Lukupiirissä Paula Havasteen kanssa Helsingin kirjamessuilla

Kirjabloggaajien joulu, eli Helsingin kirjamessut, alkoi tänään. Minä olin heti valppaana klo 10.15 aamusta, kun alkoi lukupiiri Paula Havasteen Tuulen vihat -romaanilla. Kuten edellä linkatusta bloggauksesta voi lukea, pidin romaanista aivan tavattomasti ja odotin lukupiiriä tohkeissani.

Ilmoittautuneita oli sangen vähän, vain yksitoista. Liekö syynä haastava ajankohta. Lisäksi porukkamme oli 100% naisvoittoinen. Kertonee jotakin romaanin kohdeyleisöstä. Harmi sinänsä, sillä miesnäkökulma olisi ollut kiinnostava. Tuulen vihoissahan ei ole millään tavalla miehet vs. naiset -asetelmaa, vaan esimerkiksi perinnetietoudesta innostuva mieshenkilö sopisi lukijaprofiiliin oikein mainiosti.

Onnellinen kirjabloggaaja ja taikatietoinen kirjailija.

Lukupiirissä oli mukavan lämminhenkinen tunnelma. Jännitin hiukan etukäteen sitä, kuinka pieni porukka saa käytettyä kokonaiset puolitoistatuntia. Mutta oikein hyvin. Viimeiseen minuuttiin saakka keskustelu porisi elävänä ja innostuneena.

Eniten taisimme puhua Kertten hahmosta ja sen monipuolisuudesta. Moni koki, ettei Kertte ole paha – jos kohta ei niin mukavakaan. Joskus täytyy olla ahne, itsekäs ja julma selvitäkseen ankarassa maailmassa, jossa toiset sanelevat säännöt.
Lisäksi puhetta oli myös nimistöstä (nimi Uvanta on Havasteen oma keksintö!), historiantutkimuksesta, linnuista, naisen asemasta, taikauskosta (tai pitäisi puhua tiedosta, koska niin sen ajan ihmiset ajattelivat), kirjailijan työskentelytavoista...

Kiusallinen hiljaisuus ei ollut pienen lukupiirin ongelma. (Jään odottamaankin oikeastaan mielenkiinnolla sitä, miten muut kollegani raportoivat isomman porukan lukupiireistä!) Paula Havaste on luonteva esiintyjä ja puhuja (ja kirjoittaja tietysti).

En oikeastaan keksi parempaa tapaa aloittaa kirjamessuja. Rauhallinen lipuminen kohti kirjan monipuolista syntyprosessia ja sisältöä kera innostuneiden lukijoiden. Mikäs sen hauskempaa?

Kiitos Helsingin kirjamessuille! Toivottavasti näitä tilaisuuksia jatketaan!

Juri Nummelin: Viimeinen bjarmialainen (2013)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 147
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Juri Nummelin on monille tuttu novellikokoelmien toimittajana, mutta hän on kirjoittanut myös itse. Viimeinen bjarmialainen on eräänlainen aiemmin julkaistujen jatkokertomusten kokoelma. Tarinat eivät kuitenkaan ole varsinaisia novelleja, vaan nivoutuvat sujuvasti yhteen yhdeksi kokonaisuudeksi.

Viimeinen bjarmialainen kertoo Pesäri-nimisestä soturista jossain muinaisessa Pohjolassa. Venäjä ja Suomikin mainitaan, mutta ne ovat vieraita maita.
Pesäri on soturina suorastaan legendaarinen, josta kiertää juttua jos jonkinlaista. Mieleen tulee Conan-tyyppinen taistelija, jonka elämän keskiössä ovat taistelut ja naiset (lähinnä seksi).
Nyt Pesäri törmää kiinnostavaan naissoturiin, Ahdottareen, jonka mukana on mitä ilmeisemmin houkutteleva aarre. Ahdotar katoaa kuitenkin varsin pian erään taistelun jälkeen ja Pesäri päätyy Kerho-nimisen kuninkaan linnakkeeseen. Linnaketta uhkaavat valkoiset jättiläiset, verenhimoiset pedot. Siinähän se aika kuluu sitten taistellessa ja kuvioita ilmestyy sotkemaan Kerhon tytär Uhtu. Ja kun Ahdotarkin sitten kumminkin ilmaantuu takaisin, niin soppa on valmis.

