Vuosi 2011

Huhhahhei! Vuosi 2011 vetelee viimeisiään ja on aika luoda pikainen silmäys taaksepäin.

Vuosi 2011 oli Morren maailmassa sen historian hurjin. Siirryttyäni erinnäisten seikkailujen jälkeen Bloggeriin, alkoi putkahdella enemmän kommentteja, lukijoita ja ylipäätään blogimaailman yhteisöllisyyttä. Olen siitä vilpittömän iloinen ja koko bloggaaminen siirtyi kolme vaihdetta isommaksi asiaksi. Kokonaispostausten määrä on melkoinen; tämä on 206. postaus - tänä vuonna! Se ylittää roimasti Morren maailman kokonaispostausten määrän, joka on tämä mukaan lukien 338.

Näkyvyys on siis kasvanut ja tänä vuonna kävijöitä Morren maailmassa on ollut lähes 72 000. Hurjaa! Isoimmat kävijäpiikit koettiin Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon myötä. Olen siitä vieläkin hämmennyksissäni...
Nollaan kävijälaskurin tammikuun ensimmäisenä päivänä, jotta nähdään mikä tulos on vuonna 2012.

Haasteita kertyi kuluneen vuoden aikana monenlaisia. Häpeäkseni en saanut suorettua ainuttakaan loppuun asti. Tarinan opetus lienee se, että vähemmän haasteita ensi vuonna. Aion suorittaa tietysti nämä keskeneräiset loppuun joka tapauksessa. Jos saisin suoritettua edes oman haasteeni... Ja otan varman vuodelle 2012 uudestaan 10 Klassikkoa -haasteen. Se on ollut niin kiva!

Ainoa asia, jota tänä vuonna kadun syvästi bloggaamisen tiimoilta, on 'seksitarinat' -sanan käyttö otsikoinnissa. Se on nimittäin myös toiseksi suosituin avainsana, millä Morren maailmaan tullaan (suosituin on 'Morren maailma'). Hakusanan käytöstä näkyy, että täältä haetaan jotain sellaista, mitä täällä ei ole.

Tänä vuonna luin 106 kirjaa. Määrä on aika totuudenmukainen, sillä olen kyllä kaikki blogannut tänne. Joitakin lastenkirjoja en ole, sillä osasta haluan tehdä sarjapostauksen ja osaa taas en ole lukenut kokonaan, kun puolisko lukee puolet.
Kotimaista kaunokirjallisuutta tuli luettua 41 kappaletta, ulkomaista 55 kappaletta. Jotenkin tuntuu nololta, että ulkomainen voitti kotimaisen. Tietokirjallisuutta tuli luettua 9 kappaletta. Yhdestä lastenkirjasta tein bloggauksen.
Lukemisesta ja siihen liittyvästä määrästä, monipuolisuudesta, analyyttisyydestä ym. bloggasi Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogissaan, jonka kommenttiboksista löytyy minunkin sekavaa sepustusta asian tiimoilta.

Järjellä ja tunteella -blogissa esitettiin haaste, jonka kautta voi nostaa esiin kuluneen vuoden kirjoja. Tässä oma vastaukseni siihen:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi joulupaketista tänä vuonna, ellet olisi jo lukenut sitä?
Stephen King: Kuvun alla
Kyllä olisi ollut orpo olo, jos uutta Kingiä ei olisi ollut hyllyssä!

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Suurimmalla osalla ystävistäni on sopivalla tavalla kieroutunut mieli, johon tämä teos voisi upota kuin kuuma veitsi voihin.


3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?Ian McEwan: Sovitus
Siihen vatulointiin oli mennä järki!

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas
Loppu oli niin riipaiseva, että olin kyllä pillahtaa itkuun, vaikka kirjan perussävy on hyvinkin positiivinen.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Sarah Waters: Vieras kartanossa
Osoittautui kuitenkin lieväksi pettymykseksi. Ehkä odotin siltä liikoja?

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Helena Waris: Uniin piirretty polku ja Sudenlapset
Vastoin sääntöjä tähän on vastattava kahdella kirjalla, koska kyseessä on kuitenkin sarja. On käsittämätöntä, että näin hyvä (ja suhteellisen tuore) kirjasarja on ollut mediassa ja blogeissakin niin vähän esillä. Tämähän on loistavaa kotimaista fantasiaa, joka ei kalpene suosittujen ulkomaistenkaan sarjojen rinnalla.
Fantasiaa on blogeissa esillä ylipäätään aika vähän, mutta minusta tämä sopii sellaisille ei-fantasia -faneillekin. Taikuus on tässä enemmän tunnelmaa kuin miekka ja magia -rymistelyä.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot
Tämä olisi sopinut myös kohtaan 4, sillä tämä oli niin huono, että teki mieli itkeä.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan... ja aina uudestaan luettavaksi?
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Viihtyisin mainiosti! (Sookie-sarja olisi myös käynyt ihan vain Ericin takia, mutta kun vain yksi...)

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Doris Lessing: Viides lapsi
Moraaliset dilemmat ovat kaikkein parhaita!

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Olisi kiinnostavaa tietää, mitä kirjan sanomasta ja ajatuksista ajatellaan 100 vuoden päästä.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan ellei sitä ole jo tehty?
David Eddings: Kohtalon täyttymys
Ja sen mukana koko Belgarionin taru. Lapsesta asti olen haaveillut näkeväni sen elokuvana. Belgarathia näyttelisi Sean Connery ja Garionia piti näytellä Tom Cruise, mutta Tomppa taitaa olla nyttemmin jo turhan vanha siihen rooliin. En ikinä pitänyt Cruisesta, mutta en kyllä tykännyt Garionistakaan.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä pitkään vielä viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Katja Kaukonen: Odelma
Palaa yhä mieleen silloin tällöin. Pitänee lukea se uudestaan.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Charlaine Harris: Veren voima
Koko Sookie-sarja pääsi yllättämään todella positiivisesti. Luulin, että olin lopullisesti traumatisoitunut Houkutus -kirjan lukemisen jälkeen, mutta tämä pääsi yllättämään todella.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vaan lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Leena Krohn: Tainaron
Ihan pihalla.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia
Koska Helena Wariksen kirjoihin viittasin jo, niin sitten tämä. Vaikka Hilliä pidetään (ja hän onkin) enemmän kauhukirjailijana, on tämä kirja hieno osoitus siitä millaista on hyvä kertomusnovellistiikka ja kuinka kauhukin voi olla kaunista.

