Thomas Harris: Uhrilampaat (1988 / 1989)

The Silence of the Lambs
Suomennos: Hanna-Liisa Timonen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 350 (pokkari)
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

10 Klassikkoa ja So American -haasteiden myötä korjasin tämänkin epäkohdan ja luin Uhrilampaat. Elokuvaa en ole uskaltanut katsoa enkä tiedä uskallanko varsinkaan nyt. Sen verran elokuvasta tiedän, että filmatisointia pidetään hyvin onnistuneena ja Anthony Hopkins Hannibal Lecterinä on aivan huippu. Huolimatta siitä, että elokuva on näkemättä, mielsin tietysti Lecterin ihan Hopkinsin näköiseksi.

Yllättävän vähän tiesin kuitenkin kirjan kulusta. Uhrilampaat on kuuluisa klassikko eikä perusidean kuulemiselta ole juuri voinut välttyä. Tarinassahan siis nuori FBI-tutkija, opiskelija vasta, pyrkii auttamaan Buffalo Billiksi nimetyn sarjamurhaajan selvittämistä. Avuksi tarvitaan erittäin tiukasti lukkojen takana olevaa Hannibal Lecteria, ihmissyönnistä tunnettua ja tuomittua murhaajapsykopaattia. Siihen päättyi minunkin ennakkotietoni aiheesta, joten jännityksessä piisasi tunnetta!

Uhrilampaat on klassikko ja syystä. Jumankekkuli! En muista kyllä vähään aikaan taas pelänneeni näin paljoa. En halunnut lukea tätä iltaisin lainkaan, sillä tätä ei uniinsa halua. Harris rakentaa ja edistää tarinaansa pirullisen hyvin. Yksityiskohtia myöten tarinaa rakennetaan huolella, mutta toisinaan yksityiskohdissa oli vähän liioitteluakin. Esimerkiksi yöperhosen lajitunnistus oli turhankin selittävää.

Päähenkilöt Clarice Starling ja vastaparinsa Hannibal Lecter ovat mielettömän hyvin rakennettuja hahmoja. Hannibal jopa tavallista syvempi hahmo ottaen huomioon genren yleisen tyylin. Thomas Harrishan on kirjoittanut Hannibal Lecteristä kolme kirjaa, joista tämä on siis keskimmäinen. Haluan ehdottomasti lukea ne kaksi muutakin, sillä Hannibal on erittäin kiehtova persoona. Hienostunut, älykäs, hyvin sivistynyt – kannibaalimurhaaja. Siinä ristiriitaa kerrakseen!

Claricekin oli hyvä ja hyvin rakennettu hahmo. Liekö ollut Tähtiportin Samantha Carterin esikuva? Mielsin heidät nimittäin niin samanlaisiksi. Uhrilampaisiinkin oli väkisin koitettu vähän hivuttaa romantiikkaa Claricen ja erään hyönteistutkijan välille. Se ei palvellut taas(kaan) mitään tarkoitusta ja tuntui vähän tympeältä.

Sivuhahmoissakin piisasi hupia. Claricen pomo Crawford oli hyvä ja uskottava henkilö, ja sai tilaa juuri sen verran kun oli tarpeenkin. Mielisairaalan johtaja Chilton oli sopivan ällöttävä ja kiero. Jame Gumb oli myös kiehtova persoona, jota olisi voinut avata lisääkin.
Jameen liittyen eräs suomennoksen yksityiskohta jäi häiritsemään. Harris on todellakin hyvin yksityiskohtainen kirjoittaja, joka nimeää tarkkaan kaiken. Jamen koirasta on käytetty 'puudeli' suomennosta, joka tarkoittaa siis villakoiraa. Puudeli on arkikielinen termi ko. rodulle ja usein nimitystä käytetään muutenkin villakoiramaisista, pienistä seurakoirista yleensäkin. Niinpä siis tarkka ja asianmukainen, alkuperäistä tyyliä noudattava suomennos olisi ollut villakoira. Tiedän. Tämä kuulostaa turhanaikaiselta nillitykseltä, mutta pisti pahasti silmään, koska nimitys sotki Harrisin tarkkaa tyyliä vastaan niin pahasti ja kyseisellä villakoiralla oli isohko rooli.

Pikkunillityksistä huolimatta Uhrilampaat on hieno kauhujännäri. Yliluonnollisuutta siinä ei ole, mutta eipä se ole tarpeenkaan. Harris onnistuu olemaan kuvottava, mutta ei mässäilevä. Harvinaista, kun kumminkin puhutaan ihmissyönnistä, nylkemisestä sun muusta ällöttävästä. Hannibal Lecterin seuraan kyllä palaan vielä. Se on vissi!

P.S. Pitäisiköhän se elokuva kumminkin uskaltaa katsoa?

Kristiina Vuori: Näkijän tytär (2012)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 569
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ihan ensin muutama sana vertailusta. Olen muutaman kerran maininnut blogissani vertauksen Kaari Utrioon. Etenkin silloin tietysti kun kyse on historiallisesta romaanista, varsinkin kotimaisesta sellaisesta.
Haluaisin nyt tässä korostaa, etten odota kenenkään olevan Utrio-kopio. Ei hemmetti! Kuka sellaista haluaisi? Minusta Kaari Utrio on vain hyvä vertailukohde – niin hyvässä kuin pahassa. Koska Utrio on tehnyt historiallisia romaaneja paljon, niin vertailtavaa riitää. Vertailu voi toki ärsyttää, mutta sitä tehdään varmasti joka genren parissa.
Odotan ja toivon ja rohkaisen kuitenkin jokaista historiallista romaanikirjailijaa olemaan kuitenkin reilusti omaääninen ja omanlaisensa.

Ja tässä Kristiina Vuoren esikoisteos Näkijän tytär onnistuu hyvin. Tarina sijoittuu 1200-luvun Hämeeseen ja kertoo äpärätyttö-Eirasta, jolla on näkemisen kyky. Kaksi miestä yrittää voittaa hänet omaksensa, ja erityisesti loppuratkaisu on omaperäinen.

Näkijän tyttäressä on historiallisena romaanina vahvuus, joka on myös toisaalta sen heikkous. Tässä on paljon, paljon tietoa. Sokea kanakin huomaa, että Vuori on tehnyt taustatyönsä huolella, laajasti ja hyvin perehtyen. Etenkin kun hän ei (ymmärtääkseni) ole historioitsija koulutukseltaan.
Näkijän tytär kärsii kuitenkin vähän infoähkystä ja tämä korostuu varsinkin lukujen alussa:

Tertian aika oli vasta ohitettu, vaikka Lauttian naisväen päivä oli jo pitkällä. Ulkona oli ollut vielä hämärää ja satoi, kun Eira oli syöksynyt keittiötuvan suojiin. Hän aloitti leivontapäivän puhaltamalla tulenkipunan eloon tuhkalla peitetystä hiilloksesta. Lauttiassa leivottiin kovaa leipää kaksi kertaa vuodenkierrossa, keväisin ja syksyisin, sekä erikseen vain isoja juhlia varten. Ja koska leipomusten piti ruokkia väki puolen vuoden ajan, luonnonkivistä muurattua neliömäistä pätsiä lämmitettiin aamusta iltaan kunnes riittävä määrä leipäsiä oli saatu pyöräytettyä.
(s. 302, uuden luvun ensimmäinen kappale)

Tätä leipomisselitystä jatkuu vielä kolmen pitkän kappaleen verran alkaen aina pätsin sijainnista päättyen leivän muotoiluun. Ihan kiinnostavaa siis sinänsä, mutta pitkässä romaanissa tällaiset alut saivat lukuvauhdin todella hyytymään.
Pulmana tietysti voi olla sekin, että moni asia (esim. kuvaukset viinin maustamisesta ja lämmittämisestä) on tuttu historiallisia romaaneja ja historiallista fantasiaakin lukeneena. Jos on vasta vähän tai ei lainkaan lukenut ko. genrejä, niin ehkä tietomäärä ei tunnu niin raskaalta?

Pidin kovasti Eiran näkijyydestä ja siitä, miten Vuori tuo sen esiin. Samoin Eiran tasapainoilu kristinuskon ja pakanuuden välillä on uskottavaa ja nostettu hyvin esiin. Romaani ei selkeästi asetu millekään puolelle tai ota kantaa asioihin, vaan valaisee molempien puolien käsityksiä ja motiiveja. Todella taitavaa ja Näkijän tyttären parasta antia.

Eira hahmona sen sijaan noin muuten ei puhutellut. Eira tuntui rasittavalta teiniltä, joka olisi useammankin kerran ansainnut selkäänsä kiukutellessaan. Tietysti on sinänsä ymmärrettävää, että sellaisissa olosuhteissa vähemmästäkin kiukuttaa (ainakin näin 2000-lukulaisen näkökulmasta), mutta vähän väsyttäväksi se niskottelu kävi. Sääliksi kävi Elof-parkaa, josta pidin taas hurjan paljon!
Pidin myös Talvikista, joka oli tarinan kiinnostavimpia hahmoja. Hänen ja aviomiehensä Maunun suhde kuvattiin jotenkin erityisen lämpimästi ja kauniisti.
Ylipäätään Näkijän tyttären sivuhenkilöt kiehtoivat enemmän.

Paikka paikoin siis tästä tulee Utrion teokset mieleen, mutta Kristiina Vuoren oma ääni erottuu kyllä – ja varsinkin loppuratkaisu! Minun piti ihan nukkua yön yli, jotta osaisin päättää pidinkö siitä vai en. Enkä vieläkään ole ihan varma, mutta kallistun vähän pitämisen puolelle...
Lisäksi minusta Vuori romantisoi aikaa aavistuksen vähemmän kuin Utrio. Tai ainakin silmiin pisti useat piereskelyt ja kainaloiden raavinnat, kaikella huumorilla toki! Se ihan oikeasti luo autenttisuuden tuntua! Älkää naurako!

Historiallisten ja spefiaalisten tarinoiden ystävien kannattaa kyllä laittaa tämä nimi muistiin. Kristiina Vuori on selvästi vahva osaaja, kritiikistäni huolimatta. Seuraavaa odotellessa...

Anja Snellman: Ivana B. (2012)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 166
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Anja Snellmanin teosta Ivana B. on käsitelty jo monissa blogeissa. Ja kuten monia muita, myös minua kiinnosti Snellmanin uutuus, jossa myös bloggaaminen ja kirjamaailma saavat oman osuutensa.

Snellmanin tyylin tuntien on turha odottaa mitään happy end -tyylistä, harmoniaan päätyvää tarinaa. Osaisin siis odottaa aika karuakin juttua ja terävää sanansäilää, ja sain todella mitä halusin. Vähän liiankin kanssa.

Kirja koostuu keski-ikäisen naiskirjailijan kirjeistä lyhytterapeutti Anna-Maija Parantaiselle. Nimettömäksi jäävää kirjailijaa ahdistaa uuden sukupolven kirjailija Ivana B. Tarinan konfliktina on näiden kahden, tahallaan kärjistetyn maailman, yhteentörmäykset.

Kirsin kirjanurkassa Ivana B. lasketaan pienoisromaaniksi ja niin minäkin lasken. Kirsin lailla pidän tätä myös välityönä, mutta en kovin onnistuneena. Päällimmäiseksi tästä jäi melko tympiintynyt tilittämisen maku. Samaistun Kirsin bloggaukseen paljon, sillä minunkin piti jatkuvasti muistuttaa itseäni ettei kirja kerro Anja Snellmanista.

Ivana B. on raskas kirja. Se on lyhyt, mutta se jatkuva vuodattaminen kävi voimille. Ja vaikka en ole Snellmanin varhaistuotantoon perehtynyt niin laajasti, niin minulle tuli mieleen sama kuin Sallan lukupäiväkirjassa; nuoruudenmuistelmat ja nostalgiat on jo Snellmanilta nähty. Ei jaksa enää.

Snellman kuitenkin osoittaa, ettei sanasäilä ole tylsistynyt. Terässä se on, ja viiltävässä sellaisessa. Snellmanilta tietää odottaakin hyvää ja terävää kieltä, mutta aina se onnistuu yllättämään kuinka taitava hän siinä onkaan. Vaikka siis Ivana B. ei ollutkaan minun kirjani tarinallisesti, en voi olla ihailematta kielenkäyttöä.

Ivana B. listaa blogissaan kirjailijan ammatin varjopuolia – niin, sen lisäksi että pitäisi tavata minun kaltaisiani sivistyssanoja suoltavia tyylitajuttomia umpisuolia.
Varjopuolia on se että pitäisi ilmeisesti, ehkä, kahlata läpi muutama kirja. Lohdun sanat hän keksii itsekin: googlaamalla ja wikipedikoimalla löytää kyllä tiivistelmiä ja referaatteja ihan kaikesta, niin että voi sopivissa tilanteissa vilautella aivopoimuosastoakin.
(s. 34)

Teoksen ansiot ovatkin sanansäilä ja sen tuoma viesti kirjailijuudesta ja mediasta. Kärjistäminen näkyy tässä tahallisena, yliampuvana, jotta viesti menee varmasti perille. Tulkitsin niin, että kumpikaan ääripää ei ole hyvä. Ei vanhoihin kuvioihin jämähtäminen, mutta ei kaiken hyväksitodetun hylkääminenkään. Sopiva välimaasto kulkenee jossakin minä-kertojan ja Ivana B.:n välillä. Lienee jokaisen oma asia, missä kokee oman olonsa mukavammaksi.

Ansioistaan huolimatta en kuitenkaan vakuuttunut. Välityömäisyys, julistavuus ja näin iso kärjistäminen eivät oikein kohdallani nyt toimineet. Loppuratkaisu tuntui turhan yliampuvalta sekin, vaikka se yllättikin. Hmph! Ehkä jotakin parempaa on luvassa jatkossa?

Kannattaa kurkata vielä Liisan Luetut, lukemattomat -blogiin. Liisa kiinnitti huomiotaan kytköksiin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teokseen. En ole sitä lukenut, mutta sehän kuuluu  So American -haasteeseeni! Liisan blogissa on myös lisää linkkejä muihin Ivana B.:n arvioihin.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 320
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Risto Isomäen tuotantoon on pitänyt perehtyä jo pitkään, mutta aina se on jäänyt. Nyt sitten Kuusi kovaa kotimaista -haasteessani otin itseäni niskasta kiinni. Sarasvatin hiekkaa luettakoon nyt.

Tämän teoksen luokittelu on vähän hankalaa. Takakannessa puhutaan ekologisesta jännitysromaanista, mutta olen kuullut tätä tituleerattavan scifiksikin. Ekologinen jännitysromaani/trilleri on kyllä aika hyvä kuvaus.

Grönlannin mannerjäätiköllä tapahtuu kummia ja samaan aikaan Intiassa Amrita ja Sergei tutkivat meren pohjassa olevaa rauniokaupunkia. Kuvioihin mahtuu vielä suomalainen Kari Alanen, jonka keksinnölle tuleekin äkkiä kysyntää.
Pienet purot muuttuvat suureksi, kohisevaksi virraksi hyvinkin nopeasti ja tarvitaan nopeita poliittisia päätöksiä. Vaan riittävätkö nekään?

Ihan ensin tästä tuli mieleen Clive Cusslerin Dirk Pitt -jutut, johtuen varmaankin keskeisestä meriteemasta. Mutta oli näillä muutakin yhteistä. Poliittiset kiemurat, historiakytkös ja vaivaannuttava romanssi. Onko näihin jännityskirjoihin pakko tunkea romantiikkaa? Se kun tosiaan lähinnä vaivaannutti ja tuntui tyystin ylimääräiseltä eikä oikein palvellut mitään tarkoitusta.

Cusslerilla ja Isomäellä on kumminkin yksi iso ero – Isomäen hyväksi. Se on asiantuntevuus. Isomäki tietää mistä puhuu. Tunnustan, että odotin kirjan olevan vähän saarnaava ja opettavainen, mutta Sarasvatin hiekkaa ei sortunut sellaiseen. Ei sen tarvinnut, sillä se on vaikuttava ihan sellaisenaan.
Puhutaan ilmastonmuutoksista, tsunameiden synnystä, ydinvoimaloista... Välillä tekniset pätkät uuvuttivat, mutta minä olenkin vähän yliherkkä humanisti sellaiselle.

Sarasvatin hiekkaa pitää jännityksessä loppuun saakka. Mietin usein kesken lukuprosessin kirjan saamaa pisteytystä. Sarasvatin hiekkaa oli pitkään noin kolmen pisteen kirja, mutta loppuratkaisu oli niin järisyttävä, sykähdyttävä, tehokas ja odottamaton, että pelkästään se lisäsi yhden pisteen. Yksi hienommista lukemistani loppuratkaisuista tässä genressä.

Lopussa on vielä Isomäen selvitys siitä mikä kaikki on totta ja mikä sepitettä. Tapaninpäivän tsunami vaikutti kirjan syntyyn ratkaisevasti ja vahvisti sen sanomaa. Loppukaneetissakaan Isomäki ei sorru minkäänlaiseen saarnaamiseen tai moralisointiin. Ei edelleenkään tarvitse, sillä asia itsellään on esitetty niin vahvasti.

Aion ehdottomasti lukea Isomäen kirjoja lisääkin kunhan ehdin. Hyllystä löytyy valmiiksi Jumalan pikkusormi. Vaikka ekologinen jännitysromaani ei ole sitä ominta genreäni, oli Isomäen tarinankuljetus sen verran vakuuttavaa, että sen parissa viihtyi hyvin.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad 1. ja 2. (2000 ja 2003)

Blacksad 1: Kissa varjoisilta kujila / Quelque part entre les ombres
Suomennos: Kirsi Kinnunen
Kustantamo: Arktinen Banaani
Sivumäärä: 48
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Sarjakuvamaailmaan tutustumiseni jatkuu. Olen aika orpona ajoittain tuolla kirjaston sarjishyllyjen luona. Siellä sitä saa tuta, mitä on olla täysin ulkona jostakin genrestä. Niinpä siinä vaiheessa sitä on täysin kiinnostavien kansikuvien varassa.

Blacksad houkutti ennen kaikkea eläinmaailmallaan ja pikkutarkalla, synkkäsävyisellä piirrostyylillään. Takakansi kertoi, että tarina kertoo yksityisetsivä John Blacksadista ja 1940-luvun Amerikasta. Hmm... Ei kovin kiinnostavaa, mutta silti valitsin molemmat ensimmäiset osat mukaani, kun kerran siinä hyllyllä olivat tyrkyllä.

Kissa varjoisilta kujilta siis esittelee John Blacksadin. Hän kertoo tarinaansa minä-muodossa ja epäilyksistäni huolimatta se toimi sarjakuvamoodissa oikein hyvin! Blacksad edustaa ns. kovaksi keitettyä dekkaria. Tupakkaa kuluu paljon, tarina on hyvin pessimistisävyinen vaikka paha saakin palkkansa.

Blacksad selvittelee viehättävän näyttelijättären murhaa. Tehtävä on haastava erityisesti siksikin, että näyttelijättärellä ja Blacksadilla on yhteinen menneisyys.
Tarina on hiukan kliseemäinen, mutta viihdyin sen parissa oikein hyvin.

Blacksad 2: Valkoinen valtakunta / Arctic-nation
Suomennos: Kirsi Kinnunen
Kustantamo: Arktinen Banaani
Sivumäärä: 56
Pisteet: 3/5

Esittelen tässä samassa postauksessa nämä molemmat ensimmäiset osat. Blacksad-sarjakuvia on ilmestynyt jo neljä ja palaan seuraaviin osiin sitten kunhan saan ne käsiini.

Valkoinen valtakunta esittelee uuden tapauksen. John Blacksadia ei enää juuri esitellä, vaan lukijan oletetaan jo tietävän hänen tyylinsä ja taustansa. Sen nyt arvaa joka tapauksessa muutamasta ensimmäisestä sivusta, joten sinällään osien lukeminen järjestyksessä ei ole välttämättömyys. Jokainen albumi tuntuu kertovan kuitenkin oman tarinansa.

Toisessa Blacksad-kirjassa pureudutaan jo vakavampiin ongelmiin ja sävy on tiukan yhteiskuntakriittinen. Tiukka kissaetsivämme selvittelee tällä kertaa lapsen sieppausta hyisessä talvisäässä. Valkoinen valtakunta nimenä viittaa lumen lisäksi myös turkin väriin, joka tietysti allegorisoi rasismin kanssa. Vastassa on järjestö, joka logoaan ja toiminta tapojaan myöten viittaa Ku Klux Klaniin. Sotilaalliset asut tuovat taas mieleen SS-joukot.

Herkullisista lähtökohdistaan huolimatta pidin tätä osaa hiukan pitkäpiimäisempänä ja tarkoitushakuisen monimutkaisenakin. Ikään kuin olisi koitettu haukata liian iso pala kakkua kerrallaan. Valkoinen valtakunta ei kuitenkaan ollut huono, mutta jäi hiukan ensimmäisen osan varjoon.

Blacksad-sarjakuvissa minua viehättää erityisesti piirrostyyli, mutta eläinhahmojen oivaltava käyttö yllätti iloisesti. Sarjassa ei näy ihmishahmoja lainkaan, vaan pelkästään eläimiä aina lemmikeistä villieläimiin. He käyttäytyvät ja pukeutuvat kuin ihmiset ja kaikki kulkevat kahdella jalalla. Ajetaan autoa, polkupyörää, harrastetaan seksiä, syödään ihmisille sopivia ruokia ja tupakoidaan jne.

Eläinpiirteitä hyödynnetään kuitenkin hyvin. Kettu on ovela, lisko on luihu, rotta on arvaamaton ja härkä on oivallinen henkivartija. Blacksad itse on todellinen kujakissa ja eläinpiirteistä myös vitsaillaan.

Blacksad-sarjakuvat olivat oikein miellyttävä tuttavuus. Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, tämä(kään) ei ole mikään lapsille sopiva sarjakuvakirja, mutta ikäsuosituksia on vaikea antaa. 8-vuotiaalleni en näitä tarjonnut.
Noin muuten suosittelen näitä erityisesti dekkarien, eläinten ja kovanaamojen ystäville.

Merja Leppälahti: Vahvaa väkeä – kotimaisia uskomus- ja fantasiaolentoja (2012)

Kustantamo: Finn Lectura
Sivumäärä: 151 + liitteet
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Vahvaa väkeä on yllättävän pieni tietoteos. Melkeinpä vain ohkainen vihkonen. Mutta se on pienestä koostaan huolimatta tiukasti aiheessaan pysyvää asiaa.
Tämäkin päätyi lukemistooni sekä aihepiirin kiinnostuksen vuoksi että myös vähän graduani silmällä pitäen.

Roimasti pisteitä tämä saa ehdottomasta selkeydestään. Tämä ei ole tieteellisillä termeillä briljeeraava kirja, mutta ei toisaalta myöskään turhaa rautalankaa vääntävä teos.
Teos alkaa johdannolla ja perustieto-osuudella kansanperinteestä ja fantasiasta. Sen jälkeen teos jakaantuu kuuteen lukuun:
I Monenlaisia haltioita
II Jättiläisiä, peikkoja ja maahisia
III Eläviä kuolleita
IV Piru ja kuolema
V Ihmissusia ja muita muodonmuutoksia
VI Lohikäärme

Näiden jälkeen on asianmukaiset viitteet ja lähdeluettelo. Aiheesta vielä syvemmin kiinnostuneelle lähdeluettelo on varsinainen aarreaitta!

Lukujen rakenne toistuu aina samanlaisena; ensin yleisesittelyä kyseisestä olennosta/olennoista, sitten lajikohtaisempi esittely, sitten kytkökset kotimaiseen kansanperinteeseen ja lopuksi kytkökset laajemmin populaarikulttuuriin. Pidin tästä tyylistä todella paljon. Haluamansa tiedon löytää nopsasti eikä sitä varten tarvitse lukea koko teosta, vaikkei tässä kauaa nokka tuhissutkaan.

Ainoa kritiikin aihe on esiteltävien teosten tarpeettoman laajat juonipaljastukset. Ymmärrän, että teoksia täytyy jonkun verran avata, jotta asiayhteys tulee selväksi, mutta mm. Kallaksen Sudenmorsian, Lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantytär ja Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi selvitetään lukijalle ihan loppuratkaisuja myöten, vaikka se ei olisi ollut mitenkään tarpeen. Hyvin ärsyttävää. Toivon unohtavani mitä Haltiamaan kuninkaantyttärestä sanottiin...

Tästä huolimatta suosittelen tätä yliluonnollisista olennoista kiinnostuneille. Aihepiirin esittely on minusta niin selkeää, että tämä tämä sopii myös 10+ vuotiaille lapsille ja nuorillekin ensimmäiseksi tietoteokseksi aiheesta. Kirjaa on höystetty hienoilla kuvilla, jotka ovat Päivi Toikan käsialaa.

Martti Haavio: Suomalainen mytologia (1967)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 488 + lähdeluettelot
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Martti Haavion Suomalainen mytologia on yksi harvoista suomalaista muinaisuskoa käsittelevä tieteellinen julkaisu. Jo siksi se on arvokas lajissaan eikä tietysti parane unohtaa Haavion asemaa ylipäätään suomalaisen mytologian ja kansanrunouden tutkijana.

Lainasin tämän kirjastosta ihan vain oman mielenkiinnon vuoksi. En siis tenttimistä tai muuta sellaista tarkoitusta varten. Aihepiiri kiinnostaa tavattomasti, vaikka luinkin folkloristiikkaa aikanaan vain perusopintojen verran.

Suomalainen mytologia on julkaistu 1967 ja on siten selvästi aikansa lapsi. Nykyisin (suomalaisten) tieteellisten julkaisujen sävy on paljon objektiivisempi ja tutkijat paljon häivyttävät itseään ja omia mielipiteitään taka-alalle. Näin siis ainakin minun kokemukseni mukaan. Tässä teoksessa Haavio tuo paljon omia mielipiteitään esiin ja surutta lyttää muita. Kovaa kohtelua saa esimerkiksi Christfried Ganander teoksestaan Mythologia Fennica, joka on julkaistu vuonna 1789. Haavio ei tunnu ottavan tätä ajankohtaa ja sen aikaisia rajoitteita ja menetelmiä huomioon lainkaan, vaan käsittelee Gananderin teosta kuin se olisi julkaistu yhtä lailla 1960-luvulla.

Harmikseni erittäin iso osa Suomalaisesta mytologiasta keskittyy sanojen etymologiaan. Se on sinänsä kiinnostavaa ja paikoin tarpeellistakin, mutta olisin halunnut tietää enemmän erilaisia loitsuja, tapakulttuuria, esimerkiksi vertailuja eri alueilta... Lappi saa tässä erityishuomiota, mutta muutoin esimerkiksi itäisen ja läntisen Suomen vertailu jää varsin vähälle ottaen huomioon, että eroavaisuuksia on paljon.
Tunnustan kuitenkin myös oman vaajavaisen perehtyneisyyteni tieteen historiaan tältä osin. En tiedä onko Haaviolla ollut edes mahdollista saada sellaista tietoa mitä minä olisin kaivannut. En tiedä onko sellaista tietoa löydetty vieläkään.

Ensimmäinen kappale karhunpalvonnasta vastasi oikein hyvin sitä, mitä teokselta hain. Kyseisessä luvussa kuvataan karhunpeijasten tapoja, niiden taustoja, miksi karhu on tärkeä eläin suomalaisessa mytologiassa, mitä luille tehtiin ja miksi jne.
Muu osa teoksesta lähti sinne etymologian suuntaan. Lisäksi Haavio vertaa paljon suomalaisen muinaisuskon jumalia myös aasialaisiin jumaliin, intiaanien tapoihin ym. Ihan kiinnostavaa, mutta vähempikin taustoitus olisi meikäläiseen makuun riittänyt ja paikoin tuntui jopa siltä, että teoksen pointtina onkin käsitellä jumaluuksien etymologiaa eikä suomalaista muinaisuskoa.

Kritiikistäni huolimatta teos kuitenkin on ihan must-lukemistoa aihepiiristä kiinnostuneille.

Sofi Oksanen: Baby Jane (2005)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 231
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Tästä tulikin nyt vähän Sofi-viikonloppu, mutta käyhän se näinkin. Baby Janen luin kyllä muutamia päiviä sitten jo, mutta vasta nyt ehdin siitä bloggaamaan. Kirja on myös yksi Kuusi kovaa kotimaista -haastettani.

Nyt on sitten tätä uusinta vailla kaikki Oksasen kaunokirjalliset teokset luettu. Rehellisesti sanoen Puhdistus on näistä paras, Baby Jane jäi hyvin keskinkertaiseksi.

Baby Jane kertoo kahden naisen suhteesta. Nimettömäksi jäävän kertojan ja erittäin pahasta paniikkihäiriöstä kärsivän Pikin suhde tuskallinen. Kertoja käy aina Pikin luona, Piki juo silloin aina, mutta Piki on Helsingin coolein lepakko, jota kaikki rakastavat.
Hiljalleen kertojalle valkenee se seikka, että Piki ei käy esimerkiksi kaupassa, vaan sen hoitaa hänen lähellä asuva exänsä Bossa. Kertojaa alkaa ahdistaa Pikin juominen ja toteutumattomat lupaukset, kuten Linnanmäen reissu. Rahaa kaksikko ansaitsee myymällä käytettyjä alushousuja ja muita vastaavia fetissivälineitä.

Minua jäi ensin häiritsemään kirjan nimi. Kirjassa vilahtaa kerran elokuva What Ever Happened To Baby Jane, ja jotenkin kirjan nimi kai liittyy siihen. Googlailu auttoi ja näin varmaan onkin. Kuten Puhdistus -elokuvasta postatessani sanoin, en ole elokuvaihminen, joten tämäkin suuruus on mennyt minulta täysin ohi ja näin ollen kirjan nimi jäi tyhjäksi.

Baby Jane ei ollut huono teos, mutta ei siinä ollut mitään erityisiä ansioitakaan. Oksanen kuvaa Pikin ja kertojan suhdetta ja sen romuttumista ihan hyvin, mutta tarina ei onnistunut säväyttämään erityisemmin. Suhteen molemmat osapuolet ovat jonkin sortin mielenterveysongelmaisia, mutta olisin kaivannut syvempää selitystä ja taustoittamista. Nyt sitä ei ollut ja näin myötätunto ja eläytyminen jäivät syntymättä. Välillä suorastaan tuntui siltä, että voisi todella sanoa sen mitään-ymmärtämättömän-ja-tunteettoman -sanan; ryhdistäydy!
Tiedän, että masentunut ei voi noin vain ryhdistäytyä ja mennä töihin. Tarkoitan tällä nyt vain sitä tunnetasoa, mikä jäi kirjan henkilöitä kohtan.

Kirjan keskeisiä teemoja ovat yhteiskunnan suhtautuminen mielenterveysongelmaisiin, lesboseksuaalisuus ja vankeus. Näistä onnistunein minusta on vankeuden teema, joka saa monta ulottuvuutta. Vankila on niin koti, ihan ehta vankila kuin ihmissuhteetkin. Kirjan kansi (Elina Warstan käsialaa) kuvastaa tätä myös hyvin.

Eipä tästä sen kummempia. Tulipahan luettua. Jos ylläolevat teemat kiinnostavat, niin on tämä ihan lukemisen arvoinen teos. Jos ei, niin ei menetä mitään, vaikka tämä väliin jäisikin.

Puhdistus -elokuva (2012)

Käyn harvoin elokuvissa ja vielä harvemmin näen jonkun elokuvan näin tuoreeltaan. En ole oikein elokuvaihmisiä kotioloissaan, mutta aina silloin tällöin jotain tulee katsottua.

Olen lukenut Puhdistuksen vuonna 2008, enkä ehtinyt lukea sitä nyt uudestaan vaikka teos on ehdottomasti usean lukukerran arvoinen. Näin ollen siis yksityiskohdat ovat unohtuneet vaikka tarina itsessään on jäänyt hyvin mieleen. Puhdistus on voimakas, hieno teos.

Puhdistus -elokuvan ohjaaja on erityisesti musiikkivideoiden saralla kunnostautunut Antti Jokinen. Tämä näkyy elokuvassakin, sillä musiikin ja musiikkivideomaisen kuvatekniikan hyödyntäminen on runsasta, tehokasta ja selvästi ammattitaitoista.
Silmään pisti (ja ajatelkaa, en todella ymmärrä kuvaustekniikoista mitään!) ajoittainen kalansilmäobjektiivin käyttö, jonka pointtia en tajunnut. Se vaikutti suorastaan turhanaikaiselta kikkailulta. Elokuvaseurani ei kyllä kiinnittänyt huomiotaan tähän.

Elokuvassa Zaran tarina vielä vähäisemmälle osuudelle kuin kirjassa. Tämä ei yllättänyt eikä haitannut. Kirjaa muuntaessa elokuvaksi on aina kumminkin jätettävä jotakin pois. Puhdistus -elokuva keskittyy ennen kaikkea Aliide Truun hahmoon.

Liisi Tandefelt (vanha Aliide) ja Laura Birn (nuori Aliide) tekevät molemmat upeat roolityöt ja sopivat rooleihinsa kuin nakutetut. Muut jättivät enemmän tai vähemmän kylmäksi. Jopa Tommi Korpela, jota pidän hyvin taitavana näyttelijänä, ei ollut kovin häävi. Kristjan Sarv, joka näytteli Pasaa, oli sieltä paremmasta päästä, samoin Krista Kosonen Ingelinä.

Oli hyvä sulatella elokuvakokemusta yön yli. Puhdistus ei ole mikään hyvän mielen kirja, mutta ei varsinkaan mikään hyvän mielen elokuva! Se noudattaa kirjaa varsin uskollisesti, mutta en muista, oliko kirjassa Aliiden osalta niin dramaattinen loppuratkaisu.
Jäin vain pohtimaan sitä, että oliko elokuvassa ihan oikeasti pakko mässäillä väkivallalla niin paljon? Eikö asia olisi tullut vähän vähemmälläkin verellä selväksi? En tarkoita, että asiaa pitäisi mitenkään siloitella. Virolaisten kohtelu ei taatusti ollut maailman helläkätisintä eikä Zarankaan kohtalo mikään hellyyden huippu ole. Mutta pitääkö kaikki näyttää? Puhdistus kirjana ei mässäillyt väkivallalla, mutta minusta elokuva nyt mässäili.
Tai sitten olen vain tottumaton herkkis.

En ole aivan varma pidinkö elokuvasta vai en. Olen kuitenkin iloinen, että kävin sen katsomassa.

Deborah Harkness: Lumottu (2011 / 2012)

A Discovery of Witches
Suomennos: Helene Bützow
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 642
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tämä on romanttinen. Tämä on paikoin imelä. Tämä on varsinkin aluksi hidastempoinen. Tässäkin on vampyyreja, noitia ja demoneita. Mutta silti ihastuin tähän melko lailla!

Deborah Harknessin Lumottu on avausosa All Souls -trilogiasta. Luulisi, että sitä on jo kurkkuaan myöten täynnä paranormaalia romantiikkaa, mutta Harknessilla on oma etunsa. Tämä ei ole teiniromantiikkaa vaan selkeästi aikuisemmille suunnattu ja se, jos mikä, on nyt tervetullutta.

Tarina kertoo Diana Bishopista, kuuluisan noitasuvun viimeisestä jälkeläisestä. Diana on noin 30 vuotias nuori historian tohtori. Väikkärinsä tehnyt, kunnianhimoinen tutkija. Sinkku, mutta ei mitenkään vanhapiikahenkinen sievistelijä, jos kohta ei mikään miestennielijäkään. Melko tavallisen oloinen tallukka – paitsi että hän on voimakas noita.
Tutkiessaan tieteen historiaa, hän törmää outoon kirjaan. Ja siitäkös rytinä alkaa, sillä kirjasta ovat kiinnostuneet myös muut noidat, vampyyrit ja demonitkin.
Tutkimustensa ohella hän törmää professori Matthew Clairmontiin, jonka alaa on genetiikka. Hän on 1500-vuotias vampyyri (ihmisiässä 37 vuotias) ja tietysti sietämättömän komea. Voinette arvata, miten tässä käy...

Lumottu lähtee käyntiin ensin reippaasti, mutta sitten tahti hidastuu. On illallisia, juodaan paljon viiniä (tämän kirjan kanssa suosittelen erityisesti hyvää punaviiniä!) ja keskustellaan. Vastoin tyypillistä minua, minä nautin siitä hitaasta vatuloinnista! Se oli suorastaan kuin pitkää esileikkiä, joka kuitenkin yllyttää jatkamaan. Voi olla, että olin muutenkin vain hiton ihastunut Matthewiin (Ei sanaakaan Ericille! Shh!) ja siihen, että tässä keskusteliin ihan järkeviä juttuja historiantutkimuksesta, perinnöllisyydestä, darwinismista, vampyyrien olemuksesta... Rohkenen väittää Lumottua jopa älylliseksi romaaniksi genrensä parissa.

Huumoriakin tässä on mukavasti, vaikka ei tämä sellainen huumorikirja ole kuin True Blood -kirjat tuppaavat olemaan.

"Kun vampyyrit pariutuvat", minä aloitin kun puhekykyni palasi, "ajatellaanko naaraan tottelevan urosta niin kuin muukin lauma?"
"Valitettavasti kyllä", Matthew sanoi käsiinsä katsoen.
"Vai niin." Katsoin Matthewin tummaa, painunutta päätä silmät viiruina. "Mitä minä hyödyn tästä järjestelystä?"
"Rakkautta, kunnioitusta, suojaa ja hoivaa", Matthew vastasi ja uskaltautui viimeinkin katsomaan minuun.
"Kuulostaa huolestuttavan paljon samalta kuin keskiaikainen vihkikaava."
"Se osa liturgiasta on vampyyrin kirjoittama. Mutta en aio pakottaa sinua palvelemaan minua", Matthew vakuutti naama peruslukemilla. "Se kohta otettiin mukaan vain ihmisten iloksi."
"Tai siis miesten iloksi. Tuskinpa se naisia ilahdutti."
"Todennäköisesti ei", Matthew vastasi ja yritti hymyillä vinosti.
(s. 397)

Tämä olisi ollut mittapuullani viiden pisteen romaani, jos tässä ei olisi ollut paikoin liikaakin imelyyttä ja hienoisen yliammuttua jaloutta ("Olen valmis kuolemaan puolestasi!!" -tyyli), sekä muutamia logiikkakömmähdyksiä. Esimerkiksi yhdessä kohtauksessa Matthew on huolissaan, kun Dianan asuntoon on murtauduttu. Hän pelkää, että nämä yliluonnolliset murtautujat eivät ole niinkään materian perään, vaan haluavat Dianan hiuksia ja kynsiä voidakseen tutkia hänen dna:taan. Diana sitten helpottaa Matthewin huolta kertomalla, että hän putsaa joka aamu hiusharjansa vessanpönttöön ja pitää tarkan huolen siitä, että kynsienleikkuun jätökset tulevat siivotuksi. Tämä huojentaa molempia ja kaikki on ok.
Eh... En tiedä olenko tavallista sotkuisempi ihminen, mutta hiuksiani löytyy taatusti esim. vuodevaatteistani, suihkukaivosta, sohvalta... Enkä putsaa niitä kaikkia joka aamu!

Pidin erityisesti Matthewin ja Dianan suhteen rakentumisesta. Tottakai se oli hullaantumista molemmin puolin, mutta ei ihan päätäpahkaista sekoilua. Tässä oli sekä sukupuoliroolikliseitä, kuten odottaa sopiikin 1500-vuotiaalta vampyyrilta, mutta myös kliseiden ravistelua, kuten odottaa sopii 2000-luvun tiedenaiselta. Tältä kantilta katsoen molemmat henkilöhahmot olivat hyvin uskottavia rooleissaan.
Sitä paitsi Matthew Clairmont nyt on vaan minuun vetoava vampyyri. Hän on mahtipontinen, hiukan macho, hienostunut ranskalainen, asuu keskiaikaisessa linnassa kera täydellisen kirjaston, pitkä, komea, lihaksikas, ironinen, sanavalmis, raivostuttavan vanhanaikainen, ylisuojeleva ja silti todennäköisesti tossun alle jäävä. Oikein ihastuttava täydennys vampyyripäiväuniini ja nyt trioni on aika mukava; Lestat de Lioncourt, Eric Northman ja nyt Matthew Clairmont. Kiitos nam!

Toivon hartaasti, ettei sarjan suomentamista jätetä kesken. Tämä nimittäin jäi sellaiseen kohtaan, että odottavan aika käy kyllä pitkäksi. Lisäksi pidin suomennosta hyvin sujuvana ja kauniina. Osa siitä tietysti kumpuaa varmasti Harknessinkin hyvästä kielestä, mutta en halua vähätellä suomentajankaan osuutta.

Suosittelen tätä erityisen lämpimästi aikuisille paranormaalin romantiikan ystäville, sekä myös historian, tieteen ja hyvän viinin ystäville.
Kannattaa lukea myös nämä arviot:
Luettuja maailmoja
Le Masque Rouge

All Souls -trilogia:
1. Lumottu
2. suomentamaton (Shadow of Night)
3. ???

Yksinkertaisesti sanottuna: mauton

Ei, en puhu nyt kissattomuudesta. Puhun uudesta lastenkirjasta. Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus on Helena Sinervon lastenkirjaksi luokiteltu teos. Luimme sitä yhdessä 8-vuotiaan kanssa, kunnes sivulla 52 lapsi pyysi itku kurkussa, että voisimmeko lukea jotain muuta. Tällaista ei ole ennen tapahtunut (viimeksi lastenkirja keskeytettiin minun aloitteestani).
Kyseessä on arvostelukappale, joka lähetettiin pyytämättäni (pyydetyt luen aina loppuun).

Itku tosin taisi johtua siitä, että lapsi poti huonoa omatuntoa kirjan keskeyttämisestä. Kävimmekin aiheesta keskustelua ja tähdensin, että kyllä kirjan saa keskeyttää. Joskus kirja tunnukaan hyvältä, joskus on vain väärä aika jollekin kirjalle ja se onkin myöhemmin hyvä kirja. Huonojen kirjojen kanssa ei tarvitse tuhlata aikaansa, kun maailma on täynnä hyviäkin.

Mikä tässä sitten mätti? Lapseni ei oikein osannut pukea sitä sanoiksi, mutta selvästi kirja oli jollakin tapaa ahdistava. "Jotenkin se ei tuntunut kivalta" oli täsmällisin ilmaisu, minkä hän osasi sanoa. Eipä tietysti niin pieneltä voikaan odottaa kovin yksityiskohtaista kirja-analyysia, joten joudutte tyytymään minun näkökulmaani.

En pitänyt nimittäin kirjasta itsekään yhtään. Pyrin visusti varomaan tuomasta ilmi omaa kantaani, sillä en halua omien mielipiteideni vaikuttavan lapsen mielipiteisiin (siinä määrin kun se nyt on mahdollista). Eikä kirjamakumme olekaan aina yhteneväinen ja hyvä niin.

Ennen kaikkea Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus oli mauton. Se oli täynnä kieltä, mikä mielestäni ei sovi lastenkirjoihin pätkääkään.

Minä olen siis Kauhalanian Prinssi Kaarle, hän ajattelee, en mikään uusköyhään tyttöön osunut vahingonlaukaus itäisistä lähiöistä, niin kuin Jakke aina vihjailee.
(s. 25)

Arvatkaapa, oliko kiva selittää lapselle mitä vahingonlaukaus tarkoittaa? Hän nimittäin ihmetteli, että miten tytön ampuminen nyt liittyi asiaan, kun Prinssi Ahavan syntyperä paljastui.

Ei sillä, että vahinkoraskauden selittäminen olisi nyt niin tavattoman kamalaa, mutta en nyt tiedä onko 'vahinkolaukaus' se sana, jota haluaisin 8-vuotiaan lapsen oppivan käyttämään kyseisestä asiasta.

Ehkä tässä tavoiteltiin huumoria myös aikuiseen makuun, mutta ainakin minun kohdallani se meni huti ja pahasti.

Kirjassa oli kuitenkin tuohon sivulle 52 mennessä paljon muutakin, mistä en pitänyt. Paljon politiikkaa ja yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Puhutaan myös terveyspalveluiden alasajosta ja rahojen syytämisestä aseisiin, käytetään sellaisia sanoja kuin 'kansallismielinen' ja 'ydinosaaminen'.

Minulle tuli monesti mieleen, että onkohan tämä sittenkin ikään kuin satiirinen satu aikuisille. Ettei tämän ole tarkoituskaan olla lasten kirja? En tiedä.

Kannattaa lukea myös Koko lailla kirjallisesti ja Lukuisa blogien jutut. Niissä ihmetellään myös tämän kielenkäyttöä.

Meillä kirja jäi lapsen osalta kesken, mutta en itsekään halunnut kahlata kirjaa loppuun. Tympi jo ihan tarpeeksi tuohon mennessä.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (1936 / 1937)

Gone with the Wind
Suomennos: Maijaliisa Auterinen
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 514 + 541
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

En ole aivan varma, monesko lukukerta tämä oli... Neljäs tai viides. Olen elokuvan nähnyt ensimmäisen kerran 9-vuotiaana ja sen jälkeen varmasti lähemmäs 20 kertaa. Tuulen viemää on siis minulle hyvin rakas niin kirjana kuin elokuvanakin. Minusta tuntuu, että löydän siitä jokaisella lukukerralla jotakin uutta, oivallan jotakin tai kiinnitän huomiotani johonkin uuteen. Olen varma, että tulen lukemaan tämän vielä uudestaan ja uudestaan.
Tässä huomautettakoon, että viis veisaan juonipaljastuksista. Tämä on sen luokan klassikko, että moni varmasti tietää noin suunnilleen tapahtuman kulun vaikka ei olisi lukenut kirjaa / katsonut elokuvaa.

Muistan lapsena ihastuneeni tavattomasti Ashley Wilkesiin. En tajunnut lainkaan, mitä ihmettä Scarlett näki Rhettissä ja muut avioliitothan olivat vain pakonomaisia ratkaisuja. Lisäksi olin hyvin loukkaantunut Ashleylle, joka meni naimisiin Melanien kanssa. Sen nyhverön! Eijeijei... Miksi Ashley oli niin tollo, ettei tajunnut naida Scarlettia?

Tämän ymmärtämiseen on kulunut vuosia ja joka lukukerralla ymmärrän sen aina vain paremmin. Elokuvaversio ei tuo tätä niin hyvin esille vaikka se hieno filmatisointi onkin. Kirjan syvyys tämänkin asian suhteen jaksaa aina yllättää. Moni kirjaa lukematon pitää Tuulen viemää vain viihteellisenä ja helppona rakkaustarinana, mutta jo pelkkä rakkaustarina on kaikkea muuta kuin helppo ja kevyt.

Kirja on paksu. Minulla se on kahtena niteenä vuodelta 1970. Sen lukeminen kesti kauan kahdesta syystä: halusin nautiskella ja en halunnut, että tarina päättyy.
Nautin suunnattomasti monipuolisesta henkilögalleriasta. Tämän lukukerran oivalluksiin kuului Melanien ymmärtäminen yhä syvemmin. Melanie on ollut pitkään inhokkini, koska hän on niin riivatun kiltti ja vaikuttaa niin selkärangattomalta nyhveröltä, ettei tosikaan. Joojoo, Melanie puolusti Scarlettia mutta silti.
Vasta nyt näen sen, millainen taisteilija Melanie oli. Hän oli vain niin erilainen kuin Scarlett, mutta yhtä sinnikäs ja järkähtämätön. Kaukana nyhveröstä, kiltti kuin naarasleijona.

Scarlett on pöljä. Tai hänet on hyvin helppo tuomita pöljäksi ja samalla unohtaa, kuinka nuori hän tapahtuma-aikaan on. Tuulen viemää alkaa kun Scarlett on 17-vuotias ja päättyy kun hän 28-vuotias. Noin kymmeneen vuoteen mahtuu kolme avioliittoa, kolme lasta ja yksi sisällissota. Ja tässä siis pitäisi odottaa päähenkilöltä kypsiä ja loppuunasti harkittuja ratkaisuja? Huihai!
En ole koskaan oikein samaistunut Scarlettiin, mutta olen ihaillut häntä aina valtavasti. Siitäkin huolimatta, että hän on varsin itsekäs, rahanahne, kaksinaamainen, kiero ja häijykin. Hän on myös voimakas, sinnikäs, järkähtämätön, älykäs ja ylpeä.

Painokseni sisältää värikuvia elokuvasta. Kiva piriste!

Rhettistä pidän aina vain enemmän. Hänen teräväkatseisuutensa ja sanavalmiutensa kuuluvat suosikkipiirteisiini kirjallisuuden mieshahmoissa.

Samassa hän oli Rhettin syleilyssä, hänen märkä poskensa painui Rhettin paidanrinnuksen tärkättyjä laskoksia vasten ja hänen takovat kätensä jäivät lepäämään hiljaa Rhettin rinnalle. Rhettin kädet hyväilivät lempeästi ja rauhoittavasti hänen pörröistä tukkaansa, ja Rhettin äänikin oli lempeä. Niin lempeä, niin vakava, niin vailla ivaa, ettei se tuntunut lainkaan Rhett Butlerin ääneltä, vaan jonkun ystävällisen, voimakkaan vieraan miehen, joka tuoksui konjakilta, tupakalta ja hevosilta, ja nämä tuoksut lohduttivat Scarlettia, sillä ne toivat hänelle mieleen Geraldin.

Ah!

Rakkauden lisäksi Tuulen viemää myös avaa Amerikan sisällissodan taustoja ja tietysti orjuuskysymystä. En tiedä, paljonko teos romantisoi asiaa, mutta ainakin se näyttää sen, että orjuus ei ole yksisilmäisesti vain ruoskimista ja halveksuntaa.

O'Haran perheen neekeriorjat ovat hyvin ylpeitä asemastaan ja heillä on oma hierarkiansa. Vapaus ei olekaan niin ihastuttavaa kuin voisi kuvitella olevan, vaan moni orja on hämmentynyt ja eksyksissä. Pohjoisen porukka, siis se, joka orjat vapautti, näytetään itseasiassa rasistisempina kuin Etelän ihmiset. Kysymys orjista onkin vain poliittista kikkailua.

Tämä herätti mielenkiinnon lukea aiheesta tieteellisempää ja faktisempaa kuvausta, koska en tiedä kuinka luotettavana tätä romaania voi sen suhteen pitää.

Tuntuu, etten saa sanottua tarpeeksi. En osaa analysoida enkä esitelläkään, kun kyseessä on kuitenkin melkoisen kuuluisa klassikko. Minulla on tähän erityinen suhde, joten sekin hankaloittaa. Minulla on tähän liittyen paljon mielipiteitä ja pelkojakin:

• Tuulen viemää loppuu oikein, mutta hyvin tuskallisesti enkä pidä siitä vaikka se ei voisi loppua millään muulla tavalla
• jatko-osa Scarlett on rehellisesti ja rumasti sanottuna paskaa ja minusta sen kirjoittaminen oli röyhkeää, lukijoita aliarvoivaa, itsekästä ja rahanahnetta (Rhettiä en ole lukenut, mutta sama pätee siihenkin)
• pelkään, että joku Hollywoodin valopäämoguli saa ajatuksen filmata tämän uusiksi ja pääosiin laitetaan Robert Pattinson ja Kristen Stewart
• Vivien Leigh on ainoa oikea Scarlett O'Hara
• Tuulen viemää -romaanissa ei ole mitään vikaa
• en tunne ainuttakaan miestä, joka olisi lukenut tämän (saa ilmoittautua!)

Tällainen tästä postauksesta tuli kaikesta pähkäilystä huolimatta. En ajattele sitä tänään, ajattelen tätä kaikkea huomenna.

Tuulen viemää oli osa So American -haastettani.