Suvi Vaarla: Westend (2019)

 

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 334

Suvi Vaarlan kirjalle Westend oli viimein aikaa ja tilausta. Ehkä tähän tarttumista jouduttivat ajatukset uudesta lamasta, talouskurimuksesta. Westend kertoo yhden – tai oikeastaan vähän naapurinkin – perheen elämästä 1990-luvun lamassa ja sen seurauksissa. Elina ja Sandra ystävystyvät Espoon Westendissä, tuolla nousukauden huipentuman asuinalueella. Kummankin perheessä menee hyvin, aikuiset ystävystyvät keskenäänkin ja isät tekevät kauppoja.

Mutta kuten hyvin tiedetään, asiat alkavat mennä jyrkkää alamäkeä. Elinan perheessä ei käy hyvin. Isän rakennusliike menee konkurssiin ja velkojat, kuten Sandran isä, käyvät kuumina. Westendin koti myydään ja muutetaan Matinkylään. Valoa näkyy hetkittäin tunnelin päässä, mutta useimmiten se on vastaantuleva juna.

Tarinaa kertoo Elina, jonka ikää en tarkasti saanut hahmotetuksi, mutta oletettavasti minua, vuonna 1981 syntynyttä laman lasta, vanhempi. Lama vaikutti perheeseeni paljon ja tyypillisellä tavalla; alkoholismi ja työttömyys kurittivat meitäkin, oli hieno kotitalo rakenteilla, velkaa ja takauksia... Isäpuoleni oli rakennusmestari, joten siksikin Westend tuntui osuvan tutulta, vaikka Espoossa emme asuneetkaan.

Ymmärrykseni lamasta tuolloin oli aika rajallinen (enkä kyllä vieläkään voi sanoa olevani mikään lama-asiantuntija), muistan sen, että ihmettelin miten markka voi kellua, mikä on devalvaatio ja että Iiro Viinasta piti kirota. Muistan laput, joihin täytettiin joka riville sana "työtön". Ostimme vaatteet kirpputoreilta, mikä oli mielestäni oikeastaan aika siistiä jo silloin ja minkä Westendin Elinakin muistaa. Sain onneksi kasvaa ympyröissä, joissa oli kohtalotovereita enemmänkin.

Oma polkuni kulki hyvin eri tavalla kuin Elinan, mutta ajankuva oli hyvinkin tuttu. Westend onkin ennen kaikkea sukupolviromaani. En ole varma, miten tarina tavoittaa minua reilusti nuorempia lukijoita. Saako nuorempi lukija ymmärryksen etenkin laman seurauksista koko sukupolveen? Uskon, että laman jälkiä eletään vieläkin mm. tuloerojen yhä suurempana kasvuna ja arvomaailmojen kovenemisena.

Westend on tärkeä kirja ja kaipaisin näitä laman lasten kirjoja enemmänkin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Kirjan nimessä on ilmansuunta. (Eihän tämä nyt ole huijausta?)

Westend muualla Blogistaniassa:
Amman lukuhetki
Jukka Niittymaa
Elämä on ihanaa
Kulttuuri kukoistaa
Kirsin kirjanurkka
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirja vieköön!

Nicola Yoon: Aurinko on tähti (2016 / 2019)

The Sun Is Also a Star
Suomennos: Helene Bützow
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 351

Etsiskelin työn nimissä nuorten (ei-spefi) romanttisia kirjoja. Sellaisia, jotka ovat tänä päivänä jotensakin suosittuja. Romantiikka, joka ei ole historiallista tai spekulatiivista fiktiota, ei kuulu vahvuuksiini lainkaan. Joskus on mentävä mukavuusalueen ulkopuolelle. Ja voi mikä matka tästä tuli!

