keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Kate Mosse: Krypta (2007)

Sepulchre
Suomennos: Katariina Kaila
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 685
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Vuonna 1891 nuori pariisitar Léonie Vernier matkustaa veljensä Anatolen kanssa vierailulle tätinsä luo Carcassonnen lähistölle. Domaine de la Caden kartanoa ympäröi uhkaava tunnelma. Huhutaan, että Isolde-tädin edesmennyt aviomies on manannut esiin paholaisen muinaisesta kryptasta. Puhutaan myös harvinaisesta tarot-korttipakasta, joka katosi samaan aikaan.
Vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin saapuu Rennes-les-Bainsiin tekemään tutkimuksia Claude Debussyn elämäkertaa varten. Samalla hän aikoo selvittää omaa sukutaustaansa johtolankoinaan seepianvärinen valokuva nuoresta sotilaasta sekä pianosävellys.
Jokin ylellisessä Domaine de la Caden kartanohotellissa tuntuu Meredithistä oudosti tutulta. Ja pyhäinpäivänä, kun verho eri maailmojen välillä on ohuimmillaan, Léonien, Anatolen ja Isolden kohtalot heräävät eloon.

Oma arvio:

Tiesin jo kirjan ostaessani, että millaiseen kirjaan olen tarttumassa eikä minun tarvinnut pettyä lainkaan. Krypta menee siihen mukavaan hömppäosastoon, joka sijoittuu historialliseen miljööseen, sisältää ripauksen yliluonnollisuutta eikä ylenmäärin siirappia (vähän kuitenkin sitäkin). Oikein oivallinen resepti minun makuuni.

Mosse jatkaa samaa kerrontataktiikkaa kuin Labyrintissa. Kirja on jaettu osiin ja vuorotellen liikutaan nykyajassa ja menneisyydessä. Aina kun yhdessä ajassa jää tarina kutkuttavaan kohtaan, niin siirrytäänkin toiseen aikaan. Raivostuttavaa, mutta hyvin tehokkaasti koukuttavaa. Tämän parissa kuluikin muutama ilta pitkälle yöhön "vielä yksi luku" -taktiikalla.

Henkilöhahmoissaan Mosse on onnistunut hiukan kehittymään Labyrinttiin nähden. Léonie oli vielä hiukan kliseinen, mutta ei niin läpeensä hyvä kuin hyvikset yleensä ovat. Toisaalta hän onnistui olemaan tyypillinen punatukkainen hahmo, jolla on smaragdinvihreät silmät ja joka kieltäytyy tottelemasta sääntöjä. Tämän tyyppinen kirjallisuus ruokkii hyvin tätä kapinallisten punapäiden myyttiä. Blondit ovat kilttejä, punapäät kapinallisia ja tummahiuksiset pahiksia.

Ajoittaisesta kliseisyydestä huolimatta Mosse onnistui yllättämään parillakin tavalla. Krypta kytkeytyy jännittävällä tavalla Labyrinttiin. Myös ihmissuhdekiemurat pääsivät vähän yllättämään, mutta se voi johtua siitä, että olen toivottoman huono arvaamaan niitä muutenkaan etukäteen.

Krypta oli siis varsin viihdyttävä lukukokemus. Jos pidit Labyrintista, et varmasti pety Kryptaan. Sain sellaisen käsityksen, että tähän olisi tulossa vielä kolmas osa. Sitä mielenkiinnolla odotellessa!

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Reijo Mäki: Satakieli lauloi yöllä (1987)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 267
Pisteet: 4/5

Mistä minulle: oma ostos

Rento turkulaisdekkari Jussi Vares tekee luottamuksellisia tutkimuksia kenen laskuun tahansa ja pelaa suurilla panoksilla. Kapakka korvaa usein ikuisen oik.yo. Vareksen työhuoneen. Sitäpaitsi kaikki säännöt ovat hänen mielestään niitä varten, joilla ei ole mielikuvitusta.
Kaappausyrityksiä osakekaupoissa Helsingissä. Hermopeliä monialakonsernissa Turussa. Pornokustantaja rahan ja vallan kuvioissa. Kaunis nainen, joka on nähnyt liikaa. Vares ei ole asialla vain rahasta: hänen on saatava tietää, minne katosi satakieli Ilona Salamander.

Oma arvio:

Tämä on sekä lukujärjestyksessäni että Mäen tuotannossa toinen Vares (pyrin lukemaan nämä järjestyksessä). Vareksen hahmo alkaa selvästi jo löytää todellakin paikkansa ja Mäki taas tyylinsä. Selkeä parannus siis edelliseen (Moukanpeli) verraten.

Kielellisesti Satakieli lauloi yöllä on edelleen mukavan rentoa kerrontaa. Ei kuitenkaan ihan niin räväkkää kuin edellinen, mutta viihdyttävää kuitenkin. Mäki osaa kaivaa juuri oikeat ilmaisut Vareksen suuhun ja rakentaa näin koko hahmosta uskottavan. Ilona Salamander käytti aivan toisenlaista kieltä ja näin ollen vahvisti hänenkin uskottavuuttaan.

Rakenne oli dekkarimaiseen tapaan koukuttava huolimatta siitä, että ajoittain pörssimaailman salat ja vehkeilyt menivät minulta yli hilseen. Se ei kuitenkaan haitannut tarinan ymmärtämistä, sillä toiminta oli kuitenkin rautalangasta väännetyn suoraviivaista murhayrityksineen, katoamisineen ym. Vareksen röyhkeys viehätti tässä kaikkein eniten. Jätkällä tosiaan on pokkaa tekeytyä vaikka miksi ja olla tietävinään ties mistä!

Kevyttä viihdettä. Ei mitään syvältä luotaavaa arviota, muuta kuin että tehokkaasti Varekset ovat uponneet meikäläiseen, joka ei noin muuten dekkareista juuri piittaa.