Tämän pitkän postauksen lopuksi haluan toivottaa kaikille hyvää uutta vuotta ja onnea ja menestystä vuodelle 2012! Tavataan ensi vuonna vähemmillä haasteilla, mutta monien kirjojen parissa. Kiitos!

Stephen King: Kuvun alla (2009)

Under the Dome
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 1115
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Huhhuh. Sivumäärään ei ole eksynyt lyöntivirhettä; tämä tosiaan on yli tuhatsivuinen paistikas. Kingille on iskenyt näemmä jonkin sortin mammuttitauti (eikä hän alunperinkään ole ollut tiiviiden juttujen kirjoittaja), sillä Kingin uutuus  11.22.63 ei myöskään ole mikään pikku tarina.

Kuvun alla on tarina Chester's Mill:n pikkukaupungista, joka yhtäkkiä jää mystisen kuvun alle. Muutaman päivän ajan sitä yrittävät poistaa maailman huipputason tiedemiehet, mutta sillä aikaa Chester's Millissä pannaan hyrskyn myrskyn ja himputin tupajumit saavat mitä ansaitsevat! Reilussa neljässä vuorokaudessa noin 2000 asukkaasta jäljellä on 32. Kuvun alla on siis hyvin raatopitoinen tarina. Stephen Kingin tarinat eivät sovi kovin herkille ihmisille eikä tämäkään ole poikkeus.

Luin tätä mammuttia lähes kuukauden ajan. Teksti sinänsä on hyvin nopealukuista ja kerronta suoraviivaista. Mutta tämä oli kuitenkin tarinana ja tunnelmaltaan niin ahdistava, että oli pakko haukata happea välillä. King osoittaa jälleen, että ihmisen pahin vihollinen ja kauhu on toinen ihminen. Kuvun alla tarjoaa hyppysellisen avaruusolentoja, mutta vain heikoksi mausteeksi. Varsinaisen kauhun tuottaa jälleen toinen ihminen ja sen tiedon Stephen King osaa meille tarjoilla.
Vaikka tarinan ydinsanoma onkin "paha saa palkkansa", King ei sorru moralisointiin. Tähän voi oikeastaan aina luottaa Kingin kohdalla eikä Kuvun alla ole pettymys senkään suhteen. Paha saa palkkansa hyvin monella tasolla ja taholla, ja lopulta oli hienoinen yllätys kuinka hienosti King sen toi jälleen ilmi.

Chester's Milliin mahtuu monen moista väkeä ja laaja henkilögalleria hiukan puuduttikin alkuun. Henkilöluettelo helpotti asiaa hieman, mutta aluksi olin aika sekaisin. Onneksi hahmot ovat hyvin persoonallisia. Vahviten minuun vaikutti yksi merkittävä henkilö, Dale 'Barbie' Barbara, ja hänen vastakohtansa Jim Rennie. Barbien näin jostakin syystä hyvin selvästi Samuel L. Jacksonin näköisenä, vaikka Barbie ei tainnutkaan olla tummaihoinen. Pidin erityisen onnistuneina myös päätoimittaja Julia Shumwayta ja ihastuksekseni huomasin, että herra King on vanhemmiten saanut ujutettua kirjoihinsa hitusen enemmän romantiikkaakin. Liseyn tarinan veroinen tämä ei silti ihan ole sen suhteen.

Kuvun alla menettää pisteitään silmissäni lähinnä sen teknisyyttä painottavan tarinan vuoksi. En vain pidä sellaisista ja se on puhtaasti makuasia. Tässä oli aivan liikaa fysiikkaa, säteilyä, mittareita, kemiaa ja sun muuta sellaista. Sekä ne avaruusoliot, vaikka niiden osuus lopulta olikin onnettoman pieni.
King on King, mutta silti rokotan häntä myös tarinan venyttämisestä. Tässä olisi ollut kyllä tiivistämisen varaa ainakin parinsadan sivun verran. Olen lukenut paljonkin isoja paistikkaita ja mutuni sen suhteen on lähes aina sama. Hyvin harvoin yli 700 sivuiset tarinat tuntuvat ei-venytetyiltä. Jälkipuheessaan King vielä kiittelee editoriaan dinosaurustarinan tiivistämisestä. Herranpieksut!!

Mammuttitaudistaan huolimatta Kuvun alla kuuluu jokaisen King-fanin lukemistoon ja minusta vieläpä Kingin tuotannon parhaimmistoon. Luvassa on ahdistusta, pahaaoloa ja kuvotusta, mutta oikeastaan silti minulla oli aika hauskaa taas kauhun mestarin kanssa.
Kuvun alla ovat kyyhöttäneet myös Maija ja marjis.

Emily Brontë: Humiseva harju (1847)

Wuthering Heights
Suomennos: Kaarina Ruohtula
Käännösvuosi: 1976
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 451
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Yritän epätoivoisesti saada haasteita suoritettua vuoden loppuun mennessä, mutta hitaasti tämä käy. Osin gradun takia, osin uusien konsolipelien takia ja osin siksi, että olen huono pysymään lukusuunnitelmissa. Mutta jokaisen haasteen, johon olen osallistunut, aion kuitenkin suorittaa. Se on vissi se! Humiseva harju on siis osa Totally British -haastettani ja se on viimeinen Gothic Fiction -osiosta.
Koska jälleen on kyse klassikosta, niin en nyt huolehdi juonipaljastuksista. Jos siis haluat pitää jännitystä yllä etkä ole lukenut tätä, niin tämä arvio kannattaa jättää lukematta.

Humiseva harju kertoo Catherine Earnshawin ja orvon Heathcliffen rakkaustarinasta. Odotin ihanan romanttista tarinaa Kotiopettajattaren romaanin tyyliin, mutta hämmästyksekseni tarina oli kovasti paljon erilainen. Tiesin odottaa astetta synkeämpää tarinaa, mutta tämän synkeys, hulluus ja väkivaltaisuus pääsi kyllä yllättämään täysin. Tämän painoksen esipuheessa suomentaja Kaarina Ruohtula kertoo romaanin aikalaisvastaanotosta, jossa hämmästeltiin sitä, miten nainen voi kirjoittaa tällaisen tarinan. Olin aluksi nyreissäni; miksei muka nainen voisi kirjoittaa syvällisempää ja vähän synkähköäkin rakkaustarinaa. Pah!
Ymmärrän nyt paljon paremmin aikalaisia ja heidän järkytystään. Nykyaikana kirjoittajan sukupuoli ei hetkauttaisi (kuten ei se väkivalta ja hulluuskaan), mutta 1800-luvun Englannissa tilanne on ollut toinen.