Aurinko on tähti kertoo laittomasti Yhdysvalloissa asuvasta jamaikalaisesta Natashasta ja amerikankorealaisesta Danielista, jotka kohtaavat sattumalta kotikaupungissaan New Yorkissa. Natasha yrittää saada lupaa jäädä Amerikkaan, sillä heidän perheensä on karkoitettu ja heidän pitäisi lähteä ihan muutaman tunnin sisään. Daniel taas on matkalla alumnin haastateltavaksi Yalen yliopistoon pyrkimisen vuoksi. Danielin vanhemmat ovat päättäneet, että hänestä tulee lääkäri. Natashan maailmankatsomus on tiukan tieteellinen, Daniel on ennemmin runoileva romantikko. Natasha ei usko rakkauteen ja intohimoon. Daniel vannoo, että saa Natashan rakastumaan itseensä yhden tunnin aikana.

Edelläolevasta voisi äkkiä päätellä, että Daniel olisi macho pelimies, mutta tästä ei ole kyse. Hän on hyvin ihastunut, utelias ja sinnikäs. En saanut hänestä inhan stalkkaavaa kuvaa, vaikka oikeastaan hän vähän varjostaakin Natashaa aluksi – ja tulee samalla pelastaneeksi hänet onnettomuudelta. Eih... Nyt tämä alkaa kuulostaa "prinssi pelastaa prinsessan"-tarinalta. Ei. Tämä ei ole sitäkään. Lue, niin ymmärrät paremmin.

Oli miten oli, Aurinko on tähti pääsi yllättämään. Tarttuessani tähän kirjaan suhtauduin siihen velvollisuudentuntoisesti ja työmoodissa. Aluksi minun piti vain hiukan aloitella, mutta tulin lukeneeksi ensimmäiset sata sivua. Seuraavana iltana luin loput. Puolisoni oli saada halvauksen, kun aloin itkeä. Kyllä. Sydämeni kerta kaikkiaan särkyi! Olen viimeksi itkenyt kirjan parissa reilut 10 vuotta sitten lukiessani Täällä Pohjantähden alla, joten ihan tavanomaista toimintaa ei kirjan äärellä itkeminen minulle ole. Elokuvien parissa nyyhkin enemmän, ja tämän filmatisointia en uskalla katsoa ollenkaan.

Kirjan rakenne on hauska ja nopealukuinen. Pääasiassa kerronta tapahtuu lyhyehköissä luvuissa vuoroin Danielin ja vuoroin Natashan kautta. Mutta omat pikkutarinansa saavat monet sivuhenkilöt, sellaiset pienessäkin roolissa olevat, sekä eräänlaiset faktat, kuten rakkauden kemia. Aurinko on tähti käsittelee tieteen lisäksi myös etnisyyttä ja sen mukana tulevaa identiteettiä.

Enempää tätä ei voi selittää. En voi suositella herkemmille ja kovapintaisillekin varoen ja nenäliinoin varautuen. Varatkaa myös toipumisaikaa. Palaan Yoonin kirjoihin kyllä, mutta en ihan heti. Olen antanut itseni ymmärtää, että muutkin ovat vähintään yhtä kamalia.

Jännä huomio 1: Nicola Yoon on Amerikkaan muuttanut jamaikalainen. Hänen miehensä David on amerikankorealainen.
Jännä huomio 2: Suomenkielisessä painoksessa ei kerrota teoksen alkuperäistä julkaisuvuotta. Mitä se semmoinen on?!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön.

Aurinko on tähti muualla Blogistaniassa:
Yöpöydän kirjat
Bibbidi bobbidi book
Kirjapöllön huhuiluja
Kirjaimia

Eva Frantz: Yön kuningatar (2021)

Nattens drottning
Suomennos: Anu Koivunen
Kustantamo: Schildts & Söderström
Sivumäärä: 180

Suomenruotsalainen Eva Frantz lienee useammalle tutumpi aikuisille suunnatuista dekkareistaan. Niihin en ole perehtynyt, mutta nämä lapsille suunnatut jännärit toimivat ihan kivasti. Ensimmäinen, Osasto 23, voitti Runeberg Junior -palkinnon eikä ihan syyttä. Oikein oivallinen tarina. Minulta löytyy siitä arvio Instagramin puolelta, mutta koetan saada ne arviot siirretyksi tänne blogin puolelle myös – olkoonkin, että ovat vähän lyhyenlaisia.