Viimeinen bjarmialainen on tekijänsä mukaan rehellistä pulp-viihdettä. Tämä ei yritäkään olla korkeakirjallisuutta tai avata mitään syvällistä sieluntuskaa kirjallisuuden keinoin. Tiesin tämän jo lähtiessäni lukemaan tätä kirjaa, mutta kaiketi tämä on kuitenkin liian höttöä minun makuuni. Ehkä tiedostamattanikin hain tästä jotain sellaista, jota tässä ei ollut tarkoituskaan olla.

Pesäri käyttäytyi minusta välillä epäloogisesti, kaikki naiset tuntuivat himottavan häntä (ja päinvastoin), kyllästyin valkoisiin jättiläisiin alta aikayksikön, eivätkä soturinaiset Uhtu ja Ahdotarkaan juuri vaikuttaneet. Hahmot jäivät pintapuolisiksi (kuuluu kaiketi lajityyppiin) ja sellainen nyppii minua aina enemmän tai vähemmän. Lisäksi kiinnitin huomiotani siihen, että huomattavan usein tässä "pureskellaan leukaperiä".

Kiitosta on kuitenkin annettava nimistöstä, joka sopi tarinaan todella hyvin. Ja eittämättä tarina on varsin vauhdikas. Tässä ei turhia vatuloida, vaan mennään eteenpäin tyrät rytkyen ja miekka tanassa.
Minun juttuni tämä ei kuitenkaan varsinaisesti ollut.

Alice Munro: Kerjäläistyttö (1977 / 1985)

The Beggar Maid
Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 259 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Ihastuin taannoin Alice Munron novellikokoelmaan Hyvän naisen rakkaus ja ilahduin, kun kerrankin oli nobelisti, jonka teoksista minäkin tunnuin tajuavan jotakin. Niinpä sitten tuli pidettyä silmät auki kirjakaupoissa ja hyllyyn päätyi lisää Munron novellikokoelmia. Näistä Kerjäläistyttö – tarinoita Flosta ja Rosesta on yksi.

Rose on 1900-luvun alkuvuosikymmeninä syntynyt kanadalainen nainen ja Flo on hänen äitipuolensa. Novellikokoelmassa on muutama novelli (miksei tässä ole sisällysluetteloa?!), tarina pääasiassa Rosen elämästä. En oikein ymmärrä tuota alaotsikkoa. Kyllähän Flo on parissakin novellissa ihan keskeinen hahmo, mutta varsinaisesti Flosta tässä ei ole yhtäkään tarinaa. Olisi kyllä voinut olla, sillä tämä topakka täti vaikutti sangen mielenkiintoiselta hahmolta.

Kerjäläistyttö on sitä samantyyppistä arkisen olemisen ja elämisen kuvausta kuin Hyvän naisen rakkauskin. Viehättävää, aidon tuntuista ja avasi hyvin arkea 1900-luvun puolivälin Kanadasta. Rosen avioliitto epäonnistuu, mutta mitään järkyttävää draamaa Munro ei siitä rakenna. Äitisuhde Anna-tyttäreen vaikuttaa todella etäiseltä, mutta Rose ei sitä juuri murehdi. Hän näyttelee ja opettaa näyttelemistä. Hänellä on oma talk show. Hän on pikkujulkkis, mutta kuitenkin jollakin tapaa eksyksissä omassa elämässään. Mikään "oi yksinäinen, sydänsuruinen diiva" Rose ei ole. Hän on aivan liian arkinen ja helposti lähestyttävä sellaiseksi.

Kuitenkin tämä jäi minulle vähän etäiseksi teokseksi. Kyllä tämän luki, ei tässä ole juurikaan moitittavaa, mutta en päässyt Rosen enkä Flon nahkoihin lainkaan. Välillä oli suorastaan tunne, ettei minua juurikaan kiinnosta kuinka kummallekaan käy.
Paikoin taas tarinat tuntuivat liian irrallisilta kokonaisuuteen. Esimerkiksi päätösnovellissa 'Kuka sinä oikein luulet olevasi?' Rosen suhde Ralphiin kyllä selitetään, mutta perustelu jää jotenkin unholaan tyystin. Päätösnovellilta kun odottaisin vielä jonkinlaista kokoelman teemojen yhteensaattamista. On tietysti täysin mahdollista, että juttu vain meni minulta ohitse.