Ensinnäkin yllätyin siitä, ettei tässä kirjassa ollut ainuttakaan mukavaa henkilöhahmoa. Heathcliff on synkkä lurjus, mutta ei todellakaan samalla tavoin romanttisella tavalla kuin Rochester (Kotiopettajattaren romaani) tai Darcy (Ylpeys ja ennakkoluulo). Heathcliff on hullu ja sairas sadisti, joka kostaa saavuttamatonta rakkauttaan lähes kaikille viattomille, mukaan lukien oman lapsensa.
Catherine Earnshaw on raivostuttava keimailijatar, joka kohtelee kahta häneen rakastunutta miestä itsekkään laskelmoivasti. Hän on hemmoteltu, turhamainen, itsekäs ja kiero. Lisäksi hän kuolee suunnilleen puolivälissä tarinaa ja olin ihan puulla päähän lyöty. Mikä rakkaustarina se tämä tämmöinen on?
Edgar Linton, josta lopulta tuli Catherinen aviomies, on säälittävä ruikuttaja. Hänen sisarensa Isabella, josta taas tulee Heathcliffin vaimo, on taas turhamainen ja nenäkäs hienopieru.
Linton Heathcliff, joka on Isabellan ja Heathcliffin poika, on vielä pahempi itkupilli ruikuttaja kuin setänsä Edgar.
Catherine 'Cathy' Linton, joka on taas Catherinen ja Edgarin tytär, on myös hemmoteltu prinsessamainen tapaus. Hän päätyy naimisiin ensin Linton Heathcliffin kanssa ja sitten Haretonin kanssa.
Hareton Earnshaw, Cathyn serkku, on jo lapsesta saakka väkivaltainen ja kiroileva moukka.
Eikö olekin ihastuttavaa!?

Tarinaa kertoo taloudenhoitajatar Nelly Dean, josta en myöskään juuri pitänyt. Hänestäkin sai turhan laskelmoivan, manipuloivan ja vähän omahyväisen kuvan. Hän kertoo tarinaansa Lockwoodille, joka on vuokrannut Rastaslaakson kartanon. Lockwoodista ei jäänyt juuri mielipidettä, sillä hän on olemassa tarinassa vain siksi, että Nelly saa kerrottua tarinan jollekin. En ole aivan vakuuttunut tästä kerrontaratkaisusta, joka mielestäni monimutkaistaa juttua ihan turhaan. Nelly olisi voinut kertoa tarinan suoraan lukijalle.

Hienointa Humiseva harju -romaanissa on henkilökuvaus. Huolimatta siitä, etten pitänyt kenestäkään, on tunnustettava hahmojen uskottavuus. Vaikka kaikki kuvataan vain Nellyn kautta, rakentuu henkilöistä yllättävän syvä kuva. Luullakseni se on yksi niistä seikoista, miksi tämä teos on klassikko.
Emily Brontë on saanut tähän myös oivallisella tavalla sen synkeän tunnelman, joka tällaiseen tragediatyyppiseen tarinaan kuuluukin.

Olin silti kuitenkin vähän pettynyt. Osin se johtuu vääristä odotuksistani, mutta osin myös siitä etten vain yksinkertaisesti pitänyt tästä tarinasta. Lapselliseen sävyyn voisin todeta että tää oli ihan tyhmä! Tätä pidetään romanttisena tarinana, mutta minusta tässä ei ollut romantiikan häivääkään vaikka tämä rakkaudesta kertookin.
Tulipahan nyt sivistyttyä.

Joulu - keskitalven juhla

Rokkipukki

Pakkasyö on ja leiskuen, Pohja loimuja viskoo

Kansa kartanon hiljaisen, yösydän-untaan kiskoo

Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan

Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta

Ladosta tulee, hankeen jää, harmaana uksen suuhun

Vanhaan tapaansa tirkistää, kohti taivasta, kuuhun

Katsoo metsää, min hongat on, tuulen suojana kartanon

Miettivi suuntaan sataan, ainaista ongelmataan

Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja hasta

"Ei, tätä ymmärtää en voi. Ei, tää pulma on vasta."

Heittää tapaansa järkevään, taas jo pois, nämä vaivat nään

Lähtee toimeen ja työhön, lähtee puuhiinsa, yöhön

Lammasten luo käy karsinaan, makuulla tapaa ne ukko

Kanat jo katsoo pienallaan, istuu ylinnä kukko

Kopissa vahti hyvin voi, herää ja häntää liehakoi

Tonttu harmaa ja nuttu, vahdille kyllä on tuttu

Puikkii ukko jo tupahan, siellä on isäntäväki

Tontulle arvoa antavan, näiden jo aikaa näki

Varpain hiipivi lasten luo, nähdäkseen sulot, pienet nuo

Ken sitä kummeksis juuri, hälle se riemu on suuri

Vaiti metsä on alla jään, kaikki elämä makaa

Koski kuohuvi yksinään, humuten metsän takaa

Tonttu, puoleksi unissaan, ajan virtaa on kuulevinaan

Tuumii minne se vienee, missä sen lähde lienee

Pakkasyö on ja leiskuen, Pohja loimuja viskoo

Kansa kartanon hiljaisen, aamuhun unta kiskoo

Ääneti kuu käy laskemaan, puissa lunta on valkeanaan

Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta

Pidän harvoista joululauluista, mutta Tonttu on poikkeus. Se sopii hyvin meikäläiseen joulutunnelmaan. Sen myötä haluan toivottaa kaikille tunnelmallista joulua. Välipäivinä taas tavataan!

Charlaine Harris: Veren perintö (2007)

Definitely Dead
Suomennos: Sari Kumpulainen
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 384
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Herttinen! Tämähän on jo kuudes Sookie-kirja (jos et ole lukenut aiempia osia, niin kannattaa jättää tämä arvio väliin). Puhun mieluummin Sookie-kirjoista, sillä The Southern Vampire Mysteries on liian pitkä nimi. Tällä kertaa telepaattineitonen seikkailee New Orleansissa ja tuttuun tapaan ryminä jatkuu. Mukana seikkailevat niin ihmistiikeri-Quinn, Eric (jota on tässä aivan liian vähän, nih!) kuin Sookien vanha heila Bill, josta paljastuu ikävä juttu.

Veren perinnön ydinjuonet olivat jälleen melko löyhiä eikä tämä muutenkaan minusta ollut sarjan parhaimmistoa. Tämä nyt ei johdu vain Ericin osuuden vähyydestä, vaan siitä, että kohtuullisen oleellisia taustatietoja puuttui. Marjis viittasi tähän jo Kirjamielellä -blogissaan, mutta olin yllättynyt siitä paljonko novellin lukemattomuus vaikutti. Kyllähän tämän pystyi lukemaan, sillä perin amerikkalaiseen tapaan asioita kerrataan paljon. (Olen jo ehkä hitusen kyllästynyt siihen, että Sookien on joka kirjassa kerrattava sitä, kuinka vaikeaa telepaatikkotytön on treffailla tavallisten ihmismiesten kanssa.) Mutta olisi ollut kiva lukea se novelli ensin.

En myöskään tykännyt Quinnista, josta on hyvää vauhtia tulossa Sookien uusi poikaystävä. Ihmistiikerikorsto vaikuttaa komealta ja maskuliiniselta, mutta on aivan liian lipevä minun makuuni. Sen sijaan Billiin liittyvä paljastus oli saada sydämeni särkymään. Tunnustan todella järkyttyneeni ja loukkaantuneeni. Sookiestakin paljastuu uusi puoli, jota varmaankin seuraavassa osassa vatuloidaan vielä vähän lisää. Ihan hauska lisä kyllä minusta.

Tarinan hedelmällisimmät puolet olivat siis paljastuksissa, mutta ei tämä silti tylsä tai pitkäpiimäinen ollut. Oivallinen välipala hömpällä toimintarymistelyllä. Seuraava osa, Pahaa verta Chicagossa, ilmestyykin sitten huhtikuussa 2012. Ehkä siinä päästään tutustumaan Sookien uuteen noitaystävä-Amelieenkin paremmin.

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa
Verta sakeampaa
Veren perintö

Pahan veren valtakunta (huhtikuu 2012)

Vladimir Nabokov: Lolita (1955)

Lolita
Suomennos: Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Käännösvuosi: 1959
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 384
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Heti aluksi haluan sanoa, että tämä on kuvottavin kirja minkä olen ikinä lukenut ja jollei tämä olisi ollut Klassikkohaasteessani, niin tämä olisi jäänyt kesken. Tässä mielessä nostan kyllä hattua kirjailijalle, joka hyvin rohkeasti, taitavasti ja uskottavasti kertoo hyvinkin tabu aiheesta; aikuisen miehen eroottisesta rakkaudesta 12-vuotiaaseen tyttöön.

Tarina kertoo siis Humbert Humbertin ja Dolores 'Lolilta' Hazen suhteesta. Humbert on alkunperin ollut Lolitan äidin vuokralainen, mutta hullaannuttuaan 12-vuotiaaseen Lolitaan, hän nai Charlotte Hazen voidakseen olla Lolitan lähellä. Sattumalta vain kuukauden avioelämän jälkeen Charlotte kuolee tapaturmaisesti ja Humbert ja Lolita aloittavat yhteisen matkansa halki Pohjois-Amerikan.

Mielenkiintoisinta tässä on todellakin Humbertin ja Lolitan suhde. Humbert on helppo tuomita, mutta Lolita käyttää hänen riutuvaa himoaan myös taitavaksi hyväkseen. Tämä ei tietenkään tee Humbertin teoista (Lolita itse puhuu raiskauksista) yhtään hyväksyttävämpiä, mutta antaa kolikolle toisenkin puolen. Mitä kaikkea 12-vuotias (yhteiselämä päättyy Lolitan ollessa n. 14-vuotias) voikaan tehdä saadakseen uusia vaatteita, makeisia, rahaa, pyörän...?

Teoksen kerrontaratkaisu oli mielestäni myös hyvä ja osuva. Humbert Humbert kertoo tarinaa itse salanimellä vankilassa. Annetaan siis ymmärtää, että tarina on tosi. Hän myös toivoo, että tarina julkaistaisiin vasta Lolitan kuoleman jälkeen kunnioituksesta Lolitaa kohtaan. Humbertin rakkaus Lolitaa kohtaan on suorastaan käsinkosketeltavaa ja murheellista.

Teos on aivan ehdottomasti klassikko. Se on erittäin taitavasti kirjoitettu, koskettaa hyvin arkaa aihetta niin tyylikkäästi, kuin sen vain voi tässä tapauksessa tehdä. Kirjan teemat; kielletyt himot, isän ja tyttären suhde, pelkotilat, pakkomielteiden tekemät muutokset ihmisessä ym. ovat yhä ajankohtaisia.

Miksi sitten 2½-pistettä?
Kirja oli aivan hillittömän raskaslukuinen. Humbert Humbertin kuvailujen vuolaus saa J. R. R. Tolkieninkin vaikuttamaan hyvin vähäsanaiselta ja pelkistämiseen tyytyvältä kaverilta.

Nous connûmes (tämä on kuninkaallisen hauskaa) ne houkutukset, joihin niiden alati samanlaisina toistuvat nimet haluaisivat viitata - kaikki nuo cottaget ja courtit: Auringonlaskun motellit, Kaarikattomajat, Vuorenhuipun majatalot, Mäntyhovit, Vuorihovit, Taivaanrannan majalat, Puistohovit, Viherniityt, Mac'in majalat. Joskus kyltissä oli jokin erikoinen huomautus, kuten 'Lapset ovat tervetulleita, lemmikit sallitaan' (sinä olet tervetullut, sinut sallitaan). Kylpyhuoneet olivat useimmiten laattalattiaisia suihkuja, joiden hajotusmekanismit vaihtelivat loppumattomiin mutta joille kaikille oli yhteistä yksi ehdottoman epälaodikealainen ominaisuus: alttius valaa käytettäessä yllesi petomaisen kuumaa tai silmittömän kylmää, riippuen siitä, käänsikö naapuri kylmää vai kuumaa hanaa ja riisti siten huolellisesti sekoittamastasi suihkusta jommankumman tekijän. Joissakin motelleissa oli määräyksiä liimattuna WC:n yläpuolelle (minkä vesisäiliön päälle pyyheliinat epähygieenisesti kasattiin), joissa pyydettiin, etteivät vieraat heittäisi sen altaaseen roskaa, oluttölkkejä, pahvirasioita, keskosia; toisissa oli lasin alle asetettuja erikoisvihjeitä, kuten Ajanvietteitä (Ratsastus: Usein näette ratsastajia, jotka tulevat Main Streetiä pitkin palatessaan romanttiselta kuutamoratsastukselta. "Usein kello kolme yöllä", pilkkasi epäromanttinen Lo.)