Yön kuningatar sijoittuu 1900-luvun alun Helsinkiin. 12-vuotias Viktor ja hänen äitinsä, kuuluisa oopperalaulajatar Margareta, muuttavat Pariisista takaisin Helsinkiin Margaretan äidin luo. Viktorin isä on lähtenyt Amerikkaan ja muutaman kirjeen jälkeen ei hänestä sitten ole muuta kuulunutkaan. Kylmäkiskoinen ja tympiintynyt isoäiti ei anna Margaretan unohtaa "hairahdusta" ja paheksuu niin tytärtään kuin lapsenlastaan Viktoria, joka on hänen silmissään kaikin puolin kelvoton; lihava ja arka. Koulussa Viktoria kiusataan, etenkin Algot on pahin. Kun Margareta saa roolin Yön kuningattarena, on tunnelma hiukan varautunut. Aiemmille roolin vetäjille on käynyt huonosti. Onko rooli kirottu? Sitä lähtevät selvittämään Viktor ja hänen ainoa ystävänsä Agnes.

Varsinainen mysteeri jää melkeinpä sivurooliin Viktorin elämän kuvauksessa. Lukijan ei anneta hetkeksikään unohtaa, kuinka hankalaa kiltin Viktorin elämä on niin koulussa kuin kotonakin. Vain teatterilla hän kokee olevansa turvassa, huolimatta siitä, että siellä kummittelee.

Ajankuvan luominen onnistuu Frantzilta hyvin. Hän maalaa sen kevyesti, mutta tunnelman hyvin tavoittaen. Yön kuningatar ei tunnu vähimmässäkään määrin historian oppikirjalta. Toisaalta olisin edes hiukan kaivannut edes jotain faktapohjaa. Historiasta, oopperasta ja Taikahuilusta olisi saanut varmasti irti jotakin ilman varsinaista opetushenkeä. Nyt nämä koukut jäivät ihan käyttämättä. Taikahuilun tarinaa ei avattu mitenkään, vaikka roolihahmoja nimettiin useampia – jopa Viktorilla on pari pientä roolia. Kuuluisaan aariaan ei myöskään puututtu, paitsi mainitsemalla, että sopraano Margareta on siihen oikein oivallinen. En tiedä, avautuuko käsite 'sopraano' kohdeyleisölleen?

Sinänsä teoksen nimi, Yön kuningatar, istuu kirjalle täydellisesti. Ei vain Margaretan roolin takia, vaan myös väljästi tulkiten myös teatterilla kummitteleville ja Viktorin isoäidille. Myös Margareta-äiti elää tarinassa omanlaistaan yötä roolihahmonsa lisäksi.

Kummituksista ja jännityksestä huolimatta Yön kuningatar sopii mielestäni varsin nuorillekin lukijoille, sanoisin 10-vuotiaasta ylöspäin. Teksti on helppolukuista ja kirjan taittokin on mukavan kevyt. Pituus on napakka eikä tässä juurikaan löysäillä. Pidin Osasto 23:sta enemmän, mutta ei tämäkään hullumpi ollut. Ilolla vinkkailen molempia, sillä jännityskirjat ovat kovasti kysyttyjä nuorisonkin keskuudessa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan. Kohdat ovat: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana, 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija, 13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla, 16. Kirjan luvuilla on nimet, ja 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen.

Yön kuningatar muualla Blogistaniassa:
Kirjahilla
Siniset helmet
Lastenkirjavuosi

Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys (2022)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 271

Olin aivan onnessani, kun huomasin Annukka Salamalta ilmestyneen uuden romaanin. Ihastuin todella Faunoidit-trilogiaansa, joten koetin tämän saada käsiini mahdollisimman pian. Ripley – Nopea yhteys ei ole spefiä, kuten aiempi sarja, mutta mitäs me siitä.

Tarina on hyvin ennalta-arvattava, mutta pointti ei olekaan määränpää, vaan itse matka, kuten tavataan sanoa.