Kerjäläistyttö istuu siis "ihan kiva" -osastolle, mutta mitään suurempaa vaikutusta se ei tehnyt millään muotoa.

Kerjäläistyttö on luettu myös näissä kirjablogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Luettua elämää
Eniten minua kiinnostaa tie
La petite lectrice
Jokken kirjanurkka

Jenna Kostet: Lautturi (2014)

Kansi: Johanna Lumme

Kustantamo: Robustos
Sivumäärä: 199
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kotimainen spefihän kiinnostaa minua aina. Esikoiset vieläkin enemmän. Jenna Kostetin Lautturi kiinnitti huomioni jälleen myyttisellä teemallaan. Tämä ammentaa hiukan samasta lähteestä kuin Mia Vänskän kauhuromaani Saattaja, mutta tyylillisesti nämä kaksi ovat aivan erityyppisiä teoksia.

Lautturi kertoo tarinaa Kaista ja Irasta, lukiolaisista nuorista. Lähtökohdat näin kuulostavat tavanomaisilta, mutta Kostetilla on spefiaalimpi lähestymistapa.
Kai on kotoisin virralta – Tuonelan virralta. Hän nousee tähän meidän maailmaamme, koska haluaa tietää millainen paikka tämä oikein on. Tässä maailmassa hänen tukenaan on Eero, sukulaismies, joka on myös virralta ja jäänyt elämään tänne.
Ira on syntyjään tavallinen ihminen. Hän on perinyt eksoottisen ulkonäön äidiltään, joka on tullut vaimoksi Suomeen. Iran isä hallitsee perhettään rautaisella otteella. Perheen naiset ovat tiukasti nyrkin ja hellan välissä. Alistumalla siskoaan suojeleva Ira käyttää valtaansa koulumaailmassa. Hän on kaunis, suosittu, hyvä opiskelija – ja ylpeä siitä.

On helppo arvata Kain ja Iran ihastuvan, mutta tarina ei kulje perinteisiä polkuja pitkin. Lautturissa lähestymistapa on hienovaraisempi. Kostet ei paljoa selittele. Luvut ovat lyhyitä, hahmottelevia. Niihin on ripoteltu yksityiskohtia, mutta kirjailija luottaa kauniilla tavalla lukijaansa. Lukija osaa kyllä päätellä, mitä tapahtuu. Tämä ei ole aivot narikkaan -lukemistoa, jossa asiat väännetään rautalangasta. Niille on oma paikkansa ja aikansa, mutta niin on Lautturillekin.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan; Kai, Ira, ja Kai ja Ira. Molemmat kertovat tarinaansa omalla äänellään. Jo kielen tasolla Kai ja Ira erottuvat hienosti ja uskottavasti. Virralta tuleva, ihmisten maailmaan heikosti sopeutuva Kai puhuu kirjakieltä. Lauseet ovat huoliteltuja, kauniita.

Suru, joka on aikataulutettu kulkemaan vierellä pyhinä, silloin kun ikävöidään ja muistellaan. Minä en sure kuolleita vaan eläviä, sillä kuolleilla on kaikki, mutta ylhäällä kulkevat ovat jokainen yksin omalla tavallaan. (s. 64)

Iran puhe on kiihkeämpää, kiivaampaa – kuten Ira itsekin. Ira ei kuitenkaan ole minkäänlainen ääripäätyyppi. Hänessä on monta puolta joihin samastua.

Rantsulla oli meluista ja hämärää, kun kävelin kassi lonkkaa painaen Aaron puristuksessa. Mä en ollut pyytänyt lupaa. Mä olin vain sanonut, että menen. Äidin katseessa oli ollut pakokauhua. Siri oli letittänyt tukkanauhansa auki eteisen peilin edessä ja luonut muhun peilin kautta katseen, jota en kestänyt. Olin lyönyt oven kiinni takanani ja yrittänyt olla miettimättä isää, kun se tulisi kotiin töistä. Mä en olisi silloin kotona.
(s. 141)

Lautturi ei ole varsinaisesti romanttinen kirja, vaikka tässä rakkautta onkin ilmassa. Pieneen kirjaan mahtuu ajatuksia myös koulukiusaamisesta. Toisenlaisesta toiseuden tunteesta, jota Ira ja Kai kokevat omilla tahoillaan. Silläkään taholla Kostet ei juuri mässäile yksityiskohtaisilla kuvauksilla. Kyllä asia tulee selväksi vähemmälläkin – ja se oikeastaan on vielä sydämeen käyvempää.

