Jenna Kostet: Lautturi (2014)

Kansi: Johanna Lumme

Kustantamo: Robustos
Sivumäärä: 199
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kotimainen spefihän kiinnostaa minua aina. Esikoiset vieläkin enemmän. Jenna Kostetin Lautturi kiinnitti huomioni jälleen myyttisellä teemallaan. Tämä ammentaa hiukan samasta lähteestä kuin Mia Vänskän kauhuromaani Saattaja, mutta tyylillisesti nämä kaksi ovat aivan erityyppisiä teoksia.

Lautturi kertoo tarinaa Kaista ja Irasta, lukiolaisista nuorista. Lähtökohdat näin kuulostavat tavanomaisilta, mutta Kostetilla on spefiaalimpi lähestymistapa.
Kai on kotoisin virralta – Tuonelan virralta. Hän nousee tähän meidän maailmaamme, koska haluaa tietää millainen paikka tämä oikein on. Tässä maailmassa hänen tukenaan on Eero, sukulaismies, joka on myös virralta ja jäänyt elämään tänne.
Ira on syntyjään tavallinen ihminen. Hän on perinyt eksoottisen ulkonäön äidiltään, joka on tullut vaimoksi Suomeen. Iran isä hallitsee perhettään rautaisella otteella. Perheen naiset ovat tiukasti nyrkin ja hellan välissä. Alistumalla siskoaan suojeleva Ira käyttää valtaansa koulumaailmassa. Hän on kaunis, suosittu, hyvä opiskelija – ja ylpeä siitä.

On helppo arvata Kain ja Iran ihastuvan, mutta tarina ei kulje perinteisiä polkuja pitkin. Lautturissa lähestymistapa on hienovaraisempi. Kostet ei paljoa selittele. Luvut ovat lyhyitä, hahmottelevia. Niihin on ripoteltu yksityiskohtia, mutta kirjailija luottaa kauniilla tavalla lukijaansa. Lukija osaa kyllä päätellä, mitä tapahtuu. Tämä ei ole aivot narikkaan -lukemistoa, jossa asiat väännetään rautalangasta. Niille on oma paikkansa ja aikansa, mutta niin on Lautturillekin.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan; Kai, Ira, ja Kai ja Ira. Molemmat kertovat tarinaansa omalla äänellään. Jo kielen tasolla Kai ja Ira erottuvat hienosti ja uskottavasti. Virralta tuleva, ihmisten maailmaan heikosti sopeutuva Kai puhuu kirjakieltä. Lauseet ovat huoliteltuja, kauniita.

Suru, joka on aikataulutettu kulkemaan vierellä pyhinä, silloin kun ikävöidään ja muistellaan. Minä en sure kuolleita vaan eläviä, sillä kuolleilla on kaikki, mutta ylhäällä kulkevat ovat jokainen yksin omalla tavallaan. (s. 64)

Iran puhe on kiihkeämpää, kiivaampaa – kuten Ira itsekin. Ira ei kuitenkaan ole minkäänlainen ääripäätyyppi. Hänessä on monta puolta joihin samastua.

Rantsulla oli meluista ja hämärää, kun kävelin kassi lonkkaa painaen Aaron puristuksessa. Mä en ollut pyytänyt lupaa. Mä olin vain sanonut, että menen. Äidin katseessa oli ollut pakokauhua. Siri oli letittänyt tukkanauhansa auki eteisen peilin edessä ja luonut muhun peilin kautta katseen, jota en kestänyt. Olin lyönyt oven kiinni takanani ja yrittänyt olla miettimättä isää, kun se tulisi kotiin töistä. Mä en olisi silloin kotona.
(s. 141)

Lautturi ei ole varsinaisesti romanttinen kirja, vaikka tässä rakkautta onkin ilmassa. Pieneen kirjaan mahtuu ajatuksia myös koulukiusaamisesta. Toisenlaisesta toiseuden tunteesta, jota Ira ja Kai kokevat omilla tahoillaan. Silläkään taholla Kostet ei juuri mässäile yksityiskohtaisilla kuvauksilla. Kyllä asia tulee selväksi vähemmälläkin – ja se oikeastaan on vielä sydämeen käyvempää.

Erityinen kiitos tarinan lopusta, joka oli kaunis, hienovarainen, tavallaan avoin ja hyvin, hyvin surumielinen ja haikea. Jotenkin niin suomalaista mielenlaatua kuvaava, että se osui tämän kirjan teemoihin monellakin tapaa. Lautturissa ei kansanperinteen käyttö ole vain pintapuolista koristelua, vaan sen syvimmästä olemuksesta on ymmärretty jotakin aivan ainutlaatuista.

Minusta tuntuu vaikealta pukea Lautturia sanoiksi. Tässä on tietynlaista yllätyksellisyyttä, jota en halua avata selittelemällä. Nautin siitä, kuinka paljon sain oivaltaa itse ja rakentaa tarinan eheäksi omassa mielessäni kirjailijan annettua minulle vain osan palapelin paloista. Se on kunnianosoitus lukijaa kohtaan.
Lämpenin Lautturille hitaasti. Alku oli haastava, ja ajattelin, ettei tästä tule mitään. Kostetin tyylissä on jotakin samaa, mitä koin lukiessani Rasi-Koskisen Katariinaa.
Toivottavasti kirjailija jatkaa lupaavasti alkanutta uraansa!

Lautturin matkassa on kuljettu mm. näissä blogeissa:
Anna minun lukea enemmän
Päiväunien salainen elämä
Lukuhoukka lukee ja kirjoittaa
Elina kirjoittaa
Unelmat ja tummat tarinat