Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras (2022)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 343

Vuoden viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, kellahti luettujen pinoon Akseli Heikkilän puhdasverinen kauhuromaani Hiljainen vieras. Aloitin tämän aiemmin syksyllä kirjaston lainakappaleena. Luettuani ensimmäiset 30 sivua, palautin teoksen sillä halusin tämän omaan hyllyyni.

Hankinta osoittautui odotettua vaikeammaksi! En nimittäin onnistunut löytämään tätä Helsingin kirjamessuilta millään. Kävin sekä kustantamon pistettä tonkimassa että Rosebudin osastolla. (Sivumennen sanoen isojen kustantamojen valtaisat yhteisosastot niin Helsingissä kuin Tampereella olivat mielestäni todella sekavia.) Lopulta ystävä onnistui tämän löytämään Tampereen messuilta, jossa olin itsekin tätä etsimässä. En muuten löytänyt sieltä myöskään Maria Turtschaninoffin Suomaata, vaan se piti hakea Tampereen Akateemisesta ohikulkumatkalla.Tarinalla – siis kirjan löytämiseksi – oli kuitenkin onnellinen loppu, kun sain kirjan käsiini ja lukunautintoni vietyä loppuun asti.

Hiljainen vieras kertoo Oonasta, joka avomiehensä kanssa muuttaa Korpikumpuun, suvun vanhaan kartanoon. Oonalla ja Tuomaksella on ollut lapsihaaveita, mutta vauvaa ei vain ole kuulunut. Korpikummussa Oona tuleekin yllättäen raskaaksi, mutta hän ei osaa iloita siitä kuten Tuomas. Oonan seuraan ilmestyy mystinen, tummiin pukeutunut Elisabet, joka väittää Oonan lapsen olevankin hänen. Oonaa painaa myös salaisuus ja syyllisyys pikkuveljensä kuolemaan liittyen.

Sukukartano, kummitusnainen, mystiset kuolemat, salaisuudet, jopa pienoinen häivähdys insestiä... Tästä muodostuu moderni goottilainen kauhuromaani, jollaiset ovat Suomessa harvassa ja tervetullut lisä, mikäli minulta kysytään. Hiljainen vieras on napakan mittainen, mikä on sille vain kunniaksi. Tarina kantaa itsensä puistatuksia aiheuttavaan viimeiseen sivuun saakka. Sukukartanoromaaneista ei siis tarvitse aina tehdä yli 500-sivuisia järkäleitä, ettäs tiedätte.

Hiukan ihmettelin ratkaisua jakaa teksti lukujen lisäksi peräti 14 osaan prologin ja epilogin lisäksi. Näin lyhyessä sivumäärässä noin monta osaa teki lukukokemuksesta turhan katkonaisen, mikä latisti tunnelman tiheyttä. Kauhu, jos mikä, vaatii tiheän tunnelman eikä hapenvetotaukoja lukijalle. Heikkilä pitäytyy noin muuten onnistuneesti nimenomaan tunnelmassa. Kauhu syntyy aivan pienin elein, vailla verilöylyjä tai muuten turhan yksityiskohtaisia kuvailuja. Hän luottaa lukijan mielikuvitukseen.

Soisin Heikkilän jatkavan tällä linjalla, kun se kerran sujuu. Suosittelen Hiljaista vierasta kauhun ystäville. Ei sovi herkille raskaana oleville ja vauvojen vanhemmille.

Hiljainen vieras muualla Blogistaniassa:
Elämä on ihanaa
Kulttuuri kukoistaa
Kirjaluotsi

Marja Kyllönen: Vainajaiset (2022)

Kustantamo: Teos
Lukija: Tuija Kosonen
Kesto: 10 h 39 min

Vainajaiset ylsi vuoden Finlandia-ehdokkaisiin, mutta minua houkutteli tarina itsessään. Syntymätön lapsi kertoo tarinaa äidistään Laimista ja isästään Raunosta, ja siitä, mitä hänestä itsestään olisi voinut tulla, mitä hän olisi halunnut tehdä ja kenen paikan ottaa. Laimin ja Raunon kaunis rakkaustarina alkaa jo 1960-luvulta, muuttuen omalla tavallaan surullisen kammottavaksi ensin lapsettomuuden ja sitten lapsen myötä. Mukana erikoisessa henkilökavalkadissa ovat myös naapurin Hertta-tyttö, jonka osuus tarinasta on erityisen ruma ja ahdistava, sekä punkkaripoika Nuutti, joka tosin jää vähän irralliseksi vaikka olikin tarpeellinen hahmo.

Muuten juonta on oikeastaan turha edes avata, sillä se ei ole tämän kirjan juju. Oleellista tässä on kieli. Väkevä, voimakas, rönsyävä, häpeämätön, tarkka ja terävä. Ilman sen erityisyyttä tarina itsessään ei olisi kaiketi kummoinenkaan, vaikkakin sikiö kertojana onkin hiukan tavanomaisuudesta poikkeava ratkaisu.

Kieli kuitenkin tekee tästä romaanista hyvin vahvan. En sano hyvän, enkä sano huonon. Sellaisella akselilla ei Vainajaisten kanssa ole mitään tekemistä. Kuuntelun jälkeen olo oli kovin pöllämystynyt, pöyristynyt ja hämmentynyt. Vainajaiset jäävät pitkäksi aikaa kielen päälle pyörimään, niskaa nakertamaan. Erityisen paljon Kyllönen ammentaa kuvailua luonnosta eikä todellakaan tyydy vain maalailemaan kauniita kesäpäiviä ja lempeitä auringonlaskuja.

Tietenkään tätä ei oikeastaan voi edes selittää ilman näytettä, jonka hain sattumanvaraisella selailulla:

Lauhat, lempeät lautaset lekkuisivat heidän allaan kuin lempeä lulla ja he keinahtaisivat suloiseen uneen, jossa olisivat yhtä ja yhtä äkkiä minä silpoisin sen kädet vyötäisiltäni irti, tyrkkäisin syöttilääni kaaressa kaakin selästä ja karauttaisin tähdistä läpi, ja se lankeaisi halki mätäpilvien ja silmänräväysten, läjähtäisi rähmälleen paskarinkiin koulun pihaan ja päät puhkeaisivat kuin reiät sen ympärille, pursuaisivat kuolaa ja kikatusta, että ei kai se nyt kuollut, ketä me sit härkitään, ja joku survaisisi kepin sen suuhun, tseh tseh, anna hurtta tassu, anna huora tussu eikä kukaan liimaisi Hertan peppuun lappua, jossa lukee Tyyristyllerö tai Ryhis eli Ryhävalas, eikä kastaisi häntä likaojassa Satu Sammakkoksi, Syöttöporsaaksi, Mursuksi eikä Merilehmäksi, sillä unessa ihmisellä ei ole nimeä eikä minuutta, ei varjoa eikä valetta; on vain hätää ja haavetta, jotka heruvat samasta allikosta.

[Tekstin muotoilu e-kirjan mukainen. Morre huom.]

Olisin saattanut jopa keskeyttää tämän alkuunsa, mene ja tiedä, ellei lukija Tuija Kosonen olisi ollut niin mahtava. Hän osasi todella hyvin rytmittää puheensa kirjan vimman mukaan, mutta olematta näyttelijä kuunnelmassa. Äänikirja on äänikirja, ja kuunnelma on kuunnelma. En pidä siitä, jos lukija eläytyy liikaa ja koettaa näytellä rooleja.

Vainajaiset sopii niille, jotka arvostavat voimakasta kerrontaa ja kieltä, eivätkä kaihda runsasta kuvailua. Teos ei päästä lukijaansa helpolla eikä lopun kiitoskaan ole niin yksiselitteinen asia. Olen joka tapauksessa iloinen kun kuuntelin tämän. Mikä kokemus!

Vainajaiset muualla Blogistaniassa:
Tuijata.Kulttuuripohdintoja
Anun ihmeelliset matkat

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (2022)

Det blå garnet: En bok om att sticka
Suomennos: Ulla Lempinen
Kustantamo: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 188

Neulon – tai oikeastaan minä murteellisesti kudon, vaikka tarkoitan neulomista – ympäri vuoden, mutta etenkin talvi on ilmeisistä syistä oivallista aikaa vajota neuloosiin. Niinpä Karin Erlandssonin Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta ilmestyi juuri sopivaan aikaan kirjastoon ja minun hyppysiini.

Esseeteoksessaan Erlandsson kertoilee niin omasta suhteestaan neulomiseen – ja samalla vähän kirjoittamiseenkin – kuin neulomisen historiasta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Minun ja Erlandssonin tyylit niin neulomisen kuin kirjoittamisen kanssa ovat kovin erilaiset, mutta on helppo jakaa joitakin samoja perusajatuksia, kuten se, että neule edistyy silmukka silmukalta, kirja taas sana sanalta. Välillä pitää purkaa ja poistaa, joskus aloittaa alusta – ja voi siitä pelonsekaista tyydytystä, kun jonkin saa valmiiksi. Monia projekteja on yhtä aikaa kesken ja suunnitelmat ovat toisinaan kovin häilyväisiä.

Esseen punais... öh... sinisenä lankana kulkee Erlandssonin itselleen ostama sinisten lankojen setti, josta hän aikoo neuloa villapaidan. Tämä on meillä yhteistä; ihastus siniseen väriin. Harmi, ettei tätä ole hyödynnetty kannessa.

Luin tämän kahdelta istumalta. Kirja on pieni ja sympaattinen, erittäin helppolukuinen varmasti myös sille, joka ei neulo. Omaan makuuni tämä oli turhankin rautalankainen. Välillä tuntui siltä, että olisi lukenut yksinkertaistettua Wikipedia-artikkelia ja kun luki kirjan näin nopsaan, niin moni asia tuntui jankkaamiselta. Mm. Fair Isle -paitoihin liittyvä tieto tuli esiin moneen kertaan.

Kiinnostavasti Erlandsson käy läpi neulomisen merkitystä niin politiikassa kuin kulttuurissakin. Neulovia naisia on kaikkialla, vaikka alun perin Britanniassa neulekiltoihin pääsivät vain miehet. Jäin odottamaan kuitenkin vielä Minna Canthin kuuluisan virkkeen esille ottamista, mutta se jäi. Sanottakoon se tässä: "Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä."

Sininen lanka suhtautuu tietenkin hyvin haltioituneesti neulomiseen. Olisin ehkä kaivannut enemmän myös näkökulmaa, jossa käsityöstä ei niin nautikaan. Totta kai esiin nousee aiempien vuosikymmenten (ja -satojen) velvollisuuskäsityöt ja toisaalta myös omien töiden parissa kiroilu. Mutta 24 esseen joukkoon olisi ehkä mahtunut yksi soraäänillekin omistettu juttu.