Erityinen kiitos tarinan lopusta, joka oli kaunis, hienovarainen, tavallaan avoin ja hyvin, hyvin surumielinen ja haikea. Jotenkin niin suomalaista mielenlaatua kuvaava, että se osui tämän kirjan teemoihin monellakin tapaa. Lautturissa ei kansanperinteen käyttö ole vain pintapuolista koristelua, vaan sen syvimmästä olemuksesta on ymmärretty jotakin aivan ainutlaatuista.

Minusta tuntuu vaikealta pukea Lautturia sanoiksi. Tässä on tietynlaista yllätyksellisyyttä, jota en halua avata selittelemällä. Nautin siitä, kuinka paljon sain oivaltaa itse ja rakentaa tarinan eheäksi omassa mielessäni kirjailijan annettua minulle vain osan palapelin paloista. Se on kunnianosoitus lukijaa kohtaan.
Lämpenin Lautturille hitaasti. Alku oli haastava, ja ajattelin, ettei tästä tule mitään. Kostetin tyylissä on jotakin samaa, mitä koin lukiessani Rasi-Koskisen Katariinaa.
Toivottavasti kirjailija jatkaa lupaavasti alkanutta uraansa!

Lautturin matkassa on kuljettu mm. näissä blogeissa:
Anna minun lukea enemmän
Päiväunien salainen elämä
Lukuhoukka lukee ja kirjoittaa
Elina kirjoittaa
Unelmat ja tummat tarinat

Paula Havaste: Tuulen vihat (2014)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 383
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kuulkaapas nyt! Miksei kukaan ole aiemmin ravistellut minua ja sanonut, että lue nyt hyvä ihminen Paula Havasteelta jotakin? Tällainen kultakimpale oli livahtaa sormien läpi kokonaan. Nyt te, jotka olette kansanperinteen, vahvojen naisten ja arkisen magian ystäviä, nyt valpastukaapas. Tässä on kirja, joka totisesti kannattaa lukea.

Tuulen vihat sijoittuu 1100-luvun Suomeen. Pieneen, syrjäiseen, mutta kohtuullisen vauraaseen pirttiin. Siellä asuu Kertte perheensä kanssa. Isä Paimio, sairaalloinen veli Sule, piika Uvanta ja hänen poikansa Ahto jakavat pienen pirtin. Kerten äiti, Paimion suuri rakkaus, on kuollut. Sai tuulen vihat. Sitä se on, kun ei ole varovainen.

Tarinassa seurataan henkiolentoja näkevän Kerten kasvamista lapsesta nuoreksi naiseksi. Kertte on omalaatuinen tyyppi. Itsepäinen, itsekäs ja ylpeä. Toisaalta hän haluaa olla kiltti, mutta nöyristelemään hän ei rupea. Kertellä totisesti on oma tahto. Henkilönä Kertte oli raivostuttavan ihana! En muista lukeneeni vastaavasta hahmosta oikein missään. Aina niissä on jotakin naurettavaksi tekevää tuittupäisyyttä tai sitten jotakin imelähköä jalomielisyyttä. Kertessä ei ole kumpaakaan, ja hän nousee kiistatta naishahmosuosikkieni joukkoon.

Riemulla ei ole rajaa, kun Kertte pääsee vihdoinkin mukaan markkinoille. Mutta sieltä olisi katsastettava sopiva sulhanen.

Oli harmi että ylipäätään piti ottaa joskus joku mies. Ne joita lähituvissa oli tarjolla eivät kiinnostaneet häntä yhtään. Naapuripirteistä löytyi kolme naimatonta poikaa, joita hän oli tavannut joskus, eihän naapureihin ollut kuin vajaan päivän kävelymatka. Joskus hän oli päässyt mukaan, kun oli viety lehmää sonnille, uuhta pässille tai kuttua pukille tai kun oli menty jättämään hyvästejä vastikään manalaan menneille. Mutta noista pojista yksi nuhjasi emansa helmoissa, toinen vain hörppi tuoppikaupalla käynyttä mahlassimaa kostea kiilto silmissään, ja kolmas nauraa räkätti ja kertoi hävyttömiä juttuja. Siinä ne naapuripirttien tarjokkaat olivat, ja niiden lisäksi vain joku leskimies, jollaista hän ei kyllä ottaisi. Kunpa olisi itse voinut asettua isännäksi, tehdä päätökset metsälle menosta ja aittahirsien koloamisesta, mutta naisenpuolia ei sellaiseen opetettu.
(s. 101–102)