Isla on kovan luokan tietokonepeliharrastaja. Hänet tunnetaan nimimerkillä Ripley. Online-ystävä Damien on Islalle tärkeä. Liiankin tärkeä? Ripley ja Damien ovat lujasti pitäneet kiinni päätöksestään olla tapaamatta livenä eivätkä ole kertoneet liikoja yksityiskohtia in real life -elämästään toisilleen. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt syvempien tunteiden moutoutumista. Mutta sitten Islan lukiossa Tampereella aloittaa uusi poika, Anton. Syötävän hyvännäköinen, varakas, ensinäkemältä macho mulkku, mutta sitten kuitenkin... Mutta entäs Damien?

Aaah!! Mun siirappisietokykyni on erittäin nirso, vaihteleva ja pienistä nyansseista kiinni. Etenkin mitä tulee lukioromansseihin, jotka itselläni ovat jo menneiden talvien lumia. Mutta Annukka Salaman salainen resepti, jota en itsekään siis ymmärrä saati tiedä, toimii jälleen. Tämä on niin kerta kaikkisen söppänä, vaikka onkin ajoin aika överi.

Etenkin Anton on varsinainen harlekiiniromanssien sankari; ikään kuin rikas poikarukka, jota elämä on kohdellut kaltoin ja jota ymmärtämättömät ja itsekkäät naikkoset vaanivat, vaikka poikaparka odottaa vain tosirakkautta. Ja sitten saapuukin se one and only, jota onkin ehkä vaikea saavuttaa. Aaawws! Mun pitäisi olla tällaiselle ihan hirveän allerginen, mutta ei.

Ehkä salaisuus on taidokkaasti tehdyissä kohtauksissa, jotka näkee sielunsa silmin ja jotka kertovat yhdessä sivussa enemmän kuin pitkälle venytetyissä lässynlää-jaarituksissa? Kuten tämä (s. 24-25):

Tuijotan häntä. Tunnen, miten meitä tuijotetaan. Sydän hakkaa kurkussani enkä voi uskoa, että minut nolataan tällä tavalla. Voisin hyperventiloida kämmeniini, mutta jatkan sen sijaan leivän voitelua kuin se olisi suurempikin statement. Ja sehän on.
"Mene", poika toistaa.
Ei tällaista voi helvetti tapahtua. Isä on opettanut, että rajojaan voi puolustaa jämäkästi, eikä kukaan voi kävellä ylitseni. Tämä tyyppi ei voi liikuttaa minua tuolilta väkivalloin, joten saan istua tässä.
"Hush", hän sanoo ja heilauttaa kättään.
Minusta tuntuu, että koko ruokala on vaiennut ja tuijottaa meitä, kun nostan kyynärpääni hitaasti pöydälle. Kuljetan sormiani hitaasti takeaway-kahvini suulla, liu'utan mukin keskelle pöytää. Ja napautan sen nurin. Kahvi loiskahtaa kundin tarjottimelle ja osa roiskahtaa hänen paidalleen.
"Oops", sanon ja nostan kädet ilmaan.

Aaah!! Rakastan, kun Isla on juuri tuollainen. Hän on omanlaisensa kick ass -mimmi. Pidin myös valtavasti hänen ja hänen isänsä suhteesta. En aiemmin muista lukeneeni niin raikasta ja tässä ajassa kiinni olevaa isän ja tyttären suhteen kuvausta. Ylipäätään koko kirjan ote on hyvin feministinen; tasa-arvo (tai siihen pyrkiminen) näkyy niin koulussa, kotona kuin pelimaailmassakin.

Pelien maailmassa Salama liikkuu varman kokeneesti. Painotus on enemmän retrossa ja indiessä kuin tämän päivän hittipeleissä. Olen sellainen kohtalainen pelaaja, mutta en tuntenut läheskään kaikkia mainittuja pelejä ja viittauksia niihin. Kyselin ja hekottelin niitä miehelleni, joka sitten myös luki kirjan. Hänen on kuvausrekvisiittana oleva Commondore 64. Joitakin pelien ja pelitermien runsas viljely voi ärsyttääkin, minä en niin kokenut haitalliseksi.

Ripley – Nopea yhteys on kaiken kaikkiaan oikein viihdyttävä, söpö ja napakka romanssi. Gamereille must, muille vain painokas suositus.

Sijoitan tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 21. Kirja liittyy lapsuuteesi.
Vaikka olinkin lapsena lähinnä konsolipelaaja (Nintendo), niin koin kyllä tämän peleineen tähän kohtaan täysin sopivaksi.

Ripley – Nopea yhteys muualla Blogistaniassa:
Kirjapöllön huhuiluja
Siniset helmet

Stephen King: Laitos (2019 / 2020)

The Institute
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 574

Voi Stephen, voi Stephen... Olen ollut aika pettynyt Kingin uusiin kirjoihin. Laitos ei valitettavasti ole poikkeus. Viimeinen mielestäni aidosti hieno teos oli 22.11.63, joka ilmestyi reilut kymmenen vuotta sitten. 

Laitos kertoo... noh... laitoksesta, johon siepataan älykkäitä lapsia, joilla on taipumus telepatiaan ja/tai telekinesiaan. Lapsia tutkitaan ja koulutetaan sadistisin keinoin, jotta ominaisuudet saataisiin huippuunsa. Lapsilla vaikutetaan siten esimerkiksi politiikkaan.

Tarinaa seurataan pääasiassa 12-vuotiaan Luke Ellisin kautta. Luke on juuri pyrkimässä yliopistoon, kun hänet siepataan laitokseen ja hänen vanhempansa murhataan. Laitoksessa Luke saa uusia ystäviä ja heidän tuellaan hän pääsee pakenemaan.

Luken lisäksi vuoronsa saa ex-poliisi Tim, joka päätyy yökolkuttajaksi pieneen DuPrayn kylään, sekä muutamat ihmiset laitoksen henkilökunnasta.

Laitoksen suurin ongelma oli sen tylsyys. Henkilöhahmojensa taitavasta kehittelystä tunnettu King petti nyt aivan totaalisesti tässä suhteessa. Laitos kuvaa pääasiassa laitoksen arkea, jossa ei oikeastaan ole mitään kiinnostavaa. Luken taustoja toki hiukan valoitetaan, samoin Timin, mutta siihenpä se jääkin. Olisin todella mielelläni lukenut myös laitoksen johtajan, rouva Sigsbyn, ja hänen oikean kätensä, päävartija Stackhousen taustoista. Lisäksi Luken ystävistä Kalisha, Nick ja Avery olivat kiinnostavia henkilöitä. Mutta ei. WTF Stephen?

Puolen välin hujakoilla Luke sitten karkaa laitoksesta. Karkumatka toi alkuun vähän taas imua romaaniin, mutta ei jaksanut kantaa loppuun asti. Tässä vaiheessa kerronnan rytmi muuttui tv- tai elokuvakerrontamaiseen tyyliin, jossa pompitaan eri näkökulmissa dramaattisissa kohdissa leikaten. Kaikki kohdat eivät vieneet tarinaa merkittävästi eteenpäin, vaan tuntuivat vain äkilliseltä tarpeelta päästää etenkin laitoksen henkilökuntaa ääneen. Rytmityksen muutokset olivat muutenkin vähän ongelmallisia. Laitos alkaa Timin näkökulmasta (n. 40 sivua), mutta aika pian siirrytiin Lukeen. Ja menee ainakin parisataa sivua ennen kuin palataan takaisin Timiin.

Kauhuahan Laitos ei edusta lainkaan. Tai tietenkin lasten kiduttaminen on omanlaistaan kauhua, mutta kirjagenrenä tämä ei ainakaan minulle edusta kauhua, vaan pelkästään jännäriä. Jotenkin sellainen kutina, että King on alkanut valua enemmän siihen suuntaan. Pidän sitä harmillisena, mutta toiset ovat innostuneempia.

Ei näin. Mietin taas hetken ennen kuin tartun seuraavaan tuoreempaan Kingiin. Välissä ainakin pitänee lukea joku vanhempi, vaikka sitten uusiksi.

Laitos muualla Blogistaniassa:
Kirjoihin kadonnut
Kirjan vuoksi
Luetut.net
Villasukka kirjahyllyssä

Leena Lehtolainen: Vihreän lohikäärmeen risteys (2022)

Kustantamo: Tammi
Äänikirja: 6 t 45 min
Lukija: Anniina Piiparinen

Tunnetusti en ole dekkarien ystävä. Olen hamassa muinaisuudessa lukenut yhden Leena Lehtolaisen kirjan, sen ensimmäisen Maria Kallio -jutun, kun sarja oli vielä aikasta tuore. En pitänyt siitä lainkaan ja inhosin päähenkilöä, enkä sen koommin ole tarttunut Lehtolaisen kirjoihin.

Vihreän lohikäärmeen risteys lehahti lukulistalleni lähinnä työn puolesta ja olisihan se nyt mielenkiintoista päivittää näkemystään Lehtolaisen teksteistä muutenkin. Morre oli reilut kaksikymmentä vuotta sitten hiukan erilainen lukija kuin nykyisin... ehkä.

Leena Lehtolaisen Vihreän lohikäärmeen risteys on nuorille suunnattu jännäri ja mitä luultavimmin sarjan alku. Tarinan päähenkilöinä ovat Viggo, lukiolaispoika, jonka veli on mystisesti kadonnut pari vuotta sitten, ja Selma, jonka hyvä ystävä Sennu on kuollut syöpään ja jonka sisarus Savu on pahoissa ongelmissa. Viggoa ja Selmaa yhdistää sähkökaappiin maalattu vihreä lohikäärme. Maalaus, joka ilmestyy aina vain uudestaan, vaikka sitä koetettaisiin jollakin tapaa peittää tai sotkea. Kuka maalaa lohikäärmeen esiin aina uudestaan ja uudestaan?

Juonen kuljetus on tasaisen varmaa. Suvantoja ei juurikaan ole, mutta ei ole mikään kauhea kiirekään. Vihreän lohikäärmeen risteys on kokeneen ja varman kirjoittajan sapluunaa, jota hän osaa varioida kohdeyleisönsä vaatimalla tavalla, mutta ketään aliarvioimatta.

Ei ole yllätys, että pohjoismaalainen jännäri pitää sisällään teemoja maahanmuutosta, ihmiskaupasta, nuorisorikollisuudesta, yhteiskunnallisuudesta... Lisähöysteenä tässä on sukupuolisuuden tematiikkaa ja virkistävästi myös suomen- ja ruotsinkielisten kulttuurien eroista. (Hyvää Ruotsalaisuuden päivää, näin sivumennen.) Nämä kaikki kytkeytyvät kokonaisuuteen luontevasti, joskin ennalta-arvattavin ideoin.

Vähän laiskaa oli mielestäni juonen rakentuminen "en uskalla kertoa" -kortin varaan. Selma ei uskalla kertoa Savun touhuista äidilleen eikä Pekka Koivulle, poliisille, joka on Sennun isä ja Selmalle pikkutytöstä asti tuttu. Savukaan ei uskalla kertoa mitään äidille ja/tai poliisille. Tietenkin on uskottavaa, että kynnys kertomiseen on korkea, mutta olisin kaivannut jotain muuta estettä ainakin toisen aikuisen kohdalla.

Kirja on kuitenkin helposti lähestyttävä, sujuvaa luettavaa, hyvää dialogia... Kaikki perusasiat ovat täysin kunnossa, ja tätä voikin vinkata jännärinälkäisille lukijoille hyvillä mielin. Ilahduttavasti tässä ei ole mitään selkeää "sopii tytöille / pojille" -leimaa, kuten vaikkapa Remeksen kirjoissa, jotka ovat selkeämmin pojille suunnattuja.

Teos kytkeytyy Lehtolaisen muuhun tuotantoon ainakin siten, että Pekka Koivun esihenkilö on Maria Kallio. Kallio ei tässä romaanissa vieraile kuin mainintana, mutta Pekka Koivu on ymmärtääkseni myös tuttu Lehtolaisen lukijoille.

Vihreän lohikäärmeen risteys ei siis osunut minun makuhermooni, mutta jäi sellaiseksi "ihan hyvä" -kirjaksi muistini haipuvaan lokerikkoon. Muistijälki on huomattavasti positiivisempi kuin se ensikosketukseni Lehtolaisen kirjoihin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 7. Kirja kertoo ystävyydestä.

Vihreän lohikäärmeen risteys muualla Blogistaniassa:
Kirjapöllön huhuiluja

Salla Simukka: Lukitut (2020)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 284

Olen Salla Simukan tuotantoon tutustunut aiemmin kuuntelemalla Lumikki Andresson -trilogian ensimmäisen osan, Punainen kuin veri. Tämä tapahtui blogitauolla ja yhä syvemmin kadun koko perhanan taukoa, sillä muistikuvani kirjasta ovat sangen hatarat. Teksti muistaakseni veti hyvin, mutta en tullut tarttuneeksi jatko-osiin.

Lukitut on kuitenkin itsenäinen romaani, joka ei liity Lumikki Anderssoniin mitenkään. Romaani kertoo nuorista, jotka ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta lukitaan Big Brother -tyyppisesti tehtyyn vankilaan. Perusteluna on se, että he tulevat tulevaisuudessa tekemään rikoksen. Nyt nuorilla on hyvä tilaisuus pohtia sisimmässään, mikä tuo rikos on ja katua sitä vilpittömästi. Sen jälkeen vankilasta pääsee pois. Jos tunnustusta ei tule ennen 18-vuotissyntymäpäivää, joutuu rikoksesta langetettavan tuomion suorittaa etukäteen kokonaan. Tarina kulkee viiden nuoren kautta kerrottuna, joilla on jokaisella omat taustansa, kipupisteensä ja roolinsa. Lukijalle on etukäteen tiedossa, että yksi heistä kuolee.

Oliver ja Johannes ovat homopari, jotka tulevat aivan erilaisista taustoista. Kiinasta Suomeen adoptoitu Meea tulee hyvästä perheestä ja on se täydellinen kiltti tyttö, joka on hyvä koulussa ja tulee kaikkien kanssa toiseen. Kaspian on tummaihoinen "mixed finn", joka on perheensä ainoa lapsi ja herkkä runoilijasielu. Vega on muunsukupuolinen, tutkijavanhempien lapsi, joka on itsekin vetäytyvä tarkkailija.

Harmittaa, etten pitänyt Lukituista niin paljon kuin olisin halunnut. Teksti sinänsä kulki hyvin ja on varman kirjoittajan käsialaa. Rakenne oli hyvä, jännite ja rytmitys myös. Mutta isoin kompastuskivi minulle oli henkilöt.

Tuntui, että on haluttu kasata tasapuolisesti erilaiset henkilöt, jotka edustavat vain taustojaan. He kaikki kuulostivat ihan samalta eikä heissä tuntunut olevan merkittäviä luonne-erojakaan. Ei ollut esimerkiksi erilaisia puhetyylejä tai tapoja kertoa asioita. Kaikkien kohdalla kertoja oli kaikkitietävä, ulkopuolinen. Se etäännytti valtavasti.

Olisin kaivannut myös enemmän koko tilanteen taustoitusta. Tulivatko nuoret ympäri Suomen? Miksei näkynyt esim. murre-eroja? Kukaan ei puhunut paikasta tai koulusta mistä tulivat. Mikä sattuma, että kaksi tulijoista oli jo parisuhteessa keskenään – ehkä he tekisivät rikoksen yhdessä, mutta kukaan ei hoksannut miettiä sitä eikä ihmetellyt tätä sattumaa. Myös koko taustakone, joka vankilan oli perustanut ja valjastanut tiettyyn käyttöön (en voi paljastaa enempää), olisi kaivannut lisää taustoitusta. Nyt se jäi vähän epäuskottavaksi selitykseksi.

Dystopiatyyppisen tarinan ainekset olivat erinomaiset, mutta soppa ei ollut täysin minun makuuni. Lopputulos oli kuitenkin ihan ok.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä.

Lukitut muualla Blogistaniassa:

Yöpöydän kirjat
Kirjoihin kadonnut
Kirjapöllön huhuiluja
Olipa kerran kirjablogi
Siniset helmet