiempaan romaaniin eikä niin mustavalkoinen. Mieshahmot jäävät jälleen hiukan pinnallisiksi, mutta Elinassa on aineksia enemmän. Romaanin loppu on hieman yllättävä.

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet (2007)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 374
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Mamselli Emilia Dalman asuu Porissa ylhäisten sukulaisten kotiopettajattarena. Hänen sisarensa Matilda puolestaan opettaa Turun pikkulastenkoulussa. Kesällä 1827 sisarukset saavat yllättävän tiedon. Äidin uusi, upporikas aviomies on kuollut Tukholmassa.
Hyvästi rahahuolet! Köyhät opettajattaret voivat nyt odottaa runsaita myötäjäisiä ja edullista avioliittoa. Mutta Emilia pitää kirjanpainajasta enemmän kuin aatelismiehestä, ja Matilda arvostaa naisopistoa enemmän kuin aviomiestä.
Rakas Maman ja tuntematon sisarpuoli ovat matkalla Turkuun, kun Auran rannat roihuavat ja tuomikirkon kellot kumisevat hätäsoittoa. Vastahakoisten sisarpuolten on löydettävä uusi koti ja uudet ystävät, kun tuhkana on Suomen Turku. Ainoa suunta raunioista johtaa Helsinkiin, suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin.
Kaari Utrion hilpeä epookkikomedia tuo lukijalle romantiikkaa ja jännitystä vanhan sadun tapaan. Sen taustoina ovat empireajan kukoistava kauppakaupunki Pori, pääkaupungin aseman menettänyt Turku ja nousukkaan huumaa elävä uusi Helsinki. Rakennetaan uutta kansaa, kieltä ja kauppaa.

Oma arvio:

Utrion vahvin puoli romaaneissaan on ollut hänen laaja historian tietämyksensä. Mitä muuta voikaan odottaa kirjailijalta, joka on opiskellut historiaa pääaineenaan? Romaaneihin sirotellut ajan hengen mukaiset yksityiskohdat luovat uskottavuutta ja lukija onnistuu miltei unohtamaan sen, että punaisena lankana on varsin tavallinen rakkaustarina.

Valitettavasti Ilkeissä sisarpuolissa yksityiskohtien sirottelu on jo heikkous. Liekö sisustamisen muoti-ilmiö nostanut päätään, sillä kyllästymiseen saakka saa lukea tapettien kuvauksia eri kartanoiden saleista. Missä kiersivät maalatut vihreälehväiset oksat, missä oli hentoa keltaraidallisuutta ja missä oli komeat kattolistat. Ainoastaan naisten pukujen pitsikaulusten kuvaus ylsi kilpailemaan tapettien saamasta huomiosta.

Naisten pitsikauluksista päästäänkin kätevästi naiskauneuteen. Utrion romaaneissahan on harvoin rumia naisia pääosissa eikä Ilkeät sisarpuolet tee poikkeusta. Matildaa verrataan kreikkalaiseen jumalattareen, Beata on enkelikiharainen prinsessa säihkyvine silmineen ja Emilia on sievä pähkinäsilmäinen mamselli, jonka sisäiselle kauneudelle ei kukaan vedä vertoja.

Suurimman fokalisoijan aseman saa Emilia, ujo ja tarkkailuun taipuvainen seinäruusu. Tyypillisen naisromaanin tapaan hänessäkin elää pieni sankaritar. Vaikka hän ei onnistu koko Turkua palolta pelastamaan, on hänen panoksensa Suomen historian järkyttävimmässä palossa varteenotettava - naiseksi.

Hienoista historiallisista yksityiskohdista huolimatta Ilkeät sisarpuolet jää aika latteaksi. Suurin syy lienee pinnallisiksi jäävissä henkilökuvauksissa. Emilia Dalman saa isoimman pääroolin, mutta hänestäkään ei saa otetta. Hänen sisarestaan Matildasta jää vain äksy päällepäsmärin vaikutelma, vaikka rivien välistä voi aistia ettei se ollut tarkoitus. Heidän sisarpuolensa, Beata Boström, on itkuherkkä kieroilija, josta ei kuitenkaan tullut kunnon pahista.

Nimi Ilkeät sisarpuolet on hieman harhaanjohtava, sillä sisarusten väliset suhteet eivät saa kunnon syvyyttä. Nimessä on tavoiteltu tietynlaista sadunomaisuutta, mikä viittaa päähenkilö Emiliaan ja hänen tarinointiinsa ja se on tarkoitettu myös sarkasmiksi, sillä ilkeys on tässä romaanissa näkökulmakysymys.

Ihmetyttämään jäi myös takakannen termi "epookkikomedia". Pari hymyä tästä irtosi, mutta ei tätä miksikään komediaksi kyllä voi sanoa!

R. A. Salvatore: Musta haltia -trilogia (1990-1991)

Suomennos: Mika Renvall
Käännösvuosi: 1995-1996
Kustantamo: Jalava
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Kotimaa
Outo ja eksoottinen Menzoberranzan on drow-haltioiden mahtava kaupunki. Nämä mustat haltiat elävät maassa, jossa perheet taistelevat keskenään ja satumaiset hirviöt nousevat valottomista syvyyksistä.
Mustia haltioita yhdistää häikäilemätön vallanhimo. Nuori puhdassydäminen ylimys Drizzt Do'Urden joutuu miettimään kuinka elää kunniattoman kansansa keskuudessa.

Romaani lähtee reippaasti ja kursailemattomasti liikkeelle synkästä, mutta drowlaisittain arkipäiväisestä tapahtumasta ennen Drizztin syntymää. Lukijalle tehdään selväksi heti mikä on pelin henki.

Fantasiatarinoissa harvoin vältytään jumalilta eikä tämäkään trilogia ole poikkeus. Drowt palvovat hämähäkkijumala Llothia, joka esiintyy myös kauniissa naisen hahmossa. (Mieleen nousee kysymys siitä, miksi fantasiasarjoissa usein pahisjumalat ovat naisia? Llothin lisäksi tulee mieleen DragonLancen Takhisis ja Belgarionin tarun Salmissra.) Llothin suosio on tietysti tavoiteltava asia ja se onnistuu vain sortamalla muita. Kaoottinen ja matriarkaalinen drowyhteiskunta on mielenkiintoinen ja on suorastaan harmi, ettei sitä kuvata enempää.

Keskeisin asia trilogian avausosassa on Drizztin erilaisuus muihin drowhaltioihin nähden. Nuoren drown erinomaisuus saa välillä suorastaan tympiintymään, mutta sellaisia sankarit nyt vain ovat; täydellisiä. Drizzt on nopea oppimaan, erittäin taitava aseiden käyttäjä, puhdassydäminen, viaton, kiltti, jalo... Ulkonäöstä ei juuri puhuta eikä sitä myöskään arvoteta.

Perhesiteiden ja lojaaliuden pohdinta tekee tästä osasta varsin mielenkiintoisen. Onko omalle verelleen oltava uskollinen hinnalla millä hyvänsä? Ja jos on, niin mikä se hinta sitten todella on?

Maanpaossa
Uumenenalan käytävät, joiden synkkiä vaaroja maanpinnan asukas osaisi tuskin kuvitella, haastavat jokaisen, joka niissä vaeltaa. Drizzt Do'Urden ja hänen maaginen kissansa Guenhwyvar kuuluvat noihin vainottuihin.
Paettuaan kotimaastaan Drizztin on nyt vallattava itselleen uusi koti tuosta valottomasta labyrintista. Samaan aikaan hänen on varottava takaa-ajajia, sillä mustien haltioiden tapoihin ei kuulu antaa anteeksi.

Trilogian toinen osa edustaa suvantovaihetta ja tuntuu alkurytinöiden jälkeen aavistuksen verran tylsältä. Takakansi puhuu synkistä vaaroista, mutta pahin vaara oli kyllä lukijalle yllättävä; yksinäisyys.
Drizzt ei alun alkaenkaan ole mikään seuramies, mutta hänkin yllättyy yksinäisyyden musertavasta voimasta. Kasvaako hänen sisällään sittenkin aito drow, synkkä ja säälimätön? Huolimattaan taistelustaan sisäisen demoninsa kanssa, Drizzt kohtaa - ja menettää - ystäviä.

Maanpaossa -romaanin juju on Drizztin itsetutkiskelussa ja sisältää yllättävän paljon tunteikuutta ystävyys -tematiikan alla. Maahinen Belwar ja koukkuhirmuksi muutettu Kalistaja -vuoreinen jäivät pysyvästi ainakin tämän lukijan mieleen. Etenkin Kalistajan tarina on synkkä ja surullinen.

Valoa kohti
Uumenenalan armottomien syvyyksien yläpuolella Drizzt Do'Urden kamppailee selviytyäkseen hengissä Torilin pinnan ankarissa olosuhteissa. Nuori drow vaeltaa läpi maailman, joka on kokonaan erilainen kuin hänen omansa. Samalla hänen on paettava menneisyytensä varjoja.
Hän alkaa ymmärtää uutta kotimaataan ja sen asukkaita, mutta harva maanpinnan asukas haluaa ymmärtää häntä.

