Suomennos: Päivi Pouttu-Delière
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 388
Yleensä en tartu "miljoonien rakastamiin Booktok-ilmiöihin". En varsinkaan niin aikaisin, että kirja on ilmestynyt samana vuonna ja että se täytyy ottaa pikalukuun kirjastosta, koska aineistoa jonotetaan. Joten kerrankin hip hei! Olen aallonharjalla.
Rakkaushypoteesi alkoi kuitenkin kiinnostaa yliopistoympyröidensä ja tietynlaisen nörttiytensä vuoksi. Tämän sanottiin olevan jopa jossakin määrin älykäs, mitä romanttiseen viihdekirjallisuuteen yleisesti ottaen tulee. No jaa... Riippuu siitä mitä älykkyydellä tässä mielessä tarkoitetaan; olihan tässä paljon yliopistojuttua (kirjailija itse on neurotieteiden professori), labrahommia, apurahatuskailua ja tieteellisiä termejä. Mutta sellaista pohdiskelevaa pureskelun tarvetta tämä ei aiheuttanut, enkä minä sitä lajityypiltä odotakaan.
Tarina kertoo tohtoriopiskelija Olivesta, joka eräänä iltana biologian laitoksen käytävillä tulee suudelleeksi tuntematonta miestä. Nimittäin Oliven hyvä ystävä Anh luulee Oliven olevan treffeillä ja siten päässyt yli Jeremystä, johon puolestaan Anh on syyllisyyden tuskien saattelemana ihastunut – bestiksen poikaystäviin (oli ne nykyisiä tai entisiä) ei nimittäin kirjoittamattoman säännön mukaan kosketa (tunnistan tämän!). Olive haluaa kuitenkin vilpittömästi kannustaa Anhia Jeremyn suhteen ja naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä.
Pahaksi (tai hyväksi) onneksi tuntematon mies sattuu olemaan yliopiston huippututkija Adam Carlsen, jota opiskelijat syvästi inhoavat. Prof. Carlsen on ylimielinen, vaikeasti lähestyttävä, palautteissaan armoton, mutta ammattitaitoinen kusipää. Käytäväkohtauksessa, jota Olive kutsuu Kohtalonillaksi, Carlsen uhkaa tehdä Olivesta ilmoituksen seksuaalisesta häirinnästä, ellei Olive kerro mistä on kyse. Olive joutuu lopulta kertomaan, niin noloa kuin se onkin, ja koska Carlsenillakin on omat pulmansa, niin kaksikko päätyy valeparisuhteeseen. Mutta mitäs kun tunteita alkaakin herätä ihan oikeasti?
No senhän nyt arvaa. Rakkaushypoteesia ei voi syyttää yllätyksellisyydestä oikein millään tapaa, mutta olihan tämä rentoa luettavaa. Olive on varsin hauska hahmo ja pidin paljon myös Anhista. Anhin lisäksi Olivella on kolmas ystävä, Malcolm, ja he muodostavatkin tiiviin kolmikon. Malcolmissa ei hahmona sinänsä mitään vikaa, mutta vähän tuli sellaiset "kiintiöhomo"-vibat, jossa homoseksuaalin rooli on olla kahden naisen bestis ja neuvonantaja, ja joka on varsinainen supliikki pelimies.
Oliven ja Adamin romanssi etenee tuttuja polkuja. Tietenkin juuri Olive pehmittää tuon antagonistisen mörököllin, joka on uskomattoman seksikäs ja PITKÄ. Niin... Tätä pituutta hoettiin romaanin ensimmäiset viisi aukeamaa ihan jatkuvasti, niin että se oli jo koomista, eikä sitä senkään jälkeen annettu unohtaa. Prof. Adam Carlsen on valtavan pitkä – kuin Mount Everest!
Seksiin päästään romaanin loppupuolella, sillä valesuhteeseen kuului ehdottomasti seksittömyyden sääntö. Kohtauksia on yksi – ja se kestää lähemmäs 20 sivua. Kyllä. Koko 20 sivua (eli 1,5 lukua). Ensin olin ihan että joo, ok. Sitten aloin puutua. Sen jälkeen huvittua. Sitten ärsyyntyä. Sitten ällistyä. Ja lopulta en voinut kuin puistella päätäni. Kuulkaa. Pidempi ei todellakaan ole aina parempi. Lukijan mielikuvituksen varaan ei jätetty yhtään mitään, vaan kaikki selostettiin analyyttisen tarkasti miltä se kieli missäkin tuntuu ja ohessa pohdittiin, että kai se valtava kalu mahtuu sisään, kun samasta paikasta periaatteessa mahtuu ulos vauva (Olivella ei siis lapsia, mutta noin yleisesti ottaen sitä reittiä naiset usein synnyttävät). Kiihottavaa? Not. Tämä oli vähän antikliimaksi muuten ihan perushyvässä viihderomaanissa.
Näistä nillityksistä huolimatta uskallan kyllä suositella Rakkaushypoteesia. Olihan tämä noin muuten hauska ja leppoisa lukupala.
Kommentit
Lähetä kommentti