Anne Leinonen ja Tuomas Saloranta (toim.): Mustaa lihaa – kyberpunk-antologia (2013)

Kustantamo: Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry
Sivumäärä: 302
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Stk ry julkaisi viime vuoden lopulla ehdan kotimaisen kyperpunk-antologian ja tuli siten tehneeksi varsinaisen kulttuuriteon. Kotimainen kyberpunk ei nimittäin ole scifin alalajeista se julkaistuin tyylisuunta. Enemmän tätä valaistaan antologian esipuheessa.

Mustaa lihaa sisältää 11 novellia seuraavasti:
Petri Laine: Häivähdys Michelangelosta
Lucilla Lin: Koko maailman vihollinen
Juha Jyrkäs: Taikapulveria
Tommi Puolakka: Melkkeri
Seppo Kallio: Ursus Rand
Arto Koistinen: Ilves
Nadja Sokura: Sarastuksen jälkeen
Jussi Katajala: Betatesti
Heikki Nevala: Uskon jälkeen
Leila Paananen: Päänsärkyä Budapestissa
Jyrki Pitkä: Mustaa lihaa

Kyberpunk ei varsinaisesti ole minun tyylilajini sen tekniikkapainotteisuudesta johtuen. Katsoin kyllä sujuvasti Matrixit (lasken ne jopa jonkinlaiseen suosikkikategoriaan) ja Terminaattori-elokuvat, mutta siinäpä se sivistykseni siltä osin onkin.
Mustaa lihaa -antologia ei saanut minua haltioitumaan, mutta pidin kokonaisuudesta kuitenkin enemmän kuin osasin odottaakaan.

Petri Laineen 'Häivähdys Michelangelosta' pääsi yllättämään heti alkuunsa. Kyberpunk-tarina voi olla kauniskin! Se oli haikea, hiukan surumielinen ja ehdottomasti taitavan kirjoittajan käsialaa. Olen nolon vähän lukenut Laineen tuotantoa, mutta tähän on saatava muutos – sen vahvisti tämä novelli.

Myös Juha Jyrkäs pääsi yllättämään 'Taikapulveria' -novellillaan. Kyberpunkin ei tarvitse myöskään olla ryppyotsaisen totista taisteluakaan vaan huumori sopii hyvin kuvaan, kun sitä annostellaan oikein.

Pääosin meno on kuitenkin varsin totista. Paljon pohditaan ihmisen suhdetta jumalaan/jumaluuksiin ja koneisiin. Seppo Kallion 'Ursus Rand' ja Tommi Puolakan 'Melkkeri' jäivät näiltä osin erityisen hyvin mieleen.

Tällä kertaa sydämeen ei jäänyt yksi tai kaksi novellia, vaan peräti kolme. En osaa valita niistä parasta, mutta ne vain kolahtivat kovaa.
Nadja Sokuran 'Sarastuksen jälkeen' kertoo kauniisti ystävyyssuhteen kompleksisuudesta ja raskaudesta. Maailma on luotu upeasti. Se on jotakin aivan erilaista kuin omamme, mutta novellille sopivaan tapaan ei jäädä luennoimaan ja selvittelemään niitä olosuhteita sen tarkemmin. Ihastelin erityisesti juuri tätä informaation annostelun määrää. Sokuran luoma maailma rakentui päässäni aivan selkeäksi, mutta se on varsin pitkälle puhtaasti omaa tulkintaani.
Jussi Katajalan 'Betatesti' kertoo sotilaasta, jota on erään onnettomuuden jälkeen vähän paranneltu. Tästä tulee pienet Terminaattori-vibat, mutta hyvällä tavalla. Oikein viihdyttävä ja hyvin kirjoitettu action-novelli, kuten Katajalalta sopii odottaakin.
Jyrki Pitkän 'Mustaa lihaa' on aggressiivinen, väkivaltainen, synkkä ja raju. Ja hyvä. Ja pelottava. Niin pelottavan todellinen maalatessaan kuvaa tulevaisuuden Suomesta. Rivien välistä on aistittavissa yhteiskuntakriittisyyttä, joka sopii kyberPUNK-henkeen oikein hyvin.

Lopuksi, vaan ei vähäisimmäksi, on nostettava esiin erittäin hieno kansikuva, joka on Maija Pietikäisen tekemä. Tämän kuva sopisi vaikka julisteeksi seinälle!

Jos kyberpunk vähänkään kiinnostaa, niin Mustaa lihaa on erinomainen pläjäys testata, että kuinka hyvin tämä tyylilaji maistuisikaan. Novellit ovat keskenään sen verran erilaisia, että ne antavat taatusti hyvän kuvan siitä, mitä kaikkea kyberpunk voikaan olla.
Morren maailmassa kyberpunkista kerrottaneen seuraavan kerran William Gibsonin Neurovelhon luettuani. Se kun odottaa lukuvuoroaan. Sateiset kesäpäivät ovat nimenomaan lukemista varten – kuten ne aurinkoisetkin ja puolipilviset ja täysipilviset ja sumuiset ja kylmät ja helteiset ja... No. Taisitte saada jutun juonesta jo kiinni.

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta (1954–55 / 1966)

The Lord of the Rings
Suomentajat: Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 893 + liitteet
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Nyt on kyllä jokseenkin mahtipontinen olo. Että jotakin pitäisi sanoa tästä klassikosta? Klassikosta, joka synnytti sellaisen kirjallisuudenlajin, joka sai minut lukemaan ja jonka ansiosta kirjallisuudesta tuli ammattini.

Tässä samalla sivuan ja vähän vertaankin lukukokemusta Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiaan. Nimittäin tämän uusintalukemisen alkuunsysäsi huhtikuinen sessio, jonka aikana myös poikani (10 v.)näki ensimmäistä kertaa kyseiset elokuvat. Kirjaan hän ei ole ainakaan vielä innostunut tarttumaan. Tämä kyseinen nide onkin kyllä pelottavan paksu ja raskaslukuinen pienen kirjasinkokonsa vuoksi. Olen ostanut (ja lukenut) tämän lukioikäisenä Masalan juna-aseman kirpputorilta, vuosi oli muistaakseni 1997.

En tosiaan silloin juuri TSH:a romaanina arvostanut. Minusta se oli aivan liian venytetty, pitkäpiimäinen, huumorintajuton, vailla romantiikkaa (seksistä nyt puhumattakaan) ja henkilötkin olivat aika tylsiä. Tiesin toki jo silloin tämän klassikkoaseman rakastamani fantasiakirjallisuuden edustajana, ja koinkin tiettyä noloutta (vaikka samalla kenties uhmakkuutta?) siitä, etten tästä pitänyt. Kyllähän fantsuharrastajan kuuluu pitää TSH:sta.

No sitten tulivat ne elokuvat. Kävin kaksi ensimmäistä katsomassa elokuvateatterissa, kolmatta en voinut, sillä elokuvan pituus yhdistettynä loppuraskauteeni oli huono ja tukala yhdistelmä. Sen jälkeen olen nähnyt elokuvat monta kertaa. Yksi hienoimmista kokemuksistani on ollut katsoa kaikki kolme putkeen. Siinä meni reilut 9 tuntia ja se oli totista todellisuuspakoa!

Voin sanoa pitäväni elokuvista. On tietysti ymmärrettävää, että tarinaa on täytynyt supistaa. Esimerkiksi Tom Bombadil on jätetty pois (elämälle kiitos! yksi rasittavimpia hahmoja). Pidän, vaikka jotkut muutokset ovat olleet minusta tarpeettomiakin. Nyt tätä lukiessani suorastaan hämmästyin, kuinka paljon niitä turhia muutoksia olikaan!

Tarinaahan ei tarvitse sen kummemmin selittää. Luulen, että valtaosa lukijoista tietää mistä on kyse. Tietämättömien kannattaa vilkaista vaikka Wikipediaa. Olen juonipaljastuksista nyt piittaamaton. Tämä on sen sortin klassikko, että katson valtaosan tietävän loppuratkaisun ja keskeiset käänteet joka tapauksessa.

Näin uudella lukukerralla huomasin pitäväni tästä enemmän. Edelleen olen sitä mieltä, että Tolkien olisi voinut tiivistää yksityiskohtaista kuvailua ja maisemamaalausta. Ja edelleenkin sen perhanan Tom Bombadilin olisi voinut jättää editointipöydälle. Lisäksi lopussa oleva Konnun puhdistus tuntui melkoisen ylimääräiseltä.
Mutta totta kai on tunnustettava sekin tosiasia, että kirjoitusajankohta on ollut toinen ja vallitseva tyyli toinen. Siinä missä nykyfantasiakirjallisuudessa mennään hurjaa tahtia tapahtumasta toiseen, niin tässä viipyillään enemmän.

Nyt nautiskelin myös kielestä. Tästähän kiitos kuuluu ehdottomasti suomentajille. En tiedä, onko suomennoksen kieli ollut jo ilmestyessään vanhahtavaa, mutta ainakin nyt näin 2000-luvulla se pistää silmään vahvasti – ja oikein hyvällä tavalla. Tämä on luultavasti käännös, joka vain paranee vanhetessaan kuin hienoin haltiaviini.

Ja Portista ratsasti sisään Nazgûlien herra. Se erottui valtavana mustana hahmona tulia vasten, se uhosi mittaamatonta epätoivoa. Sisään ratsasti Nazgûlien herra, alitse portinkaaren josta yksikään vihollinen ei vielä ollut kulkenut, ja kaikki pakenivat sen kasvojen edessä.
Kaikki paitsi yksi. Portin takaisella aukiolla odotti vaiti ja liikumatta Hallavaharjan selässä Gandalf; Hallavaharjan joka yksin maailman vapaista hevosista kesti tuon kauhun kavahtamatta, lujana kuin Rath Dínenin kivinen kuva.
"Tänne et pääse", Gandalf sanoi ja valtava varjo seisahtui. "Mene takaisin syvyyteen joka sinulle on valmistettu! Mene takaisin! Vajoa olemattomuuteen joka odottaa sinua ja Herraasi! Mene!"
Musta Ratsastaja sysäsi syrjään huppunsa, ja katso! sillä oli kuninkaan kruunu; mutta näkyvä pää ei sitä kannatellut. Punaiset tulet loistivat kruunun ja valtavien tummien hartioiden välissä joita kaapu verhosi. Näkymättömästä suusta kuului kolkko nauru.
"Kurja houkka!" se sanoi. "Kurja houkka. Minun hetkeni on tullut. Etkö tunne Kuolemaa kun sen näet? Kuole nyt! Turhaan kiroat!" Ja näin sanottuaan se nosti korkealle aseensa ja lieskat nuolivat miekan terää.
(s. 722, Kuninkaan paluu)

Elokuvissa – tai ainakaan niiden suomennoksissa – tämä kieliaspekti ei välity ollenkaan niin hyvin. Tässä tosin voi olla taas määräävänä tekijänä elokuvan erilaisuus. Pitkiin ja mahtipontisiin puheenvuoroihin ei ole tilaisuutta. Mutta toisaalta esimerkiksi Klonkun hassu puheenparsi olisi voitu välittää elokuvankin kautta.

Huomasin nyt senkin, että Tolkien kiinnittää erityisen paljon huomiota hevosiin ja niistä huolehtimiseen! Tämä ei liity vain Rohanin ratsastajiin, vaan muutenkin. Jopa Bill-ponin tarina tulee selväksi!

Henkilöhahmot toivat omat yllätyksensä. Pidin elokuvissa roolivalinnoista sinänsä, mutta nyt TSH:n lukemisen jälkeen en ole aivan vakuuttunut kaikkien hahmojen tulkinnoista. Eniten hämmästyin Frodosta. Elokuvan Frodo oli minusta paikoin ärsyttävä kaikessa flegmaattisuudessaan ja silmien muljauttelussaan. Kirjan Frodo on paljon reippaampi ja määrätietoisempi. Yllätyin myös siitä, että kirjassa Frodo ja Sam eivät riitaannu toisin kuin elokuvassa. Klonkku ei hävitä lembas-leipiä ja syytä siitä Samia. Mikä ihmeen juttu tämä oikein oli? Miksi elokuvaan piti hakea tällaista draamaa?

Sen tiesinkin, että elokuvissa Arwenin rooli on korostetumpi kuin elokuvassa. Hänen ja Aragornin (joka ei ole lainkaan niin yrmy kuin Viggo Mortensenin Aragorn) rakkaustarina kerrotaan TSH:n liitteissä. Mutta yllätyin siitä, kuinka iso rooli kirjassa Eowynilla, Rohanin neidolla, onkaan. Miksei tätä otettu huomioon elokuvaa tehtäessä? Eowynista tulikin suosikkihahmoni. Hän on varsinainen toimija ja sankaritar, joka ei jää vain kaihoisasti huokailemaan menetetyn rakkauden perään. Nyt muisti pätkii sen verran, etten muista tuliko elokuvissa ilmi se, että Eowyn päätyy naimisiin Faramirin kanssa? Siinä vasta romanttinen tarina!

Elokuvan kohdalla jäin harmittelemaan sitä, että Sarumanin tarina ei tullut päätökseensä. Ei kerrottu, kuinka hänelle kävi. Kirjasta se toki sitten selvisi. Ja symppaan kyllä Sarumania entistä enemmän. Enttien puhe tekee kyllä hulluksi. Huum...

Yllätyksenä tuli myös se, kuinka vaikuttavasti tietyt kohtaukset ovat kirjoitettu. Esimerkiksi kokonaisuus Moriassa on todella pelottava. Ne rummut voi lukiessaankin kuula ja niskakarvat nousevat pystyyn. Minkä kauhukirjailijan maailma Tolkienissa menettikään!! Jotenkin se pimeys, ahdistavuus ja uhkan tuntu on onnistuttu lataamaan tekstiin todella voimakkaasti. Kokeilin kopioida sitä tähän, mutta ei se toimi. Minun täytyisi lainata kokonainen luku vähintään.

Elokuvissa taas Helmin syvänteen taistelu on vaikuttavan eeppinen, vaikka en yleensä (varsinkaan elokuvissa) niin taistelukohtauksista välitä. Kirjassa se jää vähän lyhyeksi, kun taas lopputaistelu Kuninkaan paluussa on se todella vaikuttava osuus.

Kyllä. Taru sormusten herrasta on vaikuttava teos, vaikka se ei minulta täysiä pisteitä saanutkaan. Se on syystäkin hieno klassikko. Tulen ihan varmasti vielä elämäni aikana lukemaan tämän kolmannenkin kerran, sillä tämä kyllä kestää useampia lukukertoja.

Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon,

seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan,

yhdeksän ihmisille jotka vie tuoni armoton,

yksi Mustalle Ruhtinaalle valtaistuimellaan

maassa Mordorin joka varjojen saartama on.

Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,

se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee

maassa Mordorin joka varjojen saartama on.

Reijo Mäki: Pimeyden tango (1997)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 303 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Se on kesä ny! Lunta tupaan ja dekkari käteen, sanoi Morre ja Vareksen luki. Jostain ihmeen syystä tulen herkästi lukeneeksi tämän turkulaisrentun edesottamuksista kesällä tai sairastellessani. Edellinen Vares on näemmä luettu viime vuoden heinäkuussa ja totta puhuakseni en kyllä talvella juuri sairastellut!

Pitää kyllä vähän tiivistää lukutahtia näiden suhteen tai en saa luettua näitä uutuuksina ollenkaan. Toisaalta nämä ovat hauskaa ajankuvaa männävuosiin. Ei Vareksia ole aikalaiskuvauksiksi kirjoitettu, mutta hyvin se silti tarinan lomassa näkyy. Ei ollut kaikilla kännyköitä, osoitteet haetaan puhelinluettelosta eikä Googlesta jne. Vinkeää!

Joka tapauksessa Pimeyden tangossa pureudutaan huippusuositun tangokuninkaan, Harry Koivikon, kuolemaan. Kuolemasta on tosin jo kuusi vuotta, mutta eräs Jussi Vareksen toimittajatuttu on päässyt kärryille jutusta. Vaan sitten Teikari, tuo toimittaja, yllättäen katoaa. Ja Vareksen vanha tuttu, Veikko Hopea, karkaa Sörkan vankilasta. Ja kaunotar pulassa. Ja toinen kimpussa. Voihan Vares...

Eipä tässä mitään sen erikoisempaa ollut. Pimeyden tango on ihan viihdyttävää dekkarihuttua. Juoni kai nyt ei ole niin kovin kaksinen, vaan enemmän nautin Vareksen hahmosta ja huumorista. Itse etsivätarina on minulle näissä melkoisen toissijainen juttu. Veikko Hopean osuus kyllä tuntui vähän ylimääräiseltä ja päälle liimatulta. Mäki on onnistunut sivuhenkilöissään paremminkin.

Yhdeksäs Vares tuli siis luettua. Toimii, jos tykkää Vareksista. Ei toimi, jos ei tykkää.

Tuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät (2014)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 165
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Olen hyvin nirso viihdekirjallisuuden kanssa. Olen aina ajatellut, että lähinnä historiallinen romantiikka ja Varekset ovat minun juttuni viihdekirjallisuuden saralla. Huumorin suhteen olen vielä ennakkoluuloisempi. Huumori on vaikea laji ja pidän enemmän sellaisesta kuivasta "piilohuumorista", joka tulee esiin rivien välistä. En siis varsinaisesti huumorikirjoiksi tehdyistä kirjoista (jos kohta Pratchettin Kiekkomaailma-kirjat ovat satunnaisesti olleet poikkeus).
Nyt sitten tulee yksi Saloranta ja romuttaa näitä makukategorioitani. Ensin oli Diplomaattinen selkkaus ja nyt sitten Hopea-arkun metsästäjät (hieno kansi on Antti Vanhatalon käsialaa).

Hopea-arkun metsästäjät kertoo erään työmaan palkkarahojen katoamisesta. Sotkua selvittelee mielenkiintoinen joukkio: aloitteleva velho Taavetti Rummukainen, kulkuri Aapo, upseerikokelas Anders Kippelström, harhaoppinen pappi Jeremias ja jäljittäjä Oravainen.
Ympäristönä on Hurlannin kuningaskunta, joka on siis hyvin suomalaiskansallismaisemallinen. Ajankohta on jotain Kalevalan henkistä ja rillumareita kommelluksineen piisaa ihan olan takaa!

Kaikkein eniten ihailin tarinan letkeää etenemistä. Sivumäärästä voi päätellä, ettei tämä ole tiiliskivifantasiaa. Maailma kuitenkin taustoittuu mukavasti, mutta silti tapahtumat etenevät reipasta ravia. Hosumiseen ei ole tarvetta juonen pienimuotoisuuden vuoksi. Ei ole tarvis pelastaa koko maailmaa, vaan rahat ja omat perskarvat noin suunnilleen riittävät. Tämäkin oli hyvin virkistävää.

Toiseksi eniten minua riemastutti loppuratkaisu. Aijaijai! En ole edes pahoillani, etten paljasta sitä tässä, koska sittenhän kaikki hupi olisi tyyten mennyttä. Oikeastaan lienee parempi, etten sano siitä enää mitään. Hykerryttävä!

Jos jotain pitää jupista, niin eittämättä miesvaltaisuus pisti vähän silmään. Ymmärrän, että se on toisaalta hyvin luonteva ratkaisu ajan hengen ja toiminnan huomioonottaen. Ja on tuossa alussa riuska Henriikka, joka pitää krouvia. Ja tämä nyt on pikkujupina vain. Ja pistää tietysti miettimään sitä, että olisiko "kiintiönainen" ollut yhtään sen parempi ratkaisu?

Joka tapauksessa Hopea-arkun metsästäjät on erinomaista huumorifantasiaa. Suosittelen tätä lämpimästi etenkin Terry Pratchettin kirjojen ystäville, sillä kieltämättä tästä tuli mieleen myös Kiekkomaailman koheltamiset. Onko Saloranta Suomen Pratchett? Se jäänee nähtäväksi. Mahdollista jatkoa tälle on luvassa, mutta suunnitelmat ovat yhtä epämääräiset kuin Retunperän Aapon aivoitukset.

edit 9.6.2014 klo 22.17:
Facebookissa kirjailija Saloranta oikaisi oikeutetusti, että tässähän on kyllä joukko kovia tätejä. Olin tyystin unohtanut erään ryhmän! Niinpä siis vedän sanani pikkujupinan osalta nöyrästi takaisin. Tämän siitä saa kun ei bloggaa heti, vaan pari viikkoa myöhässä...