Kohdeyleisöksi tälle sopiikin lähinnä neuloosiin vajonneet naiset (neulovia miehiä tässä ei juuri huomioida em. historiallista seikkaa lukuun ottamatta). Itsehän haksahdin aivan juuri virkkoosiin...

Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta muualla Blogistaniassa:
Kirjavinkit

Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (2021)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 176

Tartuin Löytyn esseeteokseen velvollisuudentuntoisena, mutta myös hiukan uteliaana. Olen lukenut Helsingin yliopistossa pääaineenani nimenomaan kotimaista kirjallisuutta – sillä nimellä olevaa oppiainetta. Tällä hetkellä, yli 10 vuotta myöhemmin, palasin yliopistolle ja luen nyt Jyväskylän yliopistossa pääaineenani kirjallisuutta. Löytyn teoksen myötä ymmärrän vielä paremmin miksi.

Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle ei ollut sitä mitä ihan alun perin odotin. Onneksi. Ajattelin esseiden olevan vanhan polven haikeaa uikutusta siitä, kuinka kotimainen kirjallisuus ei ole enää nykyään kunnollista ja kuinka ennen kaikki oli paremmin. Niin että heipat vain kotimaiselle kirjallisuudelle.

Not. Ei sinne päinkään.

Löytty pohtii esseissään kirjallisuuden, tässä tapauksessa siis suomalaisen kirjallisuuden, maantieteellisiä rajoja ja kuinka keinotekoisia ne lopulta ovat. Mitä järkeä on asettaa kirjallisuutta minkään maan rajojen sisäpuolelle? Kuinka suomalainen pitää olla voidakseen olla suomalainen kirjailija? Riittääkö kansalaisuus? Kirjoituskieli? Kirjojen aiheet? Ja mitä väliä sillä lopulta on?

Löytty nostaa esiin etenkin Hassan Blasimin, mutta osansa pohdinnoista saavat muutkin kirjailijat ja heidän teoksensa, kuten vaikkapa Edith Södergran ja Minna Canth. Esseissä nostettujen esimerkkien kautta Löytty maalaa kuvan siitä, kuinka suomalaisessa kirjallisuudessa on vähemmistöjä käsitelty. Tympeimmän kuvan sain Matti Pulkkisen romaanista Romaanihenkilön kuolema. Vaikka romaani ei ehkä olekaan kovin rasistinen, vaikka pinnalta katsoen sitä hyvin räikeästi onkin, niin ei se houkutellut yhtään.

Olli Löytty ei nosta itseään jalustalle. Oikeastaan päinvastoin. Hän kyseenalaistaa ja pyörittelee jatkuvasti omaa osaamistaan, omia tulkintojaan. Kokoelman loppupuolella hän toteaakin, että on helpottunut Ruskeat tytöt -kollektiivin esilletulosta. Että nyt ääneen pääsevät ne, joita asiat paljolti koskevat.

Teos pisti minut pyörittelemään myös omaa suhtautumistani kotimaiseen kirjallisuuteen, tuohon rakkaaseen pääaineeseen, jota alun perin muuten inhosin. Olisin aikanaan halunnut lukea yleistä kirjallisuustiedettä pääaineenani, sillä kotimainen kirjallisuushan oli tylsää ja pelkkää väinölinnaa ja veijomerta. Olin saanut kuitenkin päähäni jostakin ajatuksen, että yleisen kirjallisuustieteen puolella teokset on aina luettava alkuperäiskielellä. Englanti nyt vielä menisi, mutta saksa, ranska, venäjä... Ei prkl. Niinpä nöyrryin kotimaisen puolelle ja loppu on historiaa. Vai onko?

Tunnen kotimaisen kirjallisuuden kenttää mielestäni aika hyvin, ja etenkin spekulatiivisen fiktion osalta suorastaan erinomaisesti. Mutta mutta... Kun mennään Suomen rajojen ulkopuolelle, niin otteeni alkaa lipsua. Tiedän yhtä ja toista, mutta en voi puhua itsestäni enää asiantuntijana. Nykyisessä globaalissa maailmanmenossa tämä on järjetöntä. Jäin eilen pohtimaan, mistä tämä kohdallani johtuu?

Tunnustan heti, että arastelen lukea englanniksi. Se on hidasta ja vaivalloista, vaikka selviänkin siitä. Niin... Näin itsekseenhän se taito siitä kasvaa, vai mitä... Mutta tämä ei taida ollakaan juurisyy. Kyse on siitä, että en halua luopua oman osaamiseni tuomasta varmuudesta. Kotimaisen kenttä pysyy pienuutensa vuoksi kontrollissani. Se on hallittavissa oleva laatikko. Mutta kun sen laatikon seinät avaa, niin otteeni laatikosta lipeää. Laatikko on vähän kuin taakka ja turva yhtä aikaa. Uskaltaisikohan sitä kurkkia enemmänkin laatikon ulkopuolelle?

Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle sattui käsiini hyvään aikaan ja on hyvä rohkaisu eteenpäin. Suosittelen esseeteosta kaikille, joita kiinnostaa pohtia kirjallisuuden keinotekoisia rajoja. Siinä missä genre on hyvä renki, mutta huono isäntä, ei kirjallisuuden kotimaa ole näinä päivinä edes hyvä renki.

Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle muualla Blogistaniassa:
Kirjavinkit
Vetus et Nova
Kirjat kertovat

Ane Riel: Tiima (2021 / 2022)

Urværk
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustantamo: Aula & co.
Sivumäärä: 240

Ane Riel jäi nimenä mieleen, kun luin hänen esikoisromaaninsa Pihkan. Pidin sen hiukan vinksahtaneesta, karusta ja kauhun elementtejäkin saavasta tarinasta valtavasti. Niinpä en paljoa tarvinnut houkuttelua huomattuani Tiiman ilmestyneen.

Tiima kertoo Alman, kuuron vanhuksen, ja pienen pojan, jolla on Lulu-niminen koira, ystävyydestä. Alma elää yksin, hyvin erakoituneena ja ihmispelkoisena pienessä talossaan sympaattisessa tanskalaiskylässä. Muisti on alkanut heiketä, kuulo on kadonnut vuosia sitten. Joka ilta Alma kuitenkin muistaa vetää olohuoneen vanhan kaappikellon, vaimon. Alma kuitenkin sisimmässään kaipaa jonkinlaista ihmiskontaktia, merkkiä elämästä. Ja kun hän ikkunasta huomaa pienen pojan koiransa kanssa, saa elämä äkkiä merkitystä uudella tavalla. Mutta mitä on tapahtunut Alman miehelle Otolle?

Romaani on vähintäänkin yhtä hieno kuin edeltäjänsä. Ei ehkä niin kauhuisa, mutta synkkä pohjavire Tiimassakin on. Miltä tuntuu, kun maailma katoaa ympäriltä, jää vain sen rakkaimpansa kanssa ja sitten lopulta yksin? Kun elämää rytmittää pelkästään kaappikellon vetäminen. Alma on varma, että kuolee silloin kun ei enää muista, jaksa tai halua vetää kaappikelloa.

Hiljalleen Alman ja Oton salaisuudet alkavat paljastua lukijalle Alman hajanaisina muistipätkinä. Pieni poika on Alman muistojen avain, eikä aika voi jatkaa kulkuaan, jos kellon ratas jumittaa paikallaan.

Tiima etenee hitaasti ja hienovireisesti, kuitenkin koukuttavasti. Tarina avautuu aina rataksen nykäyksen kerrallaan. Kerronta on tiivistä, jopa eleetöntä. Petollisen raukeaa. Tiima on tismalleen oikean mittainen – ja ehkä paras kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut. Tai ainakin kärkipäässä joka tapauksessa.

Tiima muualla Blogistaniassa:
Kirjasähkökäyrä
Helmi Kekkonen

Kristiina Vuori: Kesytön liekki (2022)

Kustantamo: Tammi
Kesto: 11 t 40 min
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Helsingin kirjamessujen aikoihin kaipasin jotain kevyempää kuunneltavaa, ja mikäpä voisi osua paremmin meikäläiseen makuhermoon kuin kunnon historiallinen romanssi! Kristiina Vuoren romaanit ovat jo ennestään tuttuja ja olen pitänyt niistä vaihtelevalla menestyksellä. Kesytön liekki on ihan uutukainen ja sijoittuu minulle tutuille paikoille Etelä-Suomen ruukkialueille Fiskarsiin, Mustioon, Antskog jne. Jokin noissa ruukeissa viehättää!

1600-luvulle sijoittuvaa Kesytöntä liekkiä luonnehditaan mysteeriromaaniksi. Mene ja tiedä nyt sitten... Kyllähän päähenkilö Maria vähän etsii tulipalojen sytyttäjää, mutta enemmän keskiössä on Marian itse itsensä etsiminen. Maria tietää, ettei halua miehelään ja lapsia. Ei lapsuudenystävä Johannesta eikä ketään muutakaan. Vai tietääkö... Viekö sydämen Johannes törppöydestään huolimatta? Vai kenties tulinen seppämestari Jean? Tai ehkäpä kilpailevan ruukin huonomaineinen Carl? Toisaalta Maria on päättänyt jäädä sairaalloisen veljensä avuksi ruukkia pitämään, kun Elin-äiti ei enää jaksaisi.

Sain mitä pyysin: kevyen, historiallisen romaanin. Kesytön liekki on taitavan tekijän kynästä lähtöisin. Vuori tietää mitä tekee ja mistä kirjoittaa. Mutta minun liekkini ei vain tälle syttynyt. Kesytön liekki oli tavanomainen, ennalta-arvattava ja ihan ok. Olisin ehkä kaivannut enemmän kierroksia tuosta mieskolmikon pyörittelystä. Kaksi tiputettiin hyvin selvästi jo alkuvaiheessa pois ja kolmatta sitten jännitetään loppuun asti. Loppu oli myös turhan äitelä minun makuuni, mutta eittämättä ihan söppänä.

Kielestä on annettava kyllä erityistä plussaa. Tekstissä viljellään monipuolisesti aikalaistunnelmaa tuovaa sanastoa, mikä ei kuitenkaan tunnu biljeeraamiselta. Joskin herkän romanttis-eroottinen kohtaus meni ihan kikatteluksi, kun lukija lausui sanat aataminsauva ja ilopilli. Naisella on puolestaan kanervikko. Romanttista viihdettähän tässä haettiin, joten ei passaa valittaa yhtään!

Harmittaa, etten syttynyt tälle, vaikka syttymättömyydelle ei oikeastaan pitäisi olla mitään syytä. Mietin, että onko historiallisten romanssien kiintiöni tullut täyteen? Johan sitä on 20 vuotta luettu, joten voihan se olla, että aika aikansa kutakin.