En halua väheksyä kuvailun merkitystä ja tietyllä tapaa tällainen runsaus sopii Humbert Humbertille ja hänen häiriintyneelle, mutta pikkutarkalle luonteelleen. Mutta minut tämä oli musertaa ihan täysin ja teki mieli toisinaan voihkaista ääneen. Pahinta oli silloin, kun Humbert jäi kuvailemaan Lolitan ihoa, ihokarvojen untuvaa, sen väriä... Tuntui, ettei teksti lopu ikinä eikä mihinkään edetä.
Tämä tiputtaa silmissäni eniten pisteitä, koska teksti oli käydä niin ylivoimaiseksi. Lisänä tietysti tarinan idean kuvottavuus, jossa siis oikein hekumoidaan sivukaupalla. Tiesinhän minä mihin tartuin (olen nähnyt elokuvankin, sen missä on Jeremy Irons), mutta silti tämä pääsi vähän yllättämään.

Toinen seikka on pikkumaisempi. Humbert Humbert viljelee runsaasti tekstissään ranskaa. Eikä siinä mitään, se sopii hänen vanhakantaisen eurooppalaisen ylevään tyyliin. Mutta olisi ollut kiva saada niille sitaateille ja lausahduksille suomennokset. En tarkoita, että jokainen 'chèri!' -huudahdus pitäisi kääntää, mutta pitkät sitaatit olisivat olleet kiva lukea suomeksikin.

Lisäksi tarinassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Paitsi kuvailujen suhteen, niin minusta tuntui, että tässä paikoin pysähdyttiin merkityksettömien tapahtumien äärelle turhankin pitkäksi aikaa. Paikoin kokonaisuus tuntui siis hyvin venytetyltä. Lopussa tapahtuvaa kaksintaistelua venytettiin sivutolkulla kuin huonossa toimintaelokuvassa. Siinä vaiheessa aloin tosin olla muutenkin jo aika puutunut koko Lolitaan.

Jälkimaku suussa on siis vähän puutunut vielä. Tunnustan kirjan ansiot ja klassikkoaseman. Näen sen enemmän teemaklassikkona kuin kirjallisilta ansioiltaan klassikkona.
Tästä on myös blogannut ainakin Paula Luen ja kirjoitan -blogissa.

Giovanni Boccaccio: Decamerone (n. 1350 / 1470)

Decamerone
Suomennos: Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen
Käännösvuosi: 2000
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 589
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Decameronen idea lienee monelle tuttu. Firenzeztä lähtee ruttoa pakoon 10 nuorehkoa italialaista. Joukossa on kolme miestä ja seitsemän naista. He majoittuvat erääseen kartanoon kahden viikon ajaksi kertomaan tarinoita toisilleen. Kukin kertoo yhteensä kymmenen tarinaa, joten kokonaisuudessaan Decamerone sisältää sata juttua.

Moni varmasti tietää senkin, että Decamerone on ollut aikanaan paheksunnan ja jopa sensuurin kohteena. Yleensä syynä on kaiketi pidetty sen (aikalaisittain) rohkeaa erotiikkaa, johon itse olin suoranaisesti pettynyt. Decameroneen ei kannata tarttua erotiikan toivossa, vaikka siinä sitä vähän onkin. Isoin syy lienee kuitenkin sen luoma kuva etenkin papeista ja uskonnon kaksinaismoralismista. Lähes järjestäen tarinoissa papit esitetään kaksinaamaisina himojensa orjina.

Monet Decameronen tarinat ammentavat klassisista antiikin tarinoista, kansansaduista tai tositapahtumista. Tammen painoksessa takana on Herman Hessen suositus siitä, kenelle kirja ei sovi: "Herkässä ja kokemattomassa iässä oleville lapsille eivät kertomukset sovellu, eivätkä myöskään tylsistyneille vanhuksille eivätkä liioin ihmisille, joilla on äkäinen, pikkumainen tai jörö mielenlaatu.".
En tiedä mikä mielenlaatu minulla on, mutta ei tämä kokonaisuutena juuri vakuuttanut.

Ensinnäkin sata kertomusta on aika paljon ja loppua kohden alkoi puuduttaa pahasti. Tarinat myös tietyssä mielessä toistivat itseään; pappi oli se paha, ritari jalomielinen, köyhä nöyrä ja/tai tyhmä jne. Valtaosassa tarinoita rakastavaiset saivat lopulta toisensa (joko elämässä tai kuolemassa) ja paha sai palkkansa. Perinteikästä, mutta aika hohhoijaa näin isossa määrin.

Tarinointia ylläpitävä kehyskertomus oli myös puuduttava. Joka päivä kuvattiin sitä tanssia, laulua ja soittoa mikä kymmenikön päivät täytti. Joka kerta kertojista valittiin uusi kuningas tai kuningatar ja päätettiin kertomusten teema. Dineolla oli erityisvapaus kertoa tarinansa viimeisenä, mutta ei käynyt ilmi mitä tällä haluttiin sanoa. Samoin Fiammettan rakkauden kohde jäi paljastumatta, vaikka hän sitä kuinka haikaili.
En siis nähnyt tälle jatkuvalle kehystämiselle oikein mitään pointtia.

Arvostan kuitenkin Decameronea tarinan kaavan rakenteellisena malliesimerkkinä. Lähes jokaisessa tarinassa näkyi selvästi se hieno rakenne, jossa lukijan mielenkiintoa kasvatetaan jatkuvasti ja loppuvaiheessa tarina saakin yllättävän käänteen.
Lisäksi arvostan Decameronea aikalaiskuvauksena. Tarinoissa tulee (vaikkakin paikoin liioitellusti) ilmi tapakulttuurisia seikkoja ja eteläeurooppalainen tulinen mielenlaatu. Vaimoja ja miehiä niin piestään kuin rakastellaankin oikein tunteella ja rakastajan/rakastajattaren pitäminen tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Suosittelen Decameronea lähinnä hyvin pitkän ajan lukemistoksi. Luin tätä lähes kaksi kuukautta ja se oli aivan liian nopea tahti. Mutta paikkansa ansaitseva klassikko tämä kyllä on. Osallistun tällä siis myös Klassikkohaasteeseen, jonka aikataulu on kyllä pahasti pettänyt...

Pekka Kilpinen: Ihmissudet - asiakirjoja ja kertomuksia (2002)

Kustantamo: Yliopistopaino
Sivumäärä: 172
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Ihmissudet ovat monille tuttuja nykyisin lähinnä elokuvien ja kirjojen kautta. Ällötyksistä on suorastaan tullut karismaattisia päiväunikohteita. Mutta ei tarvitse mennä kuin 200-300 sataa vuotta taakse päin, niin asiat olivat kovin toisenlaiset. Juuri sitä taustaa Pekka Kilpinen valaisee tässä teoksessaan.

Ihmissudet - asiakirjoja ja kertomuksia koostuu tosiaan nimensä mukaisesti asiakirjoista ja kertomuksista. Aluksi on pitkähkö (suhteessa siis) johdanto, joka on Kilpisen omaa käsialaa ja joka valaisee eurooppalaisen ihmissuden historiaa. Hän taustoittaa erilaisten uskomusten lähtökohtia ja alueellisia eroja. Esimerkiksi etelämpänä Euroopassa uskottiin, että ihmissudeksi muututaan silkkaa ilkeyttään ja vieraillaan noitasapateissa. Pohjoisempana Eurooppaa taas ihmissudeksi muututtiin kirouksen (kuten Sudenmorsiamen Aalo) tai muun pahan teon seurauksena, ja keskitytään karjan ja ihmistenkin tappoihin. Syytkin näihin eroihin olivat kovasti kiinnostavia.

Seuraavaksi kirjassa keskitytään pariin ihmissusioikeudenkäyntiin ja oppineiden teksteihin, jotka ovat 1500- ja 1800-luvuilta. Ihmissusiasia oli kovasti pulmallinen viranomaisille, oppineille ja teologeille; toisaalta syyllisenä olisi haluttu pitää vanhaa kunnon Vihtahousua, mutta toisaalta sitten olisi ollut pakko myöntää, että Pirulla oli samanlainen luomisvoima kuin Jumalalla. Ja sehän taas ei käynyt ollenkaan. Mutta kuka sitten muutoksen tekee? Ja mihin sielu menee siksi aikaa? Jokuhan ne konkreettiset rikokset oli tehnyt.

Loppu kolmannes kirjasta keskittyy kahteen pidempään kansansatuun sekä useisiin lyhyempiin tarinoihin, joista suurin osa on koottu SKS:n Kansanrunousarkistosta ja osa muualta Baltian maista. Balttian alueella ihmissusiusko on ollut vahvimmillaan ja säilynyt pisimpään.

Teos on hyvä, mutta sen lyhyys harmittaa. Aihetta olisi voinut laajentaa vielä sinne populaarikulttuuriin sekä kirjallisuuteen että taiteeseenkin. Aineistoa kyllä piisaisi. Tästä jäi tällaisenaan hiukan pintapuolinen fiilis. Suosittelen tätä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Teksti on helppolukuista, fonttikokokin on suuri eikä tämä ole sivumäärälläkään pilattu. Nopea katsaus siis ihmissusien kansanuskon historiaan.

Kurkkaus kevään uutuuksiin, osa 1

Blogimaailmassa on nyt jotenkin hiljaisempaa. Vai luulenko vain? Kävijöitä kumminkin ainakin Morren maailmassa on piisannut jouluhässäköidenkin keskellä. Hurjan hienoa! Katselin, että kohta teitä Bloggerin kautta linkittäytyneitä lukijoita on sata! Sata!! Mistä teitä oikein tupsahtelee? Voiko parempaa bloggaajalle ollakaan kuin uskolliset lukijat? Tuskin. Sen kunniaksi olenkin jo suunnitellut, että kun se sata (100) napsahtaa täyteen, niin pistän pystyyn arvonnan, joka on vain teille Bloggerin kautta kirjautuneille lukijoilleni. Olette sen ansainneet. Mutta palataan siihen sitten kun se lukumäärä on täysi.

Joulukinkkua ei ole lykätty edes uuniin, mutta minä jo katselen kohti kevättä. Ajattelin listata tähän sekä oman hataran muistini tueksi että teidän iloksenne niitä kevään 2012 uutuuksia, jotka herättävät minussa ainakin tässä vaiheessa kiinnostusta ja värinää. Ties vaikka tekin löytäisitte listalta jotakin, jota voi odottaa.

Avain: *klikkaa katalogiin*
Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua
Novellikokoelma, jonka tarinat sijoittuvat nyky-Pakistaniin. Kiinnostaa yhtä enemmän tarinat, jotka sijoittuvat Euroopan ja Amerikan ulkopuolelle.

György Spiró: Kevätnäyttely
Kafkamainen tarina miehestä, joka joutuu syytetyksi maanpetoksesta. 1950-luvun Unkariin sijoittuva tarina. Kiinnostuksen laukaissut taikasana oli kafkamainen.

Gummerus:
Milla Keränen: Sisilian ruusu
1200-luvun Sisiliaan sijoittuva tarina. Kaltaiseni historiallisen viihteen ystävä ei voi jättää tätä välistä! Lisäksi on mukavaa, että putkahtaa uusia kotimaisia historiallisen romaanin kirjoittajia. Tämä on Milla Keräsen esikoisteos.

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi
Juopottelevan veijarin tarina Kalliosta. Aivan pakko. Olen henkinen kalliolainen enkä sylje lasiin. Koko tarina kuulostaa ihan älyvapaalta jutulta. Tämä on myös esikoisteos.

Claire Castillon: Kuplissa
Ranskalaista nykynovellistiikkaa. Mustaa huumoria. Miksi tämä on mennyt minulta aiemmin ohi?

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Uuden auringon kirja 1)
Ilmestynyt alunperin jo 1980, mutta nyt vasta suomennetaan. Jonkinlaista tieteisfantasiaa. Kiinnostun varauksella, sillä kovin scifi-painotteinen kirjallisuushan ei tunnetusti ole minun juttuni. Saa suositella, jos tämä on ennestään tuttu jollekin. Esittely Gummeruksen katalogissa.

Charlaine Harris: Pahaa verta Chicagossa
Eric.

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki
Ei SE Eino Leino. Tietokirja siitä, mitä kirjailijat ovat Helsingissä puuhailleet. Kuulostaa hyvältä kaverilta vaikkapa kesäiselle Helsinki-kierrokselle.

Karisto:
J. S. Meresmaa: Mifogin perintö (Mifongi -sarja, osa 1)
Kotimaista fantasiaa! Ei voi jättää väliin. Kiinnostava esikoisteos luvassa siis.

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt
Naisten työhistoriaa Suomesta vuosina 1860-1960. Arjen historia kiinnostaa aina!

Minerva:
Raili Mikkanen: Laulu punaisesta huoneesta
Annikan ja kiinalaisen Yaon rakkaustarina vuoden 1916 Suomessa. 1900-luvun alku, Suomi ja rakkaussuhde kiinalaiseen tuntuu kiehtovalta yhdistelmältä. Sitä paitsi pidin Raili Mikkasen tyylistä Suomen lasten linnakirjan -kohdalla.

Laura Jackson: Freddie Mercury
Queenin laulaja, joka menehtyi aidsiin 1991 on toistaiseksi ainoa julkisuuden henkilö, jonka kuolemaa olen itkenyt. Olin tuolloin 10-vuotias. Elämäkerta tietysti kiinnostaa.

Otava:
Eeva Rohas: Syvä pää
Romaani kolmesta ihmisestä, joiden tarinat kietoutuvat yhteen kiinnostavalla tavalla.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Kolmiodraama, jossa on huumoria ja kytkös 1800-luvun englantilaisiin avioliittoromaaneihin. Kuulostaa kiinnostavalta!

C. J. Sansom: Musta tuli (Shardlake 2)
Ensimmäinen osa, Luostarin varjot, on kyllä vielä lukematta. Siitä huolimatta 1500-luvun Lontooseen sijoittuva historiallinen dekkarisarja kiinnostaa.

Duff McKagan: It's so easy (ja muita valheita)
Guns 'n Roses kuuluu myös minun suosikkeihini. Elämäkertojahan näistä on pukannut ties kuinka paljon, mutta koska olen heikkona blondeihin basisteihin, niin kyllähän tämä kiinnostaa. Oli Axl:kin ihan söpö, mutta Duff oli ihanin!

Aleksi Delikouras: New game (Nörtti)
Pitkästä aikaa nuortenkirja, joka kiinnostaa. Tarinaa pukkaa DragonSlayer666:sta, joka viettää aikaansa mieluummin virtuaalimaailmassa ja harrastaa pelaamista. Kuulostaa liian tutulta... Esittely Otavan katalogissa.

Kirsti Mäkinen: Kruunupäinen käärme ja muita Suomen kansan tarinoita
Perinteisiä uskomustarinoita on muokattu kertomuksiksi. Luvassa hiisiä, piruja, jättiläisiä ym. Jännää! Esittely Otavan katalogissa.

Tammi:
Katariina Souri: Polku
Modernia gotiikkaa henkivä kirja. Tarina kertoo Aurasta, joka vetäytyy julkisuudelta piiloon erääseen kartanoon. Ilmeisesti alkaa tapahtua kummia... Kiinnostavaa. Enkä ole lukenut yhtäkään Sourin kirjaa aiemmin.

Jan Salminen: Äidinmaa
Ilmeisesti tämä esikoisteos sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, jossa valtaa pitävät naiset - vaikka sähköpiiskan kera. Yleensä nämä tulevaisuusjutut eivät kiinnosta, mutta tässä asetelma on jollakin tapaa herkullinen.

Marjaana Aumasto: Kuin isä poikaansa
Tarina nelikymppisestä Jarista, jonka isä on ollut huutolaislapsi. Puidaan isän ja pojan suhdetta tästä asetelmasta katsoen.

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö
Nykynovellistiikkaa Kiinasta. Novellit ovat oiva tapa kurkistaa tyystin toisenlaiseen kulttuuriin.

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus
Pullman uudistaa hitusen Uuden Testamentin tarinaa. Maria saikin kaksoset; Jeesuksen ja Kristuksen. Ja kuinkas sitten kävikään? Esittely Tammen katalogissa.

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kertomuksia
Stoker kirjoitti muutakin kuin Draculan. Kauhunovelleja lähes sadan vuoden takaa.

Voi elämä! Näyttää siis uhkaavasti siltä, että keväthän menee ihan lukemiseksi. Eikä tässä vielä ollut kaikki, kun kaikilta ei vielä löytynyt kevään katalogeja.
Onhan se tietysti hyvä, että tuolle gradun parissa puurtamiselle on luvassa vastapainoakin. Mutta kun keväällä on noita kirjallisuuskurssejakin... Noh. Murehditaan sitä sitten sitä mukaa kun pulmia tulee!

Mitäs kivaa te ajattelitte lukea keväällä?

Matkakuumetta ilmassa

Kirjavinkkejä on nyt tarjolla nimittäin matkustamisen merkeissäkin. Täältä Rantapallo -sivustolta löytyy myös meikäläisen suositus, joka ei ehkä minua tunteville tullut yllätyksenä.

Kreikalla on aina ollut erityinen sija sydämessäni. Olen ollut ensimmäistä kertaa Kreetalla 7-vuotiaana ja siitä se sitten lähti. Onneksi tuo puolisko on yhtä hurahtanut sinne suuntaan kuin minäkin ja näin ollen niistä harvoista ulkomaanmatkoista ei tarvitse kohteiden suhteen kiistellä. Odotan jo nyt kieli pitkällä alkukesää, jolloin suuntaamme kohti Pargaa. En ole aiemmin Manner-Kreikassa käynytkään!

Itsenäisyyspäivän haaste

Tänään puhutaan paljon suomalaisuudesta ja itsenäisyydestä. Paikoin jutut ovat tietysti kovin sotakeskeisiä, mutta Morren maailmassa kallistutaan kirjoihin.

Päätin julkaista tänään ensimmäisen haasteeni. Vähänkö jännittävää!