Trilogian päätösosa on yhtä aikaa näistä kypsin ja ristiriitaisin. Valoisa, mutta raaka. Toiveikas, mutta tyly. Trilogia on selvästi kasvanut osiensa myötä ja tekstinsä puolesta tätä oli kaikkein miellyttävin lukea.

Drizztin erehtymätön sankaruus nousee jälleen pinnalle ja hämmästyttää myös muita. Hän elää hetken sokean mannunvartijan kanssa, josta tulee väistämättä etäisesti mieleen Taru sormusten herrasta -teoksen Tom Bombadil. Joskin Bombadil oli hilpeämpi veikko kuin tässä oleva Montolio.

Tässä yhteydessä havaitsin yhteyden suomalaiseen mytologiaan. Montolion palvoma jumalatar oli nimeltään Mielikki. Erehdyin ensin luulemaan, että kömpelö suomentaja on vain halunnut kääntää nimen suomalaista mytologiaa vastaavaksi. Olin kuitenkin väärässä. Mielikki on ihan alkuperäinen nimi, joka on tarkoituksella suomalaisesta mytologiasta lainattu Forgotten Realms -maailmaan. Tolkienin jalanjäljissä siis edelleen matkataan...

Kokonaisuudessaan Musta haltia -trilogia oli siis tuttua, turvallista ja vauhdikastakin perusfantasiaa. Kirjaan jäi nopeasti koukkuun, mutta koko trilogian lukeminen yhtä soittoa alkoi hiukan jo puuduttaa vaikka fantasian ystävä olenkin. Tässä on oleellisinta tarina, ei niinkään sen esilletuonti, kielellä leikittely tai juonien yllättävät käänteet. Mukavaa "aivot narikkaan" -luettavaa kesäloman kylkiäisiksi.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959-1962)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: n. 1500
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Minulla on nykyään kunnia omistaa koko sarja ensimmäisenä painoksena ja kaikki kolme ovat erillisiä kirjojansa. Sivuja kertyi n. 1500 ja luin tätä trilogiaa vuoden. Ensimmäiset kaksi kohtuullisen lyhyessä ajassa (mistä tämäkin blogi sai alkunsa) ja kolmannen nyt viimeisen kuukauden aikana. Kolmannen osan luin näin myöhään siksi, että sain sen käsiini divarista vasta jonkin aikaa sitten.

Kirjojen korkeahkosta iästä johtuen takakansitekstiä ei ole, mutta lainaan tässä hiukan Wikipediaa (vaikka tämän trilogian tarinan tietäminen pitäisikin kuulua jonkinasteiseen suomalaiseen yleissivistykseen, joka on imeytynyt meihin jo äidinmaidosta):

Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan kirjoittama romaanitrilogia, jonka osat julkaisiin vuosina 1959, 1960 ja 1962. Trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta on tehty myös samanniminen elokuva vuonna, joka on Suomen 3. katsotuin elokuva. Trilogian kolmannesta osasta tehtiin elokuva Akseli ja Elina vuonna, mutta se ei menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä.
Trilogia yhdistää yhden suvun elämän 1880-luvulta 1950-luvulle suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin (kieliriidat, nationalismi, sosialismi, ensimmäinen maailmansota, Suomen itsenäisyys, Suomen sisällissota, Lapuan liike, Toinen maailmansota) tavallisen ihmisen kannalta.
Trilogian erityisenä ansiona voidaan pitää sitä, että se toi yleiseen keskusteluun vuoden 1918 sisällissodan tapahtumat "toisten" eli sodan hävinneiden punaisten näkökulmasta. Teossarjaa on pidetty fiktiivisyydestään huolimatta kuvaamansa ajanjakson sosiaalisten olojen realistisena kuvauksena, eräänlaisena sosiaalihistorian popularisointina.
Historiallisten tosiseikkojen lomassa kirjan pääteemoja ovat pappilan torpparin, Jussin ja hänen perheensä raskas maalaiselämä sekä Koskelan Akselin ja Kivivuoren Elinan rakkaustarina. Pääteemojen lisäksi kirjasarjassa seurataan hyvin tiiviisti räätäli Aadolf Halmeen taistelua työläisten oikeuksien puolesta sekä Töyryn rusthollarisuvun ja Laurilan torppariperheen välistä riitaa.
Teoksella on joitain yhtymäkohtia Linnan toisen tunnetun teoksen Tuntemattoman sotilaan kanssa: Tuntemattomassa sotilaassa esiintyvä Vilho Koskela on Akselin ja Elinan vanhin poika.

Trilogian lukeminen oli elämäni yksi tunnerikkaimpia tapahtumia kirjallisuuden parissa. Kuten aikanaan jo blogia perustaessani kerroin, että en muista koska olisin oikeasti itkenyt viimeksi kirjan ääressä. Koskelan poikien teloitukset sisällissodassa ja Akselin ja Elinan poikien kaatuminen Talvisodassa sai kyyneleet aidosti virtaamaan.

Myös itse hahmot aiheuttivat tunteita laidasta laitaan. En muista, koska olisin viimeksi todella ärsyyntynyt jostakin kirjallisuuden hahmosta niin paljon kuin tekopyhästä nilviäisestä Ellen Salpakarista. Se eukko sai kerrassaan sappeni kiehumaan isänmaallisine aatteineen ja sivistyneistöllisine statuksineen, jossa ratsastettiin myös uskonnolla tehokkaasti, olihan rouva Salpakari ruustinna.

Leppäsen Preeti taas toi hellyyttävyyden tunteen. Yksinkertainen ja viattoman naivin oloinen Preeti oli todella sympaattinen hahmo. Sen sijaan hänen tyttärensä Aune herätti ristiriitaisempia tunteita; "kylän jakorasia" tuntui olevan laiska typerys, mutta tietyllä tapaa myös olosuhteiden uhri. Oliko Aunella muita vaihtoehtoja? Olivatko nuoruuden hairahdukset ja hyväuskoisuus Aunen turmio?

Vaikka Täällä Pohjantähden alla -trilogian hahmot onnistuivat herättämään tunteita, olivat ne mielestäni myös teossarjan ainoa heikkous. Vasta kolmatta osaa lukiessani heräsin havaitsemaan hahmojen yksiulotteisuuden. Kaikki hahmot rakentuivat yhden tai kahden ominaisuuden varaan eikä niissä ollut sen kummempaa syvyyttä. Syvin hahmo oli varmasti Akseli, jonka kantavin ominaisuus oli isä-Jussilta peritty sinnikkyys. Vaimonsa Elina oli kuin koira, uskollinen ja nöyrä. Räätäli Halme hukkui aattellisuuteensa, rovasti Salpakari viattomaan idealistisuuteensa ja rouvansa taas tekopyhyyteensä. Janne Kivivuori oli monitoimimies (josta käytettiin myös huvittavaa termiä 'pillupoliisi'), Otto Kivivuori naljailija ja Anna Kivivuori uskonnollinen tiukkis. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Etenkin Elinan kohdalla se yksiulotteisuus pisti silmään todella ikävästi. Hän oli kiltti, arvostettu, nöyrä... Ei kerrassaan mitään negatiivista. Vastakohtana rakennettiin Ellen Salpakarin hahmo, jossa taas ei ollut mitään positiivista. Ehkä tähän vaikutti myös kertojan asenteellisuus. "Valkoisissa" oli ne negatiiviset piirteet ja "punaisissa" ne hyvät. Vaikka teos fokalisoitiin punaisten kautta, niin ei sen olisi tarvinnut olla ihan näin räikeän asenteellinen. Olisikohan tämä trilogia neutraalimpi, jos se olisi kirjoitettu nyt?

Ihailen kuitenkin Linnan taidokasta tapaa kirjoittaa historiaa viihteellisesti. Ei pelkkiä vuosilukuja tai sotien nimiä, kuten oppikirjoissa, vaan elävää elämää. Mieleen jäi paljon enemmän kuin oppikirjoista lukien. Tarina eteni myös varsin jouhevasti eikä turhaa paikallaan tahkoamista ollut. Ainoastaan Akselin kuoleman nopea ohittaminen jäi kaivelemaan; luulisi sen ansainneen enemmän kuin vajaan sivun verran. Etenkin kun Linna osasi kertoa kuolemasta tunteellisesti, mutta ei siirappisesti.

Kritiikistäni huolimatta Täällä Pohjantähden alla -trilogia on yksi mahtavimpia mitä olen lukenut ja ehdottomasti suomalaisen kirjallisuuden helmiä. Rohkenen olla vielä niin ällöttävä, että väitän tämän kuuluvan jokaisen sivistyneen suomalaisen lukemistoon - ainakin kerran elämässään. Nostaisin tämän myös reilusti Tuntemattoman sotilaan ohi. Palaan varmasti tämän pariin vielä joskus myöhemminkin.

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset (2008)

Harry Potter and the Deathly Hallows

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 828
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Harry Potterin harteilla lepää suunnaton vastuu ja lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä: hänen on etsittävä ja tuhottava loput Voldemortin hirnyrkit. Heinäkuun viimeisenä päivänä Harry täyttää seitsemäntoista vuotta ja tulee täysi-ikäiseksi. Hänen on jätettävä kodikas ja turvallinen Kotikolo ja seurattava polkua joka on hänelle viitoitettu. Koskaan ennen ei Harry ole tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Hän on täynnä kysymyksiä, joiden ratkaisut ovat täysin hämärän peitossa. Ja aika käy vähiin, Voldemort joukkoineen on aivan Harryn kintereillä. Pystyykö Harry vastaamaan haasteeseen, jonka hän jo syntyessään sai?
J. K. Rowlingin Harry Potter ja kuoleman varjelukset on hengästyttävä, koskettava ja henkeäsalpaavan jännittävä päätös seitsenosaiselle teossarjalle, joka on vavahduttanut koko maailmaa ja tuonut Tylypahkan velhokoulun osaksi miljoonien ihmisten elämää. Se on taikuutta, johon pystyy vain mestari.

Oma arvio:

Nyt se on ohi. Monivuotinen taivallus Harryn ja kumppaneiden kanssa. En voi väittää, etteikö oloni olisi varsin haikea (se on aina etenkin sarjojen päättyessä). Osa minusta toivoisi kiihkeästi jatkoa, mutta viisasta on kun Harryn vain antaa olla näin.
Tämä arvio painottuu tähän päätöskirjaan, mutta varmasti hölisen koko Harry Potter -sarjasta noin ylipäätäänkin.

Kun suljin Kuoleman varjelusten kannet, oli päällimmäisenä tunteena pettymys. Tässäkö se oli? Näinkö se nyt sitten loppuikin? Hetken asiaa sulateltuani en kyllä suostu kaatamaan syytä kokonaan Rowlingin niskaan. Kuoleman varjeluksille oli ladattu hirmuiset odotukset, kuten sarjojen päätösosille yleensä. Eikä minulla oikein ole edes parempaa ideaa siitä miten tarinan olisi pitänyt loppua. Ehkä oikeasti jonkun pääkolmikosta olisi pitänyt kuolla, mutta toisaalta... Harry Potter -sarja on pääasiallisesti satu, joka on suunnattu lapsille. Satujen pitää päättyä onnellisesti. Ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset päättyi varsin onnellisesti, vaikka kuolemaa ja muuta traagisuutta mukana olikin.

Mielenkiintoisimpana pidin tasapainottelua Albus Dumbledoren lojaalisuuden kanssa. Koko sarjan loppua kohti mentäessä Rowling varsin taitavasti alkaa horjuttaa lukijan luottamusta Dumbledoreen. Jotain epäilyttävää siinä äijässä on. Onko Dumbledore hyvis vai pahis? Kuoliko hän ihan oikeasti? Kertakaikkisen kutkuttavaa ja olin revetä liitoksistani Kuoleman varjelusten kanssa, jossa tämä kyseenalaistaminen viedään huippuunsa asti pahamaineisen Rita Luodikon löytäessä epäilyttäviä asioita Dumbledoren menneisyydestä. Mattoa lukijan alla nitkutellaan taitavasti ja tietyllä tapaa Albus Dumbledoren kyseenalaistaminen saa kyseenalaistamaan kaikkea muutakin. Jos Dumbledoreen ei voi luottaa, niin keneen sitten voi? Harryn sokea usko Dumbledoren hyvyyteen on varsin liikuttavaa ja lukijana siihen reagoi varsin sarkastiseen sävyyn. Rowlingina olisin kuitenkin jättänyt Dumbledoren vielä enemmän epävarmaksi enkä paljastaisi hänen lopullisia syitään ja taustojaan kokonaan. Vaikka helppoahan minun täältä on viisastella mitä olisi ja ei olisi pitänyt tehdä.


Minulta aina ajoittain kysytään suosikkihahmoa. On yllättävää, kuinka helppoa siihen on vastata tässä tapauksessa, vaikka yleensä asia on päinvastoin. Tietenkin Ron Weasley! Mikä kumma siinä on, että sankarin "apulaisen" pitää olla aina hiukan hömppä ja yksinkertainen? Yleensä siihen lisätään vielä aimo annos komiikkaa ja tadaa! Sankarilla on uskollinnen koir... ystävä. Kaikesta tuosta huolimatta letkeä Ron on suosikkini, joka melko pitkälle pelastaa koko sarjan. Ron on uskottava hahmo ja siksikin miltei ainoa laatuaan Harry Potter -sarjassa.

Harrysta itsestään en oikeastaan pidä. Se ylitsevuotava jalous, joka Kuoleman varjeluksissa saa oikein multihuipentumansa, on suorastaan oksettavaa. Rakkauden vuoksi uhrautuminen, hillitön ja pyyteetön halu suojella ystäviään, traaginen lapsuus ja tasapainoinen mieli... Mutta ei kai sankarien tarvitsekaan olla uskottavia?

Hermione Granger jäi aina kovin etäiseksi hahmoksi. Parissa ensimmäisessä osassa hän onnistui ärsyttämään tietynlaisella viisastelullaan, mutta sekin särmä hioutui myöhemmin pois kokonaan. Jäljelle jäi vain tyhjyys.

Eniten Harry Potter ja kuoleman varjelukset -teoksessa yllätti kuoleman runsas läsnäolo jo alusta saakka (mikä oli vain positiivista ettei kaikki rytinä jää ihan viimeisille sivuille) ja yllättävän kristillissävytteinen loppu. Harry siis uhrautuu Voldemortille, kuolee, herää kuolleista rakkauden tähden ja pelastaa velhomaailman. Ihan kuin olisin kuullut tämän tarinan ennenkin.

Olisi mielenkiintoista tietää miksi Rowling päätyi tällaiseen ratkaisuun. Oliko se sattumaa vai tarkoitettu tietynlaiseksi lepyttelyksi kristillisiä piirejä kohtaan? Harry Potter -sarjahan ei juurikaan ole herättänyt innostusta voimakkaasti kristillisten lahkojen ja piirien parissa, vaan sitä on suorastaan syytetty lasten ja nuorten viettelystä saatananpalvontaan.

Tässä viimeisessä osassa kiinnitin eniten huomiota myös kieleen, joka oli yllättävän kömpelöä! Jotkut pahikset oli pistetty puhumaan jonkin asteista puhekielen ja slangin sekoitusta, mikä ei kuulostanut lainkaan luontevalta. Jopa pääkolmikon dialogi tuntui ajoittain turhankin kankealta ja oudolta. En tiedä, johtuuko näkökulmani siitä, että aikaisempien osien lukemisesta on liikaa aikaa ja olen kasvanut/kehittynyt tiedostamaan kielen voimakkaammin kuin muutamia vuosia sitten.

Kielellistenkin seikkojen takia sarja pitäisi lukea uudestaan alusta loppuun yhtä kyytiä. Näin siitä saisi paremman ja rehellisemmän kokonaiskuvan. Harry Potterin pariin palaan kuitenkin mielelläni. Onhan koko sarja ollut varsin vaikuttava ylläolevasta kriittisestä sävystäni huolimatta. Harry Potter -sarja on taitavasti rakennettu satukokonaisuus, jossa on hieno ja monimutkainen juoni. Rowling osaa kirjoittaa kerrassaan koukuttavaan tyyliin ja monenlaiset hahmot jaksavat pitää mielenkiintoa yllä.

Marianne Backlén: Karma (2001)

Karma
Suomennos: Jaana Nikula
Käännösvuosi: 2002
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 297
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Karma sukeltaa monikulttuuriseen todellisuuteen, joka on jo täällä. Tapahtumat levittyvät maailmanlaajuiselle näyttämölle Intiasta Jamaikalle, mutta romaanin keskiöön asettuu nykypäivän monikulttuurinen Helsinki. Marianne Backlén luo romaanissaan terävän, todellisuudentajuisen ja haastavan kuvan maahanmuuttajien elämästä Suomessa. Näkemys on illuusioton, jopa pessimistinen, mutta rehellisyydessään puhutteleva.
Taidokkaasti rakennetun romaanin kahdeksan päähenkilöä toimivat vuoron perään kertojina. Kaikki he elävät jollain tavoin kulttuurien hankauskohdassa.
Romaani puhuu identiteetistä ja alkuperästä, sopeutumisesta ja suvaitsevaisuudesta, sukupuolirooleista ja seksuaalisuudesta, rakkaudesta ja rakkauden rajoista. Lapsilla on tarinassa näkyvä rooli, ja valitettavan usein he joutuvat aikuisten konfliktien uhreiksi.

Oma arvio:

Monikulttuurinen kirja, mutta yllättävän yksipuolinen. Olisin toivonut edes yhtä näkökulmaa suomalaisen miehen ja maahanmuuttajanaisen liitosta (vaikka nämä lienevätkin harvinaisempia), mutta sellaista ei ollut tarjolla.

Karma tutustutti kolmen perheen elämään ja sivusi useamman pariskunnan elämää pintapuolisesti. Yksikään liitto ei ollut onnellinen; miehet istuivat yökerhoissa/klubeilla kavereidensa kanssa ja iskivät nuoria vaaleita suomalaistyttöjä, ja vaimot hoitivat kotona lapsilaumaa ja tasapainoilivat mielenterveysongelmien kanssa.

Pessimistisyyttä, jopa hienoista ironiaa, löytyi kirjasta yllinkyllin. Sen lisäksi ettei yksikään liitto ollut onnellinen, oli mukaan saatu ujutettua hyväksikäyttötyyppinen homosuhde ja tietenkin lapsikaappaus. Kuinka yllättävää! Paljastan sen verran, että pessimistinen linja pitää loppuun saakka. Onnellista loppua ei ole, vaan kaikki jää avoimeksi.

Pidin lasten äänestä Karmassa. Kahden lapsikertojan äänet olivat uskottavasti rakennettu ja niistä kuulsi taitavasti lasten tunnetilat; hätä, välinpitämättömyys, pelko ja vankkumaton lojaalius vanhempia kohtaan. Backlén onnistui tavoittamaan tunnetason myös kirjoittaessaan lasten kohtalosta; kuinka vihaiseksi tulinkaan kun isä pisti poikapuoltaan turpaan tai kaappasi tyttären mukaansa.

Kokonaisuudessaan Karma oli varsin mielenkiintoinen lähinnä aihepiirinsä ansiosta. Kahdeksan kertojan ratkaisu oli erinomainen, sillä yhden kertojan näkökulmaan olisi puutunut jo ennen romaanin puoltaväliä. Heikkoutena oli tuo ennaltaodotettavuus ja tietynlainen kliseisyys. Jäin myös miettimään, että onko todellisuus tosiaan noin pessimistinen, mitä Karmassa annetaan ymmärtää vai vaikuttaako siihen kirjailijan oma kokemus kariutuneesta avioliitosta jamaikalaisen kanssa?

Helena Sinervo: Runoilijan talossa (2004)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 240
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Tapaninpäivänä 1971 Eeva-Liisa Manner katsoo Espanjan-talonsa romahtaneen katon läpi taivaalle. Edelliskesän maanjäristys oli tuhonnut rakkaan savipytingin aarteineen päivineen, oudot tapahtumat olivat suistaneet kirjailijan mielen harhojen keskelle. Raivatessaan tärveltynyttä huonetta hän löytää kirjeitä ja valokuvia, jotka tuovat mieleen vanhoja muistoja.
Eeva-Liisa Manner (1921-1995) on sodanjälkeisen kirjallisuutemme merkittävimpiä modernisteja. Runoilijan talossa on raikkaan omaperäisesti kirjoitettu elämänkertaromaani, joka kuvaa hänen elämänsä ydinalueita: rakkauden piinaa ja uskonnollista kaipuuta, haavoittuvaa lapsuutta ja kirjailijantyötä.
"Ruumis on pyydys. Siihen ihminen tarttuu kun hän pyytää jotain: syntymää, kasvamista, läheisyyttä. Sieluni on ansassa johon ruumis on sen pyydystänyt. Eros on vetänyt maton altani, viilannut sielua linssiin, jättänyt Psykhen parkumaan salvaa ruhjeisiinsa."
Helena Sinervo on ujuttautunut häkellyttävän uskottavasti ikonina pidetyn, kahta sukupolvea vanhemman runoilijan nahkoihin. Romaani puhuu yksityisyyttään varjelevalla mystikon äänellä eikä sen herkkä huumori onnettomuuksienkaan keskellä kadota hengittävää leikkisyyttään.


Oma arvio:

Pitkästä aikaa törmäsin kirjaan, joka oli pakko lukea lähes yhdeltä istumalta. Näin äkkiseltään elämäkertaromaani ei kuulosta jännittävältä tai koukuttavalta (vrt. dekkarit, Stephen King jne.), mutta jollakin oudolla tavalla Runoilijan talossa oli sellainen.

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi kieleen. Siinä oli jotakin poikkeuksellista, silmiinpistävää mutta en tarkkaan osaa sanoa mitä. Se oli runollista, lyyristä, soljuvaa ja Sinervo on todella taitavasti onnistunut kuvailemaan ja siitä huolimatta jättämään tietyn salaperäisyyden varjon.

Tarinassa ei ole minkäänlaista jännitysmomenttia, kuten dekkareissa ym. Lukijaa ei aja eteenpäin kysymys siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka sitten käy. Minua ajoi eteenpäin jano. Ehtymätön jano lukea tällaista tekstiä lisää. Koskaan ei tiennyt mihin vuoteen seuraavaksi hypättäisiin enkä siis ikinä tiennyt mitä odottaa.

Sinervolta minä-kerronnan käyttö on mielenkiintoinen ratkaisu, kun kyseessä on elämäkertaromaani. Aluksi se aavistuksen verran häiritsi, mutta lopulta se tuntui niin uskottavalta että sitä ei huomannutkaan. Eeva-Liisa Manner puhui ja kertoi tarinaansa itse ja vain kirjan kansi muistutti totuudesta.
Tietysti tällainen ratkaisu on kaikkea muuta kuin subjektiivinen. Kyseessä on kuitenkin Sinervon tulkinta Mannerista, ei mikään yleispätevä katsaus Mannerin elämään (josta noin muuten en tiedä hölkäsenpöläystä).

Kaikkiaan tämä oli ihana lukukokemus. En oikein osaa edes verrata tätä mihinkään muuhun. Ehkä tämä oli jotain runon ja proosan väliltä olematta kuitenkaan runoproosaa tai proosarunoa. Olihan se tarpeeksi monimutkaisesti sanottu?

Jouko Turkka: Aiheita (1982)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 170
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Jouko Turkan, suomalaisen teatterin voimahahmon ja vaikuttajan, kirja tarjoaa huiman lukuelämyksen. Aiheita on pidäkkeetön, sovinnaisen ajattelun kahleet säälittä katkova kokoelma mietteitä, teemoja, luonnoksia ihmisistä, elämästä ja maailmasta, taiteesta ja teatterista, luovuudesta. Ennalta arvaamattomat ovet avautuvat lukijan mielikuvitukselle ja ajattelulle.
"...Et mitään voi kuvata niinkuin on. Tee tarinoita. Etsi tapahtumien logiikka. Löydä lainalaisuudet. Johda niistä teoria. Katso pikkuisen lihavaa naista ja näet jo kohtalon. Tiedät mikä on tapahtumien vääjäämätön logiikka. Äkkäät jollakin tekohampaat ja hän on paljastunut. Mikä aihe on naisen musta silmä, siinä on kaikki: Freud ja Marx ja kaikki mitä he ovat matkaansaattaneet. Kynsitty miehen naama on sinfonisen tapahtumakulun seuraus... Tai kuinka traaginen aihe on tyhmä terve lapsi."
"Jonkin arvoista on vain se mikä on kohtuutonta, vain hulluus johtaa saavutuksiin. Niitä ovat ennätykset ja järkytykset; tavallinen on epätodellista, ne ovat todellisia. Ei luonnetta enää ole samalla tavoin kuin vanhankansandraamoissa. Ei luonne johda tapahtumiin ja kohtaloihin, vaan pakkomielteet, päähänpinttymät, himot ja kauhut. Tyypit ja omaksutut kohtalot ovat muuta kuin luonne ja niitä ihmiset ovat. Omaksumansa tyypin puitteissa ihmisellä on sitten vielä luonne tai monta luonnetta. Pyrkimyksenä on kerätä samaan koneeseen vastakkaisia ominaisuuksia kuten hellä ja raju, elämyksellinen ja taloudellinen, nuorekas ja kokenut. Pitää syödä paljon mutta olla laiha."

Oma arvio:

Kun kirjoittaja on sellainen tyyppi kuin Jouko Turkka, on ihan turha odottaakaan mitään tavallista tarinaa, novellia, kolumnia, pakinaa tai yhtään mitään. En tiedä mitä oikein odotin - enkä tiedä mitä oikein sain.

Aiheita on jotenkin hajanainen, tajunnanvirtamainen. Se on lankakerä, johon tartutaan keskeltä, mennään solmuun eikä kuitenkaan päästä loppuun. Aiheita on leppoisaa mutta jokseenkin turhauttavaa lätinää siitä mitä Jouko Turkka olisi halunnut kirjoittaa ja on joskus ajatellut kirjoittavansa. Ihan kiva mutta entäs sitten?

Hauskoja olivat kuitenkin terävät huomiot, jotka olivat kirjoitettu jopa hiukan aforismimaiseen sävyyn. Kuten noissa takakannen näytekappaleissa; "Pitää syödä paljon mutta olla laiha". Ne onnistuivat pelastamaan Aiheita -kokoelman jollakin tavalla, mutta eivät täysin.

Ihmismieli on usein taipuvainen kategorioimaan ja lokeroimaan. Minuakin jäi suunnattomasti häiritsemään mitä nämä kokoelman löpinät mahtoivat olla. Novelleja? Ei... Pakinoita? Äh... Kolumneja? Öh...
Minulla ei ole aavistustakaan. Nämä taisivat olla vain... aiheita.

Juha Seppälä: Super Market (1991)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 124
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Vielä on suomalainen kirjallisuus voimissaan! Vielä iskee suora sana asiat halki niin että rapa roiskuu! - Lasse Koskela, Me Naiset
Seppälä on kirjoittanut erilaisen fragmenttisarjan, siivotonta ja vatsaa vääntävää pilkantekoa, josta puuttuu ylennetyn huumorin pöytätavat ja sivistynyt vivahde - Seppälän pidot. - Putte Wilhelmsson, Uusi Suomi
On ennenkuulumatonta, että suomalainen novellisisti kirjoittaa tällaisen eritteiden, naisten alapäävitsien ja runkkujuttujen kokoelman. Vielä järkyttävämpää on se, että hän sirottelee sinne tänne vakavia huomioita suomalaisen yhteiskunnan ja sen miesmaailman ankeudesta, mielen vankeudesta. Tällä tavoin Seppälä asettaa koko proosaperinteen ja henkisen maiseman aika tavalla kyseenalaiseksi. - Suvi Ahola, Yön ja päivän kartta. Novelleja ja tulkintoja, WSOY 1993.
Hän sanoo sen, mitä kaikki ajattelevat, mutta kukaan ei ilkeä sanoa. Keisarilla ei ole uusia vaatteita, ei edelleenkään. - Jarmo Papinniemi, Etelä-Saimaa
Tulee kiusallinen tunne: tämän me olemme ansainneet. - Jorma Hautala, Salon Seudun Sanomat
Ihmisenä olemisesta tulee Seppälän proosassa sikojen juhlaa. - Arto Virtanen, KalevaSuper Market rienaa, ruhjoo ja ilottelee. Seppälä kohtelee kokoelman lähes uskomattomien tekstien lukijaa aivan kuin itse haluaa. Kuolema on sitten kokoelman loppuakordi. Siinä Seppälä ei enää piruile edes lukijalle. - Kirsti Mäkinen, Yön ja päivän kartta. Novelleja ja tulkintoja, WSOY 1993.
Seppälän kirja on miehisten ihanteiden, kasvatusmallien ja näkökulmien karkeaa, traagista ironiaa. - Seija Lappalainen, Lapin Kansa
Tärkein Super Marketissa surumielisenä erottuva kärsimyksen ääni. - Kari Mäkinen, Kotimaa
Huomattava on myös se, että jotkut Super Marketin kertomuksista olivat sukupuolisesti äärimmäisen kiihottavia, niin brutaaleja kuin ne olivatkin. - Merja Virolainen, Ylioppilaslehti
Tämä rosoinen kirja vahvistaa luottamustani kirjallisuuteen. - Jari Paavonheimo, Kirjastolehti
Se on kuin kirjailija: kylmä, ylivoimainen ja julkean julma. - Suvi Ahola, Helsingin SanomatSuper Markettia ei voi kirjoittaa enää uudestaan. - Matti Peltonen, Turun Sanomat
Oma arvio:

Käsitellessäni Seppälän Suomen historiaa, tuli kantani varmasti selväksi. Super Market ei muuttanut sitä (kuten eräs opiskelutoverini synkeänä ennusti). Tämä on sisällöltään täynnä samanlaisia novelleja kuin myöhemmin ilmestynyt Suomen historia. Erona on vain se, että tämä ei ruoski julkisia henkilöitä.

Super Market sisältää siis kymmenen osaa:
Sininen kotka
Armeija
Hanhenmuna
Vessanpönttö
Super Market
Räkätappi
Sota
Vankila
Kaukopartiossa
Kuolema

Osien alla on siis enemmän ja vähemmän lyhyitä, tarinoitsevia ja hiukan pakinanomaisia tekstejä.

Välillä epäilyttää oma suhtautumiseni. Enkö tajua tätä hienoutta? Olenko tiukkapipo? Johtuuko reaktioni siitä että olen nainen? Miksi minä en näe tässä hienoa rosoisuutta, vakavia huomioita suomalaisen yhteiskunnan ankeudesta, ilottelua tai kiihottumista?

Minusta tämä kokoelma vaikutti lähinnä hippasen humalaisen, nokkelana sananiekkana itseään pitävän teinipojan kirjoittelulta, jolle hän on sitten kavereidensa kanssa hihitellyt.
Osassa 'Vessanpönttö' oli novelli nimeltä 'Piippu', jossa "nokkelasti" verrattiin piipua ja miehen sukupuolielintä toisiinsa. Hassunhauskaa kerrassaan. Novelli 'Vessanpönttö' jatkaa samaa mukanokkelaa linjaa, jossa lyhyesti pakinoidaan vessanpöntön elämästä ja ihmisen suhteesta siihen:

Nähdessään pytyn, jossa on kansi kiinni ja kannen koristeena samaa akryylia oleva karvalankamatto, mies tietää että talossa on vittu kortilla ja että se ei aukea pelaamallakaan.

Erona Suomen historiaan oli se, että tästä löysin pari novellia, jotka ihan pikkuisella muuttelulla olisivat voineet olla hyviä. 'Sininen kotka' ja 'Pianonkantaja-tykkimies'. Molemmissa loppuratkaisu hajoitti koko novellin tunnelman, joka siihen saakka oli ollut varsin hyvä. Ärsyttävää.

Kaiken kaikkiaan minusta ei siis tullut Juha Seppälä -fania vieläkään. Missä sitten vika liekään...

Maarit Verronen: Pimeästä maasta (1995)

Kustantamo: Kirjayhtymä
Sivumäärä: 269
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansiteksti on jäänyt taasen kirjaston viivakooditarran alle, joten olette minun epämääräisen selostukseni varassa. Epämääräisyydestä en kyllä ota niskoilleni koko syytä tällä kertaa, sillä Pimeästä maasta on sen verran epämääräinen kirja, että selostuksestakaan ei voi muuta odottaa.

Tarina kertoo Ulthyrja Tharaberegist -nimisestä ihmisenkaltaisesta olennosta, joka asuu Pimeässä maassa, mutta pakenee sieltä myöhemmin. Noilla ihmisenkaltaisilla (ihmisenkaltaisuus on omaa tulkintaani ja päätelmääni) olennoilla ei ole sukupuolta lainkaan, vaikka tiettyjä nais- ja miesmäisiä stereotypioita hahmoissa havaitsinkin. Mielsin päähenkilönkin jatkuvasti mieheksi.

Oli miten oli, Ulthyrja kyllästyy Pimeän maan ahdistavaan ja julmaan ilmapiiriin ja pakenee. Hän saapuu Kalastajakylään, jossa viihtyy jonkin aikaa, mutta hänen sielunsa ei saa rauhaa sielläkään. Kalastajakylästä hän lähtee Valon kaupunkiin, jossa sitten viihtyy paremmin.

Siinä oli Pimeästä maasta -romaanin selostus noin suunnilleen. Kirjasta jäi kerrassaan outo jälkimaku ja sen lukeminen oli melko tympivää, vaikka ei tämä lopultakaan niin järkyttävän huono ollut. Kaikkein eniten minua tympäisi asioiden liiallinen avoimeksi ja epäselväksi jättäminen. On tietenkin selvää, että kirjailija ei halua paljastaa kaikkea heti alussa eikä välttämättä lainkaan. On mukavaa jättää jotakin lukijan itsensäkin pääteltäväksi; onhan se tietynlaista kunnioitusta lukijaakin kohtaan. Mutta tällä salaperäisyydelläkin on ylärajansa. Ärsytti se, ettei Ulthyrjan lajille annettu nimeä, jolloin koko asiaa olisi ollut tavallaan helpompi käsitellä.

Tarinassa keskeisessä asemassa olivat hahmojen muodot. Ulthyrja on syntymästään asti jollakin tavalla väärämuotoinen ja se leimaa voimakkaasti hänen elämäänsä. Kaikki Ulthyrjan lajitoverit käyttävät muotojensa ylläpitämiseksi ja muokkamiseksi sovittimia, puristimia ym. härpäkkeitä. Muoto leimasi yksilön koko elämää ja oli tärkeää, että muodot sopivat ammattiinkin. Kalastajan muotoinen ei voinut olla metsästäjä jne. Olisin vain lukijana kaivannut enemmän tietoa näistä muotojutuista ja niiden merkityksestä ja taustoista.

Kaikkiaan voisi sanoa, että Pimeästä maasta oli vain hitusen keskivertoa huonompi kirja. Liian aukkoinen, selittämätön ja osin kliseinen minun makuuni. Kliseisenä pidän juuri tällaista tarinaa kun yhteisönsä hylkiöstä kasvaa jokseekin "sydämeltään ja sielultaan" täydellinen tyyppi, joka ei löydä itseään vaan vaeltaa ympäriinsä. Pimeästä maasta löytyi myös lähes joka fantasiakirjassa oleva Neuvosto - keksisivät edes uuden sanan sillekin!

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit (1989)

Kustantamo: WSOY
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Tyhjän tien paratiisit on Rosa Liksomin julmin ja armottomin kirja. Olavi Jama, Kaleva.
Yksinkin emäntä lopettaa juopon isännän hirvikiväärillä eikä siitä sitten sen enempää. Marja-Liisa Lappalainen, Ilta-Sanomat.
Poliisi vie kahvit juotuaan ruumiin jätesäkissä ja emäntä jää valmistelemaan heinätöitä. Hannu Kylkisalo, Demari.
Ihmiset käyvät painonvartijoissa ja syövät kuin pedot. Kalervo Toiviainen, Pohjolan-Sanomat.
Nainen-mies -fiksaatiossaan Liksomin henkilöt seuraavat sitä haaraa, jossa nainen kasvattaa itselleen munat. Kimmo Oksanen, Itä-Häme.
Pateettisten kertojien ja kuoliaaksinaurattajien maassa Rosa Liksom on outo lintu, tervetullut poikkeus. Heikki Saare, Hyvinkään Sanomat.
Naisen joka tunkee 27 v-alkuista vajaan kolmen sivun tarinaan on oltava hyvä kirjoittaja. Rosa Liksom on. Janne Riihikallio, Tiedonantaja.
Varteenotettavan kirjailijan Liksomista tekee jo novellin muodon häikäilemätön muokkaaminen. Matti Kanervala, Warkauden Lehti.
Tämä proosa ei ole verkkaista, pitkäpunttista epiikkaa vaan se lyö armotta heti palleaan. Erkka Lehtola, Aamulehti.
Rosa Liksomin asenteella pystyisi puristamaan Päätalon Iijoki-sarjan kymmenelle sivulle. Jorma Jortikka, Ylä-Vuoksi.Tyhjän tien paratiisit -kirjan voimakas lumo perustuu Rosa Liksomin valtavaan myötätuntoon. Hän ottaa syleilyynsä, sydämeensä, kaikki onnettomat syntisensä. Hän kärsii heidän tuskansa ja rakastaa heidän haavoittuvia, herkkiä, kaltoin kohdeltuja sielujaan. Antti Hyryn tavoin Rosa Liksom paljastaa suomalaisen identiteetin erityispiirteen: äärimmäisen herkkyyden ja sulkeutuneisuuden yhdistelmän. Anne Fried, Virke.
When I was a teenager I used to go to the local dancehall where I did the tango. Rosa Liksom, The Face.

Oma arvio:

Välillä sitä käy mielessä, että lukeekohan sitä ylipäätään samaa kirjaa, mistä kirjan takakansiteksti puhuu. Hyvä kirjoittaja? Lyö armotta palleaan? Voimakas lumo? Puhutaanko tässä tosiaan Tyhjän tien paratiisit -novellikokoelmasta?

Ennen tähän kokoelmaan tarttumista, muistelin lukiossa lukemiani Liksomin novelleja. Muistan ihailleeni Liksomia kovasti ja mielessä siinsi jo haave kirjailijanurasta jolla kirjottaisin samaan tyyliin. Odotukset olivat siis korkealla tarttuessani innokkaasti Tyhjän tien paratiisit -kokoelmaan.

Putosin varsin kovaa ja turhan korkealta. Symbolista takamustani rääkättiin vielä viemällä minua kuoppaista tekstikokoelmaa pitkin. Liksomin novellit olivat tosiaan julmia ja armottomia, mutta luultavasti eri tavalla kuin Olavi Jama tarkoitti. Joukossa oli muutama hyvä, kaksi helmeä ja ihan vitusti huonoja (käytin v-sanaa ihan vain Liksomin pastissina).

Suomalaisessa taiteessa tunnutaan arvostavan likaisuutta ja tietynlaista groteskiutta. Kotimaisissa elokuvissakin seksikohtauksetkin tehdään mahdollisimman ällöttäviksi kuvattuna (tätä kai jotkut sanovat realismiksi - ties kenen makuuhuoneista ovatkaan hakeneet innoitusta...); ollaan hikisiä, lihavia, hetekaa natisutetaan kovasti ähkien ja puhkien.

Liksom tekee saman mutta vain proosallisesti. Kaikki on likaista ja ällöttävää. Kiroillaan ja ollaan kovia. Taiteellinen silaus annetaan jollakin älyttömillä ratkaisuilla, yllättävillä lopuilla ja kuolemalla. Vittu, vittu ja vittu. Siinä vasta voimaa!

Teini-ikäisenä tämä olisi varmaan kolahtanut. Olisin ihaillut joissakin novelleissa huokuvaa naivistisuutta ja sitä, kuinka erikoisesti Liksom kuvaa epätoivoa. Kuten siinä novellissa, missä leskeksi jäänyt nainen tuijottaa makuuhuoneen katossa olevaa peiliä, hajottaa sen ja tanssii sirpaleissa. Onko minusta tullut kyynikko vai turhan kriittinen?

Todellinen helmi oli niissä novelleissa, mitkä yllättivät aidosti ja tavallaan hauskasti. Kun lukijan alta vedetään matto ja hän jää kiinni omista ennakkoluuloistaan, voidaan yllätyksen sanoa todella onnistuneen. Harmi, että Liksom onnistui tässä vain yhden novellin aikana. Tosin... Läheskään kaikki kirjailijat eivät onnistu siinä ikinä.

Hannu Raittila: Ilmalaiva Finlandia (1994)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 156
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Ilmalaiva Finlandia on laatunovellistiikkaa, josta on paperin maku kaukana. Kirja sisältää kolme hersyvän hauskaa kertomusta, joissa sivulliset tarkkailijat seuraavat hauskanpitoa Italiassa ja Suomessa, maalla ja kaupungissa. 
Tarinassa "Garibaldino Finlandese" suomalainen sähköinsinööri joutuu elämänsä kieputukseen roomalaisissa karnevaaleissa, missä tahtipuikkoa heiluttaa itsensä klovniksi korottanut sirkustaiteen stipendiaatti Kaikkonen.
"Taiteiden yöt" kuvaa pisteliäästi kulttuurin massatapahtumia Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Kertojana on epäilyttävästi tekijän oloinen kirjailija turhuuden markkinoilla, kapulana rattaissa tai oravana pyörässä, miten vain.
Niminovellissa juhannushenkinen herraseurue päättää viedä Alkon markkinointiin tarkoitetun kuumailmapallon epäviralliselle koeajelulle. Vuorineuvoksen ja hänen toimitusjohtajansa huikeaa ilmalentoa seurataan takaa-ajoon ryhtyneiden ystävien, virkavallan ja satunnaisten silminnäkijöiden kertomusten kautta aina jylhään, tummia sävyjä saavaan loppuun saakka.

Oma arvio:

Olen tässä blogissani kehunut Raittilan romaaneja aika paljon ja ne ovatkin olleet loistavaa luettavaa. Odotukseni novellikokoelman suhteen olivat korkealla ja niinpä alaskin sitten rytistiin ja lujaa. Ilmalaiva Finlandia oli kamala pettymys.

Hersyvän hauskasta ei ollut mitään tietoakaan. Koko kokoelmasta sain irti pari hymähdystä (vrt. Pamisoksen purkaus, jolle hihittelin pitkään vielä jälkikäteenkin) ja muutoin se olikin pelkkää silmien pyörittelyä. Miten ihmeessä Raittila on onnistunut kirjoittamaan niin nuivasti, tylsästi, mukahauskasti ja mukaironisesti? Aiheet kun sinänsä olivat kovin hyviä, joista varmasti olisi saanut irti paljonkin hupia.

"Garibaldo Finlandese" oli lähinnä kännisekoilujen kuvaamista ja kantavana vitsinä tuntui olevan sähköinsinöörin 'black out' ja muiden kertomukset siitä, mitä insinööri oli humalassa tehnyt. Ja tietysti tämä insinööri on selvänä tyypillinen suomalainen jäyhä jököttäjä, mutta humalassa varsinainen herra ja hidalgo. Novellin pienoinen anti oli hitunen italialaisen karnevaaliperinteen historian avautuminen.

"Taiteiden yöt" oli kaikkea muuta kuin pisteliästä. Se oli lähinnä tylsistyneellä terällä tapahtuvaa väsynyttä tökkimistä. Kirjailija-kalakauppias kuvaa eri kaupunkien taiteiden öitä väsyneen nuivaan sävyyn. Kai sillä hiukan monotonisella sävyllä pyrittiin nimenomaan siihen pistävyyteen? Pointsit siitä, että Turku-vaiheessa ei ollut ainuttakaan turkulaisvitsiä.

Jos näistä kolmesta novellista pitäisi valita paras, olisi se kokoelman niminovelli "Ilmalaiva Finlandia". Siinä Raittila käyttää kerrontatekniikkana kuunnelmatyyppiä samaan tyyliin kuin Ei minulta mitään puutu -romaanissa. Tässä novellissa toteutus ei vain ollut kovin onnistunut, vaan lukijana menin äkkiä sekaisin siinä kuka onkaan nyt kertojana ja kuka ei. Tarinan loppu ei kyllä ole jylhä (oikeasti, mitä tuo takakansitekstin kirjoittaja on ajatellut?!), mutta varsin tummasävyinen kyllä.

Luottamukseni Raittilan teksteihin ylipäätään ei kuitenkaan kadonnut. Aiemmat lukukokemukseni Raittilan parista ovat sen verran vahvasti positiivisia, että tämä Ilmalaiva Finlandia ei isoa lommoa saanut aikaan. Kiinnostaisi silti tutustua lisää Raittilan novelleihin puhtaassa vertailumielessä.

Meillä on ollut eräällä kurssilla puhetta Raittilan Pakosarja -novellikokoelmasta. Olin aina mieltänyt sen nimen perusteella kokoelmaksi, jonka teemana on pakeneminen. (En siis ole lukenut kyseistä kokoelmaa.) Luennolla kävikin sitten ilmi, että pakosarja ei tarkoita pakenemista, vaan se on joku tekninen härpäke. Armas tuleva miehenikin selitti joskus mikä se on, mutta enhän minä sitä nyt enää muista...

Riina Katajavuori: Lahjat (2004)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 221
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Yli kolmikymppisenä Tuulia huomaa olevansa kahden lapsen äiti ja kaiken lisäksi kotiäiti, joka on saanut kehityspsykologisen herätyksen: lapsen on hyvä olla kotihoidossa 3-vuotiaaksi asti. Mutta millaisen äidin hoidossa? Millainen äiti Tuulia on? Se selviää vain kokeilemalla, ja ottamalla oppia naapuruston viisaista naisista.
Lasten puhe ja kysymykset täyttävät päivät ja vaimenevat vasta myöhään illalla, kuin etääntyvän moottoriveneen prutkutus hiljaisella järvellä.
Koskaan aiemmin Tuulia ei ole tuntenut itseään ja ratkaisujaan näin poliittisiksi. Hoitovapaalla hän kohtaa myös uudella tavalla ympäröivän yhteiskunnan ja oman uratietoisuutensa. Kuin varkain Tuulia kaivaa tutkijan työpaperit esiin heti kun päiväuniaika koittaa.

Oma arvio:

Varoituksen sana. Tämä ei missään nimessä ole puoleeton ja neutraali näkökulma tähän kirjaan. Luin tätä kirjaa - vastoin aikoimustani - ensisijaisesti Äitinä, vasta toissijaisesti opiskelijana. Äitiys värittää voimakkaasti näkökulmaani tähän teokseen ja olisikin todella kiinnostavaa kuulla mielipiteitä tästä kirjasta sellaisilta, jotka eivät ole äitejä.

Samaistuin epävarmaan Tuuliaan aika voimakkaasti, vaikka en kokenut häntä enkä hänen ratkaisujaan samanlaisiksi kuin omani. Lapseni ei ollut kotihoidossa 3-vuotiaaksi asti enkä minä juurikaan hengannut naapuruston äitien kanssa. Varsinaisia äiti-kavereita minulla ei juuri ole. Mutta ehkä se minusta, palataan Tuuliaan...

Tuulialla on kirjan alussa n. 2-vuotias Kanerva-tytär ja 4v. Pate-poika. Heidän elämäänsä seurataan vuoden ajan Tuulian näkökulmasta. Tuulia on äitinä epävarma, mutta kasvaa vuoden aikana varsin voimakkaasti ja lopulta oppii luottamaan omiin kykyihinsä.

Kasvuprosessi on kiinnostavasti kuvattu. Se ei tapahdu hetkessä eikä sitä juurikaan glorifioida, se vain tapahtuu. Ja minusta lukijana tuntui, että kasvuprosessi oli alkanut jo ennen kirjan tapahtumia, mikä sai koko prosessiin toden tuntua.

Tuulia vertaa itseään jatkuvasti naapuruston äiteihin, jotka ovat sopivasti valittu edustamaan erilaisia stereotypioita. On aina järkevä ja luotettava Kristiina, hiukan mystinen ja elegantti Gloria, reipas mutta samalla niin melankolinen ja raivoisan perhekeskeinen Valma, ja aurinkoinen ja loputtoman energinen Laina. Lisäksi tutustutaan hiukan Tuulian vanhaan ystävään, Oksanaan, joka on äitiytensä kanssa yhtä hukassa kuin Tuulia ja täysin voimaton temperamenttisen tyttärensä edessä.

Tuulia poimii äiti-ystäviltään vain ne positiiviset piirteet ja pitää heitä täydellisinä omaan itseensä verrattuna. Hän on väsynyt, Laina ei koskaan. Gloria on aina huoliteltu, Tuulia taas nukkavieru. Valma sinnikäs, Tuulia taas liian lepsu. Tuulia kokee juuri niitä tunteita, mitä varmasti moni äiti kokee verratessaan itseään muihin äiteihin. Ehkä Tuulian tuntemukset ovat tyypillisimpiä nimenomaan nuorehkoille pienten lasten äideille. Kun oma ikä kasvaa, lapset varttuvat ja aika kultaa muistot, on suhde omaan äitiyteen varmempi?

Tuuliakin kokee vahvistumista juuri silloin kun hänen kotiäitiytensä on loppumaisillaan. Kasvun konkreettinen esimerkki on eräs kohtaus hiekkalaatikolla toisen äidin lapsen kanssa. Tuulia ottaa kokeneemman ja vahvemman aseman, ja on lopulta ehkä itsekin hiukan hämmentynyt teostaan.

Saattaako kotiäitiys naisen vielä enemmän epävarmaan tunteeseen, jota Tuuliankin persoona symboloi? Kotiäitiyttähän ei juurikaan osata yhteiskunnallisella tavalla arvostaa. On arvokkaampaa olla työtön kuin kotiäiti, eikä kotiäitiysmeriitti CV:ssäkään juuri hyvältä näytä. Kun kotiäitiys on Tuulian osalta loppumaisillaan, niin omanarvontunto kasvaa ja sitä kokee olevansa ihminen muidenkin silmissä.

Isyyteen tässä teoksessa otettiin yllättävän vähän kantaa. Tuulian puoliso, Kai, kyllä kulki tasaisesti Tuulian mukana, mutta ei kovinkaan esilläolevasti. Heikosti viitattiin siihen kuinka Tuulia ja Kai kokivat etääntymisen tunteita toisistaan, mutta yhteenkuuluvuus palasi kun pieni Kanervakin siirtyi lastenhuoneeseen nukkumaan. Jokainen voikin miettiä, mitä tämä mahtaakaan symboloida...

Kirjan nimi, Lahjat, on minusta viehättävällä tavalla kovin kaikenkattava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lapset ovat lahja, äitiyden lahjat, naiseuden ja naisten toisilleen antamat lahjat... Lahjat nimenä on varsinainen neronleimaus!

Äitinä koin siis Lahjat erittäin hyväksi ja ajatuksia herättäväksi kirjaksi. Olen kuitenkin hiukan epävarma sen suhteen, miten tämä avautuu niille, jotka eivät ole äitejä. Kokemuksia?

Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus (2005)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 308
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: kirjasto

Kertomus siitä, kuinka Suomi kulki laman kurimuksesta ohjelmaformaatteja suoltavaksi mediatasavallaksi.

Oma arvio:

Takakannen teksti ei tosiaan ollut pituudella pilattu, mutta hankalaa kirjasta on kertoa enempää paljastamatta yllätyksellistä juonenkulkua. Valitettavasti joudun ehkä tässä jotain raottamaan, jotta saan edes jonkinlaista arviota aikaan.

Tarina kertoo toimittaja-Laurasta, äänimies-Penasta, insinööri-Jaakosta ja hänen vaimostaan Leenasta, joka on myös toimittaja. Mukaan sotkeutuu vielä Lauran 15 vuotta sitten mystisesti kuollut mies. Näiden viiden elämät nivoutuvat yhteen omituisella tavalla, jota en osannut odottaa.

Pidin Pamisoksen purkauksesta todella paljon. Viehättävää oli romaanin yllätyksellisyys; se, kuinka lukijan alta vedetään matto muutamaan otteeseen ihan totaalisesti. Olo on sen jälkeen hiukan psykedeelinen; mikä olikaan totta, mikä ei. Mitä on todellisuus? Kuviot pyöräytetään nurinniskoin ja mielessään joutuu hahmottamaan koko romaanin maailman uudestaan. Ja juuri kun hahmottaminen on viimeistä palaa vaille valmis, se hajoitetaan uudestaan.

En tiedä miten Raittila onnistuikaan tekemään "hajoittamisen" niin, että se ei (ainakaan minua) lukijana ärsyttänyt lainkaan. Normaalistihan lukija vaatii, että tarinalla on alku ja loppu ja välissä kaikenlaista hässäkkää. Pamisoksen purkaus ei täytä näitä odotuksia, vaan on Jotain Ihan Muuta.

Pamisoksen purkausta on tituleerattu myös "Raittilan suureksi lamaromaaniksi". Se on kyllä hiukan hassu titteli, sillä lama ei varsinaisesti kovin paljoa tule esiin. Lama on ikäänkuin huomaamaton kehys ja tausta missä (lähes) kaikki tapahtuu. Etenkin romaanin alkuvaiheessa lama on esillä enemmän, mutta hälvenee sitten loppua kohden.

Tämä romaani oli hauska sekoitus ja Raittilan resepti tuntui olevan: ripaus dekkaria, hyppysellinen ihmisuhderomaania, kourallinen kehitysromaania, tippa rakkautta ja litra sarkasmia. Lopputuloksena on vinkeä sekametelisoppa, jota suosittelen maistamaan.

Antti Tuuri: Vuosi elämästä (1975)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 122
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Takakannessa on lueteltu vain tämän novellikokoelman novellit, jotka ovat:
Vuosi elämästä
Joulun alla
Irrallinen tapaus
Mäen tapaus
Tuttu kertomus
Asiantuntija
14 vuotta

Tämä kokoelma oli ensikosketukseni Antti Tuurin tuotantoon millään tasolla. Varsinaista kolahdusta ei tapahtunut, mutta jokin näissä silti viehätti. Novellit ovat kuin pieniä osasia laajemmasta kertomuksesta; ei selkeää alkua eikä selkeää loppua. Kerronta on hyvin pelkistettyä (ei kuitenkaan liioitellusti kuten Hyryllä) ja jättää paljon lukijan tulkinnan varaan.

Suosikikseni nousi '14 vuotta', jossa seurataan kolmessa jaksossa pojan varttumista mieheksi. Novellissa oli (piilo)hauskoja henkilöhahmoja, kuten eräskin kappalainen, josta ei oikein tiennyt onko hän lintu vai kala. Tässäkin novellissa Tuurin pelkistetty tyyli suorastaan viehätti ja kasvuun liittyvät asiat (opiskelu, naimisiin meneminen) tuotiin esiin ikään kuin ne olisivat aina olleet lukijan tiedossa.

Useissa novelleissa otettiin melko voimakkaasti kantaa uskontoon, lähinnä lahkolaisuuteen. Kritiikki on jopa pistävää ja erityisesti suomitaan kaksinaismoralismia; kun ei väkisin saada toista uskoon, niin uhkaillaan helvetin tulilla ja ties millä. Mihin jäikään lähimmäisenrakkaus?

Novellissa 'Vuosi elämästä' viitataan ihan todelliseen tapahtumaan Oulun naisprofeetasta.

Kaikkiaan Vuosi elämästä oli ihan viehättävää ns. insinööriproosaa. Luen varmasti jatkossakin mielelläni Antti Tuurin juttuja, vaikka mitään suurta fania minusta ei tullutkaan. Ainakaan tämän perusteella.

J. W. Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1774)

Die Leiden des jungen Werthers
Suomennos: Markku Mannila
Käännösvuosi: 1992
Kustantamo: Otava
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Tässä kirjassa ei juuri takakansitekstiä ole, ja sekin vähä on jälleen osaksi kirjaston kooditarran alla.

Tarina kertoo nuoresta Wertheristä, joka rakastuu kauniiseen Lotteen. Mutta ah ja voih, Lotte onkin kihloissa Albertin kanssa eikä vastaa Wertherin tunteisiin siten kuten Werther toivoisi. Tarina muodostuu Wertherin kirjeistä serkulleen (ja yksi Lotelle) ja etenee tunteella ja paatoksella kohti traagista loppua.

Tämä ei ollut niin kamala kuin etukäteen ajattelinkin, vaikka ajoittain tuo tunteellisuus 'ah' ja 'voih' huokaisuineen huvittikin. Mielenkiintoa piti yllä ajoittaiset moraaliset dilemmat, joista pulmallisin oli pohdinta itsemurhasta ja sen oikeutuksesta. Werther kiistelee asiasta Albertin kanssa ja pitää itsemurhaa ihmisen oikeutena:

-Ihmisluonnolla on rajansa, minä jatkoin; se voi tuntea iloa, tuskaa ja kärsimystä vain tiettyyn rajaan asti, ja se sortuu, kun raja ylitetään. Tässä ei siis ole kysymys siitä, onko joku heikko vai vahva, vaan siitä, kestääkö hän kärsimyksiä omaan mittaansa asti - olivat ne sitten luonteeltaan henkisiä tai ruumiillisia.

Henkilöhahmona Werther oli rasittava vaikkakin uskottava. Hän oli juuri sitä, mitä vastavalmistuneen ja itseään täynnä olevan nuoren miehen voisi kuvitella olevan. Hän piti itseään fiksuna ja filmaattisena, muut olivat typeriä, syntisiä ja rasittavia.
Luonnollisesti Lotte esitettiin täydellisenä. Hän oli uskomattoman kaunis, lempeä, viisas, hauska, taitava, herkkä, jalo ja uhrautuva... Kerrassaan täydellinen tuon ajan hengen nuori nainen.

Nuoren Wertherin kärsimykset oli onneksi varsin lyhyt teos ja siten melko nopeasti luettava. Sen klassikko asema on helppo ymmärtää; traaginen rakkaustarina on aina ajaton, lisäksi nuo mainitsemani pohdinnat ja dilemmat mietityttävät ihmisiä vieläkin. Mitään suurta suosikkia tästä ei kuitenkaan tullut.

Pirkko Lindberg: Candida (1996)

Candida
Käännösvuosi: 1998
Kustantamo: Like
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Lumimyrskyn riepottelemana uudenvuodenpäivänä vuonna 1975 löytyy fennoeurooppalaisen herraskartanon portailta vastasyntynyt tyttölapsi käärittynä The European -sanomalehteen. Hänen kasvatusisänsä, paroni Tancred Torn och Taxar, joka on lukenut Voltairen Candidea, antaa viattomalle lapselle nimeksi Candida. Tyttö kasvaa ja rakastuu kasvattiveljeensä Kunoon, mutta romanssi saa äkillisen lopun. Candida ajetaan pois kotoaan, ja hän aloittaa odysseian uudessa, uljaassa Euroopassa.
Armeijan käytyään (upseeriainesta!) Candida yrittää pankkineidin uraa, mutta pankki menee nurin. Sitten hän ajatuu professori Panfloskin avustuksella toimittajaksi ja sitä kautta ottaa pestin Bosniaan, jonka kauheuksista Candida selviää kuin ihmeen kaupalla jatkaakseen vaiheikasta matkaansa aina Euroopan Suurparlamentin jäseneksi saakka.
Pirkko Lindberg liikkuu sulavasti vallattoman kertomuksen ja terävän satiirin, koomisen ja epätoivoisen välimaastossa. Lindberg on Voltairen jalanjäljillä, mutta hänen tyylitaiturointinsa ja pulppuava fantasiansa tekevät tekstistä ehdottoman omaleimaisen.
Pirkko Lindbergin Candida oli ehdolla vuoden 1997 Finlandia-palkinnon saajaksi.

Oma arvio:

Olin aluksi siinä käsityksessä, että tämä on parodia Voltairen Candidesta, mutta näin ei ollutkaan. Candidassa on toki jotain parodian aineksia, mutta Candidea tämä ei parodioi. Voisi sanoa, että tämä on lähinnä pastissi Candidesta; juoni ja idea ovat samat, kertoja kertoo tarinan naiviin sävyyn (Lindbergin kertoja ehkä hitusen ironisempi kuin Voltairen).

Candidan hahmo jollakin tapaa ärsytti koko kirjan ajan. Hän tietysti oli samanlainen optimisti kuin Candide, mutta Candidasta ei huokunut samanlainen tyhmyys kuin esikuvastaan. Candida oli jotenkin itsekeskeinen ja omahyväinen, mutta hän vain puki sen uhrautuvaisuuden ja viattomuuden viittoihin. Candida sortuu useaankin otteeseen pettämään Kunoa (jolle aina kuitenkin vannoo uskollisuutta) ja vetoaa aina ihmisen fyysisiin tarpeisiin.

Sen sijaan sivuhahmot olivat paljon onnistuneimpia. Ystävykset Barbarella (josta tuli ulkonäöllisesti mieleen Jennifer Lopez) ja Baby Boy toivat pirteyttä kirjaan. Etenkin Barbarellan rempseä ja rehellinen olemus, päättäväisyys ja sinnikyys toivat oivan vastapoolin imelälle Candidalle. Cacambo oli hauska stereotypia espanjalaisesta gigolosta, mutta harmikseni oli vain kirjan alkupuolella.

Kokonaisuudessaan Candida ei kuitenkaan juurikaan vakuuttanut. Alku oli ihan hyvä ja siellä näkyi voimakkaammin se sadunomainen kerrontatyyli, joka sittemmin unohtui. Loppu meni suorastaan jo sekavaksi ja sitä leimasi iso hätäisyyden tunne. Tarina piti saada päätökseen äkkiä ja lopputuloksena oli lässähtänyt pannukakku.