Tarinan lopussa Vuori kertoo vielä romaanin taustoista. Suurimmalla osalla henkilöistä on todelliset vastineensa, mutta luonnollisesti Vuori korostaa, että hänen tulkintansa heistä on fiktiivinen. Eniten minua kiinnosti kuitenkin Marian äiti Elin Såger, joka vaikutti varsinaiselta rautarouvalta. Hänessä oli ehkä samaa ruutia kuin Vuoren aiemman romaanin, Kaarnatuulen, päähenkilö Valpurissa. Sivumennen sanoen Kaarnatuuli on ehdottomasti Vuoren parhaimpia romaaneja. Saisimmekohan romaanin Elinistä?

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 34. Kirjailijan nimessä on luontosana.

Kesytön liekki muualla Blogistaniassa:
Kirjasähkökäyrä

Suvi Vaarla: Westend (2019)

 

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 334

Suvi Vaarlan kirjalle Westend oli viimein aikaa ja tilausta. Ehkä tähän tarttumista jouduttivat ajatukset uudesta lamasta, talouskurimuksesta. Westend kertoo yhden – tai oikeastaan vähän naapurinkin – perheen elämästä 1990-luvun lamassa ja sen seurauksissa. Elina ja Sandra ystävystyvät Espoon Westendissä, tuolla nousukauden huipentuman asuinalueella. Kummankin perheessä menee hyvin, aikuiset ystävystyvät keskenäänkin ja isät tekevät kauppoja.

Mutta kuten hyvin tiedetään, asiat alkavat mennä jyrkkää alamäkeä. Elinan perheessä ei käy hyvin. Isän rakennusliike menee konkurssiin ja velkojat, kuten Sandran isä, käyvät kuumina. Westendin koti myydään ja muutetaan Matinkylään. Valoa näkyy hetkittäin tunnelin päässä, mutta useimmiten se on vastaantuleva juna.

Tarinaa kertoo Elina, jonka ikää en tarkasti saanut hahmotetuksi, mutta oletettavasti minua, vuonna 1981 syntynyttä laman lasta, vanhempi. Lama vaikutti perheeseeni paljon ja tyypillisellä tavalla; alkoholismi ja työttömyys kurittivat meitäkin, oli hieno kotitalo rakenteilla, velkaa ja takauksia... Isäpuoleni oli rakennusmestari, joten siksikin Westend tuntui osuvan tutulta, vaikka Espoossa emme asuneetkaan.

Ymmärrykseni lamasta tuolloin oli aika rajallinen (enkä kyllä vieläkään voi sanoa olevani mikään lama-asiantuntija), muistan sen, että ihmettelin miten markka voi kellua, mikä on devalvaatio ja että Iiro Viinasta piti kirota. Muistan laput, joihin täytettiin joka riville sana "työtön". Ostimme vaatteet kirpputoreilta, mikä oli mielestäni oikeastaan aika siistiä jo silloin ja minkä Westendin Elinakin muistaa. Sain onneksi kasvaa ympyröissä, joissa oli kohtalotovereita enemmänkin.

Oma polkuni kulki hyvin eri tavalla kuin Elinan, mutta ajankuva oli hyvinkin tuttu. Westend onkin ennen kaikkea sukupolviromaani. En ole varma, miten tarina tavoittaa minua reilusti nuorempia lukijoita. Saako nuorempi lukija ymmärryksen etenkin laman seurauksista koko sukupolveen? Uskon, että laman jälkiä eletään vieläkin mm. tuloerojen yhä suurempana kasvuna ja arvomaailmojen kovenemisena.

Westend on tärkeä kirja ja kaipaisin näitä laman lasten kirjoja enemmänkin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Kirjan nimessä on ilmansuunta. (Eihän tämä nyt ole huijausta?)

Westend muualla Blogistaniassa:
Amman lukuhetki
Jukka Niittymaa
Elämä on ihanaa
Kulttuuri kukoistaa
Kirsin kirjanurkka
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirja vieköön!

Nicola Yoon: Aurinko on tähti (2016 / 2019)

The Sun Is Also a Star
Suomennos: Helene Bützow
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 351

Etsiskelin työn nimissä nuorten (ei-spefi) romanttisia kirjoja. Sellaisia, jotka ovat tänä päivänä jotensakin suosittuja. Romantiikka, joka ei ole historiallista tai spekulatiivista fiktiota, ei kuulu vahvuuksiini lainkaan. Joskus on mentävä mukavuusalueen ulkopuolelle. Ja voi mikä matka tästä tuli!

Aurinko on tähti kertoo laittomasti Yhdysvalloissa asuvasta jamaikalaisesta Natashasta ja amerikankorealaisesta Danielista, jotka kohtaavat sattumalta kotikaupungissaan New Yorkissa. Natasha yrittää saada lupaa jäädä Amerikkaan, sillä heidän perheensä on karkoitettu ja heidän pitäisi lähteä ihan muutaman tunnin sisään. Daniel taas on matkalla alumnin haastateltavaksi Yalen yliopistoon pyrkimisen vuoksi. Danielin vanhemmat ovat päättäneet, että hänestä tulee lääkäri. Natashan maailmankatsomus on tiukan tieteellinen, Daniel on ennemmin runoileva romantikko. Natasha ei usko rakkauteen ja intohimoon. Daniel vannoo, että saa Natashan rakastumaan itseensä yhden tunnin aikana.

Edelläolevasta voisi äkkiä päätellä, että Daniel olisi macho pelimies, mutta tästä ei ole kyse. Hän on hyvin ihastunut, utelias ja sinnikäs. En saanut hänestä inhan stalkkaavaa kuvaa, vaikka oikeastaan hän vähän varjostaakin Natashaa aluksi – ja tulee samalla pelastaneeksi hänet onnettomuudelta. Eih... Nyt tämä alkaa kuulostaa "prinssi pelastaa prinsessan"-tarinalta. Ei. Tämä ei ole sitäkään. Lue, niin ymmärrät paremmin.

Oli miten oli, Aurinko on tähti pääsi yllättämään. Tarttuessani tähän kirjaan suhtauduin siihen velvollisuudentuntoisesti ja työmoodissa. Aluksi minun piti vain hiukan aloitella, mutta tulin lukeneeksi ensimmäiset sata sivua. Seuraavana iltana luin loput. Puolisoni oli saada halvauksen, kun aloin itkeä. Kyllä. Sydämeni kerta kaikkiaan särkyi! Olen viimeksi itkenyt kirjan parissa reilut 10 vuotta sitten lukiessani Täällä Pohjantähden alla, joten ihan tavanomaista toimintaa ei kirjan äärellä itkeminen minulle ole. Elokuvien parissa nyyhkin enemmän, ja tämän filmatisointia en uskalla katsoa ollenkaan.

Kirjan rakenne on hauska ja nopealukuinen. Pääasiassa kerronta tapahtuu lyhyehköissä luvuissa vuoroin Danielin ja vuoroin Natashan kautta. Mutta omat pikkutarinansa saavat monet sivuhenkilöt, sellaiset pienessäkin roolissa olevat, sekä eräänlaiset faktat, kuten rakkauden kemia. Aurinko on tähti käsittelee tieteen lisäksi myös etnisyyttä ja sen mukana tulevaa identiteettiä.

Enempää tätä ei voi selittää. En voi suositella herkemmille ja kovapintaisillekin varoen ja nenäliinoin varautuen. Varatkaa myös toipumisaikaa. Palaan Yoonin kirjoihin kyllä, mutta en ihan heti. Olen antanut itseni ymmärtää, että muutkin ovat vähintään yhtä kamalia.

Jännä huomio 1: Nicola Yoon on Amerikkaan muuttanut jamaikalainen. Hänen miehensä David on amerikankorealainen.
Jännä huomio 2: Suomenkielisessä painoksessa ei kerrota teoksen alkuperäistä julkaisuvuotta. Mitä se semmoinen on?!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön.

Aurinko on tähti muualla Blogistaniassa:
Yöpöydän kirjat
Bibbidi bobbidi book
Kirjapöllön huhuiluja
Kirjaimia

Eva Frantz: Yön kuningatar (2021)

Nattens drottning
Suomennos: Anu Koivunen
Kustantamo: Schildts & Söderström
Sivumäärä: 180

Suomenruotsalainen Eva Frantz lienee useammalle tutumpi aikuisille suunnatuista dekkareistaan. Niihin en ole perehtynyt, mutta nämä lapsille suunnatut jännärit toimivat ihan kivasti. Ensimmäinen, Osasto 23, voitti Runeberg Junior -palkinnon eikä ihan syyttä. Oikein oivallinen tarina. Minulta löytyy siitä arvio Instagramin puolelta, mutta koetan saada ne arviot siirretyksi tänne blogin puolelle myös – olkoonkin, että ovat vähän lyhyenlaisia.

Yön kuningatar sijoittuu 1900-luvun alun Helsinkiin. 12-vuotias Viktor ja hänen äitinsä, kuuluisa oopperalaulajatar Margareta, muuttavat Pariisista takaisin Helsinkiin Margaretan äidin luo. Viktorin isä on lähtenyt Amerikkaan ja muutaman kirjeen jälkeen ei hänestä sitten ole muuta kuulunutkaan. Kylmäkiskoinen ja tympiintynyt isoäiti ei anna Margaretan unohtaa "hairahdusta" ja paheksuu niin tytärtään kuin lapsenlastaan Viktoria, joka on hänen silmissään kaikin puolin kelvoton; lihava ja arka. Koulussa Viktoria kiusataan, etenkin Algot on pahin. Kun Margareta saa roolin Yön kuningattarena, on tunnelma hiukan varautunut. Aiemmille roolin vetäjille on käynyt huonosti. Onko rooli kirottu? Sitä lähtevät selvittämään Viktor ja hänen ainoa ystävänsä Agnes.

Varsinainen mysteeri jää melkeinpä sivurooliin Viktorin elämän kuvauksessa. Lukijan ei anneta hetkeksikään unohtaa, kuinka hankalaa kiltin Viktorin elämä on niin koulussa kuin kotonakin. Vain teatterilla hän kokee olevansa turvassa, huolimatta siitä, että siellä kummittelee.

Ajankuvan luominen onnistuu Frantzilta hyvin. Hän maalaa sen kevyesti, mutta tunnelman hyvin tavoittaen. Yön kuningatar ei tunnu vähimmässäkään määrin historian oppikirjalta. Toisaalta olisin edes hiukan kaivannut edes jotain faktapohjaa. Historiasta, oopperasta ja Taikahuilusta olisi saanut varmasti irti jotakin ilman varsinaista opetushenkeä. Nyt nämä koukut jäivät ihan käyttämättä. Taikahuilun tarinaa ei avattu mitenkään, vaikka roolihahmoja nimettiin useampia – jopa Viktorilla on pari pientä roolia. Kuuluisaan aariaan ei myöskään puututtu, paitsi mainitsemalla, että sopraano Margareta on siihen oikein oivallinen. En tiedä, avautuuko käsite 'sopraano' kohdeyleisölleen?

Sinänsä teoksen nimi, Yön kuningatar, istuu kirjalle täydellisesti. Ei vain Margaretan roolin takia, vaan myös väljästi tulkiten myös teatterilla kummitteleville ja Viktorin isoäidille. Myös Margareta-äiti elää tarinassa omanlaistaan yötä roolihahmonsa lisäksi.

Kummituksista ja jännityksestä huolimatta Yön kuningatar sopii mielestäni varsin nuorillekin lukijoille, sanoisin 10-vuotiaasta ylöspäin. Teksti on helppolukuista ja kirjan taittokin on mukavan kevyt. Pituus on napakka eikä tässä juurikaan löysäillä. Pidin Osasto 23:sta enemmän, mutta ei tämäkään hullumpi ollut. Ilolla vinkkailen molempia, sillä jännityskirjat ovat kovasti kysyttyjä nuorisonkin keskuudessa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan. Kohdat ovat: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana, 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija, 13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla, 16. Kirjan luvuilla on nimet, ja 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen.

Yön kuningatar muualla Blogistaniassa:
Kirjahilla
Siniset helmet
Lastenkirjavuosi

Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys (2022)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 271

Olin aivan onnessani, kun huomasin Annukka Salamalta ilmestyneen uuden romaanin. Ihastuin todella Faunoidit-trilogiaansa, joten koetin tämän saada käsiini mahdollisimman pian. Ripley – Nopea yhteys ei ole spefiä, kuten aiempi sarja, mutta mitäs me siitä.

Tarina on hyvin ennalta-arvattava, mutta pointti ei olekaan määränpää, vaan itse matka, kuten tavataan sanoa.

Isla on kovan luokan tietokonepeliharrastaja. Hänet tunnetaan nimimerkillä Ripley. Online-ystävä Damien on Islalle tärkeä. Liiankin tärkeä? Ripley ja Damien ovat lujasti pitäneet kiinni päätöksestään olla tapaamatta livenä eivätkä ole kertoneet liikoja yksityiskohtia in real life -elämästään toisilleen. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt syvempien tunteiden moutoutumista. Mutta sitten Islan lukiossa Tampereella aloittaa uusi poika, Anton. Syötävän hyvännäköinen, varakas, ensinäkemältä macho mulkku, mutta sitten kuitenkin... Mutta entäs Damien?

Aaah!! Mun siirappisietokykyni on erittäin nirso, vaihteleva ja pienistä nyansseista kiinni. Etenkin mitä tulee lukioromansseihin, jotka itselläni ovat jo menneiden talvien lumia. Mutta Annukka Salaman salainen resepti, jota en itsekään siis ymmärrä saati tiedä, toimii jälleen. Tämä on niin kerta kaikkisen söppänä, vaikka onkin ajoin aika överi.

Etenkin Anton on varsinainen harlekiiniromanssien sankari; ikään kuin rikas poikarukka, jota elämä on kohdellut kaltoin ja jota ymmärtämättömät ja itsekkäät naikkoset vaanivat, vaikka poikaparka odottaa vain tosirakkautta. Ja sitten saapuukin se one and only, jota onkin ehkä vaikea saavuttaa. Aaawws! Mun pitäisi olla tällaiselle ihan hirveän allerginen, mutta ei.

Ehkä salaisuus on taidokkaasti tehdyissä kohtauksissa, jotka näkee sielunsa silmin ja jotka kertovat yhdessä sivussa enemmän kuin pitkälle venytetyissä lässynlää-jaarituksissa? Kuten tämä (s. 24-25):

Tuijotan häntä. Tunnen, miten meitä tuijotetaan. Sydän hakkaa kurkussani enkä voi uskoa, että minut nolataan tällä tavalla. Voisin hyperventiloida kämmeniini, mutta jatkan sen sijaan leivän voitelua kuin se olisi suurempikin statement. Ja sehän on.
"Mene", poika toistaa.
Ei tällaista voi helvetti tapahtua. Isä on opettanut, että rajojaan voi puolustaa jämäkästi, eikä kukaan voi kävellä ylitseni. Tämä tyyppi ei voi liikuttaa minua tuolilta väkivalloin, joten saan istua tässä.
"Hush", hän sanoo ja heilauttaa kättään.
Minusta tuntuu, että koko ruokala on vaiennut ja tuijottaa meitä, kun nostan kyynärpääni hitaasti pöydälle. Kuljetan sormiani hitaasti takeaway-kahvini suulla, liu'utan mukin keskelle pöytää. Ja napautan sen nurin. Kahvi loiskahtaa kundin tarjottimelle ja osa roiskahtaa hänen paidalleen.
"Oops", sanon ja nostan kädet ilmaan.

Aaah!! Rakastan, kun Isla on juuri tuollainen. Hän on omanlaisensa kick ass -mimmi. Pidin myös valtavasti hänen ja hänen isänsä suhteesta. En aiemmin muista lukeneeni niin raikasta ja tässä ajassa kiinni olevaa isän ja tyttären suhteen kuvausta. Ylipäätään koko kirjan ote on hyvin feministinen; tasa-arvo (tai siihen pyrkiminen) näkyy niin koulussa, kotona kuin pelimaailmassakin.

Pelien maailmassa Salama liikkuu varman kokeneesti. Painotus on enemmän retrossa ja indiessä kuin tämän päivän hittipeleissä. Olen sellainen kohtalainen pelaaja, mutta en tuntenut läheskään kaikkia mainittuja pelejä ja viittauksia niihin. Kyselin ja hekottelin niitä miehelleni, joka sitten myös luki kirjan. Hänen on kuvausrekvisiittana oleva Commondore 64. Joitakin pelien ja pelitermien runsas viljely voi ärsyttääkin, minä en niin kokenut haitalliseksi.

Ripley – Nopea yhteys on kaiken kaikkiaan oikein viihdyttävä, söpö ja napakka romanssi. Gamereille must, muille vain painokas suositus.

Sijoitan tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 21. Kirja liittyy lapsuuteesi.
Vaikka olinkin lapsena lähinnä konsolipelaaja (Nintendo), niin koin kyllä tämän peleineen tähän kohtaan täysin sopivaksi.

Ripley – Nopea yhteys muualla Blogistaniassa:
Kirjapöllön huhuiluja
Siniset helmet

Stephen King: Laitos (2019 / 2020)

The Institute
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 574

Voi Stephen, voi Stephen... Olen ollut aika pettynyt Kingin uusiin kirjoihin. Laitos ei valitettavasti ole poikkeus. Viimeinen mielestäni aidosti hieno teos oli 22.11.63, joka ilmestyi reilut kymmenen vuotta sitten. 

Laitos kertoo... noh... laitoksesta, johon siepataan älykkäitä lapsia, joilla on taipumus telepatiaan ja/tai telekinesiaan. Lapsia tutkitaan ja koulutetaan sadistisin keinoin, jotta ominaisuudet saataisiin huippuunsa. Lapsilla vaikutetaan siten esimerkiksi politiikkaan.

Tarinaa seurataan pääasiassa 12-vuotiaan Luke Ellisin kautta. Luke on juuri pyrkimässä yliopistoon, kun hänet siepataan laitokseen ja hänen vanhempansa murhataan. Laitoksessa Luke saa uusia ystäviä ja heidän tuellaan hän pääsee pakenemaan.

Luken lisäksi vuoronsa saa ex-poliisi Tim, joka päätyy yökolkuttajaksi pieneen DuPrayn kylään, sekä muutamat ihmiset laitoksen henkilökunnasta.

Laitoksen suurin ongelma oli sen tylsyys. Henkilöhahmojensa taitavasta kehittelystä tunnettu King petti nyt aivan totaalisesti tässä suhteessa. Laitos kuvaa pääasiassa laitoksen arkea, jossa ei oikeastaan ole mitään kiinnostavaa. Luken taustoja toki hiukan valoitetaan, samoin Timin, mutta siihenpä se jääkin. Olisin todella mielelläni lukenut myös laitoksen johtajan, rouva Sigsbyn, ja hänen oikean kätensä, päävartija Stackhousen taustoista. Lisäksi Luken ystävistä Kalisha, Nick ja Avery olivat kiinnostavia henkilöitä. Mutta ei. WTF Stephen?

Puolen välin hujakoilla Luke sitten karkaa laitoksesta. Karkumatka toi alkuun vähän taas imua romaaniin, mutta ei jaksanut kantaa loppuun asti. Tässä vaiheessa kerronnan rytmi muuttui tv- tai elokuvakerrontamaiseen tyyliin, jossa pompitaan eri näkökulmissa dramaattisissa kohdissa leikaten. Kaikki kohdat eivät vieneet tarinaa merkittävästi eteenpäin, vaan tuntuivat vain äkilliseltä tarpeelta päästää etenkin laitoksen henkilökuntaa ääneen. Rytmityksen muutokset olivat muutenkin vähän ongelmallisia. Laitos alkaa Timin näkökulmasta (n. 40 sivua), mutta aika pian siirrytiin Lukeen. Ja menee ainakin parisataa sivua ennen kuin palataan takaisin Timiin.

Kauhuahan Laitos ei edusta lainkaan. Tai tietenkin lasten kiduttaminen on omanlaistaan kauhua, mutta kirjagenrenä tämä ei ainakaan minulle edusta kauhua, vaan pelkästään jännäriä. Jotenkin sellainen kutina, että King on alkanut valua enemmän siihen suuntaan. Pidän sitä harmillisena, mutta toiset ovat innostuneempia.

Ei näin. Mietin taas hetken ennen kuin tartun seuraavaan tuoreempaan Kingiin. Välissä ainakin pitänee lukea joku vanhempi, vaikka sitten uusiksi.

Laitos muualla Blogistaniassa:
Kirjoihin kadonnut
Kirjan vuoksi
Luetut.net
Villasukka kirjahyllyssä

Leena Lehtolainen: Vihreän lohikäärmeen risteys (2022)

Kustantamo: Tammi
Äänikirja: 6 t 45 min
Lukija: Anniina Piiparinen

Tunnetusti en ole dekkarien ystävä. Olen hamassa muinaisuudessa lukenut yhden Leena Lehtolaisen kirjan, sen ensimmäisen Maria Kallio -jutun, kun sarja oli vielä aikasta tuore. En pitänyt siitä lainkaan ja inhosin päähenkilöä, enkä sen koommin ole tarttunut Lehtolaisen kirjoihin.

Vihreän lohikäärmeen risteys lehahti lukulistalleni lähinnä työn puolesta ja olisihan se nyt mielenkiintoista päivittää näkemystään Lehtolaisen teksteistä muutenkin. Morre oli reilut kaksikymmentä vuotta sitten hiukan erilainen lukija kuin nykyisin... ehkä.

Leena Lehtolaisen Vihreän lohikäärmeen risteys on nuorille suunnattu jännäri ja mitä luultavimmin sarjan alku. Tarinan päähenkilöinä ovat Viggo, lukiolaispoika, jonka veli on mystisesti kadonnut pari vuotta sitten, ja Selma, jonka hyvä ystävä Sennu on kuollut syöpään ja jonka sisarus Savu on pahoissa ongelmissa. Viggoa ja Selmaa yhdistää sähkökaappiin maalattu vihreä lohikäärme. Maalaus, joka ilmestyy aina vain uudestaan, vaikka sitä koetettaisiin jollakin tapaa peittää tai sotkea. Kuka maalaa lohikäärmeen esiin aina uudestaan ja uudestaan?

Juonen kuljetus on tasaisen varmaa. Suvantoja ei juurikaan ole, mutta ei ole mikään kauhea kiirekään. Vihreän lohikäärmeen risteys on kokeneen ja varman kirjoittajan sapluunaa, jota hän osaa varioida kohdeyleisönsä vaatimalla tavalla, mutta ketään aliarvioimatta.

Ei ole yllätys, että pohjoismaalainen jännäri pitää sisällään teemoja maahanmuutosta, ihmiskaupasta, nuorisorikollisuudesta, yhteiskunnallisuudesta... Lisähöysteenä tässä on sukupuolisuuden tematiikkaa ja virkistävästi myös suomen- ja ruotsinkielisten kulttuurien eroista. (Hyvää Ruotsalaisuuden päivää, näin sivumennen.) Nämä kaikki kytkeytyvät kokonaisuuteen luontevasti, joskin ennalta-arvattavin ideoin.

Vähän laiskaa oli mielestäni juonen rakentuminen "en uskalla kertoa" -kortin varaan. Selma ei uskalla kertoa Savun touhuista äidilleen eikä Pekka Koivulle, poliisille, joka on Sennun isä ja Selmalle pikkutytöstä asti tuttu. Savukaan ei uskalla kertoa mitään äidille ja/tai poliisille. Tietenkin on uskottavaa, että kynnys kertomiseen on korkea, mutta olisin kaivannut jotain muuta estettä ainakin toisen aikuisen kohdalla.

Kirja on kuitenkin helposti lähestyttävä, sujuvaa luettavaa, hyvää dialogia... Kaikki perusasiat ovat täysin kunnossa, ja tätä voikin vinkata jännärinälkäisille lukijoille hyvillä mielin. Ilahduttavasti tässä ei ole mitään selkeää "sopii tytöille / pojille" -leimaa, kuten vaikkapa Remeksen kirjoissa, jotka ovat selkeämmin pojille suunnattuja.

Teos kytkeytyy Lehtolaisen muuhun tuotantoon ainakin siten, että Pekka Koivun esihenkilö on Maria Kallio. Kallio ei tässä romaanissa vieraile kuin mainintana, mutta Pekka Koivu on ymmärtääkseni myös tuttu Lehtolaisen lukijoille.

Vihreän lohikäärmeen risteys ei siis osunut minun makuhermooni, mutta jäi sellaiseksi "ihan hyvä" -kirjaksi muistini haipuvaan lokerikkoon. Muistijälki on huomattavasti positiivisempi kuin se ensikosketukseni Lehtolaisen kirjoihin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 7. Kirja kertoo ystävyydestä.

Vihreän lohikäärmeen risteys muualla Blogistaniassa:
Kirjapöllön huhuiluja

Salla Simukka: Lukitut (2020)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 284

Olen Salla Simukan tuotantoon tutustunut aiemmin kuuntelemalla Lumikki Andresson -trilogian ensimmäisen osan, Punainen kuin veri. Tämä tapahtui blogitauolla ja yhä syvemmin kadun koko perhanan taukoa, sillä muistikuvani kirjasta ovat sangen hatarat. Teksti muistaakseni veti hyvin, mutta en tullut tarttuneeksi jatko-osiin.

Lukitut on kuitenkin itsenäinen romaani, joka ei liity Lumikki Anderssoniin mitenkään. Romaani kertoo nuorista, jotka ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta lukitaan Big Brother -tyyppisesti tehtyyn vankilaan. Perusteluna on se, että he tulevat tulevaisuudessa tekemään rikoksen. Nyt nuorilla on hyvä tilaisuus pohtia sisimmässään, mikä tuo rikos on ja katua sitä vilpittömästi. Sen jälkeen vankilasta pääsee pois. Jos tunnustusta ei tule ennen 18-vuotissyntymäpäivää, joutuu rikoksesta langetettavan tuomion suorittaa etukäteen kokonaan. Tarina kulkee viiden nuoren kautta kerrottuna, joilla on jokaisella omat taustansa, kipupisteensä ja roolinsa. Lukijalle on etukäteen tiedossa, että yksi heistä kuolee.

Oliver ja Johannes ovat homopari, jotka tulevat aivan erilaisista taustoista. Kiinasta Suomeen adoptoitu Meea tulee hyvästä perheestä ja on se täydellinen kiltti tyttö, joka on hyvä koulussa ja tulee kaikkien kanssa toiseen. Kaspian on tummaihoinen "mixed finn", joka on perheensä ainoa lapsi ja herkkä runoilijasielu. Vega on muunsukupuolinen, tutkijavanhempien lapsi, joka on itsekin vetäytyvä tarkkailija.

Harmittaa, etten pitänyt Lukituista niin paljon kuin olisin halunnut. Teksti sinänsä kulki hyvin ja on varman kirjoittajan käsialaa. Rakenne oli hyvä, jännite ja rytmitys myös. Mutta isoin kompastuskivi minulle oli henkilöt.

Tuntui, että on haluttu kasata tasapuolisesti erilaiset henkilöt, jotka edustavat vain taustojaan. He kaikki kuulostivat ihan samalta eikä heissä tuntunut olevan merkittäviä luonne-erojakaan. Ei ollut esimerkiksi erilaisia puhetyylejä tai tapoja kertoa asioita. Kaikkien kohdalla kertoja oli kaikkitietävä, ulkopuolinen. Se etäännytti valtavasti.

Olisin kaivannut myös enemmän koko tilanteen taustoitusta. Tulivatko nuoret ympäri Suomen? Miksei näkynyt esim. murre-eroja? Kukaan ei puhunut paikasta tai koulusta mistä tulivat. Mikä sattuma, että kaksi tulijoista oli jo parisuhteessa keskenään – ehkä he tekisivät rikoksen yhdessä, mutta kukaan ei hoksannut miettiä sitä eikä ihmetellyt tätä sattumaa. Myös koko taustakone, joka vankilan oli perustanut ja valjastanut tiettyyn käyttöön (en voi paljastaa enempää), olisi kaivannut lisää taustoitusta. Nyt se jäi vähän epäuskottavaksi selitykseksi.

Dystopiatyyppisen tarinan ainekset olivat erinomaiset, mutta soppa ei ollut täysin minun makuuni. Lopputulos oli kuitenkin ihan ok.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä.

Lukitut muualla Blogistaniassa:

Yöpöydän kirjat
Kirjoihin kadonnut
Kirjapöllön huhuiluja
Olipa kerran kirjablogi
Siniset helmet

Terhi Tarkiainen: Emily, eli kuinka sukua jatketaan (2022)

Kustantamo: Tammi
Äänikirja: 11 t 59 min, lukija Maija Lang

Nyt harmittaa vietävästi, että pidin bloggaustaukoa niin monta vuotta! Tämän vuoksi Morren kirjablogista ei nyt löytynytkään Terhi Tarkiaisen Pure mua ja Kitty, eli kuinka mies tuhotaan -kirjojen arvioita. Voi perseensuti. Lähi aikoina korjaan tämän ja tuon Instagramiin laittamani miniarviot tänne.

Oli miten oli, niin Tarkiaisen kaksi aiempaakin lukemaani kirjaa ovat olleet niin hyviä, että tietenkin tartuin myös tähän. Ja tähän mennessä Emily, eli kuinka sukua jatketaan onkin mielestäni parhain!

1700-luvun Englannissa Pennymooren kartanossa asuva lady Emily Levin on pulassa. Hänen puolisonsa lordi Levin on poissa eikä Emily ole raskaana. Jos jälkeläistä ei alkaisi kuulua, ahneet sukulaiset ottaisivat haltuunsa Pennymooren kartanon, joka on Emilylle elämääkin tärkeämpi.
Eräänä iltana kartanon ovelle saapuu hauskan näköinen herra, joka esittäytyy lordi Levinin kaukaiseksi serkuksi. Lady Emily ei ole asiasta ihan varma, mutta toisaalta herra Drakelle saattaisi kyllä olla muuta käyttöä...

Rakastan Tarkiaisen historiallisten romaanien omaleimaista tyyliä. Vertaan rohkeasti hänen tyyliään Jane Austeniin, mutta potenssiin kaksi. Tarkiainen vie ironian, romantiikan ja erotiikan (kyllä, mielestäni Austenin henkilöiden välillä on myös eroottinen vire, vaikkei mitään sen suuntaista tapahtuisikaan) askeleen pidemmälle.

Herra Drake jäi minulle hiukan etäiseksi enkä itse oikein syttynyt hänelle, mutta Emily oli kerrassaan oivallinen päähenkilö! Emily on hyvin päämäärätietoinen, tarmokas ja päästä varpaisiin saakka hieno ja arvonsa tunteva lady. Hän ei ole aina loppuun asti hillitty ja hallittu, eikä anakronistinen bad ass -mimmi. Emily on neuvokas, muttei ylivoimainen.

Kunnon historiallisessa romantiikassa on tietenkin myös todellista faktaa eikä Emily tee poikkeusta. Teksti ei vahingossakaan lipsahda luennoimaan – ei, vaikka kirjassa Emily itse hiukan luennoikin elektrisiteetistä, eli sähköstä. Loppusanoissa kerrotaankin, että Emily, eli kuinka sukua jatketaan on sähköstä kertova romaani, jossa ei kertaakaan mainita sanaa sähkö. Ja kyllä. Hyvin monellakin tapaa tämä hulvattoman hauska, sopivan söpö ja jännittävä historiallinen romaani kertoo nimenomaan sähköstä.

Emily, eli kuinka sukua jatketaan oli tismalleen sitä, mitä tilasinkin. Kitty-romaanista jupisin hieman, tästä ei ole mitään jupistavaa. Onneksi sarja jatkuu ja keväällä 2023 ilmestyy Maggie, eli kuinka jano tyydytetään. Ah!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta.
Lasken tässä sähkökokeet todellisiksi tapahtumiksi, sillä ne perustuvat tositapahtumiin, kuten eräs karmea sänkykin...