Kertte ei kohtaa markkinoilla ihanan salaperäistä muukalaista tai järjettömän komeaa kartanonherraa. Kertte ei edes rakastu, mutta valinta on hänen omansa. Se tehdään pakottavien syiden vuoksi, mutta ei se pelkästään vastenmielistä ole. Miehessä on vikansa, mutta myös puolensa.
Tässä jälleen yksi syy, miksi Tuulen vihat niin kolahti. Tietynlaisesta arkisuudesta Havaste onnistuu tekemään viihdyttävää, jännittävää ja lopulta vielä hän tarjoilee todellisen yllätyksen! Se saa himoitsemaan tälle jatkoa ja odottavan aika käy hyvin, hyvin pitkäksi.

Teksti svengaa kuin hirvi Tapion metsissä. Tarina kulkee jouhevasti, Kerten kasvu kuvataan nopeasti ja lavein vedoin, mutta lukija saa kyllä tietää kaiken oleellisen. Ei tämä mitään vatulointeja kaipaa.
Pienen tuvan arki taikoineen tuo lämpimän, tutun tuulahduksen kaukaa omasta menneisyydestämme. Paula Havaste hallitsee aihealueensa suvereenisti. Mistään ei jää sellaista oloa, että kirjailija brassailisi tiedoillaan tai että yksityiskohtia on hätäisesti kyhätty kokoon vain lumeeksi (no... yleisesti ottaen kotimaiset historialliset romaanit ovat hyvin tasokkaita tällä saralla – kuten tämäkin).

Tuulen vihat tituleerataan pääasiassa historialliseksi romaaniksi, jota se toki onkin. Mutta tässä on myös hyvin vahva spekulatiivisen fiktion värinä. Sen verran lujasti arkitaiat ja Kerten näkemät henkiolennot tähän kuvattuun todellisuuteen istuvat.
Tästä(kin) saatetaan rupatella vielä Helsingin kirjamessujen lukupiirissä. Paula Havaste ja Tuulen vihat on ohjelmassa heti torstaina 23.10. klo 10.15. Aika voi olla vähän haasteellinen, mutta tulkaa ihmeessä paikalle puhumaan tästä hienosta kirjasta. Minullakin on ilo ja kunnia edustaa kirjabloggajanäkökulmaa tässä lukupiirissä.

Muita blogiarvioita:
Kulttuuri kukoistaa
Mustetta paperilla
Ullan Luetut kirjat
Erjan lukupäiväkirja
Kirjakaapin avain
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

---

P. S. Ihan muuta asiaa. Lukulamppu otti ja haastatteli minua lausuntopalveluni tiimoilta. Käykääpä kurkkaamassa!

Maria Turtschaninoff: Anaché (2012 / 2013)

Anaché. Myter från akkade
Suomennos: Marja Kyrö
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 336 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Suomenruotsalaisen Maria Turtschaninoffin nimi on jäänyt mieleeni ja Anaché olikin odottanut pitkään lukuvuoroaan. Tässä välissä ehtikin ilmestyä jo uusi romaani, Maresi, joka nähdään Morren maailmassa mahdollisimman pian. Sen verran hyvin Anaché teki vaikutuksen.
Ymmärtääkseni Maresi ja ennen Anachéa ilmestynyt Arra jakavat saman maailman, vaikka ovatkin itsenäisiä teoksia.

Anaché on nuorille suunnattu fantasiaromaani, mutta ainakin minunlaiseni kolmekymppinen täti viihtyi tämän parissa oikein hyvin. Tarina kertoo Anachésta, joka kasvaa pikkutytöstä nuoreksi naiseksi paimentolaistyyppisessä ympäristössä, jota miehet hallitsevat rautaisella otteella. Naisen asema on melkoisen onneton, eikä Anachén heimossa asiaa paranna yhtään uusi angakok (ikään kuin shamaani), joka on aivan erityisen naisvihamielinen. Angakok onnistuukin suututtamaan kaksosjumalista sen naispuoleisen, Axekin, ja sitten onkin asiat huonosti.

Anachéssa viehätti monikin asia. Ihan ensimmäiseksi on nostettava tietynlainen selittelemättömyys. Heimon tapoja, titteleitä, eläimiä, henkimaailmaa... Mitään ei oikeastaan selitetä ihan selittämällä, vaan lukija saa itse päätellä tarinan edetessä mikä on mikäkin. Kirjan loputtua vasta huomasin takana olevan sanaston, jota voi käyttää apuna, mutta en kokenut jääneeni mitään selvitystä vaille. Termit angakok, rouk, gerr ynnä muut avautuivat mukavasti matkan varrella.

Toinen ihastusta herättänyt asia oli Anachén ja tämän äidin lämpimän suhteen kuvaaminen. Se onnistui olemaan jollakin tavalla hyvin aito, tuttu ja luonteva. Anaché ei ole niitä helpoimpia lapsia eikä äidillä ole paljoakaan virallista vaikutusvaltaa melko karmean aviomiehensä rinnalla, mutta sekä Anaché että hänen veljensä Heor selvästi kunnioittavat äitiään. Ja onhan äidillä, ja heimon muilla naisilla, omat salaisuutensakin.

Anachén kasvu naiseksi tuntui myös aidolta. Esimerkiksi kuukautisten alkaminen usein kyllä mainitaan tällaisissa kasvutarinoissa, mutta sitä harvemmin kuvaillaan sen enempää. Tässä se oli tehty onnistuneesti. Ei se toki varmasti kaikista tytöistä tunnu ihan justiinsa samalta, mutta ainakin meikäläinen lukiessaan vain nyökytteli.
Romaanissa käsitellään myös hienokseltaan seksuaalisuutta, joka toimi hyvin. Sitä oli tässä vähän, mutta en oikeastaan jäänyt kaipaamaan enempää, koska se ei olisi tuntunut sopivan tyyliin. Anaché on myös yksi näistä romaaneista, joissa rohkeasti poiketaan heteronormatiivisuudesta, mutta se tehdään vinkeällä tavalla. Valitettavasti en voi paljastaa enempää!

Pari asiaa jäi kuitenkin myös häiritsemään. Erityisen paljon jäin kaipaamaan jonkinlaista selitystä angakokin naisvihalle. Nyt se jäi ihan perusteettomaksi ja angakok siten turhan ohueksi hahmoksi, joka nyt vain sattuu vihaamaan naisia ja tekemään erään hirmuteon. Tämä harmitti.
Pienempänä asiana irvistelin hiukan Anachén ja Jouake-hevosen yhteistyölle. Anaché pelastaa ihmeellisellä tavalla Jouaken hengen tämän syntyessä ja sen jälkeen heidän yhteytensä on maaginen. Anachén ei oikeastaan tarvitse opettaa hevoselle mitään, vaan aivan erityisellä yhteydellä kaikki sujuu automaattisesti. Esimerkiksi satulaan totuttamista ja ohjaamista ratsastaessa ei tarvita. Hm... Missä minä olenkaan lukenut tämän saman jutun aiemmin... Ah! David Eddingsin Mallorean tarussa. Tehtävä-poika ja Hevonen toimivat tismalleen samoin ja suhde syntyy nimenomaan Tehtävän pelastaessa Hevosen hengen.

Anaché on kuitenkin virkistävä ja erinomaisen hyvin suomennettu fantasiaromaani. Se on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka nuorille suunnattu kirja nappaa myös aikuislukijan koukkuun.
Ja tulen ehdottomasti lukemaan Turtschaninoffilta lisää tätä lajia. Tack!

Anaché muissa kirjablogeissa:
Taikakirjaimet
A girl of thousand lives
Notko, se lukeva peikko
Kirjavinkit
Lukemisen kartasto
Alas taikavirtaa

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

Helmi Kekkonen: Suojaton (2014)

Taulun on taiteillut Esko Matilainen

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 160
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Helmi Kekkosen romaani Suojaton herätti uteliaisuuteni jo katalogeja selatessani. Tarina puhumattomasta Isasta tuntui kovin kiehtovalta, ja olin siinä käsityksessä, että Kekkosella on aivan omanlaisensa tyyli. Ja onkin.

Suojaton kertoo siis Isasta. Tyttärestä, joka syntyi Hannelen ja Tomasin perheeseen suunnittelematta, mutta kaivattuna Kain pikkusisareksi. Hannele haluaa liittää Isaan jollakin tapaa isoäitinsä Isabelin (siitä nimikin), joka oli hänelle kovin tärkeä. Hannele haluaa upottaa Isan täydelliseen rakkauteensa, mutta Isapa ei halua ihan sitä samaa. Tai jos haluaa, niin omalla tavallaan. Ei puhetta, ei kosketuksia.
Myöhemmin Isa hakee sitä hyväksyntää, jonka saa pelkällä olemassaolollaan. Hänen ei tarvitse puhua, ei koskettaa. Vain antautua ja ehkä hiukan hymyillä. Se riittää.

Tarinassa seurataan niin Isan kuin Hannelenkin näkökulmia. Järjestys on hiukan sekava, ja vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta. Se toisaalta on kuiten osa kirjan viehätystä ja sopii ehdottomasti tyyliin.

Suojaton ei muutenkaan ole tarinoista se rautalankaisin. Eittämättä välillä tuntui siltä, että Kekkonen pitää tarinan lankoja liiankin piilossa ja vihjaa vihjaamasta päästyään. Esimerkiksi Isabelin tarina jäi minusta vähän irralliseksi kokonaisuuteen nähden. Isoäiti, joka tuli siis hoitamaan Hannelea Amerikasta Suomeen, ja jotenkin liittyi karhuihin (ja alun runoon)?! Tipahdin.
En myöskään oikein tajunnut sitä, mitä Leo toi mukanaan tarinaan. Olisin kaivannut lisää hänen osuutensa avaamista tai sitten kokonaan poistamista.

Mutta makuasioitahan nämä tietysti ovat. Suojaton on teos, jonka voi varmasti lukea useampaan kertaan. Jos ei muuta, niin kielestä nautiskellakseen. Minusta tuntuu, että tarina kuuluu kertoa pehmeällä äänellä kuiskaten.

Isa tepsuttaa jo lyhyin horjuvin askelin pitkin pihaa, katoaa kulman taakse ja tulee taas takaisin. Korkealta putoavat säteet osuvat mustiin hiuksiin, tytön varjo kasvaa ja kutistuu, aurinko on suuri ja kirkas kaiken yllä. Isan lauseet ovat viikossa muuttuneet lyhyiksi, yksittäisiksi sanoiksi.
Sade, perhonen, juoda.
Uni, aurinko, veli.
Mitä?
Kuka?
Isa istuu pitkän pöydän ääressä selkä suorana, jalkojaan heilutellen, räpyttelee silmiään ja kuuntelee muiden keskustelua, seuraa käsien liikkeitä ja kasvojen vaihtuvia ilmeitä, liikuttaa huuliaan puheen tahdissa, joskus painaa kätensä Hannelen leukaa vasten. Imee itseensä jokaisen sanan ja lauseen, kuin ottaisi ne talteen joitain toisia aikoja varten.
(s. 35)

Suojaton on kaunis ja etäinen. Kuin päähenkilönsäkin. Se ei varsinaisesti ollut minun kirjani. En saanut siitä otetta, vaikka tunnistankin sen ansiot. Isan tarinahan on erinomaisesti oivallettu tarina. Rumankaunis. Tarina, jonka ei soisi olevan kenellekään totta (luultavasti kuitenkin tosielämän isoja löytyy), mutta joka oli hyvä lukea. Toteutus nyt ei vain kolahtanut.

Lukaiskaapa kuitenkin juttua Suojattomasta näistä blogeista:
Kulttuuri kukoistaa
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lumiomena
Sinisen linnan kirjasto
Eniten minua kiinnostaa tie
Ullan Luetut kirjat
Kirjakaapin kummitus

---
#Lukuhaaste päättyi! Vaikka bloggaan tästä näin lokakuun puolella, niin Suojaton kuuluu syyskuun puolelle. Blogattuja kirjoja kertyi seitsemän, yksi oma novelli, työkirjoja kuusi. Näin ollen lukutaidon edistämiseksi lahjoitetaan 14 euroa.