KUUSI KOVAA KOTIMAISTA

• valitse kuusi (6) kotimaista kirjaa, jotka sinun on ollut tarkoitus lukea muttet ole saanut vielä aikaiseksi
• kirjan pitää olla ilmestynyt ennen vuotta 2012
• suorita haaste 6.12. 2012 mennessä ja ilmoita suorituksestasi tämän postauksen kommenttiosiossa
• voit osallistua vaikkei sinulla olisikaan blogia (tai et halua blogata aiheesta), ilmoita vain lukemasi kirjat ja valitse itsellesi nimimerkki
• haasteen suorittaneiden kesken arvotaan yllätyspalkinto 6.12. 2012

Oma listani näyttää tältä:

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
Sofi Oksanen: Baby Jane
Heikki Turunen: Simpauttaja
Hannu Raittila: Canal Grande
Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kaikki kirjat ovat omasta hyllystäni. Näitä en ole saanut aikaiseksi lukea, vaikka olen ne siinä vilpittömässä tarkoituksessa hankkinut. Antti Tuuri, Risto Isomäki ja Heikki Turunen ovat näistä sellaisia, joiden tuotantoa en ole lukenut lainkaan.
Osallistumisestani huolimatta, en aio osallistua arvontaan. Pidän itseäni hiukan jäävinä siihen hommaan...

Nyt on sinun vuorosi! Mitä on jäänyt lukematta, vaikka oletkin haikaillut vielä joskus lukevasi? Eikö ole ollut kanttia tarttua Canthiin? Viisasten Kivi hukassa? Oletko ihan Aholla koko kotimaisen kirjallisuuden suhteen?
Ei muuta kuin hommiin! Aikaa on vuosi, joten kyllä siinä ajassa nyt kuusi kirjaa lukee!

Oikein hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille! Pidetään lippu korkealla!

Emmanuel Carrère: Valhe (2000)

L'Adversaire
Suomennos: Marja Haapio
Käännösvuosi: 2000
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 155
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: kirjasto

Juoni on lyhyesti selitetty; perheeisä, Jean-Claude Romand, on surmannut vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa. Hän on valehdellut kaikille koko aikuisikänsä ja koko hänen elämänsä perustuu valheeseen. Kirjailija Emmanuel Carrère päätti kirjoittaa tästä tositapahtumiin perustuvasta jutusta kirjan käytyään kirjeenvaihtoa Romandin kanssa.

Carrère ryhtyy kirjassaan selvittämään, että miten tuohon hirmuiseen surmayöhön päästiin. Selitystä ei oikein tule ja ne vähäisetkin jäävät epävarmoiksi. Miten niitä voisi uskoa, kun ainoana tietolähteenä on Romand, joka on valehdellut kaikkein läheisimmillekin? Hän on esittänyt olevansa huippulääkäri WHO:ssa ja lähtenyt siten joka aamu töihin... hengailemaan eri kaupunkeihin. Elämisensä hän on kustantanut hänelle uskottujen rahojen turvin, joten "huippulääkärin" elintasokin oli uskottava. Ällistyttävintä on se, ettei kukaan huomaa mitään 18 vuoden aikana.

Varsinainen tarinaosuus tässä onkin kiinnostava ja onnistunut. Juttu rullaa eteenpäin reipasta tahtia, jos kohta vähän liiankin reipasta esim. lapsuuden osalta. Mutta jos ei tietoa ole, niin minkäs teet. Silti minua häiritsi etenkin kirjan alussa ja lopussa se, kuinka voimakkaasti Carrère toi itsensä ja oman kirjoitusprosessinsa esiin. Hän kertoo miksi kirjoittaa, vähän kirjeenvaihdosta, siirtymisestä tähän projektiin edellisen kautta jne. Se toi kirjailijan liian lähelle minun makuuni ja jätti kuitenkin samalla tietyn epäilyksen; paljonko tästäkin on fiktiota. Miten voidaan tietää mitä Jean-Clauden vaimo Florence ajatteli? Tai hänen vanhempansa?

Lisäksi etenkin loppua kohden alkoi tuntua siltä, että tämä on Carrèren puolustuspuhe Jean-Claudea kohtaan, vaikka hän kiistääkin sen. Oma myötätuntoni Romandia kohtaan oli aika vähissä; mitään erikoista syytä valehteluun ei tullut. Se lähti viattomasta pikkujutusta ja paisui sitten kuin pullataikina. Loppua kohden sävy alkoi taittua myös uskonnolliseksi paatokseksi parin vankilavierailijan kautta.

En halunnut edetä työssäni nielaisemalla kakistelematta niin ilmiselvän sepustuksen kuin sen jutun rakastetusta, joka oli tehnyt itsemurhan tenttipäivän aattona. Tai ajattelemalla kuten Bernard, että Jean-Clauden kohtalo oli pohjimmiltaan sallimuksen määräämä: "Voidaan sanoa, että tarvittiin kaikki nämä valheet ja onnettomuudet ja tämä hirvittävä näytelmä, jotta hän voisi nyt tehdä kaikkea sitä hyvää, mitä hän ympäristössään tekee... Siihen minä olen kuulkaa aina uskonut, ja sen minä näen toteutuvan Jean-Clauden elämässä: sille joka rakastaa Jumalaa kaikki muuttuu hyväksi ja löytää merkityksensä." (s. 152)

Jean-Claude elelee vankilassa kohtuullisen mukavan kuuloista elämää ja auttaa muita vankeja sopeutumaan vakilaympäristöönsä. Hänellä käy vierailijoita paljon ja onpa hänellä (ainakin ollut) rakastajatarkin.

Valhe herättää paljon ajatuksia ja se on aina tietyllä tapaa hyvän kirjan merkki. Se saa ajattelemaan luottamusta omiin läheisiin, suhtautumista perheensä surmanneeseen ihmiseen, joka elää nyt ihan kivasti vankilassa, suhtautumista uskontoon ja anteeksiantoon, ja miettimään sitä kuinka rankan prosessiin Romandin eloonjääneet läheiset kävivät oikeusprosessissa läpi. Tavallaan myös heidän elämänsä kyseenalaistettiin. Oikeudenkäynnin ydinkysymyksiä oli myös se, että halusiko Romand tosiaan tehdä itsemurhan vai ei.

Suosittelen tätä erityisesti pohdiskeluun taipuvaisille ihmiselle, joita psykologia kiinnostaa edes jollakin tasolla. Valhe on näistä mainitsemistani miinuksista huolimatta ihan hyvä kirja, joka jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa...