Kustantamo: Turbator
Sivumäärä: 200
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto
Noidan nahka on Boris Hurtan, yksi harvoista kotimaisista kauhukirjailijoista, novellikokoelma. Kokoelma on tehty 2010, mutta novellit ovat ilmestyneet esim. Portti- ja Usva -lehdissä 1990-luvun ja 2000-luvun aikana.
Teos sisältää seuraavat novellit:
Kirjankerjäilijän kosto
Perilliset
Koppakuoriaisten tie
Doktor Kronburgerin muistikirja
Berserkki
Kultainen lumi
Hiiden nahka
Hevosenpäivä
Noidan testamentti
Ukkoslapsi
Saarnaaja
Jäljet johtavat korpeen
Olin hiukan yllättynyt siitä, ettei tässä ollut Noidan nahka -nimistä novellia. En tiedä onko Hurtan tuotannossa sellaista olemassakaan. En vain saanut tavoitetuksi sitä, miksi tämän kokoelman nimi on Noidan nahka. Muutama novelli käsittelee noitia (miespuolisia muuten!), mutta ei se mikään kantava teema ollut.
Päällimmäiseksi tunteeksi tästä jäi pettymys. Novelleista vain pari ylsi mieleiselleni tasolle, muut olivat huonoja tai todella huonoja.
Kirjankeräilijän kosto on veikeä tarina siitä, kuinka erään henkilön kostonhimo käy jopa omaa henkeä arvokkaammaksi. Siinä oli jotakin perinteisen kauhutarinan tunnelmaa, josta pidin paljon.
Hiiden nahka taas tavoitti jossakin määrin samaa tunnelmaa kuin Aino Kallaksen Sudenmorsian, johtuen aavistuksen samankaltaisesta tematiikasta; jylhä luontokuvaus ja karkaava vaimo. Tarina oli juuri sopivan pituinen ja päättyi tismalleen oikein.
Hevosenpäivä oli myös hauska. En ole varma, pohjautuuko tarina kenties johonkin kansantaruun, jossa isäntä ja hevonen vaihtavat osia päivän ajaksi hyvän onnen takaamiseksi. Idea nimittäin kuulosti tutulta, mutta ei lainkaan häirinnyt lukukokemusta.
Mutta sitten nämä loput... Joko ne olivat pitkäveteisen tylsiä (kuten Doktor Kronburgerin muistikirja), jättivät minut täysin ulalle (kuten Jäljet johtavat korpeen) tai vain yksinkertaisesti typeriä (kuten Berserkki). Boris Hurtalla on selvästi kyllä taitoa, mutta ehkä se pulpahtelee pintaan vain epätasaisesti.
Tai sitten minun makuni on hyvin epätasainen, onhan sekin mahdollista.
Tutustuminen kotimaiseen kauhukirjallisuuteen jatkuu. Ajoittain vaivun epätoivoon, mutta kyllä tämä kai kaiketi taas tästä. Boris Hurtta jääköön nyt rauhaan hetkeksi aikaa. En ole ollut kovin vakuuttunut.
torstai 29. syyskuuta 2011
tiistai 27. syyskuuta 2011
Jenni Linturi: Isänmaan tähden (2011)
Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 233
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale
Jenni Linturin esikoisteos Isänmaan tähden on herättänyt mediassa jonkin verran huomiota lähinnä ulkokirjallisista syistä; nuori nainen kirjoittaa nuoruudessaan SS-joukkoihin pestautuvasta sotaveteraanista - kummallista!
Onhan se kieltämättä hiukan harvinaisempi valinta nuorelta naiskirjailijalta (ja vielä esikoisteokseen), mutta voisin sanoa valinnan onnistuneen. Linturi onnistuu kertomaan tarinan yllättävän uskottavasti.
Lyhyesti sanottuna tarina kertoo sotaveteraani Antti Vallaksesta, joka putoaa katolta. Muutenkaan lähes 90-vuotias Vallas ole elämänsä kunnossa enää, vaan harhautuu muistelemaan aikaansa SS-joukoissa. Isänmaan tähden etenee vuoroin 1940-luvussa ja vuoroin tässä päivässä.
Rakenne on kunnossa. Luvuilla ei ole nimiä, mutta historiajaksot on merkitty päivämäärän ja paikan mukaan. Tämä helpottaa suunnattomasti kartalla pysymistä, sillä sotatoverit seikkailevat myös nykyajassa Antin harhoissa. Vaimo, tytär ja tyttärentytär saavat vanhojen asetoverien kasvot ja nimet, ja mukana pysyminen vaatii lukijalta hiukan keskittymistä. Keskittyminen kuitenkin palkitaan, sillä en usko Linturin valinneen sattumanvaraisesti sitä, että kuka saa kenenkin kasvot.
Kunnossa on myös henkilögalleria. Tilaa annetaan päähenkilön lisäksi lähimmille asetovereille, joiden nimeämistä en voi kyllä käsittää. Kaikki kolme nimittäin ovat Erkki -nimisiä. Miksi?? Pääsääntöisesti vain yhtä puhutellaan Erkiksi, kaksi muuta ovat Luttinen ja Rajanperä. Mutta välillä sitä uhkaa pudota kelkasta siltikin. Tästä vähän miinusta.
Lisäksi pidin valtavasti päätarinan vieressä kuljetettavasta Antin serkun, Kaarlon, tarinasta. Jännite näiden kahden tarinan välillä jatkuu loppuun saakka, mutta ne lopulta kietoutuvat yhteen pehmeästi ja kauniisti kruunaten molempien tarinoiden päätöksen.
Kaiken tämän hyvän lisäksi Linturi höystää tarinaa hyppysellisellä romantiikkaa! Sitä ei juuri tällaisissa kirjoissa ole nähty. Imelyyden karikot kirjailija kiertää kaukaa, romantiikka on karheaa mutta henkilöidensä näköistä.
Isänmaan tähden on kertomus, joka onnistuu yllättämään ihan loppumetreille saakka (en voi tässä kertoa enempää, etten pilaa lukunautintoa). Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Lyhyen eleettömästi Linturi onnistuu kuvaamaan sotaan innokkaina lähteneiden nuorten miesten muuttumisen reissulla ja sen jälkeen. Ollaan isänmaan asialla, asiasta jaloimmalla, mutta palkkioksi ei tulekaan kultaa ja kunniaa. Tarina on tiivis, mutta juuri oikean mittainen.
Suosittelen tätä niille, joita kiinnostaa sotaveteraanien ajatusmaailma, sotahistoria ja kasvutarinat.
P.S. Erityismaininta kannesta, jonka tekijä on Nina Leino. Kansi sopii niin hyvin sisältöönsä, että oksat pois! Tekstiasettelu on kuin 1940-luvun kirjasta tai julisteesta, ja seepiansävyinen väritys kruunaa ajan patinan.
Sivumäärä: 233
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale
Jenni Linturin esikoisteos Isänmaan tähden on herättänyt mediassa jonkin verran huomiota lähinnä ulkokirjallisista syistä; nuori nainen kirjoittaa nuoruudessaan SS-joukkoihin pestautuvasta sotaveteraanista - kummallista!
Onhan se kieltämättä hiukan harvinaisempi valinta nuorelta naiskirjailijalta (ja vielä esikoisteokseen), mutta voisin sanoa valinnan onnistuneen. Linturi onnistuu kertomaan tarinan yllättävän uskottavasti.
Lyhyesti sanottuna tarina kertoo sotaveteraani Antti Vallaksesta, joka putoaa katolta. Muutenkaan lähes 90-vuotias Vallas ole elämänsä kunnossa enää, vaan harhautuu muistelemaan aikaansa SS-joukoissa. Isänmaan tähden etenee vuoroin 1940-luvussa ja vuoroin tässä päivässä.
Rakenne on kunnossa. Luvuilla ei ole nimiä, mutta historiajaksot on merkitty päivämäärän ja paikan mukaan. Tämä helpottaa suunnattomasti kartalla pysymistä, sillä sotatoverit seikkailevat myös nykyajassa Antin harhoissa. Vaimo, tytär ja tyttärentytär saavat vanhojen asetoverien kasvot ja nimet, ja mukana pysyminen vaatii lukijalta hiukan keskittymistä. Keskittyminen kuitenkin palkitaan, sillä en usko Linturin valinneen sattumanvaraisesti sitä, että kuka saa kenenkin kasvot.
Kunnossa on myös henkilögalleria. Tilaa annetaan päähenkilön lisäksi lähimmille asetovereille, joiden nimeämistä en voi kyllä käsittää. Kaikki kolme nimittäin ovat Erkki -nimisiä. Miksi?? Pääsääntöisesti vain yhtä puhutellaan Erkiksi, kaksi muuta ovat Luttinen ja Rajanperä. Mutta välillä sitä uhkaa pudota kelkasta siltikin. Tästä vähän miinusta.
Lisäksi pidin valtavasti päätarinan vieressä kuljetettavasta Antin serkun, Kaarlon, tarinasta. Jännite näiden kahden tarinan välillä jatkuu loppuun saakka, mutta ne lopulta kietoutuvat yhteen pehmeästi ja kauniisti kruunaten molempien tarinoiden päätöksen.
Kaiken tämän hyvän lisäksi Linturi höystää tarinaa hyppysellisellä romantiikkaa! Sitä ei juuri tällaisissa kirjoissa ole nähty. Imelyyden karikot kirjailija kiertää kaukaa, romantiikka on karheaa mutta henkilöidensä näköistä.
Isänmaan tähden on kertomus, joka onnistuu yllättämään ihan loppumetreille saakka (en voi tässä kertoa enempää, etten pilaa lukunautintoa). Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Lyhyen eleettömästi Linturi onnistuu kuvaamaan sotaan innokkaina lähteneiden nuorten miesten muuttumisen reissulla ja sen jälkeen. Ollaan isänmaan asialla, asiasta jaloimmalla, mutta palkkioksi ei tulekaan kultaa ja kunniaa. Tarina on tiivis, mutta juuri oikean mittainen.
Suosittelen tätä niille, joita kiinnostaa sotaveteraanien ajatusmaailma, sotahistoria ja kasvutarinat.
P.S. Erityismaininta kannesta, jonka tekijä on Nina Leino. Kansi sopii niin hyvin sisältöönsä, että oksat pois! Tekstiasettelu on kuin 1940-luvun kirjasta tai julisteesta, ja seepiansävyinen väritys kruunaa ajan patinan.
maanantai 26. syyskuuta 2011
"Nainen on korvakoru."
Syksyn lukutahti on ollut armoton, minun mittapuullani siis. Ja yhä armottomammaksi käy, kun tenttikirjallisuus astuu vielä kuvioihin. Näinpä siis armoa ei anneta. Jos teos vielä 100 sivunkin päästä saa pyörittelemään silmiään, tuskastumaan ja mutu-tuntumalla (eikä selaamisella) ei ole valoa nähtävissä tunnelin päässä, niin kirja saa jäädä.
Tällaisen kohtalon koki nyt Seija Vilénin Mangopuun alla -teos. Kirjaa on kehuttu paljon blogeissa ja se kiinnosti minua suunnattomasti. Olen kiinnostunut eri uskonnoista ja kulttuureista, joten Hare Krishna -liikkeeseen mukaan lähteneen suomalaisnaisen tarinahan kuulosti oikein jännältä. Kirjaa lukiessani muistin, että olen itsekin teininä ostanut sellaisen Hare Krishna -kirjan kaljupäiseltä munkilta. Ei aavistustakaan missä kirja nyt on, eikä minusta tullut hinduakaan. Eipä muuten kaduilla näy kirjakauppiaitakaan enää.
Oli miten oli, kirja jäi sitten kesken. Ensinnäkin työläännyin eri aikatasoilla pomppivan kerronnan kanssa. Lopullisesti hermo meni, kun mukaan sotkettiin vielä edellinenkin elämä bengalilaismiehenä. Olen suoraviivaisemman kerronnan ystävä, joten kirjassa täytyy olla enemmän imua minun makuuni, jotta jaksaisin "taistella" tällaisen asian kanssa.
Toisekseen omituiset vertaukset ärsyttivät. Ensin ajattelin, että en vaan tajua, olkoot. Mutta sitten ne alkoivat todella nyppimään. Esimerkiksi: "Nainen on korvakoru. Se killuu korvassa, muttei kuule mitään." tai "Sairastuminen oli sulatettua lyijyä alumiinikattilassa." Tällaiset vertaukset tuntuivat lähinnä tarkoitushakuiselta kikkailulta ja siten ne eivät sulautuneet tekstiin sujuvasti.
Kolmanneksi tahti oli ainakin alkuvaiheessa turhan hidas. Temppelielämää vatuloitiin, vatuloitiin, vatuloitiin ja välillä muisteltiin lapsuutta sekavaan tahtiin. Ja sitten yhtäkkiä oltiinkin Intiassa ja naimisissa. Ja sitten taas näemmä vatuloidaan ja vatuloidaan. Plääh.
Vastapainoksi kannattaa kumminkin lukaista positiivisetkin arviot tästä vaikkapa Hannalta, marjikselta (jonka tekstistä on jopa pieni ote pokkaripainoksen takakannessa!), Sallalta ja Jenniltä.
Aavistuksen samaa koki kanssani Susa P.
Tällaisen kohtalon koki nyt Seija Vilénin Mangopuun alla -teos. Kirjaa on kehuttu paljon blogeissa ja se kiinnosti minua suunnattomasti. Olen kiinnostunut eri uskonnoista ja kulttuureista, joten Hare Krishna -liikkeeseen mukaan lähteneen suomalaisnaisen tarinahan kuulosti oikein jännältä. Kirjaa lukiessani muistin, että olen itsekin teininä ostanut sellaisen Hare Krishna -kirjan kaljupäiseltä munkilta. Ei aavistustakaan missä kirja nyt on, eikä minusta tullut hinduakaan. Eipä muuten kaduilla näy kirjakauppiaitakaan enää.
Oli miten oli, kirja jäi sitten kesken. Ensinnäkin työläännyin eri aikatasoilla pomppivan kerronnan kanssa. Lopullisesti hermo meni, kun mukaan sotkettiin vielä edellinenkin elämä bengalilaismiehenä. Olen suoraviivaisemman kerronnan ystävä, joten kirjassa täytyy olla enemmän imua minun makuuni, jotta jaksaisin "taistella" tällaisen asian kanssa.
Toisekseen omituiset vertaukset ärsyttivät. Ensin ajattelin, että en vaan tajua, olkoot. Mutta sitten ne alkoivat todella nyppimään. Esimerkiksi: "Nainen on korvakoru. Se killuu korvassa, muttei kuule mitään." tai "Sairastuminen oli sulatettua lyijyä alumiinikattilassa." Tällaiset vertaukset tuntuivat lähinnä tarkoitushakuiselta kikkailulta ja siten ne eivät sulautuneet tekstiin sujuvasti.
Kolmanneksi tahti oli ainakin alkuvaiheessa turhan hidas. Temppelielämää vatuloitiin, vatuloitiin, vatuloitiin ja välillä muisteltiin lapsuutta sekavaan tahtiin. Ja sitten yhtäkkiä oltiinkin Intiassa ja naimisissa. Ja sitten taas näemmä vatuloidaan ja vatuloidaan. Plääh.
Vastapainoksi kannattaa kumminkin lukaista positiivisetkin arviot tästä vaikkapa Hannalta, marjikselta (jonka tekstistä on jopa pieni ote pokkaripainoksen takakannessa!), Sallalta ja Jenniltä.
Aavistuksen samaa koki kanssani Susa P.
MusaMaanantai 07 ja 08, sekä ruusuinen tunnustus
Viime maanantaina jäi jostakin käsittämättömästä syystä musiikkiosio väliin. Niinpä lyön nyt sitten kaksi kärpästä kerralla.
MusaMaanantai 07: Kappale, joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman
Palaan henkilökohtaiseen linjaan valitsemalla kappaleen, jonka hyvä ystäväni lauloi häissämme. Valitettavasti saatavilla ei ole hänen versiotaan, joten on tyytyminen alkuperäiseen:
In Joy And Sorrow sopi meistä häihin hyvin, vaikka sävy onkin aavistuksen synkkä. Olemmehan mekin hiukan synkistelijöitä, hah!
(Ah! Videossa Villekin on vielä niiiiin söpö!)
MusaMaanantai 08: Kappale, jonka sanat osaan ulkoa
Tähän voisi vastata moniakin suomirockin klassikkoja, mutta otanpa esille kappaleen joka on huvittanut lapsuudesta saakka, jota en ole kuullut vuosiin ja nyt kuunnellessani tajusin yhä edelleen osaavani sanat ulkoa.
Raptori oli aikanaan kova juttu. Osaan Ranen ja monta muutakin itse asiassa yhä ulkoa. Jestas!
Lisäksi minulla oli ilo ja kunnia saada ruusuinen tunnustus sekä Booksylta että Jossulta.
Tuttuun tapaan taas pitää tunnustella mukavia juttuja.
Lempiruoka: Vaihtelee paljon. Kestosuokki on lasagne, mutta mahtavaa on myös oikein hyvä moussaka ja tortillat kelpaavat aina.
Lempimakeinen: Olikohan tässä luetteloinnissa ylärajaa? Mä rakastan irtokarkkeja, Fazerin Geisha-suklaata, salmiakkia ja lakuja. Kermaiset toffeet kelpaavat myös, samoin tumma suklaa.
Lempilukeminen: Hauska kysymyksen asettelu. Luen mielelläni kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja (ette varmaan ole huomanneetkaan?).
Lempipaikka käsitöille: Että mille?? En harrasta käsitöitä lainkaan. Saan ommeltua kyllä irronneen napin takaisin (jos äiti ei ole kätevästi lähettyvillä), mutta siihen se jääkin. Tässä suhteessa omena on kyllä lentänyt kauas puusta. Äitini on kova käsityöihminen ja aikanaan ollut kangaskauppiaskin, mutta minä olen niiden hommien kanssa täysin avuton.
Lempielokuva: Katson aika vähän elokuvia ja jaksan aina alituiseen hämmästyttää miestäni kertomalla, mitä EN ole nähnyt. Suosikkejani kuitenkin ovat ainakin: Tuulen viemää, Matrix-elokuvat, Pan's Labyrinth, Zombie ja kummitusjuna, Kill Bill -elokuvat, ja lisäksi hupia tuovat Terence Hillin & Bud Spencerin elokuvat.
Huomaatteko? Ei kauhua. Luen mielelläni kauhua, mutta elokuvien kanssa en tule juttuun. Elokuvaelämys vähän kärsii, kun yli puolet ajasta pitää silmiä kiinni.
MusaMaanantai 07: Kappale, joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman
Palaan henkilökohtaiseen linjaan valitsemalla kappaleen, jonka hyvä ystäväni lauloi häissämme. Valitettavasti saatavilla ei ole hänen versiotaan, joten on tyytyminen alkuperäiseen:
In Joy And Sorrow sopi meistä häihin hyvin, vaikka sävy onkin aavistuksen synkkä. Olemmehan mekin hiukan synkistelijöitä, hah!
(Ah! Videossa Villekin on vielä niiiiin söpö!)
MusaMaanantai 08: Kappale, jonka sanat osaan ulkoa
Tähän voisi vastata moniakin suomirockin klassikkoja, mutta otanpa esille kappaleen joka on huvittanut lapsuudesta saakka, jota en ole kuullut vuosiin ja nyt kuunnellessani tajusin yhä edelleen osaavani sanat ulkoa.
Raptori oli aikanaan kova juttu. Osaan Ranen ja monta muutakin itse asiassa yhä ulkoa. Jestas!
Lisäksi minulla oli ilo ja kunnia saada ruusuinen tunnustus sekä Booksylta että Jossulta.
Tuttuun tapaan taas pitää tunnustella mukavia juttuja.
Lempiruoka: Vaihtelee paljon. Kestosuokki on lasagne, mutta mahtavaa on myös oikein hyvä moussaka ja tortillat kelpaavat aina.
Lempimakeinen: Olikohan tässä luetteloinnissa ylärajaa? Mä rakastan irtokarkkeja, Fazerin Geisha-suklaata, salmiakkia ja lakuja. Kermaiset toffeet kelpaavat myös, samoin tumma suklaa.
Lempilukeminen: Hauska kysymyksen asettelu. Luen mielelläni kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja (ette varmaan ole huomanneetkaan?).
Lempipaikka käsitöille: Että mille?? En harrasta käsitöitä lainkaan. Saan ommeltua kyllä irronneen napin takaisin (jos äiti ei ole kätevästi lähettyvillä), mutta siihen se jääkin. Tässä suhteessa omena on kyllä lentänyt kauas puusta. Äitini on kova käsityöihminen ja aikanaan ollut kangaskauppiaskin, mutta minä olen niiden hommien kanssa täysin avuton.
Lempielokuva: Katson aika vähän elokuvia ja jaksan aina alituiseen hämmästyttää miestäni kertomalla, mitä EN ole nähnyt. Suosikkejani kuitenkin ovat ainakin: Tuulen viemää, Matrix-elokuvat, Pan's Labyrinth, Zombie ja kummitusjuna, Kill Bill -elokuvat, ja lisäksi hupia tuovat Terence Hillin & Bud Spencerin elokuvat.
Huomaatteko? Ei kauhua. Luen mielelläni kauhua, mutta elokuvien kanssa en tule juttuun. Elokuvaelämys vähän kärsii, kun yli puolet ajasta pitää silmiä kiinni.
torstai 22. syyskuuta 2011
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (2011)
Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 327
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale
Olen lukenut nyt Tuomas Kyröltä kaksi kirjaa. Mielensäpahoittaja oli täysi viiden pisteen kirja. Millä todennäköisyydellä toinenkin on täysosuma? Ja mitä se kertoo kirjailijasta? Entä miltä tuntuu lukea uutuutta edellisen hervottoman elämyksen jälkeen?
Kerjäläinen ja jänis pelotti ensin. Entäs jos tämä ei ole yhtä hyvä? Tarinan edetessä pelko jatkui, mutta kysymys muotoutui uusiksi; entä jos tämä onkin yhtä hyvä? Voinko ihan oikeasti väittää, että kaksi kertaa peräkkäin voi osua napakymppiin?
Pakkohan se nyt on. Tämä oli mahtava ja huikaiseva [voit vapaasti lisätä tähän lisää ylistäviä adjektiiveja].
Kyrö löi minut ällikällä kolmesta syystä. Ensinnäkin siksi, että edellisen napakympin jälkeen odotukset ovat aika korkealla jo etukäteen. Jos ne eivät täyty, voi pettymys asettaa kirjan turhankin huonoon valoon. Toisekseen siksi, etten juuri vakuuttunut Paasilinnan Jäniksen vuodesta, johon Kerjäläinen ja jänis hyvin vahvasti perustuu. Kolmanneksi siksi, että en voinut uskoa että jos olen lukenut kirjailijalta vain kaksi kirjaa, että pitäisin molemmista näin paljon. Etenkin kun Kyrö ei kirjoita mitään suosikkigenreäni lainkaan (fantasiaa, kauhua, historiallista romaania).
Mitä ihmettä Tuomas Kyrö oikein teki?
Hän antoi tarinalle oman äänensä. Hyvin selkeästi. Tämä ei ole vain pastissi Jäniksen vuodesta, vaikka tarinan juoni ja tyyli noudattelevatkin samaa kaavaa. Kyrön omaleimaisuus näkyy tekstissä ja huomasinpa ainakin yhden "kyllä ei" -rakenteenkin, joka oli etenkin Mielensäpahoittajan kovassa käytössä.
Kyrön ääni on monipuolisempi kuin Paasilinnan. Sujuvasti se mukautuu romanikerjäläiseen, keski-ikäiseen suomalaismieheen, elämänilonsa menettäneeseen taikuriin kuin venäläiseen ammattirikolliseenkin. Tarinan kertojalla on lisäksi oma äänensä ja hän on vahvasti mukana kommentoiden toisinaan omaa statustaan.
Kerjäläinen ja jänis kuvaa myös hienosti tätä päivää monella tasolla. Yhteiskunta, politiikka ja yksilöt. Kyrön ei tarvitse ruotia asioita pohjamutiaan myöten. Hän luottaa siihen, että lukija ymmärtää vähemmälläkin ja ripaus huumoria taas peliin, niin lukija ei menetä iloaan, vaikka joku pointti menisikin ohi.
Etenkin taikuri Sanna Pommakan tarina oli musertavan herkkä. Kyrö luo sen karkeilla vedoilla, muutamassa sivussa, mutta onnistuu sanomaan paljon. Tiesin täsmälleen millainen Sanna Pommakka on. Ja tiedän, että sannapommakoita on maailmassa paljon.
Lisäksi minua miellytti tässä naisten esiinottaminen ylipäätään. Kerjäläisen ja jäniksen naiskuva on monipuolinen aina pullantuoksuisesta mummosta venäläishuoraan.
Romaanin nimistö on myös aivan hulvaton, kuten Paasilinnankin tyyliin kuuluu. Vatanescu, päähenkilö, on suora muunnos Jäniksen vuoden Vatasesta. Sanna Pommakan lisäksi tarinassa seikkailevat mm. Simo Pahvi, Goodluck Jeffersson, Kerkko Kolmonen ja Harri Pykström. Äänekkäimmät naurut sai intialainen kioskinpitäjä Naseem Hasapatilalati, jonka nimen vuoksi Röllin Häläpätihämmää soikin päässä jonkin aikaa.
Romaanin loppu on aina tiukka paikka. Vaikuttava romaani täytyy saada myös loppumaan sopivan vaikuttavasti. Lässähtävä loppu voi pilata koko tunnelman.
Ja taas Kyrö onnistuu täydellisesti. Kerjäläinen ja jänis saa arvoisensa lopun. Hitusen huumoria, pienesti yllätystä ja roimasti herkkyyttä.
Morre on vaikuttunut ja aikoo tarttua vielä johonkin Kyrön romaaniin. Onnistuuko hattutemppu? Se jää nähtäväksi.
Sivumäärä: 327
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale
Olen lukenut nyt Tuomas Kyröltä kaksi kirjaa. Mielensäpahoittaja oli täysi viiden pisteen kirja. Millä todennäköisyydellä toinenkin on täysosuma? Ja mitä se kertoo kirjailijasta? Entä miltä tuntuu lukea uutuutta edellisen hervottoman elämyksen jälkeen?
Kerjäläinen ja jänis pelotti ensin. Entäs jos tämä ei ole yhtä hyvä? Tarinan edetessä pelko jatkui, mutta kysymys muotoutui uusiksi; entä jos tämä onkin yhtä hyvä? Voinko ihan oikeasti väittää, että kaksi kertaa peräkkäin voi osua napakymppiin?
Pakkohan se nyt on. Tämä oli mahtava ja huikaiseva [voit vapaasti lisätä tähän lisää ylistäviä adjektiiveja].
Kyrö löi minut ällikällä kolmesta syystä. Ensinnäkin siksi, että edellisen napakympin jälkeen odotukset ovat aika korkealla jo etukäteen. Jos ne eivät täyty, voi pettymys asettaa kirjan turhankin huonoon valoon. Toisekseen siksi, etten juuri vakuuttunut Paasilinnan Jäniksen vuodesta, johon Kerjäläinen ja jänis hyvin vahvasti perustuu. Kolmanneksi siksi, että en voinut uskoa että jos olen lukenut kirjailijalta vain kaksi kirjaa, että pitäisin molemmista näin paljon. Etenkin kun Kyrö ei kirjoita mitään suosikkigenreäni lainkaan (fantasiaa, kauhua, historiallista romaania).
Mitä ihmettä Tuomas Kyrö oikein teki?
Hän antoi tarinalle oman äänensä. Hyvin selkeästi. Tämä ei ole vain pastissi Jäniksen vuodesta, vaikka tarinan juoni ja tyyli noudattelevatkin samaa kaavaa. Kyrön omaleimaisuus näkyy tekstissä ja huomasinpa ainakin yhden "kyllä ei" -rakenteenkin, joka oli etenkin Mielensäpahoittajan kovassa käytössä.
Kyrön ääni on monipuolisempi kuin Paasilinnan. Sujuvasti se mukautuu romanikerjäläiseen, keski-ikäiseen suomalaismieheen, elämänilonsa menettäneeseen taikuriin kuin venäläiseen ammattirikolliseenkin. Tarinan kertojalla on lisäksi oma äänensä ja hän on vahvasti mukana kommentoiden toisinaan omaa statustaan.
Kerjäläinen ja jänis kuvaa myös hienosti tätä päivää monella tasolla. Yhteiskunta, politiikka ja yksilöt. Kyrön ei tarvitse ruotia asioita pohjamutiaan myöten. Hän luottaa siihen, että lukija ymmärtää vähemmälläkin ja ripaus huumoria taas peliin, niin lukija ei menetä iloaan, vaikka joku pointti menisikin ohi.
Etenkin taikuri Sanna Pommakan tarina oli musertavan herkkä. Kyrö luo sen karkeilla vedoilla, muutamassa sivussa, mutta onnistuu sanomaan paljon. Tiesin täsmälleen millainen Sanna Pommakka on. Ja tiedän, että sannapommakoita on maailmassa paljon.
Lisäksi minua miellytti tässä naisten esiinottaminen ylipäätään. Kerjäläisen ja jäniksen naiskuva on monipuolinen aina pullantuoksuisesta mummosta venäläishuoraan.
Romaanin nimistö on myös aivan hulvaton, kuten Paasilinnankin tyyliin kuuluu. Vatanescu, päähenkilö, on suora muunnos Jäniksen vuoden Vatasesta. Sanna Pommakan lisäksi tarinassa seikkailevat mm. Simo Pahvi, Goodluck Jeffersson, Kerkko Kolmonen ja Harri Pykström. Äänekkäimmät naurut sai intialainen kioskinpitäjä Naseem Hasapatilalati, jonka nimen vuoksi Röllin Häläpätihämmää soikin päässä jonkin aikaa.
Romaanin loppu on aina tiukka paikka. Vaikuttava romaani täytyy saada myös loppumaan sopivan vaikuttavasti. Lässähtävä loppu voi pilata koko tunnelman.
Ja taas Kyrö onnistuu täydellisesti. Kerjäläinen ja jänis saa arvoisensa lopun. Hitusen huumoria, pienesti yllätystä ja roimasti herkkyyttä.
Morre on vaikuttunut ja aikoo tarttua vielä johonkin Kyrön romaaniin. Onnistuuko hattutemppu? Se jää nähtäväksi.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Mirja Tervo: Huimaavat korot - luksuskenkien vaarallinen viehätys (2010)
Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 233 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos
Useimmilla naisilla on kenkiin jonkinlainen suhde. He (me) eivät vain käytä kenkiä, vaan heillä on kengistä joku erityinen mielipide. Joku inhoaa, mutta monet rakastavat. Harvemmin kohtaa silkkaa välinpitämättömyyttä ("kunhan nyt jotkut on jalassa"), vaikka näitäkin on.
Minä rakastan kenkiä. Jos raha ja säilytystila eivät rajoittaisi, en uskalla ajatella paljonko minulla olisikaan kenkiä. En suostu potemaan tästä haaveesta edes minkäänlaista kuluttamisvimmaista ekologista omantunnon tuskaa, koska rajaton kenkäshoppailu ei mitä todennäköisemmin ole realistista kohdallani. Haaveshoppailu sen sijaan on ekologistakin. Näinpä minulla on kenkiä arviolta vaatimattomat 15 paria (mukaan on laskettu kaikki, myös esim. kuntosalitossut).
Tässä siis syy, miksi ehdottomasti halusin tarttua tähän Mirja Tervon kirjaan. Useimmat luksuskengät ovat nykyiselle minälleni liian korkeakorkoisia ja huomattava osa on rumiakin. Mutta silti olen haaveillut saavani edes koittaa hienoja Louboutineja, Manoloita, Diorin saapikkaita, Jimmy Choota ja monia muita. Huimaavat korot avaavat luksuskenkien myymisen maailman.
Tervon kirja on sekä hauska että ärsyttävä. Asiakaspalvelutyö vaatii omanlaisensa huumorintajun ja sitä tajua Mirja Tervo teoksessaan viljeleekin. Hän tyypittelee karkeasti niin myyjät, asiakkaat kuin pomotkin. Alkuun se nauratti, mutta lopulta se myös tympi. Tyypittelyt olivat nimittäin valtaosin negatiivisia. On eunukkia (miesmyyjä korkokenkäsalongissa), on Mrs. Returnbergia (asiakas, joka palauttaa kengät), on 34 (ajanhaaskaaja-asiakas, nimitys tulee halpiskauppa Macy'sin osoitteesta), Stalin (salogin päämanageri) jne. Näistä on jopa sanasto!
Luksuskenkien myyminen on kaukana luksuksesta. Asiakkaat ovat kamalia mätine varvaskynsineen, itseriittoisine pukeutumisneuvojineen, palautuksineen, valituksineen, sukkahikineen, tylyine käytöksineen... Ja silti kenkiä pitää saada rutkasti myydyksi. Myyjillä on nimittäin tulospalkkaus. Viikon palkka maksetaan myytyjen kenkien mukaan. Jos et myy, jäät velkaa! Velka otetaan takaisin seuraavan viikon palkasta. Jos tulosta ei tahdo silloinkaan syntyä, niin ovea näytetään hyvin herkästi.
Näinpä siis myyjienkin kesken peli on raakaa. Selkään puukotetaan, asiakkaita "varastetaan" ja omista asiakkaista pidetään kiinni kynsin hampain (jopa toisinaan vasten asiakkaan tahtoa!)...
Joten periaatteessa negatiivisen sävyn ymmärtää ja antaa anteeksikin. Jäljelle jää vain hämmästyneisyys siitä, että miksi joku jaksaa tuollaista? Mutta totuus on ilmeisemmin se, että hyvä myyjä voi todellakin tienata sellaista palkkaa, mistä Suomessa myyjä ei edes uskalla uneksia.
Ärsyttävästi avoimeksi jäi myös selitys sille, miksi reilusti suurin osa kenkäsalogin myyjistä on miehiä. Tervo omistaa asialle kokonaisen alaluvunkin, mutta se keskittyy lähinnä miesmyyjien myyntitaktiikoihin. Pari seikkaa Tervo sulkee pois; homoja ja fetisistejä ei ole kenkämyyjissä mitenkään erikoisen paljon. Tervo selittää miesmyyjien olevan vain kiinnostuneita myymisestä ja itsensä kehittämisestä sillä saralla. Minusta tämä selitys ei riitä. Miksei sellainen mies hakeudu myymään kelloja, autoja tai taloja? Miksi juuri naisten kenkiä?
Parhaimmillaan Huimaavat korot tarjosivat hienon ja mielenkiintoisen näkymän kuluttamiseen, luksuselämäntyyliin, kenkien historiaan ja siinä sivussa vähän muuhunkin etnologiseen historiaan. Mirja Tervon tyyli on lennokas, humoristinen eikä hän jää vääntämään asioita rautalangasta. Pieni elämäkerrallinen sävy toi tähän pehmeyttä, mutta asialliset lähdeviitteet ja viittaukset muihin (lähinnä antropologisiin) teoksiin toivat uskottavuutta.
Kuvat olisivat olleet mukava lisä, mutta pokkaripainoksissa sellaisia ei juuri muutenkaan ole tarjolla. En tiedä oliko kovakantisessa versiossa toisin.
Mutta onneksi on netti, jossa voi googlailla ihanien luksuskenkien perään ja haaveshoppailla sydämensä kyllyydestä! Kirja on ehkä aavistuksen vaarallinenkin kenkäihmiselle, mutta minkäs teet...
P.S. Todellisuudessa Louboutinit ovat harvinaisen huonosti kenellekään istuvat kengät. Pidän sitä ajatusta kovin lohdullisena.
Sivumäärä: 233 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos
Useimmilla naisilla on kenkiin jonkinlainen suhde. He (me) eivät vain käytä kenkiä, vaan heillä on kengistä joku erityinen mielipide. Joku inhoaa, mutta monet rakastavat. Harvemmin kohtaa silkkaa välinpitämättömyyttä ("kunhan nyt jotkut on jalassa"), vaikka näitäkin on.
Minä rakastan kenkiä. Jos raha ja säilytystila eivät rajoittaisi, en uskalla ajatella paljonko minulla olisikaan kenkiä. En suostu potemaan tästä haaveesta edes minkäänlaista kuluttamisvimmaista ekologista omantunnon tuskaa, koska rajaton kenkäshoppailu ei mitä todennäköisemmin ole realistista kohdallani. Haaveshoppailu sen sijaan on ekologistakin. Näinpä minulla on kenkiä arviolta vaatimattomat 15 paria (mukaan on laskettu kaikki, myös esim. kuntosalitossut).
Tässä siis syy, miksi ehdottomasti halusin tarttua tähän Mirja Tervon kirjaan. Useimmat luksuskengät ovat nykyiselle minälleni liian korkeakorkoisia ja huomattava osa on rumiakin. Mutta silti olen haaveillut saavani edes koittaa hienoja Louboutineja, Manoloita, Diorin saapikkaita, Jimmy Choota ja monia muita. Huimaavat korot avaavat luksuskenkien myymisen maailman.
Tervon kirja on sekä hauska että ärsyttävä. Asiakaspalvelutyö vaatii omanlaisensa huumorintajun ja sitä tajua Mirja Tervo teoksessaan viljeleekin. Hän tyypittelee karkeasti niin myyjät, asiakkaat kuin pomotkin. Alkuun se nauratti, mutta lopulta se myös tympi. Tyypittelyt olivat nimittäin valtaosin negatiivisia. On eunukkia (miesmyyjä korkokenkäsalongissa), on Mrs. Returnbergia (asiakas, joka palauttaa kengät), on 34 (ajanhaaskaaja-asiakas, nimitys tulee halpiskauppa Macy'sin osoitteesta), Stalin (salogin päämanageri) jne. Näistä on jopa sanasto!
Luksuskenkien myyminen on kaukana luksuksesta. Asiakkaat ovat kamalia mätine varvaskynsineen, itseriittoisine pukeutumisneuvojineen, palautuksineen, valituksineen, sukkahikineen, tylyine käytöksineen... Ja silti kenkiä pitää saada rutkasti myydyksi. Myyjillä on nimittäin tulospalkkaus. Viikon palkka maksetaan myytyjen kenkien mukaan. Jos et myy, jäät velkaa! Velka otetaan takaisin seuraavan viikon palkasta. Jos tulosta ei tahdo silloinkaan syntyä, niin ovea näytetään hyvin herkästi.
Näinpä siis myyjienkin kesken peli on raakaa. Selkään puukotetaan, asiakkaita "varastetaan" ja omista asiakkaista pidetään kiinni kynsin hampain (jopa toisinaan vasten asiakkaan tahtoa!)...
Joten periaatteessa negatiivisen sävyn ymmärtää ja antaa anteeksikin. Jäljelle jää vain hämmästyneisyys siitä, että miksi joku jaksaa tuollaista? Mutta totuus on ilmeisemmin se, että hyvä myyjä voi todellakin tienata sellaista palkkaa, mistä Suomessa myyjä ei edes uskalla uneksia.
Ärsyttävästi avoimeksi jäi myös selitys sille, miksi reilusti suurin osa kenkäsalogin myyjistä on miehiä. Tervo omistaa asialle kokonaisen alaluvunkin, mutta se keskittyy lähinnä miesmyyjien myyntitaktiikoihin. Pari seikkaa Tervo sulkee pois; homoja ja fetisistejä ei ole kenkämyyjissä mitenkään erikoisen paljon. Tervo selittää miesmyyjien olevan vain kiinnostuneita myymisestä ja itsensä kehittämisestä sillä saralla. Minusta tämä selitys ei riitä. Miksei sellainen mies hakeudu myymään kelloja, autoja tai taloja? Miksi juuri naisten kenkiä?
Parhaimmillaan Huimaavat korot tarjosivat hienon ja mielenkiintoisen näkymän kuluttamiseen, luksuselämäntyyliin, kenkien historiaan ja siinä sivussa vähän muuhunkin etnologiseen historiaan. Mirja Tervon tyyli on lennokas, humoristinen eikä hän jää vääntämään asioita rautalangasta. Pieni elämäkerrallinen sävy toi tähän pehmeyttä, mutta asialliset lähdeviitteet ja viittaukset muihin (lähinnä antropologisiin) teoksiin toivat uskottavuutta.
Kuvat olisivat olleet mukava lisä, mutta pokkaripainoksissa sellaisia ei juuri muutenkaan ole tarjolla. En tiedä oliko kovakantisessa versiossa toisin.
Mutta onneksi on netti, jossa voi googlailla ihanien luksuskenkien perään ja haaveshoppailla sydämensä kyllyydestä! Kirja on ehkä aavistuksen vaarallinenkin kenkäihmiselle, mutta minkäs teet...
P.S. Todellisuudessa Louboutinit ovat harvinaisen huonosti kenellekään istuvat kengät. Pidän sitä ajatusta kovin lohdullisena.
maanantai 19. syyskuuta 2011
H. P. Lovecraft: Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia (1924-1931)
Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 310
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto
Olen hävyttömän vähän tutustunut Lovecraftin tuotantoon. Hänen panoksensa kauhukirjallisuudelle ja laajemminkin kauhuviihteelle on kuitenkin todella merkittävä. Olen joskus teininä lukenut novellin tai kaksi, mutta muistikuvat ovat siltäkin osin kovin hatarat. Niinpä päätin virkistää muistiani.
Varmasti jokainen on ainakin kuullut sanan Cthulhu ja kyse on nimenomaan Lovecraftin luomasta mytologiasta, joka elää yhä tänä päivänä kauhukirjallisuudessa (ja vähän muuallakin, esim. Metallican kappaleessa Call of Ktulu). Novellikokoelma Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia nojaa voimakkaasti tähän mytologiaan. Oikeastaan vain yksi novelli ei liity asiaan.
Kokoelma sisältää seuravat novellit:
Kammottu talo (1924)
Arthur Jeremyn (1924)
Rotat seinissä (1924)
Hautaholvissa (1925)
Varjo Innsmouthin yllä (1931)
Cthulhun kutsu (1926)
Dunwichin hirviö (1928)
Kuiskaus pimeässä (1930)
Näistä novelleista Hautaholvissa on se, joka ei liity Cthulhu-mytologiaan. Se oli yksi suosikeistani, mutta sen asema tässä kokoelmassa tuntui hieman orvolta juuri tuon mytologiakytkemättömyyden vuoksi. Hautaholvissa on hyvin perinteisen tyylinen pieni juttu haudankaivajasta, joka jää loukkuun hautaholviin. Holvissa tapahtuu kummia ja paha saa palkkansa... Tässä novellissa näkyi parhaimmillaan Lovecraftin taito venyttää jännitys aivan viimeiseen lauseeseen saakka, joka paljastaa novellin idean koko kauheudessaan.
H. P. Lovecraft oli Edgar Allan Poen suuri ihailija ja se näkyy hänen tyylistään. Lovecraftin tyyli ei ole tavoittanut aivan yhtä hienostuneen oloista sävyä kuin Poelle on ominaista, mutta minusta se ei ole huono asia, vaan tuo esiin Lovecraftin omaleimaisuuden.
Lovecraftin tyyli on samalla tapaa tieteellisen oloinen kuten Poellakin. Päähenkilöt ovat usein tutkijoita (antropologeja lähinnä) ja lähestyvät asiaa tieteellisellä uteliaisuudella ja skeptisyydellä. Tästä lähestymistavasta johtuen novelleissa usein esiintyvää Necronomicon -kirjaa on usein luultu ihan olemassa olevaksi kirjaksi. Sen verran vakuuttava se oli, että minunkin piti tarkistaa asia.
Juuri tämä tieteellisyys toisinaan sai minut vähän väsymäänkin. Lovecraftin henkilöt ovat hyvin tarkkoja kuvauksissaan ja analyyseissaan. Ajalleen tyypillisesti tiedemiehet olivat aina nimenomaan miehiä ja tarinat olivat siis kovin miesvaltaisia. Vain novellissa Dunwichin hirviö esiintyy hiukan isommassa osassa nainen, mutta hänkään ei kovin edukseen ja jääkin heti puolivälin jälkeen pois.
En voi olla vertaamatta Lovecraftia juuri Poeen, jonka novelleissa toisinaan oli naisia ja sukupuolisuus ei leimannut Poen tuotantoa niin vahvasti. Tietysti minulla on vielä Lovecraftin tuotannossa paljon luettavaa, joten en ihan lopullista tuomiota vielä anna.
Aikalaisuustuntu näkyi myös maisemakuvauksissa. Kauhun tunnelmaa on perinteisesti luotu paljon luontokuvauksen kautta, mutta tuntuu siltä että se on nyttemmin katoavampaa tyyliä. Lovecraft kuvaili hienosti sumuisia vuoria, kolkkoja metsiä, autioita maaseutuja, ahdistavan tuntuisia pikkukyliä ym. Kuvailu ylipäätään on taiturimaista Lovecraftilta.
Suosittelen tätä kokoelmaa kaikille kauhukirjallisuuden ystäville jo sivistyksenkin vuoksi. Luvassa on hiuksia nostattavaa tunnelmointia ja viimeiseen saakka jännityksessä pitävää otetta.
lauantai 17. syyskuuta 2011
LyriikkaLauantai: Bobby Brown
Tarinalinjalla jatketaan. Frank Zappa on myös oikein oivallinen sanottaja. Ehkäpä suorastaan Amerikan Juice? Hän oli kylläkin radikaalimpi ja röyhkeämpi sanoituksissaan, vaikka ei Juicekaan aina mikään sieväsuu ollut.
Frank Zapan tuotanto on laaja, enkä ole siihen kovin syvällisesti perehtynyt. Oikeastaan ennen mieheni tapaamista en tiennyt muuta kuin nimen 'Frank Zappa'. Hän kuitenkin näytti minulle telkkarista äänittämänsä Zappan keikkataltionnin (Does Humour Belong to Music?), jossa sanat olivat vielä tekstitetty ja käännetty suomeksi (hyvin onnistuneesti!). Ja se kolahti minuun välittömästi! Tää heppu on hauska!
Bobby Brown on yksi suosikkejani.
Frank Zapan tuotanto on laaja, enkä ole siihen kovin syvällisesti perehtynyt. Oikeastaan ennen mieheni tapaamista en tiennyt muuta kuin nimen 'Frank Zappa'. Hän kuitenkin näytti minulle telkkarista äänittämänsä Zappan keikkataltionnin (Does Humour Belong to Music?), jossa sanat olivat vielä tekstitetty ja käännetty suomeksi (hyvin onnistuneesti!). Ja se kolahti minuun välittömästi! Tää heppu on hauska!
Bobby Brown on yksi suosikkejani.
Bobby Brown
Hey there, people, I'm Bobby Brown
They say I'm the cutest boy in town
My car is fast, my teeth is shiney
I tell all the girls they can kiss my heinie
Here I am at a famous school
I'm dressin' sharp 'n' I'm
actin' cool
I got a cheerleader here wants to help with my paper
Let her do all the work 'n' maybe later I'll rape her
Oh God I am the American dream
I do not think I'm too extreme
An' I'm a handsome sonofabitch
I'm gonna get a good job 'n' be real rich
(get a good
get a good
get a good
get a good job)
Women's Liberation
Came creepin' across the nation
I tell you people I was not ready
When I fucked this dyke by the name of Freddie
She made a little speech then,
Aw, she tried to make me say "when"
She had my balls in a vice, but she left the dick
I guess it's still hooked on, but now it shoots too quick
Oh God I am the American dream
But now I smell like Vaseline
An' I'm a miserable sonofabitch
Am I a boy or a lady...I don't know which
(I wonder wonder
wonder wonder)
So I went out 'n' bought me a leisure suit
I jingle my change, but I'm still kinda cute
Got a job doin' radio promo
An' none of the jocks can even tell I'm a homo
Eventually me 'n' a friend
Sorta drifted along into S&M
I can take about an hour on the tower of power
'Long as I gets a little golden shower
Oh God I am the American dream
With a spindle up my butt till it makes me scream
An' I'll do anything to get ahead
I lay awake nights sayin', "Thank you, Fred!"
Oh God, oh God, I'm so fantastic!
Thanks to Freddie, I'm a sexual spastic
And my name is Bobby Brown
Watch me now, I'm goin down,
And my name is Bobby Brown
Watch me now, I'm goin down...
Tekstihän on poliittisestikin irvaileva ja sattuneesta syystä ei juurikaan radioiden soittolistoille päässyt. Pidän tarinasta ja sanojen letkeydestä (jos tämä yhtään huvitti, niin kannattaa myös kuunnella).
Ehkä Frank Zappaa lisääkin joskus!
perjantai 16. syyskuuta 2011
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset (2011)
Sivumäärä: 397
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale
Routasisarukset on nuorille suunnattua sci-fiä. Tarina kahdesta kasvattisisaruksesta, Utusta ja Marraksesta, jotka aloittavat elämänsä Laaksossa. Tarina sijoittuu 2300-luvulle, mutta maantieteellisestä sijainnista ei ole havaintoa. Nykyinen Eurooppa on tuhoutunut bioterrori-iskussa ja elo on kovin toisenlaista kuin 2000-luvulla.
Olen aiemminkin kertonut, ettei sci-fi ole ollut minun juttuni. Eikä se tunnu olevan vieläkään. "Väärä" genre häiritsi koko ajan lukukokemustani ja kiinnitin sitten turhaankin huomiota negatiivisiksi kokemiini asioihin. On omituista, että sci-fi -vastaisuuteni pätee lähinnä kirjallisuuteen. Elokuvissa ja tv-sarjoissa se menettelee, joiltakin osin olen jopa ihan fani. Esimerkiksi Stargate SG-1 kuuluu suosikkisarjoihini ja pidin Matrix-elokuvista kovastikin.
Utu ja Marras ovat siis kasvattisisaruksia. Lasten syntyvyys on Routasisarusten maailmassa tarkoin säänneltyä ja tiinettäret (ihana sana!) hoitavat raskaanaolon ja synnytyksen. Lapset annetaan kasvateiksi sopiviin koteihin. Utu on ihastunut Marrakseen, mutta Marras joutuu pakenemaan Laaksosta. Häntä syytetään naapurintytön murhasta. Pari vuotta myöhemmin Utu lähtee etsimään rakastettuaan. Kaikki ei mene kuin Strömsössä...
Marras oli todella ärsyttävä hahmo. Johtunee hänen erityistaidostaan manipuloida ihmisiä, mutta muutenkin hän oli lähinnä kaikkitietäväinen itserakas paskiainen. Edes loppukahinat eivät saaneet sympatioitani herämään. En aluksi voinut edes ymmärtää miksi Utu oli ihastunut häneen, mutta se valkeni sitten myöhemmin.
Utusta pidin taas paljonkin. Hänen ikänsä ei jäänyt mieleeni, mutta arvelisin hänen olevan n. 16-17 -vuotias. Utu on myös selkeästi kasvava ja kehittyvä hahmo. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahden vuoden ajalle ja se näkyy onnistuneimmin nimenomaan Utussa.
Kirja jakautuu useaan eri osaan, joista joka toisessa kertojana on Utu ja joka toisessa Marras. Osat jakautuvat paikkojen mukaan. Marraksen osuus Metsässä oli kaikkein pitkäveteisin ja oli todellista pakkopullaa. Tässä osassa kerrottiin enemmän ympäröivästä yhteiskunnasta, historiasta (Euroopan pelastaminen virtuaalimaailmassa oli vähän kornia...) ja tavoista. Yleensä tällaiset osuudet ovat suosikkejani, mutta nyt ne tosiaan tympivät. Johtunee Marraksesta.
Näissä tällaisissa osioissa ärsytti myös hienon hieno moralistinen ote, jolla lienee tarkoitus viestiä lukijoille että nykyinen elämäntyyli on ympäristöä kuluttavaa ja tuhoisaa ja plaaplaaplaa. Minulla ei ole mitään ympäristövalistusta vastaan, mutta kaunokirjallisuudessa sellainen moralismi lähinnä ärsyttää.
Tarina eteni jouhevasti, kuten tämän tyyppiseen nuortenkirjaan kuuluukin. Käänteet olivat vauhdikkaita, paikoin liiankin äkkinäisiä minun makuuni. Jotkut kohdat olisivat vaatineet mielestäni enemmän taustoittamista ja syventämistä, esimerkiksi Metsän ja Taivaan välinen poliittinen suhde. Tosin se voi korjaantua seuraavissa osissa, sillä tämän sarjan on tarkoitus jatkua. Jatko-osiin tuskin tartun.
Routasisaruksissa ei ollut kaiketi suuremmin vikoja, mutta ei minun silmissäni ansioitakaan. Metallinen maku suussani häiritsi lukuiloa, mutta eihän siitä tekijöitä voi syyttää että minä olen tarttunut väärään genreen. Näen siis enemmän vikaa itsessäni. Sci-fin ystäville ok, muille varauksella.
Positiivisempia arvioita löytyy marjikselta, Booksylta ja Sallalta.
torstai 15. syyskuuta 2011
Tunnisteista asiaa ja syksykuulumisia
Olen saanut positiivista palautetta noista vasemmassa laidassa olevista tunnisteista. Kiva niin, sillä tykkään itsekin niistä! Tunnisteet helpottavat löytämään aina tietyn aihepiirin kirjallisuutta. Harmikseni Blogger ei ainakaan toistaiseksi anna mahdollisuutta selata kirjoja usealla tunnisteella; esim. hae 'kotimainen kauno' ja 'vanhemmuus' -> kotimaisen kaunokirjallisuuden vanhemmuutta käsittelevät kirjat.Olen pähkäillyt sitä, että pitäisikö minun laittaa nuortenkirjoille oma tunniste vai sisällyttää ne lastenkirjoihin; lasten- ja nuortenkirj.? Suurin osa lukemastani fantasiasta menee varmasti nuortenkirjallisuuden alle.
Ja tänä syksynä tulee varmasti luettua jonkin verran nuorten kirjoja, sillä minulla on ilo ja kunnia ryhtyä vetämään lukupiiriä läheisellä koululla. Saa nähdä, innostuvatko tämän päivän koululaiset lukupiiristä... Onko jollakulla kokemusta?
Täällä syksy on lähtenyt muutenkin hyvin kirjapainotteisesti käyntiin. Nytkin työn alla on kolme kirjaa ja kirjastosta haen taas pinon lisää. Vaikka pidän huimasti kesästä ja niistä helteistäkin, niin syksyllä olo on energisempi. Olen lukenut ja liikkunut nyt erityisen paljon.
Graduasiakin on edennyt seminaarin pyörähtäessä käyntiin. Pyörittelin hetken aikaa kauhun rinnalla vaihtoehtona lastenkirjallisuutta. Olisi kiinnostanut tutkia vertailevasti Risto Räppääjää ja Kiljusen herrasväkeä hullunkuristen aikuisten kannalta. Pitkien pohdintojen jälkeen päätin kuitenkin hylätä aiheen. Risto Räppääjä on meillä kovasti suosiossa kotona, ja jos vielä tutkinkin sitä, niin jossain vaiheessa räppäys tursuaa korvista pihalle.
Jatkamme siis tutkimuksia kauhun saralla. Tarkka tutkimuskysymys ei ole vielä valjennut, mutta pieniä tuntumaotteita jo löytyy.
Vielä kun löytäisin sopivan lampun lukunurkkaukseeni, niin kaikki olisi täydellistä tässä kirjallisessa syksyssä!
P.S. Mitäs tykkäätte blogin syksyisestä sävystä?
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Michael Ende: Tarina vailla loppua (1979)
Die unendliche Geschichte
Suomennos: Marja Kyrö
Käännösvuosi: 1982
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 492
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos
Nostalgian jäljillä -haaste palautti minut Fantaasian maille vuosien, vuosien jälkeen. Arvelisin, että olen ollut 12-14 -vuotias lukiessani tätä viimeksi. Muistan, että pidin silloinkin tästä paljon, mutta nyt elämys oli valtaisia. En muistanut, että tämä oli näin hiton hyvä! Tai sitten iän tuoma viisaus (!) soi minulle tästä teoksesta uusia tasoja.
Jos et ole lukenut tätä teosta, niin kipin kapin pois koneelta ja kirja käteen! Koska tämä on klassikko, niin paljastelen tässä juonen kulkua melko avoimesti vaivautumatta selittämään tarinan ideaa kovin tarkasti. Pikavilkaisun voit kurkata vaikka Wikipediasta.
Tarkemmat muistikuvani tästä tarinasta kiinnittyvät Päättymätön tarina -elokuvaan. Niinpä kirjan lukeminen toi ensinnäkin yllätyksen. Elokuvan katsomisestakin on vuosia (dvd:ni on hukassa!), mutta muistaisin elokuvan päättyvän siihen, kun Fantaasia on tuhoutunut ja Bastianin toivomus saa sen syntymään uudestaan. Mutta tämä on kirjassa vasta puoliväli!! Olin ällistynyt, sillä olin unohtanut toisen puoliskon ihan kokonaan. Sen kuinka Bastian seikkailee uudelleen luomassaan Fantaasian valtakunnassa.
En voi vieläkään käsittää, miten kirjasta voi niin tyystin unohtaa puolet tarinasta. Yleensä unohdetaan koko tarina, jos ollaan unohtaakseen. Edes toista puoliskoa lukiessani eivät muistikuvat valjenneet yhtään.
Tarina vailla loppua on uskomattoman hieno ja monitasoinen seikkailu. Se on yhdeltä tasoltaan puhtaasti satu-tyyppinen juttu. Nuori poika pääsee seikkaleimaan rajattomaan Fantaasian valtakuntaan, joka koostuu ihmisten mielikuvituksesta ja tarinoista. Fantaasiassa on peikkoja, mörrinkäisiä, menninkäisiä, lilliputteja, vampyyreja, ihmissusia, haltiattaria, lohikäärmeitä... Kaikkea mitä satumaailmaan kuuluukin. Bastianin mukana kulkee tietysti apurit Atréju ja lohikäärme Fuhhuur.
Toiselta tasoltaan se on nuoren Bastianin kasvutarina. Pyöreähkö, koulukiusattu nössöpoika kasvaa sankariksi. Mutta tässäpä Ende tarjoilee varsinaisen yllätyksen, joka nostaa tämän tarinan omalle tasolleen; Bastianin sankaruus ei nimittäin ole kovin yksinkertainen juttu. Äkillinen menestys kihoaa Bastianin päähän ja seuraukset eivät ole kovin hyvät. Kauan hyljeksitty Bastian alkaakin kaivata ihailua ja kunnioitusta, mikä on ihan luontaista ja seikka, joka tekee Bastianista niin aidon.
Bastianista siis tulee varsin ärsyttävä ja koppava kakara, jolle teki mieli antaa oikein äidin kädestä! Lopulta Bastian oppii nöyrtymään ja loppu on tietysti onnellinen. Ende on luonut Bastianin kasvutarinan tässä todella hyvin ja aidon satumaisen oloisesti. Suorastaan liikutuin!
Yleensä tällaiset tarinat päättyvät onnelliseen sankaruuteen, mutta Ende vie ajatuksen askeleen pidemmälle.
Kolmannelta tasoltaan Tarina vailla loppua on tarina lukijuudesta, lukemisesta ja mielikuvituksen voimasta. Tämä ainakin on sellainen taso, mitä ymmärsin arvostaa vasta nyt aikuisena.
Fantaasian valtakunta on yhtä kuin ihmisten mielikuvitus. Hyvässä ja pahassa. Kerronan, lukemisen ja lukijuuden kautta se tulee tietyllä tapaa todelliseksi.
Tarina vailla loppua on kiistatta ansainnut klassikkomaineensa. Ansaistsisi oikeastaan vielä enemmän huomiota. En keksi tästä mitään moitittavaa. Lukuelämys oli upea ja huima matka halki lapsuuden, Fantaasian ja mielikuvituksen.
Suomennos: Marja Kyrö
Käännösvuosi: 1982
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 492
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos
Nostalgian jäljillä -haaste palautti minut Fantaasian maille vuosien, vuosien jälkeen. Arvelisin, että olen ollut 12-14 -vuotias lukiessani tätä viimeksi. Muistan, että pidin silloinkin tästä paljon, mutta nyt elämys oli valtaisia. En muistanut, että tämä oli näin hiton hyvä! Tai sitten iän tuoma viisaus (!) soi minulle tästä teoksesta uusia tasoja.
Jos et ole lukenut tätä teosta, niin kipin kapin pois koneelta ja kirja käteen! Koska tämä on klassikko, niin paljastelen tässä juonen kulkua melko avoimesti vaivautumatta selittämään tarinan ideaa kovin tarkasti. Pikavilkaisun voit kurkata vaikka Wikipediasta.
Tarkemmat muistikuvani tästä tarinasta kiinnittyvät Päättymätön tarina -elokuvaan. Niinpä kirjan lukeminen toi ensinnäkin yllätyksen. Elokuvan katsomisestakin on vuosia (dvd:ni on hukassa!), mutta muistaisin elokuvan päättyvän siihen, kun Fantaasia on tuhoutunut ja Bastianin toivomus saa sen syntymään uudestaan. Mutta tämä on kirjassa vasta puoliväli!! Olin ällistynyt, sillä olin unohtanut toisen puoliskon ihan kokonaan. Sen kuinka Bastian seikkailee uudelleen luomassaan Fantaasian valtakunnassa.
En voi vieläkään käsittää, miten kirjasta voi niin tyystin unohtaa puolet tarinasta. Yleensä unohdetaan koko tarina, jos ollaan unohtaakseen. Edes toista puoliskoa lukiessani eivät muistikuvat valjenneet yhtään.
Tarina vailla loppua on uskomattoman hieno ja monitasoinen seikkailu. Se on yhdeltä tasoltaan puhtaasti satu-tyyppinen juttu. Nuori poika pääsee seikkaleimaan rajattomaan Fantaasian valtakuntaan, joka koostuu ihmisten mielikuvituksesta ja tarinoista. Fantaasiassa on peikkoja, mörrinkäisiä, menninkäisiä, lilliputteja, vampyyreja, ihmissusia, haltiattaria, lohikäärmeitä... Kaikkea mitä satumaailmaan kuuluukin. Bastianin mukana kulkee tietysti apurit Atréju ja lohikäärme Fuhhuur.
Toiselta tasoltaan se on nuoren Bastianin kasvutarina. Pyöreähkö, koulukiusattu nössöpoika kasvaa sankariksi. Mutta tässäpä Ende tarjoilee varsinaisen yllätyksen, joka nostaa tämän tarinan omalle tasolleen; Bastianin sankaruus ei nimittäin ole kovin yksinkertainen juttu. Äkillinen menestys kihoaa Bastianin päähän ja seuraukset eivät ole kovin hyvät. Kauan hyljeksitty Bastian alkaakin kaivata ihailua ja kunnioitusta, mikä on ihan luontaista ja seikka, joka tekee Bastianista niin aidon.
Bastianista siis tulee varsin ärsyttävä ja koppava kakara, jolle teki mieli antaa oikein äidin kädestä! Lopulta Bastian oppii nöyrtymään ja loppu on tietysti onnellinen. Ende on luonut Bastianin kasvutarinan tässä todella hyvin ja aidon satumaisen oloisesti. Suorastaan liikutuin!
Yleensä tällaiset tarinat päättyvät onnelliseen sankaruuteen, mutta Ende vie ajatuksen askeleen pidemmälle.
Kolmannelta tasoltaan Tarina vailla loppua on tarina lukijuudesta, lukemisesta ja mielikuvituksen voimasta. Tämä ainakin on sellainen taso, mitä ymmärsin arvostaa vasta nyt aikuisena.
Fantaasian valtakunta on yhtä kuin ihmisten mielikuvitus. Hyvässä ja pahassa. Kerronan, lukemisen ja lukijuuden kautta se tulee tietyllä tapaa todelliseksi.
Gmork nautti Atréjun kauhusta. Keskustelu oli virkistänyt sitä silmin nähden. Pienen tovin kuluttua se jatkoi: "Sinä kysyt minulta, mikä sinä olet siellä [so. ihmisten valtakunnassa]. Mutta mikä sinä olet täällä? Mitä te oikein olette, te Fantaasian asukkaat? Unikuvia te olette, runouden valtakunnan luomuksia, pelkkiä henkilöitä tarinassa jolla ei ole loppua! Pidätkö sinä itseäsi todellisena, poika? No niin, täällä omassa valtakunnassasi sinä sitä tosin oletkin. Mutta kun olet kulkenut Tyhjyyden läpi, niin silloin et enää ole todellisuutta. Sinua ei enää tunnisteta. Olet joutunut kokonaan toiseen maailmaan. Ettekä te siellä enää ole itsenne kaltaisia. Te viette ihmisten maailmaan vain harhakuvia ja sokeutta. Koeta arvata, poikaseni, mitä on tullut noista kummituskaupungin asukkaista, jotka syöksyivät tyhjyyteen?"Gmork edustaa hyvin Fantaasian rumaa puolta ja on siten vastakohta Ikuisen Lapsuuden Valtiattarelle, joka edustaa hyvyyttä. Mikään "hyvä voittaa pahan" -tarina tämä ei ole. Siitä taas lisäpisteitä Endelle.
"En tiedä", änkytti Atréju.
"Heistä on tullut päähänpinttymiä ihmisten aivoihin, pelkohoureita vaikkei todellisuudessa ole mitään pelättävää, sairaalloinen himo tavaroiden perään, epätoivon harhoja, vaikkei epätoivoon ole mitään syytä." (s. 166)
Tarina vailla loppua on kiistatta ansainnut klassikkomaineensa. Ansaistsisi oikeastaan vielä enemmän huomiota. En keksi tästä mitään moitittavaa. Lukuelämys oli upea ja huima matka halki lapsuuden, Fantaasian ja mielikuvituksen.
maanantai 12. syyskuuta 2011
MusaMaanantai 06: Kappale, joka tuo mieleeni tietyn paikan
Tämä oli helppo. Oikeastaan ehkä hiukan liiankin itsestäänselvä ja moni varmasti samaistuu tähän. Joten mitenkään kovin yksilöllinen tai erikoinen tämä mielleyhtymäni ei ole. Mutta tarvitseeko aina ollakaan?
Zorbas tuo tietysti mieleen Kreikan. Voi suorastaan maistaa kreikkalaiset ruoat huulillaan ja kuulla kahviloissa kaikuvan kiivaan puheensorinan. Meren aallot lyövät kiviseen rannikkoon ja onnekas huomaa vilahduksen delfiinistä...
Uskon vakaasti (näin huumorilinjalla), että olen jossakin edellisessä elämässäni ollut kreikkalainen. Tosin sellainen, joka on syönyt yliannostuksen oliiveja, sillä tässä elämässäni en ole voinut sietää niitä.
En noin muuten tunne kreikkalaista musiikkia, jotta osaisin nimetä liudan artisteja ym. Mutta Zorbas vie ajatukseni Kreikkaan välittömästi.
Zorbas tuo tietysti mieleen Kreikan. Voi suorastaan maistaa kreikkalaiset ruoat huulillaan ja kuulla kahviloissa kaikuvan kiivaan puheensorinan. Meren aallot lyövät kiviseen rannikkoon ja onnekas huomaa vilahduksen delfiinistä...
Uskon vakaasti (näin huumorilinjalla), että olen jossakin edellisessä elämässäni ollut kreikkalainen. Tosin sellainen, joka on syönyt yliannostuksen oliiveja, sillä tässä elämässäni en ole voinut sietää niitä.
En noin muuten tunne kreikkalaista musiikkia, jotta osaisin nimetä liudan artisteja ym. Mutta Zorbas vie ajatukseni Kreikkaan välittömästi.
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi (1975)
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 182 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Taannoin yhdessä keskustelussa puolisoni kanssa ilmi, etten ollut lukenut Jäniksen vuotta. Koska aukkoni sivistyksessä aiheutti miehessä lieviä sydämentykytyksiä, niin päätin korjata asian pikimmiten. Luin tämän mielelläni nyt myös siksi, että lukuvuoroaan odottaa myös Kyrön uutuus, Kerjäläinen ja jänis. Nämä kaksi kun kytkeytyvät vahvasti toisiinsa, niin on hyvä saada tästä Paasilinnan klassikosta tuore lukukokemus.
Arto Paasilinnalta olen aiemmin lukenut mm. Ukkosenjumalan poika -teoksen, joka kuului erityisiin suosikkeihini. Jonkun toisenkin Paasilinnan olen lukenut (ehkä Hirnuva maailmanloppu?), mutta se ei vakuuttanut. Enhän tahdo edes muistaa kirjan nimeä.
Jäniksen vuosi ei säväyttänyt minua erityisesti. Ei se ollut huono, mutta ei se ollut erityisen hyväkään. Toisinaan hymyilyttikin, mutta lukukokemus tuntui sellaiselta 'kunhan nyt luen tämän läpi' -tyyliseltä juoksulta. En kyllä harkinnutkaan jättäväni tätä kesken, sillä tämä on kuitenkin sen verran hyvä että ansaitsee tulla luetuksi.
Mikä sitten mätti? Ehkä se, että tämä oli liian miehinen minun makuuni ja että en saanut kunnolla otetta tähän aikakauteen. Onhan kirja julkaistu ennen syntymääni. Selitys tuntuu hataralta, sillä olenhan lukenut muitakin miehisiä kirjoja ja saanut otetta niin keskiaikaan, antiikkiin, 1900-luvun alkuun kuin tulevaisuuteenkin.
Mutta muuta syytä en oikein osaa sanoa. En saanut otetta Vatasesta, en jäniksestä, en muista henkilöistä. Olisin kaivannut tarkempaa aikalaiskuvausta, mutta hassuahan se on, kun ei sellaisen tarvetta ole varmaan omana aikanaan ollut.
Paasilinnan kieli ja tyyli ovat kuitenkin ihailun arvoisia. Teksti on letkeää ja siitä huokuu vaivattomuus ja kerronnan ilo. Kikkailuja ei tarvita ja paikoin huumori tuntui jopa brittiläiseltä; eleettömältä ja kuivalta, mutta niin loistavalta!
Vatasen ja jäniksen suhde on hellyyttävä ja sen kuvaus on tehty hienosti. Vatasesta tulee tyylikkäällä tavalla pehmo, olematta kuitenkaan säälittävä nössö. Jänisrakkaudestaan huolimatta Vatanen on ehta äijä.
Jäniksen vuosi on ihan tutustumisen arvoinen klassikko. Se ei minuun kolahtanut, mutta en tunne heittäneeni aikaani hukkaan. Saa nähdä, miten 2000-luvulle sijoittuva Kerjäläinen ja jänis putoaa...
Sivumäärä: 182 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Taannoin yhdessä keskustelussa puolisoni kanssa ilmi, etten ollut lukenut Jäniksen vuotta. Koska aukkoni sivistyksessä aiheutti miehessä lieviä sydämentykytyksiä, niin päätin korjata asian pikimmiten. Luin tämän mielelläni nyt myös siksi, että lukuvuoroaan odottaa myös Kyrön uutuus, Kerjäläinen ja jänis. Nämä kaksi kun kytkeytyvät vahvasti toisiinsa, niin on hyvä saada tästä Paasilinnan klassikosta tuore lukukokemus.
Arto Paasilinnalta olen aiemmin lukenut mm. Ukkosenjumalan poika -teoksen, joka kuului erityisiin suosikkeihini. Jonkun toisenkin Paasilinnan olen lukenut (ehkä Hirnuva maailmanloppu?), mutta se ei vakuuttanut. Enhän tahdo edes muistaa kirjan nimeä.
Jäniksen vuosi ei säväyttänyt minua erityisesti. Ei se ollut huono, mutta ei se ollut erityisen hyväkään. Toisinaan hymyilyttikin, mutta lukukokemus tuntui sellaiselta 'kunhan nyt luen tämän läpi' -tyyliseltä juoksulta. En kyllä harkinnutkaan jättäväni tätä kesken, sillä tämä on kuitenkin sen verran hyvä että ansaitsee tulla luetuksi.
Mikä sitten mätti? Ehkä se, että tämä oli liian miehinen minun makuuni ja että en saanut kunnolla otetta tähän aikakauteen. Onhan kirja julkaistu ennen syntymääni. Selitys tuntuu hataralta, sillä olenhan lukenut muitakin miehisiä kirjoja ja saanut otetta niin keskiaikaan, antiikkiin, 1900-luvun alkuun kuin tulevaisuuteenkin.
Mutta muuta syytä en oikein osaa sanoa. En saanut otetta Vatasesta, en jäniksestä, en muista henkilöistä. Olisin kaivannut tarkempaa aikalaiskuvausta, mutta hassuahan se on, kun ei sellaisen tarvetta ole varmaan omana aikanaan ollut.
Paasilinnan kieli ja tyyli ovat kuitenkin ihailun arvoisia. Teksti on letkeää ja siitä huokuu vaivattomuus ja kerronnan ilo. Kikkailuja ei tarvita ja paikoin huumori tuntui jopa brittiläiseltä; eleettömältä ja kuivalta, mutta niin loistavalta!
Vatasen ja jäniksen suhde on hellyyttävä ja sen kuvaus on tehty hienosti. Vatasesta tulee tyylikkäällä tavalla pehmo, olematta kuitenkaan säälittävä nössö. Jänisrakkaudestaan huolimatta Vatanen on ehta äijä.
Jäniksen vuosi on ihan tutustumisen arvoinen klassikko. Se ei minuun kolahtanut, mutta en tunne heittäneeni aikaani hukkaan. Saa nähdä, miten 2000-luvulle sijoittuva Kerjäläinen ja jänis putoaa...
lauantai 10. syyskuuta 2011
LyriikkaLauantai: Napoleonin mopo
Juice Leskinen on kiistatta yksi sanoittajataivaani kirkkaimpia tähtiä. En pidä Juicea häävinä laulajana, mutta hyvä elämä herran lyriikkataituruutta! Sen kunnioittamiseen hatunnostokin tuntuu vähäpätöiseltä.
Näinpä päätin ilahduttaa teitä tällä sanoituksella:
Näinpä päätin ilahduttaa teitä tällä sanoituksella:
Napoleonin mopo
Ranskan maalla kaunis päivä vaipui juuri iltaan.
Napoleon on muistutuksen saanut anopiltaan.
Kirje sanoo mopo sinun täytyy heti myydä,
taikka jos et myy, niin älä mitään multa pyydä.
Kansa tuntee, että sitä viilattu on linssiin,
kun odotukset turhaan kohdistuvat kruununprinssiin.
Enhän sua vävykseni sanoa mä saata,
ethän taida poikarukka osata ees maata,
kun et perillistä sinä aikaan saa,
ja Josefinekin jo siitä valittaa.
Luulen että mopo sulta kyvyt vie,
tärinä kait potenssille liikaa lie.
Ranskan maalla koittanut on keskiyö,
Napoleon istuu ja ranskanleipää syö.
Hän hikoilee ja pelkää giljotiiniä
ja siksi ottaa taas konjamiiniä.
Aamu kun koittaa niin päättää hän,
mopon myyn ja valtakunnan säilytän.
Napo lähtee kävelemään pitkin Seinen rantaa,
vastaan tulee Richelieu, se taitaa kaunaa kantaa.
Napo sanoo; kuulus kundi, come´n take it easy.
Tarjoo mopoa, Richelieu tarjoo vain viisi,
frangia. Ei Napo suostu, sanoo liian vähän,
Riku sanoo, enempää en pane mopoon tähän.
Napo täysin masentuu, hän tyydy ei nääs femmaan,
mopon kotiin taluttaa ja liiteriin vie jemmaan.
Menee sitten allapäin ja laahustaen baariin,
missä törmää sattumalta Charles de Gaullen vaariin,
jolle juuri tuliterän lasikuitupaatin
kaupannut on edustaja proletariaatin.
Napo tarjoo mopoansa ja vaari sanoo joo,
tarjoilijalle hän kuiskaa; 'Deux Pernod'.
Latoo Napon eteen seteleitä pinkan,
Napo sanoo noitten kantamiseen tarvii rinkan.
Vaari naurahtaa ja sanoo; C'est la vie.
Napo rahoinensa kotiin kiirehtii.
On rahat viimein kotona ja pinossa,
ja Napoleonilla on monot vinossa.
Nyt anoppi ja Josefine kilvan häntä hoivaa,
ja hihkuu apuun jumalaa ja isää kaikenvoivaa.
Ja aamulla pitkän unen perästä,
on Napoleonin kunto lähes terästä.
Nyt Josefine on pitkällään kedossa,
ja Napoleon on elämänsä vedossa,
ja kolmen viikon päästä nähdään että Josefine
kuukautisitta on jäänyt eli on siis tiine.
Silloin Ranskan kansa huutaa;
Oh la la - Napoleonillamme lepattaa.
Napoleon on muistutuksen saanut anopiltaan.
Kirje sanoo mopo sinun täytyy heti myydä,
taikka jos et myy, niin älä mitään multa pyydä.
Kansa tuntee, että sitä viilattu on linssiin,
kun odotukset turhaan kohdistuvat kruununprinssiin.
Enhän sua vävykseni sanoa mä saata,
ethän taida poikarukka osata ees maata,
kun et perillistä sinä aikaan saa,
ja Josefinekin jo siitä valittaa.
Luulen että mopo sulta kyvyt vie,
tärinä kait potenssille liikaa lie.
Ranskan maalla koittanut on keskiyö,
Napoleon istuu ja ranskanleipää syö.
Hän hikoilee ja pelkää giljotiiniä
ja siksi ottaa taas konjamiiniä.
Aamu kun koittaa niin päättää hän,
mopon myyn ja valtakunnan säilytän.
Napo lähtee kävelemään pitkin Seinen rantaa,
vastaan tulee Richelieu, se taitaa kaunaa kantaa.
Napo sanoo; kuulus kundi, come´n take it easy.
Tarjoo mopoa, Richelieu tarjoo vain viisi,
frangia. Ei Napo suostu, sanoo liian vähän,
Riku sanoo, enempää en pane mopoon tähän.
Napo täysin masentuu, hän tyydy ei nääs femmaan,
mopon kotiin taluttaa ja liiteriin vie jemmaan.
Menee sitten allapäin ja laahustaen baariin,
missä törmää sattumalta Charles de Gaullen vaariin,
jolle juuri tuliterän lasikuitupaatin
kaupannut on edustaja proletariaatin.
Napo tarjoo mopoansa ja vaari sanoo joo,
tarjoilijalle hän kuiskaa; 'Deux Pernod'.
Latoo Napon eteen seteleitä pinkan,
Napo sanoo noitten kantamiseen tarvii rinkan.
Vaari naurahtaa ja sanoo; C'est la vie.
Napo rahoinensa kotiin kiirehtii.
On rahat viimein kotona ja pinossa,
ja Napoleonilla on monot vinossa.
Nyt anoppi ja Josefine kilvan häntä hoivaa,
ja hihkuu apuun jumalaa ja isää kaikenvoivaa.
Ja aamulla pitkän unen perästä,
on Napoleonin kunto lähes terästä.
Nyt Josefine on pitkällään kedossa,
ja Napoleon on elämänsä vedossa,
ja kolmen viikon päästä nähdään että Josefine
kuukautisitta on jäänyt eli on siis tiine.
Silloin Ranskan kansa huutaa;
Oh la la - Napoleonillamme lepattaa.
Tarinalyriikat tuntuvat olevan katoavaa kansanperinnettä. Nykyään joko huokailaan exien perään tai muuten vain on kurjaa ja ankeaa.
Juicen riimittely yhdistettynä hauskaan tarinaan on mieletöntä. Teksti on letkeä ja tuntuu vaivattomalta. Joskus nimittäin riimityksistä huokuu sellainen väkisin väännetyn haju, joka tympii. Tässä sitä ei ole.
Juicea on taatusti luvassa toistekin!
torstai 8. syyskuuta 2011
Margaret Atwood: Poikkeustila (2006)
Moral Disorder
Suomennos: Kristiina Drews
Käännösvuosi: 2007
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 264
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto
Oikeastaan vasta kirjablogien myötä olen saanut hiukan kosketuspintaa Margaret Atwoodin kirjoihin. Aiemmin nimi on ollut toki tuttu, mutta lähinnä liitin hänet samaan sarjaan Nora Robertsin ym. kanssa. Enpä olisi voinut pahemmin erehtyä! (Miten ihmeessä sitä muodostaa näitä käsityksiään?)
Niinpä lupasin itselleni, että perehdyn Atwoodiin hiukan paremmin ja sainkin käsiini novellikokoelman Poikkeustila. Aivan oivallista, sillä mielestäni novellit ovat hyvä väylä kurkistaa ennestään tuntemattoman kirjailijan tyyliin.
Poikkeustila on novellikokoelma naisista, joiden elämässä on meneillään jokin poikkeustila. Raskaus, mielensairaus, väliaikainen suhde... Novelleja on kaikkiaan 11 kappaletta ja muutama niistä on toisiinsa kytköksissä. En ole varma kuinka moni, sillä joissakin novelleissa se on tulkinnanvaraista. Takakansiteksti sanoo kaikkien olevan samaa yhtenäistä tarinaa, mutta itse en tulkinnut asiaa niinkään.
Valitettavasti Atwood ei ainakaan tällä kokoelmallaan tehnyt minuun juuri minkäänlaista vaikutusta. Jotkut novellit olivat oikein hyviä, esimerkiksi Viimeinen herttuattareni, Huonot uutiset ja Se toinen paikka. Viimeinen herttuattareni on arkipäiväisellä ja realistisella tavalla hieno kuvaus lukiolaisten parisuhteesta. Huonot uutiset -novellin keskiössä on 11-vuotias tyttö, joka huolehtii raskaana olevasta äidistään. Se toinen paikka kertoo nuoresta naisesta, joka ei tunne oloaan missään kotoisaksi.
Loput novellit olivat lähinnä mitäänsanomattomia. Eivät hyviä, mutteivät varsinaisesti huonojakaan.
Jokin kuitenkin jäi kaivelemaan. Atwoodia on paljon kehuttu ja hänellä on aivan selvästi oma tyylinsä, josta periaateessa ainakin jollakin tasolla pidän. En siis ole valmis hylkäämään häntä kokonaan. Joten haluaisiko joku suositella minulle hyvää romaania häneltä?
Suomennos: Kristiina Drews
Käännösvuosi: 2007
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 264
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto
Oikeastaan vasta kirjablogien myötä olen saanut hiukan kosketuspintaa Margaret Atwoodin kirjoihin. Aiemmin nimi on ollut toki tuttu, mutta lähinnä liitin hänet samaan sarjaan Nora Robertsin ym. kanssa. Enpä olisi voinut pahemmin erehtyä! (Miten ihmeessä sitä muodostaa näitä käsityksiään?)
Niinpä lupasin itselleni, että perehdyn Atwoodiin hiukan paremmin ja sainkin käsiini novellikokoelman Poikkeustila. Aivan oivallista, sillä mielestäni novellit ovat hyvä väylä kurkistaa ennestään tuntemattoman kirjailijan tyyliin.
Poikkeustila on novellikokoelma naisista, joiden elämässä on meneillään jokin poikkeustila. Raskaus, mielensairaus, väliaikainen suhde... Novelleja on kaikkiaan 11 kappaletta ja muutama niistä on toisiinsa kytköksissä. En ole varma kuinka moni, sillä joissakin novelleissa se on tulkinnanvaraista. Takakansiteksti sanoo kaikkien olevan samaa yhtenäistä tarinaa, mutta itse en tulkinnut asiaa niinkään.
Valitettavasti Atwood ei ainakaan tällä kokoelmallaan tehnyt minuun juuri minkäänlaista vaikutusta. Jotkut novellit olivat oikein hyviä, esimerkiksi Viimeinen herttuattareni, Huonot uutiset ja Se toinen paikka. Viimeinen herttuattareni on arkipäiväisellä ja realistisella tavalla hieno kuvaus lukiolaisten parisuhteesta. Huonot uutiset -novellin keskiössä on 11-vuotias tyttö, joka huolehtii raskaana olevasta äidistään. Se toinen paikka kertoo nuoresta naisesta, joka ei tunne oloaan missään kotoisaksi.
Loput novellit olivat lähinnä mitäänsanomattomia. Eivät hyviä, mutteivät varsinaisesti huonojakaan.
Jokin kuitenkin jäi kaivelemaan. Atwoodia on paljon kehuttu ja hänellä on aivan selvästi oma tyylinsä, josta periaateessa ainakin jollakin tasolla pidän. En siis ole valmis hylkäämään häntä kokonaan. Joten haluaisiko joku suositella minulle hyvää romaania häneltä?
tiistai 6. syyskuuta 2011
MusaMaanantai 05: Kappale, joka tuo mieleeni jonkun
Tiedän, nyt on tiistai. Tämä oli nimittäin niin hankala, että vaati yöunet. Assosioin paljonkin musiikkia ihmisiin ja tilanteisiin, mutta tuntuu jotenkin röyhkeältä kuvata biisillä jotakuta läheistä (ei julkisuuden henkilöä) näin julkisessa paikassa kuin blogi.
Usein kun nämä assosisaatiot ovat vieläpä sellaisia, jotka liittyvät kyseisen henkilön hyvin henkilökohtaiseen tilanteeseen tai asiaan. Siten ne ovat toisinaan myös hiukan negatiivisia tai muuten vain surullisia.
Niinpä siis ajattelin kaivaa esiin jonkun jo julkisuudessa olevan henkilön. Tämäkin osoittautui työlääksi, koska muusikoihin liitän aina heidän omia kappaleitaan (kuinka nerokasta!) ja muihin taas ei jotenkin liity biisejä sopivasti.
Mutta sitten keksin...
Stratovariuksen Black Diamond tuo mieleeni aina Timo Tolkin koiran. Se ei kyllä ole julkisuuden henkilö, mutta uskon ettei hauva pahastu, vaikka tämän teenkin. Villin huhun mukaan nimittäin Black Diamond on sävelletty nimenomaan tälle koiralle. Kyseessä luultavasti on vitsi, mutta se ei estä silti minua assosioimatta Black Diamondia mustaan labradorinnoutajaan (en oikeasti tiedä Tolkin koiran rotua, saati väriä).
Ja ei biisikään hullumpi ole. Se vain kärsi aikanaan vähän liikasoitosta, mutta pitkän tauon jälkeen se taas kuulostaa hyvältä.
Usein kun nämä assosisaatiot ovat vieläpä sellaisia, jotka liittyvät kyseisen henkilön hyvin henkilökohtaiseen tilanteeseen tai asiaan. Siten ne ovat toisinaan myös hiukan negatiivisia tai muuten vain surullisia.
Niinpä siis ajattelin kaivaa esiin jonkun jo julkisuudessa olevan henkilön. Tämäkin osoittautui työlääksi, koska muusikoihin liitän aina heidän omia kappaleitaan (kuinka nerokasta!) ja muihin taas ei jotenkin liity biisejä sopivasti.
Mutta sitten keksin...
Stratovariuksen Black Diamond tuo mieleeni aina Timo Tolkin koiran. Se ei kyllä ole julkisuuden henkilö, mutta uskon ettei hauva pahastu, vaikka tämän teenkin. Villin huhun mukaan nimittäin Black Diamond on sävelletty nimenomaan tälle koiralle. Kyseessä luultavasti on vitsi, mutta se ei estä silti minua assosioimatta Black Diamondia mustaan labradorinnoutajaan (en oikeasti tiedä Tolkin koiran rotua, saati väriä).
Ja ei biisikään hullumpi ole. Se vain kärsi aikanaan vähän liikasoitosta, mutta pitkän tauon jälkeen se taas kuulostaa hyvältä.
maanantai 5. syyskuuta 2011
Sarah Waters: Vieras kartanossa (2009)
Suomennos: Helene Bützow
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 592
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale
Vieras kartanossa on kerännyt runsaasti jo blogisavuja ja arviot siitä ovat olleet pääasiassa hyvin positiivisia. Niinpä minunkin odotukseni kirjasta olivat aika korkealla, kun ottaa vielä huomioon aihepiirin. Historiallinen kartanoromaani englantilaisessa idyllissä kera kummituksien! Voiko parempaa toivoakaan? Lisäksi arvostan Tammen Keltainen kirjasto -sarjaa, sillä se jo pelkästään luo odotuksen tietynlaisesta korkeakirjallisesta tuotteesta.
Tämä oli kuitenkin minulle pettymys. En tiedä johtuuko se enemmän korkeiksi paisuneista odotuksista vaiko mistä. En varsinaisesti sanoisi kirjaa huonoksi - olen lukenut huomattavasti huonompiakin tekeleitä. En koe aikani menneen hukkaan, olihan tämä ihan ok lukuromaani. Tässä vain olisi ollut aineksia parempaakin tarinaan.
Tarina sijoittuu 2. maailmansodan jälkeiseen Englantiin. Keskiössä on rapistuva kartano Hundreds Hall ja sen asukkaat sekä kertojanakin toimiva tohtori Faraday, nelikymppinen poikamies. Englantilaisella maalaisaatelilla ei mene noina aikoina kovinkaan hyvin ja sotakin on jättänyt jälkensä. Kartanon nuori isäntä, Roderick Ayres, koittaa selvitä laskuista ja muista käytännön asioista, mutta työ käy ylivoimaiseksi kohtalokkain seurauksin. Kartanossa alkaa tapahtua muutenkin kummia sen jälkeen...
Suurin ongelma taisi olla se, etten voinut sietää tohtori Faradayta. Ja koska hän toimi kertojana, niin hän oli jatkuvasti kirjassa läsnä. Faraday oli minusta omahyväinen, ärsyttävä nyhverö. Lisäksi hän ei ollut kovinkaan uskottava kertojana. Hän kiinnitti mielestäni liikaa huomiota vaatetuksien ja sisustukseen yksityiskohtiin, Carolinen maantienpölyisiin säärikarvoihin (!! tämä oli kaiken huipentuma...) ollakseen 1940-luvun brittimies. Jotenkin siis minusta mies vain ei kiinnitä huomiota tuollaisiin asioihin. En väitä, etteikö mies ylipäätään voisi olla kiinnostunut yksityiskohdista, mutta nämä olivat jotenkin niin naisellisia yksityiskohtia. Yksityiskohdat ovat toki tyypillisiä tälle kirjallisuudenlajille ja pidän sellaisesta noin muuten. Mutta nyt ulostuloväylä sille ei ollut oikea.
Tai sitten minulla on vain lääkärikertojia kohtaan patoutumia. Enhän voinut sietää Axel Muntheakaan.
Toinen häiritsevä seikka oli pitkäpiimäisyys. Tämä olisi kaivannut tiivistämistä ainakin parin sadan sivun verran. Tiedän, että tällaisten romaanien tietyllä tapaa kuulukin olla tiiliskiviä, mutta niiden pitää olla vetäviä. Ei mitään turhanpäiväisiä jaaritteluja. Etenkin alku oli todella kankeaa, mutta puolivälin kohdalla alkoi jo vähän helpottaa kun alkoi tapahtuakin jotakin.
On tällä kuitenkin toki ansionsakin. Juoni on minusta hieno ja tässä oli erittäin hyvä loppu kaikessa monitulkintaisuudessaan. Loppuratkaisusta onkin keskustelua Järjellä ja tunteella -blogissa, mutta älä kurkkaa sinne ellet ole tätä lukenut!
Monitulkintainen loppu on hienosti avoin, mutta ei liian avoin. Tätä voi jäädä pohtimaan pidemmäksikin aikaa.
Lisäksi tässä on hienosti kuvattu brittiläistä luokkayhteiskuntaa työläisistä maalaisaateliin todellista köyhälistöä unohtamatta. Etenkin rouva Ayres on mielestäni hyvin onnistunut hahmo omassa asemassaan. Pidin myös tohtori Seeleystä, mutta se saattoi johtua siitä, että hän ärsytti Faradayta.
Vieras kartanossa ei siis vastannut odotuksiani, mutta ei se mikään onneton tekele ole. Yllättävän keskinkertainen lähinnä.
Osallistun tällä myös Totally British -haasteen Gothic Fiction -osaan.
lauantai 3. syyskuuta 2011
LyyrikkaLauantai: Siivekäs
Vihdoin saan startattua LyriikkaLauantain. Ensimmäisenä kunnian saa kappale, joka on ollut minulle henkilökohtaisesti tärkeä ilmestymisestään saakka. Siihen ei liity mitään tapahtumaa tai hetkeä, mutta se tuntui siltä, että se on kirjoitettu suoraan minulle.
Olin tuolloin tietysti hieman angstisuuteen taipuva lukioikäinen. En enää ehkä näe itseäni niin synkkänä - paitsi kun on yö kylmä valoton.
A. W. Yrjänä on niitä harvoja runoilijoita, joista pidän ja jonka teksteistä tunnun tavoittavan jotakin.
Olin tuolloin tietysti hieman angstisuuteen taipuva lukioikäinen. En enää ehkä näe itseäni niin synkkänä - paitsi kun on yö kylmä valoton.
A. W. Yrjänä on niitä harvoja runoilijoita, joista pidän ja jonka teksteistä tunnun tavoittavan jotakin.
Siivekäs
san. A. W. Yrjänä
Kun elämä on pitkä uneton yö
kirjoitan maailmaa kodiksi
missä kuljet kapeaa rantakaistaa
välillä meren ja maan.
Kun jäljet sotkeutuu liejuun
kaikista vastauksista tahtoo pois.
Ole pelottava kuin kevään liekki
ole kaunis kuin kukkiva puu.
Merivirtojen juuoksuun tai tuuleen
sen kirjoitukseen
lennä mieleni lennä
voit mennä
en pelkää ollenkaan
Ja oikea siipi on valkee ja se vasen musta on
ja päivä on auringon kultaa
ja yö on kylmä valoton.
Ja oikea siipi on valkee ja se vasen musta on
älä putoa, katso alas
siellä kyllin kauan vietit
mietit miten lopettaa.
Vanhan runontekijän sanoin
täynnä uhmaa ja kauneutta.
Luon rannanmitan valkeaa vaahtoa
sinut kauniina kuin kärsivä jumala.
Olen väsynyt moniin sanoihin,
olen väsynyt itseeni.
Jos sanot 'jätä kaikki
seuraa minua',
jättäisin ja seuraisin.
Siivekäs on minusta hieno kuvaus tasapainosta. Siitä kuinka meillä kaikilla on niin pimeä kuin valoisa puolemme. Sama kaksijakoisuus kulkee koko ajan mukana; meri / maa, valkea / musta, auringon kulta / kylmä valoton yö... jne. Minusta se kertoo myös siitä, että molempia vastakohtia tarvitaan. Jos ei olisi pahaa, niin kuinka voisi olla hyvääkään?
Älä putoa, katso alas / siellä kyllin kauan vietit / mietit miten lopettaa on aiheuttanut minulle ehkä eniten päänvaivaa. En osaa liittää tähän mitään rappiotilaa, sillä se tuntuu liian konkreettiselta asialta. Vastakohtaisuus on siis tässäkin; ollaan ylhäällä, katsotaan alas. Mutta jotakin muuta tuossa kohdassa vielä on...
Toisena asiana mielestäni tässä nousee kirjoittamisen vapaus. Yrjänälle se tuntuu olevan aika tyypillistä viitata kirjoittamiseen. Ja sehän tietysti uppoaa minuun hyvin. Kirjoittaminen (kuten lukeminenkin) voi olla keino paeta tätä maailmaa; lennä mieleni lennä ja tahdotaan vastauksista pois. Olen ajatellut myös niin, että tässä puhutaan kynälle; Jos sanot 'jätä kaikki / seuraa minua', / jättäisin ja seuraisin. Ajatus tuntuu ehkä koomiselta, mutta näen sen siinä haluna paeta (pysyvästi) tekstin maailmaan.
LyriikkaLauantaissa tulee varmasti toistekin CMX:n tuotantoa esiin, mutta koitan olla jämähtämättä vain yhden sanoittajan huomaan. Suomessa on paljon muitakin hyviä sanoittajia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)