Emily, eli kuinka sukua jatketaan muualla Blogistaniassa:
Siniset helmet
Ruusun nimi

Aki Ollikainen: Pastoraali (2018)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 137

Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi on yksi hienoimpia lukukokemuksiani. Seuraava teos Musta satu oli hiukan pettymys, ja tämä kolmas, Pastoraali, jotakin siltä väliltä.

Pastoraali sanana tarkoittaa paimenidylliä, jota Ollikainen käsittelee surumielisesti, leikitellen ja hienoisia maagisen realismin hippusia heitellen. Yhdenpäivänromaanissa seurataan kolmea eri sukupolvea, joskaan kaikki eivät ole sukua keskenään, mikä olikin yllättävän virkistävää.

Vilho on vanha mies, jonka vaimo Sirkka on kadonnut jonnekin muistisairauden syövereihin, eikä enää elä tätä todellisuutta.
Leena on heidän tyttärensä, joka asuu samassa talossa vanhempiensa ja miehensä Eskon kanssa.
Meri on Leenan nuori siskontyttö, joka on kylässä heillä.
Reino on vanha naapuri, joka on tullut pienelle maalaiskylälle hautaamaan aikanaan Ruotsiin adoptoidun veljensä Pentin (Bengt).
Aatu ja Elina, sekä heidän poikansa Kaius, ovat uusia naapureita, maalaisidylliin paenneita kaupunkilaisia. Aatu on runoilija, Elina pettynyt. Kaius teini-ikäinen, maalaiselämään hyvin sopeutunut nuorukainen.
Lisäksi on hauki Kronos, mykkä karitsa Pan ja äänekkäämpi karitsa Aino, sekä Odinin korpit Munin ja Hugin.

Alussa henkilöt uhkasivat mennä sekaisin, sillä tiiviissä pienoisromaanissa ei paljoa taustoitteluille anneta tilaa. Mutta äkkiä siihen sitten solahti, verkkaiseen menoon, jossa kuitenkin tapahtui paljon.

Ollikaisella on hurja taito kertoa pienessä tilassa paljon. Etenkin Vilhon ja Sirkan tarina, josta lukija sai vain kaukaisia kaikuja, oli niin kaunis, että sydämestä otti ne pienetkin rakkauden eleet.

"Sitten pappa nosti minut niskasta veneeseen. Yhdellä kädellä. Toisessa kädessä sillä oli minun virveli. Saatiin vielä se haukikin ylös."
"Papat on aina suuria sankareita."
"Onko Vilho sinun sankarisi?"
"On se. Eilen aloin itkeä, kun näin sen ruotivan kädet täristen ahventa mummon lautaselle."

Sydänhän tässä särkyy. Ihan kuten Nälkävuodessakin.

Lopussa vauhti kiihtyi hiukan tarpeettomasti, olisin kaivannut enemmän sitä verkkaista eleettömyyttä, joilla tapahtumiin olisi oikeastaan saanut suorastaan lisää dramatiikkaa. Maagisen realismin piirteet istuivat kuitenkin tarinaan yllättävän hyvin.

Pastoraali kertoo ajan ja elämän muutoksesta. Kronos on aika, joka syntyy ja kuolee. Ollikainen välttää kuitenkin vastakkainasettelun, joka onkin jo tympeäksi maatunut aihe. Kaupungistuminen ja maalaisidyllin katoaminen on lähinnä haikea toteamus, josta pilkottaa realistisuuden kipeät sarvet. Luontokuvaus on käsittämättömän kaunista, silti vailla korulauseita.

Lukujonossa tietysti myös ihan uunituore uutuus Kristuksen toinen tuleminen. Piti vain saada tämä luetuksi ensin, kun oli jostain käsittämättömästä syystä jäänyt väliin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Pastoraalin kohtaan 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää.

Pastoraali muualla Blogistaniassa:
Kirjaluotsi
Tuijata
Kirjan pauloissa

Petri Hiltunen: Musta tie ja muita kertomuksia (2004)

Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 58

Olen lukenut sarjakuviakin hävyttömän vähän, mutta Petri Hiltusesta on hyvä aloittaa. Kun kaveri piirtää fantasiaa ja scifiä, niin valintani näyttäytyy aika luontevalta.

Hiltunen on koonnut Musta tie kokoelma-albumiinsa parhaita (ennen vuotta 2004) ilmestyneitä tarinoitaan, ja albumi on Hiltusen kahdeskymmenes. Enpä tiennyt, että Hiltunen on ollut niin ahkera jo parikymmentä vuotta sitten!

Piirrostyyli on minun makuuni täysin. Tarkkaa, runsasta, yksityiskohtia täynnä. Vähän kuten Don Rosalla (ups, Don Rosan juttuja olen tietysti lukenut tosi paljon - ehkä jopa kaikki). Paikoin iskee jopa ehkä ähky. Pelkästään mustavalkoinen kuvitus vaatii tässä tyylissä jotenkin tarkempaa katsomista, tai sitten se on vain tottumattomuutta.

Kaikista tarinoista en pitänyt, mikä on luonnollista, kun kyseessä on kokoelma. Supersankari-tyyppiset jutut, kuten Rocket Reynoldsit eivät uponneet minuun. Ainoa supersankarijuttu, josta pidin, oli hiukan ironinen Flas Gordion - uudet poliittisesti korrektit seikkailut. Se tuntui juuri nyt erityisen ajankohtaiselta. Tarinassa Flash ei oikein voi tehdä mitään muuta kuin järjestää mielenosoituksia ja kirjoittaa addresseja vastustaakseen pahaa keisari Mongia, joka tappaa sodassa siviileitä. Keisari Mongin läsnäollessa Flash pitää puheen, jossa kiittelee vieraanvaraisuudesta. Ai että!

Onni-mannista matikka -tarina huvitti sellaisella surumielisellä tavalla. Tarina kertoo kalaksi muuntautuvasta ihmisestä, joka haluaa paeta vetten syvyyksiin ihmiskunnan pahuutta. Tämä teema nousee esiin Hiltusen tarinoissa muutenkin kautta linjan; pahuus, uuteen aikaan siirtyminen, ihmiskunnan rappio. Ei varsinaisesti hyvän mielen kokoelma.

Ylivoimainen suosikkini oli kuitenkin Abdul al Hazreidin kolme näkyä, joka on kunnianosoitus H. P. Lovecraftin teoksille. Arabimaailmaan sijoittuva kauhufantasiatarina kokoelmastaan ylpeästä tarinakerääjästä puhutteli kovasti.

Kaiken kaikkiaan miellyttävä lukukokemus, joka taas muistutti siitä, että pitäisi lukea myös sarjakuvia. Jotenkin tämä kirjallisuudenlaji tuntuu yleisestikin jääneen paitsioon ja liian vähälle huomiolle. Koetaanko sarjakuvat liian lapsellisiksi? Joskin olen ollut havaitsevinani aivan hienoista muutosta parempaan suuntaan. Ehkä "sarjakuvasukupolvet" ovat kasvamassa nyt sen verran isoiksi, että alkaa jotain arvostusta löytyä.

Jos sitten seuraavaksi Hiltusen Praedoreita... Tämänkin sarjan epähuomioon jättäminen suorastaan hävettää, kun tarinat ja maailma olisivat täysin minun juttuni. Morre, mikä sinua vaivaa?

Musta tie ja muita kertomuksia sisältää seuraavat tarinat:

Musta tie
Pehmeä kaupunki
Abdul al Hazredin kolme näkyä
Sillä välin toisaalla
Onni-mannista matikka
Aika loppuu
Lady Isabel
Flash Gordion
Tähtivaeltaja
Rocket Reynolds & Avaruuden haikalat

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille (2022)

Kustantamo: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 188

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! Hyvää mielenterveyspäivää! Nämä kaksi asiaa nivoutuvatkin hienosti yhteen Raisa Omaheimon ansiokkaassa esseetyyppisessä teoksessa Ratkaisuja läskeille. Julkaisusta ei ole kuin reilut pari viikkoa ja se on kerännyt lukuisia hyviä arvosteluja, Sunnuntai-Hesarin jutun, vierailun Arti Nybergin ohjelmassa ynnä muita lehtijuttuja. Sisältövaroitus tosin juttujen kommentointeihin, sillä siellä saa läskifobiabingon täyteen hyvin nopeasti.

Tämä postaus ei ole varmaankaan asiallisen subjektiivisen puolueeton. Tämä nimittäin koskee ja resonoi henkilökohtaisella tasolla niin kovaa, että lukiessa teki mieli kirkua, itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Ratkaisuja läskeille puhuu suoraan ja kainostelematta läskifobiasta. Sitä, kun syömisiä kommentoidaan. Sitä, kun lihavia ihmisiä ei näy elokuvissa ja tv-sarjoissa muuten kuin lihavuutensa kautta ja/tai koomikkoina. Sitä, kun vaatekaupoissa koot loppuvat numeroon 46 ja muuttuu joko vaikeaksi tai näkymättömäksi asiakkaaksi. Sitä, kun lihavuuden perusteella ihmiseen liitetään koko joukko negatiivisia ominaisuuksia siltä silmäykseltä. Sitä, kun terveydenhuollosta ei saa apua edes flunssaan ennen kuin laihduttaa. Sitä, kun ammattitaito kyseenalaistetaan lihavuuden takia. Sitä, kun radikaalein teko, minkä lihava voi tehdä, on ottaa lisää. Sitä, kun... No. Ymmärsitte varmaan jo pointin.

Olen kokoa 44-48, riippuen vähän siitä sun tästä. Pääsen siis näissä asioissa vielä aika helpolla. Mutta esimerkiksi junassa en mielelläni laske käsinojaa alas, sillä en tahdo muuten mahtua kunnolla penkkiin. Suomalaisista todella, todella moni on minun kokoiseni tai minua isompi. Silti tilanne voi olla tämä. Vaatealan ammattilainen ja somevaikuttaja Outi Les Pyy on puhunut paljon vaateko'oista tämän tiimoilta. Että mikä perkele siinä on, että yli 46-kokoiset ihmiset eivät tahdo löytää sopivia (saati vastuullisesti valmistettuja) vaatteita. Edes kotimaasta. Ja aivan turhaksi käy viimeistään siinä kohdassa, kun haluaisi pukeutua muuhun kuin valtavaan mustaan telttaan.

Tätä on siis läskifobia. Ja tästä Omaheimo pauhaa läpi lyhyen kirjan. Pauhaaminen ei ole yhtään huono homma, sillä tässä maailmassa ei nätisti puhumalla saa ääntään kuuluville. Jos saisi, niin meillä olisi rauha koko planeetalla, ei hätää ilmaston kanssa ja mielenterveysasiatkin suorastaan täydellisellä tolalla.

Ennen kirjan lukemista luulin tietäväni läskifobiasta kaiken. Ehei... Ei sinne päinkään. Omaheimo läväyttää silmille anteeksipyytelemättä kaiken. Vaikka minä en henkilökohtaisesti ole kokenut kaikkea, mistä Omaheimo puhuu, niin tunnistan ilmiöt välittömästi. Olen vain sulkenut silmäni, halunnut unohtaa, työntänyt pois mielestä.

Omaheimo puhuu kehopositiivisuudesta. Termi, joka on varastettu ja pahoinpidelty. Sitä käytetään nyt niin diettien peiteniminä ("elämäntapamuutoksella kohti kehopositiivisuutta – vain kahdessassa viikossa hintaan 99 euroa!") kuin väitetysti lihavuuden ihannoimiseen. Bullshit! Kehopositiivisuudella ei ole mitään tekemistä lihavuuden ihannoimisen kanssa, mutta jos läski katsoo itseään hyväksyvästi peilistä, niin pakkohan sen niin on olla. Sitä on läskifobia.

Inhoan sanaa "voimauttava", mutta tähän se sopii. Olisin toivonut lukevani tämän 1990-luvun puolivälissä, kun aloin hiljalleen identifioitua lihavaksi. Olen ollut siinä main 11-15-vuotias. Katsoin taannoin vanhaa kuvaani vuodelta 1996, jossa olen 15-vuotias. Olen muiden ja sitten omasta mielestänikin armottoman lihava, leväperse. Olisipa se Morre saanut lukea Ratkaisuja läskeille. Kirja nimittäin ei ole hyvä pelkästään lihaville, vaan myös lihaviksi identifioituneille, lihavia kohtaaville, lihavia kommentoiville (myös somekommentit lasketaan) – ja loppujen lopuksi ihan kaikille. Pahoin pelkään, että ne, jotka tätä kirjaa eniten tarvitsisivat, eivät tätä uskalla lukea.

Usein lihavia syyllistetään nimenomaan siitä, kuinka he ovat taakaksi terveydenhuollolle. Että kuinka lihavuus on terveysriski ja plaaplaaplaa. Lihavuus ja terveysriskit eivät ole ihan niin yksiselitteinen asia, kuin moni tahtoo ymmärtää ja yksinkertaistaa. Meillä Suomessa(kin) lihavuutta suurempi kuluerä on mielenterveyden hoito. Ja yksi merkittävin syy sille on ihmisten läskifobia, rasismi, ahdasmielisyys, pätemisen tarve jne. Jos näihin asenteisiin saataisiin hoitoa, säästyisi monta euroa.

Lihavalle kerrotaan usein, että hän on lihava (No mutta ihanko totta! Hyvä kun sanoit! Enpä huomannut!). Mutta kukaan ei kysy miksi. Halutaan nähdä vain seuraus, ei syytä. Ja ei. Syy ei ole, että "syö enemmän kuin kuluttaa", vaan syy on vielä senkin takana. Se vain ei ole niin helposti esillä, vaan sitä varten pitäisi nähdä ihminen ihmisenä. Katsoa, kuulla, ymmärtää ja hyväksyä. Se on monelle vaikeaa.

Elämme vuotta 2022 ja uskallan sanoa Ratkaisuja läskeille olevan yksi tämän vuosikymmenen tärkeimmistä kirjoista.

Helmet-lukuhaasteessa 2022 sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin.
Omaheimo puhuu läskiaktivismista, ja se jos mikä on tarpeen tässä ajassa. Läskiaktivismirintamaan voi liittyä painosta huolimatta. Meillä kaikilla on oikeus kehorauhaan. Meillä on oikeus saada apua painostamme riippumatta. Meillä on oikeus näkyä ja kuulua. Meillä on oikeus olla.

Andrea Camilleri: Veden muoto (1994 / 2003)

La forma dell'acqua
Suomennos: Helinä Kangas
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 167

Taannoin heitin Instagramissa Dekkari Morrelle -kyselyn. Minähän en tunnetusti juuri dekkareja lue, mutta kai lajityypin laajassa kirjossa löytyisi edes jotain minulle sopivaa? Laitoin sitten melkoisen listan vaatimuksia ja haasteen suositella minulle vaatimusteni raameihin edes jollakin tapaa sopivia dekkareita. Ehdotuksia tulikin kivasti. Osan tyrmäsin heti jo esittelyn perusteella, osan jätin kesken, osan olen lukenut ja tähän mennessä yksi on ilahduttanut niin, että käyn myös jatko-osan kimppuun kunhan joudan. Dekkari Morrelle -kohdan löydät Insta-tililtäni kohokohdista. Ehdotuksia otetaan yhä vastaan!

Andrea Camillerin Moltalbano-dekkarit olivat yksi suositus. Googlailun perusteella tuntui ihan kokeilemisen arvoiselta vaihtoehdolta, ja plussaa olisi mahdollisuus törmätä Alfa Romeoihin. Tästä on myös tehty tv-sarja.

Aloittaminen oli helppoa, sillä ensimmäinen osa oli vain 167-sivuinen pikku kirjanen. Yhtään pidempään tätä ei olisi kyllä jaksanutkaan.

Veden muoto käsittelee maakuntasihteeriksi nimitetyn insinööri Luparellon kuolemaa, joka halutaan kiivaasti kuitata tavanomaisella sydänkohtauksella. Komisario Montalbano ei kuitenkaan selitystä (jonka ruumiinavauskin vahvistaa) niele, vaan hänellä on jokin tunne siitä, että taustalla on muutakin. Ja onhan siellä poliittista kikkailua. Tausta oli tosi monimutkainen, mistä en oikein tahtonut saada tolkkua. Häiritsi myös se, että moni asia pohjautui Montalbanon "johonkin tunteeseen". Tiedän toki, että monesti kokenut ammattilainen todella aistii jotakin, mitä ei itsekään osaa selittää. Silti siihen nojaaminen tuntui vähän laiskalta ratkaisulta.

Italialainen temperamentti tulee hyvin ilmeiseksi alusta asti. Se olikin tämän kirjan kantava voima. Toinen oli kerronnan sarkastinen tyyli, josta pidin kovasti. Sen sijaan tympi se miesdekkaristeille kovinkin tyypillinen tapa kiinnittää huomiota naisten ulkonäköön ja Veden muotokin vilisi kaunottaria, jotka olivat enemmän ja vähemmän Montalbanon perään. Toki aikalaisuus selittää jotakin, mutta kovin tunkkaiselta tuntui.

Eipä siis Montalbanokaan pääse jatkoon. Teoksen nimikin jäi vähän epäselväksi, mihin sillä oikein viitattiin tai mitä sillä haluttiin kertoa. Veden muodosta käydään yksi lyhyt ja kovin irrallisen oloinen dialogi, joka ei tuntunut kytkeytyvän tarinaan millään tavalla. Lisäksi tarinassa ei mainittu ainuttakaan Alfa Romeota, vaan lähinnä yksi Bemari. Pöhhöh.

Jyri Paretskoi: Shell's Angles (2013)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 218
Mistä minulle: kirjasto

Jyri Paretskoi on sitten Shell's Angles -avausosan jälkeen ehtinyt niittää mainetta ja suosiota nuortenkirjailijana. Etenkin pojille suunnatut teokset tuntuvat uppoavan kohdeyleisöönsä, mikä on erinomaisen hieno juttu – etenkin teini-ikäisten poikien saaminen kirjan pariin kun on melkoisen haastavaa.

Topelius-palkittu Shell's Angles avaa siis samannimisen sarjan ja on Paretskoi esikoisromaani. Se kertoo Henristä, Samusta ja Rudista, jotka perustavat mopokerhon, Shell's Anglesin. Allekirjoittanut luki pitkään kirjan nimen väärin eikä ainakaan tässä osassa Hell's Angelsitkaan tulleet poikien juttusille.

Oli miten oli, kerho perustetaan vaikka Henrillä, eli Hanella, ei ole vielä mopoakaan. Mitäpä nyt pikkuseikkoihin tarkertumaan. Lisäksi 15-vuotissynttärit ovat ihan oven takana, jolloin isän lupaama mopokin ilmestyy – joskaan ei ihan sellaisena kuin Henri oli ajatellut.

Mitään keskeistä, varsinaista juonta tässä ei oikein ole. Pojat koheltavat oikein hupaisasti. Jo alkumetreillä Henri saa tyttöystäväkseen Millan, jota on haikallut pidempäänkin. Asiat siis tapahtuvat pääosin hyvin helposti ja nopeatempoisesti. Taustalla kuitenkin virtaa tummia sävyjä perheväkivallasta alkoholismiin, rahahuolista kuolemaan. Näissä ei kuitenkaan jäädä sen kummemmin rypemään, vaan pääpointti on humoristissa tapahtumissa; on viuhahtelua, lainattuja rintaliivejä ja herneitä nenässä. Löytyypä jopa legendaarinen pullonpyöritys-pelikin, jota ainakin meikäläinen on pelannut 90-luvulla! Pelaako nuoriso sitä vielä ihan oikeasti?! Eittämättä muitakin enemmän ysärille kalskahtavia juttuja oli, kuten alla mainitsemissani bloggauksissa todetaan.

Shell's Angles ei sinänsä ollut juuri minun makuuni iskevää kirjallisuutta, mutta tämän kyllä luki ihan mielellään. Saatanpa tarttua jatko-osiinkin, kunhan tästä joudan!

Helmet-lukuhaastessa 2022 sijoitan tämän kohtaan 45: Palkittu esikoisteos

Shell's Angles muualla Blogistaniassa:
Amman lukupäiväkirja
Kirjojen keskellä
Lillin kirjataivas

Aira Savisaari: Joku siipi pitäis olla (2009)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 79
Mistä minulle: kirjasto

Kirjastossa työskentelyn yksi etu on kirjahyllyjen väleissä kiertely ja niistä milloin minkäkin kirjan nappaaminen. Teen myös kirjavinkkauksia teini-ikäisille, joten eri genretkin pitää olla edustettuna. Runot on oma heikko lenkkini, mutta jospa nyt tulisi ryhdistäydyttyä enemmän siltä saralta. Onhan tämä peräti toinen lukemani runokirja tänä vuonna!

Aira Savisaari on minulle tuntematon nimi. Wikipedia tietää hänen olevan etenkin lastenkirjailija, mutta myös nuorille suunnattuja teoksia löytyy repertuaarista. Joku siipi pitäis olla on hänen toistaiseksi ainoa runokokoelmansa. Näitä kyllä lukisi enemmänkin!

Nuorille suunnattu runoteos pitää sisällään arjen kommelluksia. Kehyksenä toimii yksi luokka, ja runon puhujina ja kokijoina on aina joku luokan oppilaista.

Koulussa
kahden jälkkärin loukussa
ruokalassa pillimehu
matikan tunnilla ei ope kehu
on tarjolla toinen jälkkärisortti
nousee keltainen kortti

mä ja kalat, samassa sopassa:
jos pysyis kidat kiinni
ei oltais liemessä

Teosta ryydittää Lottta Kaupin hilpeä ja runokokoelmaan hyvin istuva kuvitus. Kaikki runot eivät ole riimileikittelyä, vaan mukaan mahtuu myös muita ratkaisuja kirjainasettelusta ilmavaan rivitykseen.

Aivan kaikki runot eivät vakuuttaneet ja paikoin kieli tuntui pikkuisen liikaa kasari-ysäri-menolta, mutta kokonaisvaikutelma kuitenkin plussan puolella.

Joku siipi pitäis olla on helposti lähestyttävä runoteos ikään ja "runokokemukseen" katsomatta.

J. S. Meresmaa: Dodo (2020)

Kustantamo: Myllylahti
Sivumäärä: 157
Mistä minulle: kirjasto

En ole aiemmin lukenut säeromaaneja, mutta nyt tämän muodon korkattuani olen täysin myyty. Luen runoutta aivan liian vähän ja tämä tuntuu hyvältä sillalta siihen suuntaan. Toivottavasti myös monelle muulle!

Dodo on nuortenkirja, joka kertoo lukioon haluavasta Iinasta. Numeroita pitäisi korottaa, mutta poikaystävä Tuukka vie Iinan voimavaroja – ja dodo. Kaiken kukkuraksi äiti passittaa Iinan jonnekin hornantuuttiin maalle isän luo. Isän, jolle viina oli tärkeämpi kuin oma perhe. Tuukka ja dodo pitää jättää kaupunkiin, mutta onneksi hyvä ystävä Sara, joka btw sattuu olemaan Tuukan eksä, lupaa auttaa.

Tiedän, mitä ajattelette juonen kulusta nyt, mutta älkääpä hötkyilkö, vaan antakaa Meresmaan nyt kertoa ensin tarina loppuun. Tarinaa riittää vielä pari seuraavaa osaa, Khimaira odottaa jo lukuvuoroaan ja Kerberoksesta on varaus.

Kirja näyttää pieneltä, ohuelta. Siinä on tavalliseen romaaniin verrattuna vähän tekstiä. Uskallan silti väittää, että tarina on painavampi kuin moni muu tuhdimpi romaani. Pieneen tilaan saa monia suuria asioita, mutta ei ähkyä. On ystävyyttä, masennusta, symboliikkaa, sateenkaarta, seikkailua, rikkonaista perhettä, romantiikkaa, ihmisyyttä... Ja dodo.

Mä tarjoudun purkaan autosta kamat
ja isä alkaa roudata niitä leiriin metsikön poikki.
Kasaan roinaa maahan ja mietin,
että ihminen on kalju ja suojaton eläin,
kummallisella tavalla sopimaton ympäristöönsä.
Sen on ollut pakko muokata siitä itselleen sopiva,
ja samalla siitä on tullut muille sopimaton.

Tarinan dodo on tietenkin symbolinen elementti, jonka tosin voi myös tulkita spefielementiksi. Dodo on valittu hyvin ja se istuu rooliinsa täydellisesti.
Tuukka taas oli hurmaavan suloinen. Iina sinnikkään määrätietoinen. Sara juuri niin upea, millaisena hänet nähdään. Yksi Dodon parhaita puolia on se, ettei tässä ole ns. pahista. Sitä "pakollista" kiusaajaa, kusipäätä, ilkeilijää, joka lopussa sitten ehkä kokee jonkinlaisen kasvun. Kasvua tapahtuu Dodossakin, mutta ei siihen tarvita "pahista".

Monta kertaa romaanin takakannesta tai esittelystä löytää ilmauksen "väkevä kuvaus". En ole oikein onnistunut tavoittamaan, että mitä se oikein on. Nyt tiedän.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.

Dodo muualla blogistaniassa:
Kirsin kirjanurkka
Amman lukuhetki
Yöpöydän kirjat
Kirjapöllön huhuiluja
Sallan lukupäiväkirja

Kirjagrammaajasta takaisin bloggariksi

Morren maailma / Morren kirjablogi on koettanut uusia nousuja pari kertaa, mutta aina lento on päätynyt mahalaskuun. Vaan mikäpä estää yrittämästä taas uudestaan, sillä tähdet tuntuvat taas suotuisilta.

Näkymä Instagramistani

Olen Instagramissa tehnyt jonkin aikaa postauksia kirjoista. Alun perin sen piti olla matalan kynnyksen paikka sanoa nopeasti ja lyhyesti jotakin luetusta kirjasta. Se palveli hyvin aikansa, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan sanoa enemmän, rauhassa ja punnitummin. Siihen blogi on parempi ympäristö.

Pienehkön ja vaatimattoman gallupoinnin tuloksena oli odotettu vastaus siitä, ettei kirjablogeja tule enää niin luettua. Harmillista, mutta niin se elämä menee. Mutta ehkä blogit taas nousevat suosioon? Pitkäaikainen ja sinnikäästi blogannut blogikollega arveli, että hitaamman sosiaalisen median aika on taas tulossa. Ehkä! Sen verran tunnun kaipaavan sitä itsekin.

Kaipaan omaa arkistoani. Tuntuu, etten muista Instassa postaamistani kirjoista mitään, kun taas näistä muinaisistakin tunnun muistavan kaikenlaista.
Kaipaan myös kunnollisia, pitkähköjä (enemmän kuin 2000 merkkiä, mikä on Insta-postauksen yläraja) kirja-arvioita.
Kaipaan ylipäätään kirja-arvioita! Instagramissa tuntuu enemmän korostuvan kauniit kuvat kuin kirjoja koskevat tekstisisällöt. Kuinkas muuten; onhan Instagram nimenomaan visuaalisuuteen painottuva sosiaalinen media.

Mitäs meikämandoliinolle (anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta). Sitten

Sirius
Kuva: Niina Piipponen

 

edellisten kuulumisten on tapahtunut kaikenlaista:

• Asustan puolisoni kanssa nykyisin Kangasniemellä Etelä-Savossa. Lapsi salakavalasti otti ja kasvoi täysi-ikäiseksi ja asuu omillaan.
• Loitsu-collien menetimme vaikealle lonkkavialle syksyllä 2021. Samana syksynä elämään rymisteli belgianpaimenkoira Sirius, joten vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa! Velho-collie on yhä menossa mukana omalla arvokkaalla tyylillään.
• Huoleton on hevoseton. Huolettomasta en tiedä, mutta heppaa minulla ei enää ole. Hevosenomistajuus oli kuitenkin liian kokonaisvaltaista ja vei valtavasti aikaa.
• Olen jälleen Osuuskumman jäsen. Kotiin oli hyvä palata.
• Sitten edellisten kuulumisten olen julkaissut pari novellia ja toisen romaanin. Vastatuulen lohikäärme ilmestyi tänä kesänä Nysalor-kustannukselta. Tässä ostolinkki Nysalorin kauppaan. Koodilla VASTATUULEN22 kirjan saa hintaan 24 euroa, sisältäen postikulut. Tarjous voimassa vuoden loppuun.
• Minusta tuli kirjastovirkailija Kangasniemen kirjastoon. Kirjastomme tekee paljon kouluyhteistyötä ja minun vastuullani ovat ne isommat koululaiset. Nuortenkirjallisuus onkin varmasti Morren kirjablogissa jatkossa hyvin edustettuna.

Joten... Eiköhän taas koeteta tätä uudestaan. Yksi kirja odottaakin jo bloggaustaan ja pari muutakin ihan nurkan takana.

Tervetuloa uudet ja vanhat lukijat <3

Meri Valkama: Sinun, Margot (2021)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 556

(Kirja-arvio kopioitu tänne Instagram-tililtäni.)

Vetämäni lukupiirin kirjaksi valikoitui tällä kertaa kaikille yhteinen kirja, yleensä meillä on ollut jokin yhteinen teema. Toiveissa oli kotimainen, naisen kirjoittama suhteellisen uusi romaani. Päädyimme Meri Valkaman Sinun, Margot -teokseen.

Romaani kertoo Viljasta, joka lähtee selvittämään kuolleen isänsä saamia kirjeitä joltakin Margotilta. Selvitys vie Viljan 1980-luvun alun DDR:n aikaiseen Saksaan, omaan lapsuuteensa, jossa lopulta hajosi jotain muutakin kuin pelkkä Berliinin muuri.

Sinun, Margot on hieno ja rohkea romaani. Tämä sai Parnassossa naurettavan kritiikin, joka äityi suorastaan farssiksi (ks. Meri Valkaman julkinen FB-sivu sekä mm. Hesari). On näemmä vieläkin todella tulenarkaa kirjoittaa mitään vähänkään myönteistä DDR:sta.

Romaanin kirjalliset ansiot ovat kiistattomat, mutta en ihan täysin lämmennyt tälle. Ei tässä ole muuta vikaa kuin se, ettei DDR-jutut kiinnostaneet yhtään. Ihmis- ja ihmissuhdekuvaus oli kiinnostavaa ja hyvin rakennettua. Markus oli niin raivostuttava jahkaillessaan, ja samalla niin uskottavan inhimillinen. Rosan väsymys oli käsin kosketeltavaa. Luise oli jotenkin ärsyttävän omahyväinen. Mutta miljöö ja historiallinen kehys eivät vain puhutelleet.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.
Meri Valkama on tutkiva journalisti, joka on kirjoittanut mm. Helsingin Sanomiin, Imageen, Suomen Kuvalehteen ja Long Playhin.

Ragnar Jónasson: Pimeys

Dimma
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 238
Suomennos: Vilja-Tuulia Huotarinen

(Kirja-arvio kopioitu tänne Instagram-tililtäni.)

Ragnar Jónassonin Pimeys päätyi hyppysiini. Tämä suositus tuli työkaverilta alkuperäisen dekkarikyselyni sijasta. Työkaveri sanoi, että kokonaisuus ei välttämättä ole kovinkaan kummoinen, mutta loppuratkaisu on melkoisen poikkeava.

Islantiin sijoittuva tarina kertoo juuri eläkkeelle joutuvasta poliisista (huoh...) Hulda Hermansdottirista, joka viimeisenä juttunaan päätyy tutkimaan venäläisen naisen kuolemaa, joka oli vain ylimalkaisesti kuitattu itsemurhaksi.

Kerronta ei ole mässäilevää ja paljon vatuloidaan varsinaisen rikosjutun lisäksi Huldan elämää. Työkaveri oli oikeassa; kokonaisuus ei ollut kovinkaan kummoinen varsin poikkeuksellista loppuratkaisua lukuunottamatta. Kerronta oli paikoin suorastaan kömpelöä ja dialogi kankeaa. Paksuudellaan tämä dekkari ei huimaa, sivuja on 238, joten äkkiähän tämä tuli luettua.

Pimeys aloittaa lyhyen sarjan, jossa osa osalta edetään ajassa taakse päin. Minulle riitti tämä, tulipahan luettua.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä.