Anne Leinonen: Valkeita lankoja (2006)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 304
Mistä minulle: lahja

Vielä lokakuun viimeisenä päivänä näpytän kesäisen lukumaratonini kirjoja. Kertoo syksystäni hyvin paljon...

Taustaksi tähän bloggaukseen kerrottakoon, että sain tämän hienon novellikokoelman lahjaksi Annelta itseltään, kun menin hänen luokseen ensimmäistä kertaa kirjoitusleirille vuonna 2012.
Anne Leinosesta on näiden muutamien vuosien kuluessa tullut tietynlainen esikuva monessa roolissa: kirjailijana, kustannustoimittajana, vertaistukena, aktiivina. Pidän Annea etenkin spefikirjoittajien hyvänä haltiattarena. Anne ei saa taikasauvan näpäyksellä kirjoittajan asioita maagisesti sujumaan, vaan hän saa kirjailijan toimimaan itse niin, että antaa uskoa omaan työhön, omaan tekstiin ja omaan jatkamiseen.

Valkeita lankoja sisältää seuraavat novellit:
Koiperhoset
Mestariseppä
Rusakko
Kerran Gotlannissa
Umpipuun lapsi
Shh, shh, ne sanovat
Toisinkainen
Koska he olivat liian pyhiä
Huomenlahja
Hiekkameren jumalat
Velhonaisen salli elää
Jäiden lähdön aikaan
Lautturin tytär
Valkeita lankoja

Valkeita lankoja on kertojansa näköinen, hieno novellikokoelma. Leinonen näyttää laajan osaamisen skaalansa tieteiskirjallisuudesta uuskumman kautta fantasiaan. On historiaa, on tulevaisuutta – on jotain määrittelemätöntä muuta. Novelleissa kauttaaltaan näkyy vahva suomalaisuuden leima, varsinkin kansanperinteen muodossa.
Kokoelman moni novelli on huomioitu kunniamaininnalla tai sijoittumisella hyvin arvostetussa Portti-kisassa. Kokoelman niminovelli Valkeita lankoja on voittanut sekä Portin että Atorox-palkinnon

– ja jätti minut aika kylmäksi. En saanut siitä otetta. Samoin kokoelman alkupään novellit eivät puhutelleet minua. En muista niistä enää oikein mitään, se kertoo paljon.

Mutta ne, jotka kolisivat, kolisivat sitten kovaa. Ylivoimaisin suosikkini on Toisinkainen, joka kertoo toiseudesta monella eri tasolla ja siinä on aivan ihana kieli.

Tämä oli valinnut Jooimin silloin, kun oli nähnyt Jooimin kömpivän haaksirikkoutuneesta aluksesta ulos. Toisinkaiset olivat piirittäneet aluksen ja auttaneet ihmisen takaisin taivasalukselle. Tämä oli kulkenut joukossa, merkinnyt Jooimin tuoksullaan ja toiset olivat antaneet tälle kunnian. Kun Jooimin alus oli haettu taivasalukselle huoltoon, tämä oli taas seurannut mukana ja auttanut laitteen siirtämisessä.
Sitten kaupungilla myöhemmin Jooimin seuraan oli helppo lyöttäytyä ja kysyä aluksen voinnista. Lopulta tämä tarjoutui viihdyttämään. Jooim ei ollut torjunut, vaan oli ottanut viereensä. Aluksi Jooim oli tuoksunut omituiselta ja kuulostanut vieraalta, jopa vastenmieliseltä, mutta tämä oli sopeutunut muutaman kohtaamisen aikana. Oli pitänyt opetella istumaan tuolissa ja makaamaan sängyssä, koska Jooim piti kaikesta mikä muistutti ihmisten tavoista ja kaukaisen kotimaailman asioista. Lopulta tämä osasi enemmän ja oli lähempänä Jooimia.
Mutta joskus, kun Jooimin oli mennyt takaisin ihmisten taivasalukseen, tämä ripustautui orrelle, roikkui pää alaspäin ja kehräsi kansan ääniä ja tuoksuja.

Muita erityisen mieleenpainuvia olivat Kerran Gotlannissa, Shh, shh, ne sanovat, Velhonaisen salli elää ja Lautturin tytär.

Suosittelen kokoelmaa lämmöllä jokaiselle, joka haluaa lukea tasokasta kotimaista spefinovellistiikkaa.

Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 368
Mistä minulle: arvostelukappale

Minulla on ollut monena vuonna ilo ja kunnia olla Helsingin kirjamessuilla myös lukupiiri-bloggaajana. Vaikka en enää vastaanota arvostelukappaleita, niin lukupiiribloggaajan työkeikkaan se kuuluu.

Tänä vuonna olin siis Tommi Kinnusen Lopotti-romaania käsittelevässä piirissä. Romaani on Kinnusen toinen. Se on itsenäinen jatko-osa kovasti pidetylle Neljäntienristeykselle. Löytövaaran sukutarina siis jatkuu ja tällä kertaa keskiössä ovat Onnin ja Lahjan tytär Helena, joka on sokea, ja Tuomas, joka on Helenan Johannes-veljen lapsi. Tuomas on myös homo, kuten Onni oli, mutta luonnollisesti aikakausi on eri ja haasteet erilaiset.

Lopotti oli minusta aavistuksen parempi kuin Neljäntienristeys. Teksti kulkee varmalla otteella. Kysyin lukupiirissä Kinnuselta, että onko häneltä tietoinen valinta jättää joskus virkkeistä subjekti pois. On, vastasi Kinnunen. Tyyli ei kyllä ole minun makuuni, mutta sellaista se on. Kyllähän se tuo tekstiin omanlaisensa rytmin.

Suosikkihenkilökseni nousi Helena. Kinnusen kuvaus Helenasta on hyvin vahva ja uskottava. Kinnunen olikin tehnyt sokeuden kanssa huolellista taustatyötä, mm. haastattelemalla informantteja. Sokeuden tuntua ei tavoiteta sillä, että näkevä sulkee silmänsä ja haahuilee ympäriinsä.

Morre ja kirjailija Tommi Kinnunen

Helenan kokemukset Helsingin sokeainkoulusta olivat näin 2000-luvun näkevän ihmisen kannalta katsottuna melkoisen karua luettavaa. Esimerkiksi valkoisen kepin käyttöä pidettiin huonona heikkouden merkkinä.
Aistimaailma taas oli hyvinkin mielenkiintoista. Helena kiinnittää paljon huomiota ääniin ja puheessa äänenpaino voi paljastaa kaikenlaista – tuoksut myös. Helena tietää erään henkilön valehtevan asuinpaikkansa, koska tämä ei tuoksu Kruununhaalta vaan Sörkalta.

Tuomaksen tarina oli hyvin koskettava, varsinkin tarinan loppupuolella. Tuomaksen luvut ovat nimetty Suomen euroviisukappaleiden sanoituksia hyödyntäen. Euroviisut ovat tunnetusti etenkin seksuaalivähemmistöjen kulttuuria, joten ratkaisu sopii Tuomaksen luvuille.
Joskin yhdessä luvussa, jossa Tuomas on euroviisudiskossa ja puhutaan paljon Euroviisuista, on väliin ripoteltu Haddawayn What is love -kappaleen sanoja. Se ei ole ollut Euroviisu-kappale. Eurodiskoa kyllä.

Lukupiirissä Lopottia moitittiin hiukan sekavuudesta, varsinkin tarinan alkupuolella. Tähän minun on myös yhdyttävä. Neljäntienristeyksen lukemisesta oli sen verran aikaa, että oli vaikea pysyä kärryillä henkilöistä ja sukulaisuussuhteista. Minulta kesti itse asiassa hetken aikaa tajuta, että tämä ylipäätään on kytköksissä Kinnusen esikoisromaaniin!

Lukupiiri oli tällä kertaa aivan erityisen mielenkiintoinen, koska paikalla oli myös Lopotin kääntäjiä. Piirissä puhutiin kääntämisen haasteista, juurikin esim. näiden lukujen nimeämisten kanssa. Siinä missä Tuomaksen luvut ammentavat Euroviisuista, ovat Helenan luvut lastenlauluja, virsiä ja iskelmää. Esimerkiksi Lopotin hollannintaja on ratkaissut asian hakemalla vastaavat hollantilaiset kappaleet.

Lopotti on aivan ehdottomasti luettava, jos piti Neljäntienristeyksestä. Jos Lopotti kiinnostaa, kannattaa kuitenkin tuo esikoinen lukea ensin. Sitten pääsee vähän paremmin kärryille alusta asti.

Nappaankin tällä Helmet-lukuhaastekohdan 45. suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Lokakuu on (ulkomainen) fantasiakuu

Varoitus. Tämä on kiukkuinen bloggaus. Olen harkinnut tästä bloggaamista jo jonkin aikaa, mutta en ole jotenkin uskaltanut. Suomen kirja-alan piirit ovat pienet, ja pelkään, mitä tapahtuu jos erehtyy isoja kritisoimaan. Mutta jos kukaan ei kritisoi, niin mikään ei muutu.

Suomalainen Kirjakauppa ilahdutti mainoskirjellään 10. lokakuuta, suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Mainoskirjeen otsikko kertoi, että "Lokakuu on fantasiakuu!". Ja kyllähän te arvaatte, kuinka paljon tällainen ilahdutti – kunnes avasin kirjeen.
Mainoskirjeen nostossa ei ollut ainuttakaan kotimaista fantasiakirjaa – suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Kampanjaa klikatessa 55 tuotteen joukosta löytyi yksi kotimainen; Elina Pitkäkankaan Kuura (josta koetan blogata Kusti kertoo -sarjassa pian).
Lähetin asiasta asiakaspalautetta ja keskustelua on hiukan käyty myös Twitterissä.
Tänään tilanne on kohentunut, kuten Suomalainen Kirjakauppa lupasikin. Nyt tuotteita on 58, ja näistä peräti NELJÄ on kotimaista fantasiaa. Loput ovat Harry Potteria, Soturikissoja ja värityskirjoja noin tiivistetysti.

Tietysti täytyy ottaa huomioon muutama seikka:

Suomalainen Kirjakauppa ei yksin valitse mitä se mainoskirjeissään mainostaa. Kustantamot ostavat mainospaikkoja haluamilleen kirjoille, ja siitä tulee tietyt nostot.
Kysyn kuitenkin, että eikö kirjakaupallakin voisi olla jotain omaa kulttuurista vastuuta? Totta kai kirjakauppa on liikeyritys, jonka tarkoitus on tuottaa voittoa omistajilleen. Sama pätee kustantamoihinkin. Mutta eikö nämä kaksi toimijaa voisi yhdessä vetää välillä vähän kotiin päin?

Käännöskirjojen kulut täytyy saada katetuksi. Tämä on yksi syy, miksi kustantamot mielellään kampanjoivat käännöskirjoja esiinnostamalla. Jos ei tuotteen markkinointiin satsaa, se ei myy. Ja jos se ei myy, ei omiaan saa takaisin. Käännöskirjat maksavat kustantamolle enemmän, koska käännösoikeudet ja itse kääntäjän työ eivät ole ilmaisia.

Suomalaisen Kirjakaupan hyllyvalikoimissa on niukalti pienten kustantamoiden kirjoja. Ison osan kotimaisesta fantasiakirjallisuudesta julkaisee pienet kustantamot. Pienen kustantamon mahdollisuudet osallistua tällaiseen kampanjaan ovat aika rajalliset. Ensinnäkin se maksaa todella paljon. Ja toisekseen; mitä järkeä pienen kustantamon on ostaa kirjalleen mainostilaa, kun sitä ei edes myydä Suomalaisen Kirjakaupan myymälässä?
Tämä on se isoin asia, jossa toivoisin Suomalaisen Kirjakaupan tulevan vastaan. Eikö olisi kaikkien etu, jos kirjakaupan valikoima pysyisi mahdollisimman monipuolisena? On ymmärrettävää, että liiketilaa on rajallisesti. Mutta siltikin... Edes vaikka kampanjoittain?

Olisi mukavaa, että kirjakauppamaailma Suomessakin muistaisi, että fantasiakirjallisuus on muutakin kuin Harry Potteria (niin paljon kuin sitä rakastankin). Meillä on paljon kotimaista, tasokasta fantasiakirjallisuutta – myös aikuisille! Aikuiset edelleen ostavat ja lukevat ja kuluttavat fantasiaa. Luulisi, että esim. Game of Thrones -sarjan hypetys olisi herättänyt tähän.

Tarkoitus ei ole leipoa yksin Suomalaisesta Kirjakaupasta syyllistä. Mutta koska se on Suomen kirjakauppaketjuista suurin ja näkyvin, on sen toiminnalla valtavasti vaikutusta.
Kyse ei ole myöskään pelkästään fantasiakirjallisuudesta, mutta tässä näkyi oivallisesti se, kuinka vähän arvostetaan kotimaista kirjallisuutta laajemmalti katsottuna ja pienkustantamoiden painosta.

Vinkkaanpa tässä lopuksi kotimaisia fantsu-uutuuksia vuodelta 2016:
Alatalo Katri: Älä riko pintaa
Antila Samuli: Vasalli
Grönroos Satu: Tuulen suku
Haavisto Maija & Jyrkäs Juha (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta
Hallava Anna: Operaatio Huulituli
Heikkilä Mervi: Tuonella kulkijat
Isto Sanna: Maan alaiset
Jyrkäs Juha: Rutaimo
Karppanen Pasi (toim.): Spekulatiivinen Turku
Kuisma Hanna-Riikka: Viides vuodenaika
Leikola Markus: Uuden maailman katu
Lento Liliana: Dionnen tytöt
Leppänen Erkka: Praedor – Kirotun maan ritari
Luotola Laura: Suoja 1: Kaupungit ja paluu
Meresmaa J. S.: Keskilinnan ritarit (painettu)
Nummelin Juri (toim.): Kirotun kirjan vartija
Nupponen Anni: Hirviöasiakaspalvelu
Pitkäkangas Elina: Kuura
Peltoniemi Sari: Taivazalan joutsen
Silvonen Paula: Nukkemestari
Simukka Salla: Sisarla
Sirola Jouko: Palanneiden vuoksi
Tammimaa Essi: Noaidin tytär: Tulva
Tiainen Marja-Leena: Viestejä Koomasta
Tikkanen Raimo E.: Yshaloon
Toivonen V. M.: Mimirin lähde
Turtchaninoff Maria: Naondel
Vuorela Ville: Käärmetanssija

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998 / 1999)

Harry Potter and  the Chamber of Secrets
Suomennos: Jaana Kapari
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 365
Mistä minulle: oma ostos

Luettujen kirjojen jälkiraportointi jatkuu tällä hävyttömän löysällä mentaliteetilla. Ensi vuonna saattaa systeemi vähän muuttua, mutta palataan siihen myöhemmin.

Lukumaratonkirjaksi nappasin hetken mielijohteesta Harry Potter -sarjan toisen osan Salaisuuksien kammion. Viisasten kivenhän olin lukenut ja blogannut jo aiemmin. Nyttemmin olen lukenut jo koko sarjan uudestaan. Se on ollut yksi tämän syksyn henkisesti tärkeimpiä lukuprojekteja. Harry Potter -sarja on edustanut minulle todellista turvakirjallisuutta, johon on ihana sukeltaa, kun muu maailma pyörii liian lujaa.

Varoitan jo ennalta, että en tule kaihtamaan juonipaljastuksia tämän sarjan osalta. Jos et ole lukenut tai katsonut elokuvia, niin teepä se pian. Minusta se kuuluu jo oikeastaan yleissivistykseen tässä tapauksessa.

Tuttuun tarinaan oli helppo hypähtää mukaan, vaikka ensimmäisen osan lukemisesta olikin näemmä vierähtänyt yllättävän pitkä tovi. Harry Potterin lumo ei ole vuosien varrella kadonnut mihinkään. Oikeastaan se on vain syventynyt ja parantunut, kun yhä uusiin ja uusiin asioihin tuli kiinnittäneeksi huomiota.

Sekä Viisasten kivi että Salaisuuksien kammio ovat minusta vielä kohtuullisen kepeää lastenkirjallisuutta. Sitten alkaa synkempi vaihe. Vielä tässä osassa oli paljon enemmän huumoria kuin muistinkaan. Lockhart olikin vielä pöljempi, mitä elokuvissa annetaan ymmärtää. En muuten tiedä miksi, mutta jos Gilderoy Lockhartia pitäisi jonkun suomalaisen näytellä, Jari Sillanpää olisi minun roolivalintani tähän.

Salaisuuksien kammio antaa jo vahvat viitteet siihen, kuinka merkityksellisessä roolissa kotitontut ovat koko tarinan kannalta. En muista huomanneeni tätä ensimmäisellä lukukerralla, nyt se suorastaan pisti silmään.
Sama pätee oikeastaan Harryn ja Ginnyn suhteeseen, jonka rakentumisesta olen pitänyt valtavasti kautta koko sarjan.

Salaisuuksien kammion lukeminen meni lähinnä fiilistelyksi tuossa kesällä. Ja mikäs siinä!