J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset (2008)

Harry Potter and the Deathly Hallows

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 828
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Harry Potterin harteilla lepää suunnaton vastuu ja lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä: hänen on etsittävä ja tuhottava loput Voldemortin hirnyrkit. Heinäkuun viimeisenä päivänä Harry täyttää seitsemäntoista vuotta ja tulee täysi-ikäiseksi. Hänen on jätettävä kodikas ja turvallinen Kotikolo ja seurattava polkua joka on hänelle viitoitettu. Koskaan ennen ei Harry ole tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Hän on täynnä kysymyksiä, joiden ratkaisut ovat täysin hämärän peitossa. Ja aika käy vähiin, Voldemort joukkoineen on aivan Harryn kintereillä. Pystyykö Harry vastaamaan haasteeseen, jonka hän jo syntyessään sai?
J. K. Rowlingin Harry Potter ja kuoleman varjelukset on hengästyttävä, koskettava ja henkeäsalpaavan jännittävä päätös seitsenosaiselle teossarjalle, joka on vavahduttanut koko maailmaa ja tuonut Tylypahkan velhokoulun osaksi miljoonien ihmisten elämää. Se on taikuutta, johon pystyy vain mestari.

Oma arvio:

Nyt se on ohi. Monivuotinen taivallus Harryn ja kumppaneiden kanssa. En voi väittää, etteikö oloni olisi varsin haikea (se on aina etenkin sarjojen päättyessä). Osa minusta toivoisi kiihkeästi jatkoa, mutta viisasta on kun Harryn vain antaa olla näin.
Tämä arvio painottuu tähän päätöskirjaan, mutta varmasti hölisen koko Harry Potter -sarjasta noin ylipäätäänkin.

Kun suljin Kuoleman varjelusten kannet, oli päällimmäisenä tunteena pettymys. Tässäkö se oli? Näinkö se nyt sitten loppuikin? Hetken asiaa sulateltuani en kyllä suostu kaatamaan syytä kokonaan Rowlingin niskaan. Kuoleman varjeluksille oli ladattu hirmuiset odotukset, kuten sarjojen päätösosille yleensä. Eikä minulla oikein ole edes parempaa ideaa siitä miten tarinan olisi pitänyt loppua. Ehkä oikeasti jonkun pääkolmikosta olisi pitänyt kuolla, mutta toisaalta... Harry Potter -sarja on pääasiallisesti satu, joka on suunnattu lapsille. Satujen pitää päättyä onnellisesti. Ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset päättyi varsin onnellisesti, vaikka kuolemaa ja muuta traagisuutta mukana olikin.

Mielenkiintoisimpana pidin tasapainottelua Albus Dumbledoren lojaalisuuden kanssa. Koko sarjan loppua kohti mentäessä Rowling varsin taitavasti alkaa horjuttaa lukijan luottamusta Dumbledoreen. Jotain epäilyttävää siinä äijässä on. Onko Dumbledore hyvis vai pahis? Kuoliko hän ihan oikeasti? Kertakaikkisen kutkuttavaa ja olin revetä liitoksistani Kuoleman varjelusten kanssa, jossa tämä kyseenalaistaminen viedään huippuunsa asti pahamaineisen Rita Luodikon löytäessä epäilyttäviä asioita Dumbledoren menneisyydestä. Mattoa lukijan alla nitkutellaan taitavasti ja tietyllä tapaa Albus Dumbledoren kyseenalaistaminen saa kyseenalaistamaan kaikkea muutakin. Jos Dumbledoreen ei voi luottaa, niin keneen sitten voi? Harryn sokea usko Dumbledoren hyvyyteen on varsin liikuttavaa ja lukijana siihen reagoi varsin sarkastiseen sävyyn. Rowlingina olisin kuitenkin jättänyt Dumbledoren vielä enemmän epävarmaksi enkä paljastaisi hänen lopullisia syitään ja taustojaan kokonaan. Vaikka helppoahan minun täältä on viisastella mitä olisi ja ei olisi pitänyt tehdä.


Minulta aina ajoittain kysytään suosikkihahmoa. On yllättävää, kuinka helppoa siihen on vastata tässä tapauksessa, vaikka yleensä asia on päinvastoin. Tietenkin Ron Weasley! Mikä kumma siinä on, että sankarin "apulaisen" pitää olla aina hiukan hömppä ja yksinkertainen? Yleensä siihen lisätään vielä aimo annos komiikkaa ja tadaa! Sankarilla on uskollinnen koir... ystävä. Kaikesta tuosta huolimatta letkeä Ron on suosikkini, joka melko pitkälle pelastaa koko sarjan. Ron on uskottava hahmo ja siksikin miltei ainoa laatuaan Harry Potter -sarjassa.

Harrysta itsestään en oikeastaan pidä. Se ylitsevuotava jalous, joka Kuoleman varjeluksissa saa oikein multihuipentumansa, on suorastaan oksettavaa. Rakkauden vuoksi uhrautuminen, hillitön ja pyyteetön halu suojella ystäviään, traaginen lapsuus ja tasapainoinen mieli... Mutta ei kai sankarien tarvitsekaan olla uskottavia?

Hermione Granger jäi aina kovin etäiseksi hahmoksi. Parissa ensimmäisessä osassa hän onnistui ärsyttämään tietynlaisella viisastelullaan, mutta sekin särmä hioutui myöhemmin pois kokonaan. Jäljelle jäi vain tyhjyys.

Eniten Harry Potter ja kuoleman varjelukset -teoksessa yllätti kuoleman runsas läsnäolo jo alusta saakka (mikä oli vain positiivista ettei kaikki rytinä jää ihan viimeisille sivuille) ja yllättävän kristillissävytteinen loppu. Harry siis uhrautuu Voldemortille, kuolee, herää kuolleista rakkauden tähden ja pelastaa velhomaailman. Ihan kuin olisin kuullut tämän tarinan ennenkin.

Olisi mielenkiintoista tietää miksi Rowling päätyi tällaiseen ratkaisuun. Oliko se sattumaa vai tarkoitettu tietynlaiseksi lepyttelyksi kristillisiä piirejä kohtaan? Harry Potter -sarjahan ei juurikaan ole herättänyt innostusta voimakkaasti kristillisten lahkojen ja piirien parissa, vaan sitä on suorastaan syytetty lasten ja nuorten viettelystä saatananpalvontaan.

Tässä viimeisessä osassa kiinnitin eniten huomiota myös kieleen, joka oli yllättävän kömpelöä! Jotkut pahikset oli pistetty puhumaan jonkin asteista puhekielen ja slangin sekoitusta, mikä ei kuulostanut lainkaan luontevalta. Jopa pääkolmikon dialogi tuntui ajoittain turhankin kankealta ja oudolta. En tiedä, johtuuko näkökulmani siitä, että aikaisempien osien lukemisesta on liikaa aikaa ja olen kasvanut/kehittynyt tiedostamaan kielen voimakkaammin kuin muutamia vuosia sitten.

Kielellistenkin seikkojen takia sarja pitäisi lukea uudestaan alusta loppuun yhtä kyytiä. Näin siitä saisi paremman ja rehellisemmän kokonaiskuvan. Harry Potterin pariin palaan kuitenkin mielelläni. Onhan koko sarja ollut varsin vaikuttava ylläolevasta kriittisestä sävystäni huolimatta. Harry Potter -sarja on taitavasti rakennettu satukokonaisuus, jossa on hieno ja monimutkainen juoni. Rowling osaa kirjoittaa kerrassaan koukuttavaan tyyliin ja monenlaiset hahmot jaksavat pitää mielenkiintoa yllä.