tiistai 29. joulukuuta 2015

Vuokko Sajaniemi: Pedot (2015)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 308
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tämä lienee niitä kirjoja, joissa ennakko-odotukset menivät metsään ja tekivät lukukokemuksesta astetta pettyneemmän. Tosi on kuitenkin myös se, ettei Sajaniemen tyyli pudonnut minulle lainkaan.

Pedot on Vuokko Sajaniemen esikoisromaani. Se kertoo Itä-Suomessa Ritajärven pienessä kylässä asuvasta Mariasta. Hän on ortodoksipapin tytär, jonka äiti on kuollut useita vuosia sitten. Maria on lukioikäinen, hieman aran ja herkän oloinen nuori nainen.
Ritajärvelle elämään vilskettä tuovat myös sudet, joihin suhtautuminen saa ihmiset jakaantumaan kahtia. Peto on myös se kolmas, joka uhkaa tulla Marian ja hänen isänsä elämään. Ja se, joka vei Anniinan, Marian parhaan ystävän.

Jostain syystä olin odottanut, että Pedot olisi joten maagista realismia oleva romaani. Ehkä siksi, että tätä on kuvailtu "mystiikkaa ja realismia yhdistäväksi romaaniksi". Ei tuo kuvaus valehtele, mutta mystiikka tuntuu kumpuvan enemmän Marian rukouksista ja ortodoksisesta perinteestä. Maagista realismia tämä ei ole.

Vuokko Sajaniemen kerrontatyylin koin hyvin samanlaiseksi kuin Riikka Pulkkisen tyylin. Kirjoitin Pulkkisen Totta-romaanista näin: "Koen, että Tottan kauneus oli vahvuus, mutta myös heikkous. Henkilöt eivät tuntuneet todellisilta, kukaan. He olivat liian siloiteltuja, särmättömiä, syvällisiä. Tuntui siltä, että olisin katsellut Elsaa, Ellaa ja Annaa jonkinlaisen utuisen lasin läpi. Lasi häivyttää särmät ja reunat, ja näyttää unenomaisesti sen mitä tapahtuu."
Tismalleen samanlainen tunne tuli Pedot-romaania lukiessa. Kuin katselisi tapahtumia jonkin utuisen lasin läpi. Silmiin pisti myös runsas konditionaalin käyttö; monesti kuvataan tapahtumia, tekoja, tunteita, jotka olisivat, tulisivat, menisivät jne.

Tässä pieni tekstikappale, jossa minusta se pulkkismaisuus näkyy varsin hyvin:
Tulee poika, jolla on tuuhea, kullankeltainen tukka, hyvä ryhti ja vakavat kasvot. Tulee poika, jonka liikkeet ovat harkitut, olemus hiljainen ja katse tumma ja syvä kuin avoin hauta. Se seisoo eräänä aamuna kirkon pääovien edessä Marian tullessa kuoron harjoituksiin, katsoo silmiin eikä hymyile, mutta tervehtii. Ja ulko-ovilta poika siirtyy kirkon aulaan, sisään kynnyksen yli lainkaan empimättä; ja aulasta kirkkosalin kuoronurkkaukseen, takariviin aivan Marian taakse – juuri sille paikalle, mihin ei voi huomaamatta katsoa. Ja pojan ääni on väkevä, siinä on papiston jykevyyttä eikä lainkaan rosoa: se kumahtelee takarivistä sopraanotyttöjen selkiä vasten, kannattelee kirkkaita ja korkeita ääniä harteillaan, ei salli niiden roikkua alavireisesti kohti lattiaa. Silloin kesken kaanonin Maria tuntee nojautuvansa ääntä vasten, ihan vain vähäsen, kuin kokeillakseen – eikä ääni katkea tai jousta, se on luja ja voimakas kuin kirkon kivinen seinä.
(s. 63)
Sinänsähän tämä on varmaan sikäli jees, että Pulkkinen on varsin suosittu kirjailija ja moni piti hänen tyylistään. Joten jos se siis erityisesti kolahti, niin kokeilkaapa tätä!

Erityisesti jäi harmittamaan se, että ortodoksisuus ja sen merkityksellisyys meni ohitse. Sajaniemi kirjoittaa siitä todella luontevan oloisesti, mutta ainakaan minulle se ei oikein auennut, vaan jäi etäiseksi. Jos olisi tuntenut ortodoksisuutta paremmin, olisi varmaan saanut tästä osasta tarinaa paljon enemmän irti.

Kokonaisuudessaan Pedot siis oli pettymys. En voi sanoa romaanin olevan huono, vaan enemmänkin niin etten saanut siitä oikein minkäänlaista otetta ja tyyli ei vakuuttanut.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 1–4 (1968–1990 / 1976–1992)

Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 874
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Maameren tarinat 1–4 sisältää kirjat:
Maameren velho (A Wizard of Earthsea)
Atuanin holvihaudat (The Tombs of Atuan)
Kaukaisin ranta (The Farthest Shore)
Tehanu (Tehanu)

Maameren tarinoita olen joskus yläasteikäisenä lukenut 90-luvun puolivälissä. Muistan, että pidin niistä jo silloin paljon, mutta oikeastaan hämmästyksekseni en juurikaan muistanut tarinan yksityiskohtia. Olikin siis korkea aika ottaa nämä uusintalukuun.

Ursula K. Le Guin on modernin fantasiakirjallisuuden The Grand Old Lady. Olen Morren maailmassa arvioinut aiemmin novellikokoelman Pimeälipas, joka oli loistava. Tämä ei paljoa kalpene sen rinnalla.

Maameren tarinat 1–4 kertoo ennen kaikkea velho Varpushaukan (tosinimeltään Ged) tarinaa. Arkkimaagiksikin kohoava Ged joutuu kohtaamaan monenlaisia haasteita Maameren maailmassa; pimeyttä, toivottomuutta, lohikäärmeitä ja hurjia matkoja. En lähde tässä nyt oikeastaan mihinkään juoniselostuksiin. Oudolla tavalla en näe näitä tarinoita lainkaan juonivetoisina, vaikka koko ajan kuitenkin tapahtuu.
Le Guinilla on jännittävä tapa kertoa tapahtumia rauhallisen verkkaisesti, pienieleisesti, mutta kuitenkin kyseessä on isoja asioita. (Vähän samanlainen tyyli tuntuu olevan Patrick Rothfussilla, jonka teos Tuulen nimi on minulla nyt kesken.)

Kuten niin monissa fantasiatarinoissa, niin tässäkään en niinkään ollut kiinnostunut päähenkilöstä. Sivuhenkilöt olivat paljon kiinnostavampia! Suosikkini oli Tenar, joka tulee tarinoihin mukaan kirjassa Atuanin holvihaudat. Tenar on upea naishahmo. Ei millään tavalla täydellinen sankaritar, vaan monipuolinen, inhimillinen ja kaikin puolin aidon oloinen henkilö.

Maameren tarinoissa oikeastaan hahmojen sukupuoli jää hienosti todella sivuseikaksi. Le Guin tarkentaa katseensa ihmisyyteen, luonteeseen, hahmon ominaisuuksiin jne. Romantiikkakin on todellakin nimenomaan ihmisten välistä eikä korostetusti naisen ja miehen rakkautta. Ihastuttava piirre. Kyse ei ole sukupuolen häivyttämisestä, vaan yksinkertaisesti mokoman asian sivuun laittamista silloin kun sillä ei ole mitään merkitystä.
Näen tätä vastaavaa piirrettä enimmäkseen juurikin spekulatiivisessa fiktiossa. Ja jotenkin se sama fiilis välittyy (ainakin täällä Suomessa) myös fanikunnan käytöksessä. Missään muissa tilaisuuksissa en tunne oloani niin sukupuolettomaksi (hyvällä tavalla) kuin ollessani tekemisissä spefiharrastajien kanssa.

Etenkin Tehanussa kuitenkin sukupuolisuuteen otetaan vahvasti kantaa. Maameren maailmassa miehet ovat velhoja, arvostettuja taikuuden hallitsijoita. Naiset ovat noitia, vähän säälittäviä taikuuden parissa tuhertelevia puoskareita. Tehanussa nämä asetelmat haastetaan. Näistä neljästä kirjasta Tehanu oli minusta rankin ja kantaaottavin.

On erikseen kehuttava kirjan suomentajaa Kristiina Rikmania. Hän on onnistunut tavoittamaan suomennokseen ihastuttavan vanhakantaisen tyylin. En ole lukenut Le Guinia alkuperäiskielellä, mutta jotenkin minulla on sellainen tunne, että tässä päästiin todella lähelle sitä. Rikmanin kieli on kerrassaan moitteetonta, hyvin huoliteltua ja sujuvaa lukea.

Maameren tarinat jatkuu näiden neljän jälkeen vielä yhdellä romaanilla (Toinen tuuli / The Other Wind) ja yhdellä novellikokoelmalla (Kertomuksia Maamereltä / Tales from Earthsea). Ne täytyisi saada omaan kirjahyllyyn myös.
Lisäksi olisi mukava nähdä Hayao Miyazakin piirroselokuva Maameren tarinat.

Suosittelen tätä lämpimästi ihan kaikille fantasiakirjallisuuden ystäville!

tiistai 22. joulukuuta 2015

Lari lukee: T. Parvela, B. Sortland ja P. Pitkänen: Kepler62 Kirja yksi: Kutsu (2015)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 121
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kutsu tuli luettua yhdessä illassa. Oikeastaan ylipäätään tämä pisti pohtimaan tämän luettua: Mitä tässä tapahtui?
Suoraan sanoen, kadonnut äiti juttu kirjassa meni kyllä siihen kohtaan johon sen ei pitänyt mennä, en edes ollut varma oliko tarinassa se kohta unta vai totta, se pisti liian hämäräksi sen kohdan.

Muuten Kepler62:n juoni on onnistunut hyvin, se piti minun mielenkiinnon. Huomioin paljon myös piirtämisen tuloksiin jota Keplerissä nähdään paljon, jonka toteutus on hyvin keksitty.
Tulevaisuus näkyy hyvinkin tarinassa että kuvissa, vaikka maailma kehittyy, köyhyys pysyy.

Mutta otetaan taas negatiivinen juttu esiin, nimittäin uhattu tulevaisuus. Tämä nyt tuntuisi olevan hyvin trendiä, nimittäin on tullut monta kirjaa vastaan jossa tulevaisuus ei näytä hyvältä kun sen pitäisi, kuten viime arvostelemassani Nälkäpelissä. Välillä tuleekin pohtineeksi miksi nuorille kerrotaan synkkää tulevaisuutta.
Ja kun luin kirjan loppuun, näin loppusivun, jossa kerrotaan tulevat osat. Pelkään että sarja menee pilalle, se menee liian pitkälle.

Eiköhän kuitenkin päätetä arvostelu hyvään.
Hahmot ovat hyvin monipuolisia, ainakin päähahmot, ja tarina sisältää jännitystä, seikkailua, mysteeriä, ihmettelyä, pakenemista ja ehkäpä hieman häijyyttä. Aloitus on hyvä, saapi nähdä miltä näyttää seuraava osa.

Kepler62-sarja:
Kirja yksi: Kutsu
Kirja kaksi: Lähtölaskenta
Kirja kolme: Matka (huhtikuu 2016)

Kirja neljä: (ilmestyy syksyllä 2016)
Kirja viisi: (ilmestyy keväällä 2017)
Kirja kuusi: (ilmestyy syksyllä 2017)

Lari lukee -sarjassa Morren poika (synt. 2004) kirjoittaa lukemistaan kirjoista. Teksti ja kuvat Larin.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Andrzej Sapkowski: Tulikaste (1996 / 2014)

Chrzest ognia
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 398
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Noituri-sarja on melkein kuin minulta varkain ehtinyt viidenteen osaansa. Ja voi mikä pettymys tämä olikaan! En voi kuin hämmästellä, että mitä ihmettä on tapahtunut? Puolivakavissani mietin jopa, että onko käännettäväksi lähetetty epähuomiossa jokin väärä käsisversio.

Tulikaste kertoo siitä, kun Geralt lähtee etsimään prinsessa Ciriä Thaneddin velhokokouksen roiman tappelun jälkeen. Ciriä havittelee moni muukin, mutta Geraltilla on apunaan sähäkkä jousinainen Milva, arvostettu vampyyri ja tietenkin Valvatti – sekä koko joukko huonotapaisia kääpiöitä.
Oikeastaan Milvan vuoksi Tulikaste saa kaksi pistettä – jotakuinkin kaikki muu meni päin honkia. Luvassa siis pettynyttä purnausta.

Ensinnäkin näin poissaoleva Geralt ei ole koskaan aiemmin sarjan osissa ollut. Tämä oli ennen kaikkea Milvan tarina. Geralt kulki jossain taustalla joko sairastamassa, ruikuttamassa, itsesäälissä kierimässä tai pahimmillaan näitä kaikkia yhtä aikaa. Aiempien osien Geralt on mielestäni ollut suorastaan seksikäs, karismaattinen sankari. Nyt sellaisesta ei ollut jälkeäkään.

Rakenteellisesti tässä oli hassuja kömmähdyksiä. Esimerkiksi ihan Tulikasteen loppuvaiheessa hypätäänkin äkkiä muutamaksi jonkun isoisätyypin kerrontaan, jossa hän kertoo Tulikasteen tapahtumia joillekin lapsille. Tämä juttu tapahtuu kerran, joten mistään oikeasta kehyskertomuksesta ei ole kyse.
Samassa loppuvaiheessa loikataan myös muutaman virkkeen ajaksi Geraltin minäkerrontaan, jossa hän muistelee näitä tarinan tapahtumia.
Siis mitä ihmettä? Tässä kohdin mietin, että onko kirjailija halunnut kokeilla jossakin käsisversiossa tällaista ratkaisua, mutta sitten hylännytkin sen, mutta tällainen editointimoka on jäänyt tarinaan.

Silmiinpistävää on myös se, että oikeastaan Tulikasteessa ei juonellisesti tapahdu oikein mitään. Tämä haisee välityölle ja pahasti. Tarinan oleellisen infon olisi voinut tiivistää noin 50 sivuun – ja siten liittää seuraavaan osaan. Ehkä.
Tässä siis vain matkustetaan ja etsitään Ciriä – eikä löydetä.
Sivutolkulla puhutaan myös uuden velhoryhmittymän perustamisesta. Tätäkin olisi voinut tiivistää reilusti. Velhottarien keskinäinen sanailu ei ollut edes humoristista ja siten viihdyttävää, vaan pelkästään puuduttavaa.

Loppuratkaisu on taas massiivinen taistelukohellus, jonka päätteeksi Geralt nimetään hauskasti. Tai no. Hauskasti ja hauskasti. Olin siinä vaiheessa jo niin tympiintynyt koko opukseen, että saatan olla ratkaisua kohtaan kohtuuttoman ankara.

Tulikasteen pelasti tosiaan Milva (joka puhuu välillä yodamaisesti ja välillä ei, hmph), joka oli erinomainen lisä hahmokaartiin. Milva on tavattu jo aiemminkin, mutta nyt häneen pääsee tutustumaan kunnolla. Milvan kohdalla tosin oli yksi tapahtuma, jonka ideaa en oikein käsittänyt, vaan tuntui vähän tyhjänpäiväiseltä draamahakuisuudelta.

Okei. Myönnän. Tämä on silkkaa kiukuttelua tämä postaus. Mutta pyydän ymmärrystä pettymykselleni. Noituri-sarja on ollut todella korkeatasoinen ja omaperäinen fantasiasarja. Ja kun kesken kaiken yhtäkkiä läväytetäänkin märällä rätillä naamaan, niin vähemmästäkin sitä kimmastuu.
Mutta kestää nyt hetken, ennen kuin uskallan tarttua Pääskytorniin, sarjan seuraavaan osaan.

Noituri-sarja:
Viimeinen toivomus
Kohtalon miekka
Haltiain verta
Halveksunnan aika
Tulikaste
Pääskytorni

perjantai 18. joulukuuta 2015

Lari lukee: Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008 / 2008)

The Hunger Games
Suomennos: Helene Bützow
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 389 (pokkari)
Pisteet: 4½/5
Mistä minulle: oma ostos

Lari lukee -sarja kokee täällä nyt hieman ryhtiliikettä. Kyseessä on siis poikani (synt. 2004) tekemät kirja-arviot lukemistaan kirjoista. Kirjoitan omani sitten joskus myöhemmin, kunhan saan näitä luetuksi.
Teksti ja kuvat siis Larin omaa käsialaa.

Larin arvio:
Nälkäpeli. Se iski sydämeeni. Herätti kirja-hysterian. Nälkäpeli. Lumoava. Jännittävä. Tahdon lisää.

Eiköhän tuo äskeinen kerro mitä mieltä olin tästä kirjasta.
Olin aiemmin haikaillut kuitenkin nälkäpeliä mutta äiti (Morre) kielsi sen. Myöhemmin hän antoisen minulle (ei edes lukenut!) ja hyvä että antoipi. Nälkäpeli on muutenkin tosi hurja. Jos jollain tavalla pitäisi kuvailla tätä kirjaa niin sanoisin: "Peli, jossa nuoret tappaa toisiaan, niin, tappaa toisensa." Jännitystä ei puuttunut, yhdessä päivässä taisi tulla ahmittua 150 sivua, muuten kirjan lukeminen kesti noin puoltoista viikkoa. Ei voi muuta sanoa että on hyvä kirja ja trilogia loppuun lukeminen kohteena. Elokuvista en osaa sanoa vielä mitään mutta ne tulee kyllä katsottua kyllä.

Maailma on tosi pulassa, vai sanoisiko niin? Vähän minua hämää se että vyöhykkeillä ei olisi pulaa jotenkin, vaikka Katniss Everdeen sanoisi toisin. Muuten hahmot ovat semi hyviä. Ainoa asia joka häiritsi, oli Peetan ja Katnisin romanssi, vieläkään en ole varma onko se vain strategiaa vai totta.

Kirjoitus hetkellä olen Nälkäpelin toisen osan, Vihan Liekit on kesken joten arviota tulee lisää vielä viimeisen osan, Matkijanärhen luettua.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian (2010)

Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 209 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja

Jani Saxell on tietysti ollut minulle tuttu nimi muutamia vuosia. En ole tullut tarttuneeksi hänen kirjoihinsa, koska ne ovat scifiä ja poden vieläkin silloin tällöin jälkikaikuja scifivastaisuudestani.
Helsingin kirjamessuilla sain tämän kuitenkin lahjaksi kirjailijalta itseltään. Ajattelin, että kyllä näin pienen pokkarin lukee hetkessä...

Unenpäästäjä Florian kertoo Helsinkiin muuttaneesta Florianista, joka työkseen antaa ihmisille unia, sillä unet ovat kadonneet Euroopasta. Ihmiset kyllä nukkuvat, mutta eivät näe unia.
Florian on Romanian romani, ei mihinkään tervetullut. Hukassa joka paikassa – eniten kenties itsessään.
Tarinassa eletään ihan kotoisaa vuotta 2010, paikka paikoin kurkataan historiaan niin Espoossa kuin Romaniassakin. Tarinan scifiys on siis oleellista, mutta hyvin kevyttä.
Juoniselostusta en lähde tekemään. Mutta tässä puhutaan historian lisäksi rakkaudesta, oikeudesta omistaa tai olla omistamatta toinen ja vähän poliittisesta korruptiostakin. Tämä availee vähän myös silmiä romanikerjäläisten suhteen.

Tästä romaanista on vaikea kirjoittaa kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy on vähän tylsä. Unenpäästäjä Florianin lukemisesta on jo aikaa, joten kirkkaimmat muistikuvat ja tunnelmat ovat haipuneet.
Toinen syy on se, että romaani ei ole kovin helppo. Unenpäästäjä Florian on tiivis, mutta samalla niin kovin runsas monella tasolla. Esimerkiksi historiaa, sitä vähemmän tunnettua – kaikki tietävät holokaustin, mutta kuinka moni tietää poraimoksen? En tiennyt. Poraimos tarkoittaa romanien joukkotuhoa toisen maailmansodan aikana. Lisää tietoa tarjoaa englanninkielinen Wikipedia. Erityisesti tästä puolesta romaania nautin todella paljon.

Saxellin tyyli on hallittu, tiivis ja lukijaa kunnioittava. Ylimääräisiä ei selitellä, rautalankaa ei väännetä. Unenpäästäjä Florian pitää lukea hitaasti – ja nautiskellen! Mieluusti ehkä kahteen tai kolmeenkin kertaan.

Florianin tarina jatkuu seuraavassa osassa: Sotilasrajan unet. Se odottaakin jo lukuvuoroaan! Siinä vasta jyhkeä paketti tähän verrattuna; iso kirja ja vaatimattomat 566 sivua...

Tolkullisemmat bloggaukset Unenpäästäjä Florianista löytyvät:
Kujerruksia
Kulttuuri kukoistaa

torstai 3. joulukuuta 2015

Ante Aikio: Jänkäjärven syöverit (2013)

Kustantaja: Texthouse (julkaisija: Goranus)
Sivumäärä: 219
Pisteet: 2½/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Saamelaisen Ante Aikion Jänkäjärven syöverit on Aigi-saagan (huom! tässä saaga on minusta pätevä ilmaus, kun tarinat tosiaan nojaavat pohjoismaiseen tarustoon) avausosa.

Tarinan keskiössä on siis nuorimies Aigi, orvoksi jo vauvana jäänyt ihmislapsi. Hän on kuitenkin kasvanut Saivomaailmassa, joka on Eläväisten maailmaa (tämä meidän maailmamme) pikkuisen parempi paikka.
Jänkäjärven syöverien tapahtuma-aikaan Aigi kuitenkin elelee uskollisen poronsa Njaitin kanssa täällä Eläväisten maailmassa. Ilkeä noita, Galgu-eukko, aiheuttaa hieman ongelmia. Aigi hälytetään apuun lopulta, kun lapsuudenystävä – ja pienoinen ihastus – Risten ryöstetään. Ei muuta kuin neitoa pulasta pelastamaan! Matkalla on mutkia jos jonkinlaisia, eikä sydänsuruiltakaan vältytä.

Jänkäjärven syöverit on vauhdikas, toiminnantäyteinen fantasiatarina – jonka näkisin kumminkin enemmän satuna. Satumaisen tästä tekee hyvin etäännytetty kertojaratkaisu. Kirja alkaa ensin keskeisten hahmojen ja hahmotyyppien esitellyllä ja itse kerronta alkaa: "Aigin tarina alkaa kaukaa pohjoisesta, Anar-järven rantamailta, josta kohtalo heitti hänet pois jo syli-ikäisenä."
Tällainen kerronta ei ihan vastannut odotuksiani enkä oikein sitten osannut enää eläytyä tarinaankaan.

Ante Aikio on ammentanut tarinansa maailmat ja olennot saamelaismytologiasta. Tämä oli se minua kiinnostavin elementti, ja siltä pohjalta Aigi-sarjaa tulen varmasti lukemaan jatkossakin (seuraava osa, Lovi, odottaakin jo vuoroaan). Harmillisesti itse tarina jää tämän jalkoihin. Keskiössä on mytologia, ei henkilöt, juoni tai tapahtumat. Kertausta on paljon. Lopussa oleva sanasto oli kyllä avuksi ja mukavaa yleissivistystä.

Jänkäjärven syöverit sopii siis hyvin nuorellekin lukijalle ja niin tytöille kuin pojillekin. Jännitystä ja vauhtia on sopivasti, ja lopussa tulee vain pohtineeksi, että mitäköhän se Aigi seuraavaksi aikoo touhuta.

Aigi-saaga:
Jänkäjärven syöverit
Lovi

torstai 26. marraskuuta 2015

Miina Supinen: Mantelimaa (2015)

Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 317
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Läheiseni ja ehkä blogianikin pidempään seuranneet tietävät, etten varsinaisesti ole jouluihminen. Nautin kyllä glögistä, pipareista, kinkusta, lahjoista jne., mutta se tietynlainen joulukuva mitä välillä tunnutaan suorastaan tuputtavan ei uppoa minuun. Vietämme perheeni kanssa enemmän keskitalven juhlaa kuin kristillistä joulua.

Miina Supisen Mantelimaa on joulukirja. Ja siitä syystä se oli vähällä jäädä hyllyyn. Mutta sitten tässä yhtenä iltana (keskeytettyäni Laura Lindstedtin Oneironin (!) – palataan siihen myöhemmin) kaipasin jotain kevyempää lukemista. Olin kuullut villejä huhuja, että Mantelimaa olisi sellainen. Hmm. Noh. Katsotaan tarkemmin. Hmm.. Hei! Takakansi alkaa: "Molli Nieminen vihaa joulua, hyvästä syystä." Tämähän kuulostaa lupaavalta!

Mantelimaa kertoo siis Mollista, joka menee töihin Mantelimaahan. Mantelimaa on Jonne J. Halkion hillitön jouluparatiisi Länsi-Kyykkäällä. Mantelimaassa on aina joulu. Siellä on kaikkea mahdollista: kauppoja, baareja, kylpylä, strippiluola, ravintoloita... Viime aikoina ikävä kyllä sieltä on löytynyt myös muutama ruumis.
Molli ei mistään hinnasta suostu menemään Mantelimaahan ja Jonnen palvelukseen. Mutta sitten Mollin mies Keke saa vakavan sähköiskun ja joutuu koomaan. Tulot ehtyvät, laskut juoksevat. Joskus on pakko tehdä myönnytyksiä.

Kirkkojouluja viettävät ihmiset eivät edes vaivautuneet vastustamaan Mantelimaata. Paikan nimittäminen syntiseksi tai maalliseksi oli vähän kuin olisi sanonut, että meri oli liian märkä.

Mantelimaan resepti on selvästi ollut:

1 litra letkeyttä
3 desiä ironiaa
2 kukkurallista ruokalusikallista kauhua nukkearomilla
7 roiskaisua seksiä
2 hyppysellistä söpöyttä
1 reilu ravistus rakkautta

Vaivataan kimmoisiksi taikinapalloiksi ronskeilla ranneliikkeillä. Kypsennetään jonglööraten ja tulta puhaltaen.

No niin. Asiaan nyt.

Mantelimaa on huikea. Miina Supisen teksti soljuu sulavasti virnistellen. Nautin rivien välistä kuultavasta ironiasta.
Vaikka en olekaan joulun ystävä, ei minulla ole mitään muiden joulunviettoa vastaan. Ei ole Mantelimaallakaan. Mantelimaan idea ei ole keljuilla joulunvietosta kenellekään, vaan avata myös niiden näkökulmaa, jotka eivät joulusta niin perusta.

Ennen kaikkea joulu oli juttu, joka sijaitsi naapureilla, Facebook-feedissä, kiiltävissä lehdissä ja tavaratalojen katalogeissa. Sen saattoi yrittää ostaa itselleenkin, mutta juuri kun luuli, että paketti on kasassa, sitä meni kuuntelemaan kouluun joulujuhlia, joissa kuoro alkoi vittuilla.
Itsestään on etsittävä ihmisen vain rauha, kuoro ilmoitti. Joulumaasta uskoo moni onnen löytävänsä, mutta sepä kätkeytyy ja narraa etsijänsä. Ja vielä: Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha.
Älkää nyt viitsikö, ihminen ajattelee. Jotain armoa nyt hei tyypit. Olen imuroinut koko kämpän. Olen tehnyt porkkana-, peruna-, lanttu- ja jopa bataattilaatikon. Pitääkö minun etsiä vielä sisältäni rauha? Mitä jos en ehdi?
Ja sitten tulee se nihilistinen olo, että paskaako tässä. Turha edes yrittää. Saman tien voi paiskata hanskat tiskiin.

Jos rauhaa ei ole sydämessä joulukuun alussa, on epärealistista kuvitella, että se sinne ilmestyisi aattoon mennessä ilman kemiallista apua.

Kirjassa on useita nimettyjä lukuja ja Mantelimaa on jaettu kuuteen osaan. Osatkin teemoitetaan hilpeästi. Esim.: "4. osa    jossa yritetään kaikesta huolimatta selvitä, vaikka eihän se hyvältä näytä". Tällaiset sopivat kirjaan aivan loistavasti! Mantelimaa on kuin aikuisten pieni pahankurinen joulusatu.

Mantelimaa on monipuolinen kirja. Siitä löytyy reseptissä mainittuja ominaisuuksia ja hilpeitä henkilöhahmoja. Jostain syystä Supisen luomat hahmot eivät tunnu edes kärjistetyiltä, kuten viihderomaaneissa joskus. Kaikki henkilöt ovat omalla tavallaan mielettömän sympaattisia, eikä kelleen soisi käyvän huonosti.

Erityistä kiitosta on annettava lopusta. Pitkään pelkäsin, että ei kai tätä loppua nyt vesitetä millään "lopulta Molli ja Kekekin oppivat rakastamaan joulua ja viettivät ihanan perhejuhlan" -ratkaisulla. Ei vesitetty. Loppuun saakka mentiin hilpeällä virneellä!

Mantelimaa sopii niille, jotka haluavat kevyttä lukemista joulun ja antijoulun hengessä. Jos olet tonttutraumaattinen ihminen, suhtaudu tähän varauksella (ja kenties terästetyllä glögillä).
Mantelimaan on nautiskellut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Maija Haavisto: Sisimmäinen (2015)

Kustantamo: Myllylahti
Sivumäärä: 275
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Alkuun pari pointtia, jotka koen asialliseksi kertoa lukijoille. Ensinnäkin tämän lukemisesta on jo aikaa. Luin tämän jo ennen Turun kirjamessuja, jossa haastattelin Maijaa Sisimmäisen tiimoilta. Toisekseen Maija Haavisto kuuluu myös Osuuskummaan, mutta Sisimmäinen on Myllylahden julkaisema. Arvioin Osuuskummalaisten ei-osuuskummakirjoja omasta mielestäni yhtä säälimättömästi kuin muidenkin. Parhaan kuvan kirjasta saat tietysti lukemalla sen itse.
Bonustieto: Osuuskummalta on juuri ilmestynyt ROCKNOMICON-antologia, jonka teemana on rock ja heavy metal. Olen sen toinen toimittaja (toinen on Magdalena Hai). Antologiassa on myös Maijan novelli Perjantai-illan huumaa, jonka päähenkilö on sama kuin Sisimmäisessä. Sekä tämä romaani että novelli ovat kuitenkin itsenäisiä teoksiaan, joten kumpikaan ei edellytä kummankin lukemista.

Mutta sitten asiaan. Sisimmäinen kertoo Inarista, joka on ammatiltaan toimittaja. Hän on myös transsukupuolinen; syntynyt biologiselta sukupuoleltaan pojaksi, mutta on nyt nainen. Inari on päätynyt töihin Vilma-lehteen, jolle hän tekee juttua eläinten ajatuksien lukemisesta, johon eläinoikeusjärjestö PETA väittää pystyvänsä. Mutta kun tärkeä haastatteluinformatti Reija kuolee salaperäisissä olosuhteissa, saa juttu uusia ulottuvuuksia. Sivussa seurataan myös Inarin ja hänen exänsä (nykyisin vain hyvä ystävä) Hellun suhdetta.

Sisimmäisessä keskeisiä teemoja ovat siis sukupuolisuus, eläinten oikeudet, eläimen ja ihmisen ero, ja identiteettikysymykset. Näistähän romaanin nimikin paljon juontuu: mitä kukin meistä sisimmässään on – ja kenellä on oikeuksia kajota siihen.

Haastattelussa muistan kysyneeni Maijalta, että paljonko tässä on scifiä ja onko Sisimmäinen scifiä. Ei ole. Eläinten ajatuksia todella tutkitaan ja lampaatkin ovat yleisesti ottaen älykkäämpiä, mitä ihmiset kuvittelevat. Sisimmäinen pistää tältäkin osin paljon ajattelemaan miten arvotamme eläimiä; miksi on ok syödä lehmää ja lammasta, mutta ei koiraa jne. Romaani ei sorru moralisoimaan eikä antamaan vastauksia oikein mihinkään. Itse ne on sisimmästään (!) löydettävä.

Inarin transsukupuolisuus oli minusta uskottavasti ja hyvin kuvattu – siis sen, mitä näin tavallisena heterona osaan vain arvailla. Transsukupuolisuutta ei romaanissa problematisoitu. Inari oli kirjan tapahtumahetkillä sinut sen kanssa, samoin Hellu. Oli kiva lukea tästä näkökulmasta eikä aina niitä "riipaisevia kasvukertomuksia sukupuoli-identiteetin valossa".

Kokonaisuudessaan Sisimmäinen ei kuitenkaan ollut minun kirjani. Se oli ikään kuin liian eleetön, tapahtumaton. Reijan kuolema jäi sivuosaan. Ja toisaalta taas tuntui, ettei mitään teemoista käsitelty ihan kunnolla, mihin rahkeet kyllä olisivat antaneet myöten. Nyt oli otettu enemmän säväys sieltä, toinen täältä.

Suosittelen kumminkin Sisimmäistä, mikäli edellä mainintut teemat kiinnostavat. Yhdistelmä on kiinnostava ja harvoin kirjallisuudessa nähty.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Lucius Shepard: Lohikäärmeen varjossa (1984–1988 / 1993)

The Scalehunter's Beautiful Daughter
The Man Who Painted the Dragon Griaule
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 147
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Lohikäärmeen varjossa valikoitui minulle luettavakseni ystävän vahvasta suosituksesta. "Tässä on paras lohikäärmetarina ikinä!" Ja tottahan se houkutti. Olenkin kaivannut pitkästä aikaa nimenomaan lohikäärmeisiin keskittyvää fantasiaa. Lohikäärmeethän ovat lempitaruolentojani, kuten monet teistä tietävätkin.

Tässä on kaksi pitkää novellia, jotka on valittu ilmeisesti eri kokoelmista. Mieleni minun tekevi hommata nämä kokoelmat englanniksi, jotta saisin tietää kiehtovasta Griaulesta kaiken.
Suomunhakkaajan kaunis tytär (The Scalehunter's Beautiful Daughter, 1988) on kokoelmasta The Ends of the Earth.
Mies joka maalasi lohikäärme Griaulen (The Man Who Painted the Dragon Griaule, 1984) on kokoelmasta The Jaguar Hunter.
Harmikseni tässä ei ollut mitään esi- tai jälkipuhetta, miksi juuri nämä novellit ja miksi ei enempää suomennettu. Molemmat tässä mainitut kokoelmat ovat voittaneet World Fantasy Awardin.

Suomunhakkaajan kaunis tytär on näistä kahdesta vaikuttavampi. Tarina kertoo ylpeästä, joskin hieman huikentelevaisesta Catherinesta, joka päätyy Griaulen sisään. Hän viettää siellä aikaansa vuosikymmeniä, nöyrtyy, ylpistyy, nöyrtyy – kasvaa ihmisenä... Tai sitten ei. Mahtavan, valtavan ja paikoilleen jähmetetyn Griaulen sisällä on ihan oma maailmansa ja Catherinella uskotaan olevan suuri tehtävä.
Tarina on ennen kaikkea Catherinen kasvutarina, mutta se ei etene totuttua kaavaa pitkin ja ole yllätyksetön.

Mies joka maalasi lohikäärme Griaulen jäi minulle etäisemmäksi, mutta en voi olla silti tunnustamatta sen taidokkuutta. Tarinassa kunnianhimoinen taidemaalari Meric yrittää toisella tapaa saada Griaulen hengiltä. Tunnusteettakoon, että koska tämän lukemisesta on jonkin aikaa, en muista novellista juuri mitään muuta kuin sen, että kerrontatyyli oli hyvä, mutta ei näemmä kovin muistijälkiä jättävä.

Ne, jotka hakevat perinteistä fantasiaa mahtavalla magialla, miekoilla ja taisteluilla höystettynä, pettyvät varmasti Lohikäärmeen varjossa -kokoelmaan. Mutta jos omalaatuinen, omaääninen ja vähän scifistisiä elementtejä sisältävä fantasiatarina kiehtoo, on tämä ehdottomasti hyvä valinta. Turhaan ei Shepardia näistä palkittu!

Kiitos, Mixu!

tiistai 27. lokakuuta 2015

Kaj Korkea-aho: Paha kirja (2015)

Onda boken
Suomennos: Laura Beck
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 317
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Helsingin kirjamessuilla oli jälleen jo perinteeksi muodostunut lukupiiri. Olin mukana nyt kolmatta kertaa kirjabloggaajan roolissa ja nautin jälleen aivan tavattomasti! Lukupiirissä on hieno mahdollisuus saada uusia näkökulmia kirjaan ja rauhassa kuulla sen syntyprosessista ilman ympäröivää messuhälinää.

Tällä kertaa päädyin Kaj Korkea-ahon Paha kirja -romaania käsittelevään lukupiiriin. Olin innoissani, sillä kirja vaikutti juuri mukavan kutkuttavalta kauhulta. Etukäteen jännitin hiukan lukupiirin kaksikielisyyttä (sillä Korkea-aho on ruotsinkielinen ja teoksen alkukieli on ruotsi), sillä ruotsini on vaipunut unholaan lähes täysin. Jännitys oli kumminkin siltä osin ihan turhaa. Kielet vaihtuivat sujuvasti ja enimmäkseen puhuttiin suomea. Sitä paitsi ymmärsin enemmän ruotsiakin, mitä olisin osannut odottaa – tai ainakin luulen ymmärtäneeni...

Paha kirja kertoo kirjallisuudenprofessori Mickel Backmanista, kahdesta opiskelijakaveruksesta Pasi Maarsista ja Calle Hollenderista – sekä 1920-luvulla eläneestä runoilijasta Leander Granlundista, jonka runokokoelmaa ei koskaan julkaistu ja joka aiheutti järjetöntä kuolemaa. Tapahtumamiljöönä on Turku – ja ennen kaikkea opiskelijoiden Turku, Åbo Akademi.

Lukupiirissäkin todettiin, että Paha kirja on ennen kaikkea jätettyjen miesten tarina. Siitä on aivan turha silti hakea sovinismia, vaan se puhuu jättämisen ja hylkäämisen kokemuksista. Jättäjinä eivät pelkästään ole naiset, vaan lisäksi kustantamo, yhteiskunta, ystävä, perhe ja suku, yliopisto – ja tietyllä tapaa myös koko ympäröivä maailma.
Vahvimmillaan romaani on kertoessaan Mickelin ja Myrnan tarinaa. Kirjailija pelkäsi tämän teeman jääneen muiden varjoon, mutta en ainakaan itse kokenut niin.
Paha kirja on aikalaisromaani, jossa on minusta samoja teemoja kuin Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -kirjassa, mutta tiiviimmin.

Hiukan yllättäen huomasin, että lukupiirissä minä taisin olla ainut, joka luki tätä kauhuromaanina. Kirjailija itse ja kustantajakin taisi olla hämmästynyt siitä. Annoin lämpimän kannustukseni Korkea-aholle jatkaa rohkeammin kauhun parissa. Hän osaa tehdä sen hyvin hienovireisesti. Paha kirja oli minusta parempi kuin Tummempaa tuolla puolen, ja vaikka se sisälsi vähemmän kauhuelementtejä, en silti pitänyt tätä pettymyksenä edes lajimääritelmäni suhteen.
Jäin käsitykseen, että ruotsiksi tätä on aseteltu enemmän trillerin lajityyppiin!

Ilahduin myös tavattomasti siitä, että Paha kirja täytti ne odotukset, jotka jäivät lunastamatta Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhilta. Tässä puhuttiin oikeasti kirjallisuudesta, kirjallisuuden opiskelusta ja oli hiukkasen romantiikkaakin. Mietinkin, että paljonko ei-kirjallisuutta opiskellut saa tästä irti? Meneekö jotkut jutut ohitse? Ilmeisesti ainakaan yliopistolla ja kielisyydellä ei ole vaikutusta – hihittelin pienille ja tutuille ilmiöille ja piikeille antaumuksella.


Paha kirja on hyvä kirja. Ei tässä oikein muuta voi sanoa. En tiedä paljonko lukupiiri vaikutti lukukokemukseni syventämiseen. Oli mukavaa osallistua monipuoliseen (ja -kieliseen) keskusteluun ja hoksata kirjasta uusia näkökulmia. Erityisen kiinnostavaa oli tuo aiemmin mainitsemani trillerinä markkinointi ruotsinkielisenä. Olisi jännää tutustua enemmän siihen, paljonko kieliero Suomessa näkyy juurikin tällaisissa asioissa!

Kirjamessut ovat ohitse, mutta kokemukset ja muistot säilyvät. Kannustan lämpimästi osallistumaan näihin lukupiireihin – ihan vaikka kirja ei niin järin paljon kiinnostaisikaan. Ties vaikka saisi kipinän!

Kiitos Helsingin kirjamessujen organisaatiolle, kirjailija Kaj Korkea-aholle, kustantajalle Schildts & Söderströmiltä, ja Otavalle suomenkielisestä arvostelukappaleesta.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Morren ja Larin Helsingin kirjamessutärpit

Kirjaihmisen jouluaatto! Nimittäin Helsingin kirjamessut alkavat huomenna. Ja tottahan minäkin olen paikalla, kuinkas muuten.

Tänä vuonna pitkä messuviikonloppuni ei alakaan ihan kirjamessuilta, vaan olen Aavetaajuudella. Jaa missä? Torstaina alkaa Morre Aavetaajuudella -palvelu. Olen Suomen spefiaaleimmassa kirjakaupassa Helsingin Kalliossa tavattavissa klo 13–17. Kanssani voi tulla juttelemaan kirjoittamisesta, kustannustoimituksesta, kirjallisuudesta, arvostelupalvelusta, tyhjän paperin kammosta... Mistä vaan! Tai voi vain tulla tutustumaan minuun, jos palveluni kiinnostavat, mutta et ole varma, olenko minä oikea tyyppi juuri sinun tekstillesi. Aikaa ei tarvitse varata, mihinkään ei sitouduta ja tämä on täysin ilmaista. Aavetaajuuden löydät osoitteesta Kustaankatu 1. Tapahtumalla on myös FB-sivut.

No mutta sitten perjantaista alkaen minut voi bongata messuiltakin. Kaljuni on melko hyvä tunniste, joten tulkaa vain nykimään hihasta, jos minut näette jossakin. Minulla on aina aikaa vaihtaa sananen kirjaystävien kanssa.
Messuohjelmavinkkieni numero yksi on tietysti hyvin Osuuskummallinen. Osuuskumman löydät osaltolta 6e138 – on muuten ihastuttavan näppärästi Wine Cornerin kupeessa. Samallahan on loistava tilaisuus tutustua kolmeen muuhun laadukkaaseen pienkustantamoon: Haamuun, Reunaan ja Robustokseen. Muistisääntö: kummia, haamuja ja kaksi kovaa ärrää!

Älkääkä unohtako lukupiirejä! Minä olen mukana rupattelemassa lauantaina klo 16 Kaj Korkea-ahon Pahasta kirjasta, joka nimestään huolimatta on hyvä. Mukaan mahtuu vielä!

Nyt asiaan eikä vatuloida (tämä on nyt ihan virallisestikin hyväksytty sana!) enempää:

Torstai eli Huisan Kiinnostavat Ohjelmat Joiden Missaaminen Ottaa Morrea Pannuun

10.15: Vaikea toinen kirja?
Kullervo

10.30: Rakkaudesta genreen
Katri Vala

11.30: Varjoja menneisyyydestä – historiallinen kauhu
Sibelius

12.00: Nuori mieli hajalla: mitä nuorille kuuluu nyt?
Louhi

12.00: Pyöveli – Anneli Kanto
Wine Corner

13.00: Mitä mieltä Suomessa saa olla?
Mika Waltari

14.00: Väkivaltakulttuurin perintö – väkivallan kunnia ja häpeä
Eino Leino

14.00: Kavereita nolla
Louhi

14.30: Suomimytologia fantasiassa
Sibelius


Perjantai eli Ohjelmat Joita Morre Saattaa Ehtiä Näkemään

10.15: Sateenkaaren kirjo
Kullervo

12.00: Piikojen valtakunta – nainen, työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla
Eino Leino

12.00: Eettinen syöminen nyt ja tulevaisuudessa
Mika Waltari

12.30: Oneiron – Laura Lindstedt
Mika Waltari

13.00: Historian viettelys
Aino

14.00: Onko pakko olla seksikäs?
Louhi

15.00: Kustantamon kulisseissa
Kullervo

17.30: Nälkäpelien ja outolintujen yhteiskunnat – miksi nuorille kirjoitetaan synkkiä tulevaisuuksia?
Louhi


Lauantai eli Ohjelmat Joita Morre Ei Viipottaessaan Ehdi Kumminkaan Katsoa

10.30: Suomen kirjailijaliitto esittää: ideasta kirjaksi
Takauma

11.00: Parnasson kirjallisuuskeskustelu
Kullervo

14.00: Kirjailijan ja kirjallisuuden asema Venäjällä
Aino

15.00: Ihon alaiset – Anu Holopainen
Louhi

15.30: Aikamme monta islamia
Eino Leino

16.00: Lukupiiri: Kaj Korkea-aho: Onda boken / Paha kirja
Morre kirjabloggaajana


16.00: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Louhi

17.00: Sähkökirjojen tilauspalvelu – ratkaisu sähkökirjamarkkinan kasvuun Suomessa?
Kullervo

Sunnuntai eli Jaksaa Jaksaa

10.30: Suomen kirjailijaliitto esittää: fantasiaa, luonnonsuojelua ja kasvukipuja
Takauma

11.00: Pienkustantajan profiili – kirjat ja tekijät marginaalissa
Sibelius

Morre esiintyy

13.00: Uskonnon ja tieteen myytit
Aino

13.00: Onko virolainen (ja suomalainen) kirjallisuus pientä kirjallisuutta?
Kullervo

14.00: Karun toiminnan fantasiakirjallisuutta – Sergei Lukjanenko
Kullervo

14.30: Perkele – Joonas Konstig
Katri Vala

15.30: Suomen kirjailijaliitto esittää: kauhu suomalaisessa kirjallisuudessa
Takauma

Puhhuijaa! On siinä viipotusta. Mutta ei tässä vielä kaikki! Bonuksena tänä vuonna
Larin – 11 vuotta – messuvinkit kommentteineen!

PERJANTAI
10.30: Jarkko Ruutu – Jumalainen näytelmä
Aleksis Kivi
Kun Selänteen elämäkerta tehtiin, seuraavaksi vuorossa on Jarkko Ruutu.
Mielestäni hiton kova pelaaja juuri NHL pääsyn takia, elämäkertaa voisi katsastaa minkälainen se on vaikka muuten en ole lukenut yhtään elämäkertaa.

13.00: Tubecon – tubettajien kuka kukin on 2015
Louhi
Kiinnostaako tubettaminen vai kiinnostaako tubettajat?
Uskon että tämä kirjatapahtuma on sinulle sitten, meikäläinen ainakin lähtee katsomaan, minkälainen on youtube-heimon raamattu.
Olet onnekas jos olet diggannut näistä seuraavista kanavista: IlariPro, Amppurulaa, TheSunnysVlog, Timo Wilderness ja Wildeem ovat paikalla keskustelemassa, valitettavasti  tiedän näistä vain kaksi.

17.00: Putin tulee kylään – Venäjän politiikan hurjimmat vitsit
Kirjakahvila
Politiikka. Ja vielä Venäjän. Politiikka on aina vakava asia, kai. Luulenpa, että vitsit kelpaa mainiosti parantaakseen maailmaa.

(Lauantaille ei löytynyt vaativaan makuun mitään, luotamme inspiraatioon.)

SUNNUNTAI
12.00: Tatu ja Patu -ilmiö
Aleksis Kivi
Kovana Tatu ja Patu fanina täytyy nähdä, miten Tatu ja Patu tulivat kuuluisiksi ja mitä tulee tapahtumaan jouluna.
Tatu ja Patu faneille, kirjaimellisesti.

12.00: Viivi ja Wagner 18 & Sian vuodet 2000–2001
Kirjakahvila
Valitettavasti samaan aikaan Viivi ja Wagner jatkaa elämäänsä ja Jubakin katsoo pariskunnan historiaa, miten hekin tuli kuuluisiksi.
Uutta odotetaan paljon nimittäin mun mielestä uudet ovat nyt juuri parhaita, röh!

Messuilla nähdään!!

lauantai 17. lokakuuta 2015

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto (2015)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 286 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Päivi Alasalmen uutuusromaani jatkaa Joenjoen laulusta tutun Soruian tarinaa. Eletään 1500-luvun saamelaiskylässä. Soruia asuu Matten vaimona – sen saman miehen, jota aiheettomasti syytettiin Kaukomielen pahoinpitelystä. Joenjoen laulussa Kaukomieli jätti raskaana olevan Soruian. Nyt Soruia on saanut poikalapsen, Moretin,  ja Kaukomieli palaa takaisin – eikä ihan yksin.

Pajulinnun huuto oli vaikuttavampi kuin edeltäjänsä. Siten myös pidin tästä huomattavasti paljon enemmän. Tässäkin Soruia itse kertoo tarinaansa, mutta nyt se ei häirinnyt lainkaan. Jännä ilmiö. En käsitä, miksi se otti Joenjoen laulussa niin koville.

Soruian ja Matten avioliiton kuvaus kiinnosti tässä paljon. Soruia tarjoutui Mattelle vaimoksi, koska he molemmat ovat tavallaan viallisia. Soruia oli pirkkalaisen matkaan karannut, isättömän lapsen äiti. Matte taas rikoksesta tuomittu, siittämään kykenemättömäksi todettu yrmy mies. Soruian vuoksi Matte kokee kärsineensä – eikä hän anna Soruian unohtaa sitä. Mutta kärsivällisyys kannattaa.

Ihastelin myös sitä, kuinka Kaukomieli on muuttunut. Ihan luonnollista, kun näkökulma on Soruian ja se mitä heidän välillään on tapahtunut, vaikuttaa asiaan. Alasalmi ei sorru tekemään Kaukomielestä tyystin ällöttävää ja pahista, vaan jotakin houkuttelevaa välillä miehessä pilkahtaa. Moretista Kaukomieli ei ole kiinnostunut, miehellä on muuta mielessään. Hän antaa Soruialle punaisen kankaan – huikeaa symboliikkaa ja seurauksia! Se oli lukijana mukava käänne.

Soruia on tuonut – tai kokee tuoneensa – kyläänsä paljon pahaa. Kaukomielen mukana saapuu innokas saarnamies Tuomas, joka haluaa käännyttää saamelaiset oikeaan uskoon. Käännytys on aggressiivista ja täytyy tunnustaa, että pidin Tuomasta vähän turhan mustavalkoisena henkilöhahmona. Hänestä olisi saanut enemmänkin irti syventämällä ja pehmentämällä häntä.

Eniten rakastin Pajulinnun huudossa luontokuvausta. Se oli kaunista, maagista ja istui tarinaan ja Soruian maailmankuvaan niin luontevasti. Soruia todella elää ja hengittää luonnon rytmin mukaan.

Jään odottamaan tälle jatkoa. Sitä jotenkin tuntuisi olevan luvassa.

Pajulinnun huudon ovat lukeneet myös:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Lukukausi

lauantai 10. lokakuuta 2015

Stephen King: Anteeksi, oikea numero (1993 / 2000)

Painajaisia ja unikuvia -novellikokoelman 2. osa
Nightmares and Dreamscapes
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 431
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Stephen Kingin novellikokoelma Anteeksi, oikea numero sisältää seuraavat novellit:
Sadekausi (Rainy Season)
Uljas ratsuni (My Pretty Pony)
Anteeksi, oikea numero (Sorry, Right Number)
Kello kymmenen ihmiset (The Ten O'Clock People)
Esikaupunkielämää (Crouch End)
Talo Vaahterakadulla (The House on Maple Street)
Viides neljännes (The Fifth Quarter)
Tohtorin tapaus (The Doctor's Case)
Umneyn viimeinen juttu (Umney's Last Case)
Katse pallossa (Head Down)
Brooklynin elokuu (Brooklyn August, runo)
Huomautukset (Notes)
Kerjäläinen ja timantti (The Beggar and the Diamond)


Kokoelma edustaa herran tuotantoa varsin hyvin – siellä hittejä ja huteja, kolahduksia ja nukutuksia. Osa on taatusti makukysymyksiä, niin kuin aina novellikokoelmissa, mutta kyllä minä joitakin ihmettelin ihan vilpittömästi. Esim. aivan liian pitkä Katse pallossa, joka oli baseball-selostusta. Mitä ihmettä se teki tässä kokoelmassa? Myönnän, etten ole baseballin, tai ylipäätään urheilun ystävä, mutta jotain rajaa.
Uljas ratsuni käsitteli aikaa. Se on aihe, joka saa aina aivoni nyrjähtämään. Joskus se on ihan mukavaa, mutta tällä kertaa jäi sellainen "mitä hemmettiä minä oikein juuri luin?!" -olo.

En myöskään oikein lämmennyt Brooklynin elokuu -runolle.

Mutta siirrytäänpä niihin parempiin.
Kokoelman niminovelli, Anteeksi, oikea numero, on varsinainen helmi. Ehkä tänä päivänä jo vähän kliseinen juttu mystisestä puhelusta, jonka perheenäiti vastaanottaa, mutta kumminkin. Juttu on varsin hyytävä. Vinkeää on myös se, että King on kirjoittanut sen elokuvakäsikirjoituksen muotoon, jossa selitetään kuvakulmat ym. Se oli yllättävän tehokasta!

Avausnovelli Sadekausi ei ole Kingin parhaita, mutta kuka muu muka (*sic*) voisi kirjoittaa uskottavasti pientä kaupunkia piinaavasta rupikonnasateesta, joka iskee joka seitsemäs vuosi. Novelli ei ole edes mikään hassunhauska tarina, vaan oikeasti iljettävä juttu.

Kello kymmenen ihmiset novellin idea on vinkeä. Vain tupakoinnin lopettamista yrittäneet ihmiset näkevät maapalloamme hallitsevat avaruusolennot. Harmi, että novelli oli vähän turhan venytetty makuuni, mutta jännäriaineksia siinä oli.

Talo Vaahterakadulla oli yksi suosikeistani. Tarinassa perheen lapset löytävät keinon päästä eroon häijystä isäpuolesta. Ihastelin sitä, kuinka King osaa kuvata perhessä vallitsevaa ahdistavaa tunnelmaa varsinaisiin yksityiskohtiin menemättä ja niillä mässäilemättä.

Esikaupunkielämää lienee Kingin ainoa Cthulhu-aiheinen novelli. Eikä yhtään hassumpi sellainen. Novelli kuulostaa Kingiltä, eikä H. P. Lovecraftilta, mikä on tietysti vain hyvä asia.

Anteeksi, oikea numero on siis oikein viihdyttävä kokoelma. Valitsin sen vähän sellaiseksi turvalukemiseksi tämän syksyn myllerryksien keskelle. On kiva, kun on kirjailija, jonka vanhaan tuotantoon voi luottaa.

torstai 1. lokakuuta 2015

Kustannustoimittajasta kirjailijaksi?

Jo lapsesta saakka olen halunnut kirjailijaksi. Koulussa äidinkieli oli ainoa oppiaine, jossa koin olevani oikeasti vahvoilla ja hyvä. Ainoa, jossa oli kunnianhimoakin. Kuulostanen melko tavalliselta tapaukselta. Aika moni kirjailija ja kirjailijaksi haluava jakaa kanssani saman menneisyyden tältä osin.

Hoksasin kuitenkin aika pian, että kirjailijuus on harvojen ja valittujen ammatti. Siis sillä tavalla, että vain sitä tekemällä saisi voita leipänsä päälle. Menin siitä hiukkasen eksyksiin ja kokeilin kaikenlaista. Ja lopulta päädyin ammattiin, jota pitkään pidin itseltäni poissuljettuna. Eihän kustannustoimittaja voi olla kirjailija! Häijyt kielet sanovat, että kustannustoimittajat ovat niitä, jotka saivat hylsyjä käsikirjoituksistaan, ja nyt katkerana kostavat sitä samaa hommaa muille (samaa kuulee sanottavan kriitikoistakin).

Halusin kuitenkin kirjoittaa ja nautin kustannustoimittamisestakin. Äkkinäinen voisi tietysti kuvitella, että kustannustoimittajan käsikirjoitushan on huippuhyvä – onhan sen tehnyt kustannustoimittaja!
Kirjoittajana olen kuitenkin ihan vain kirjoittaja. Omaa käsikirjoitustaan ei voi kustannustoimittaa. Olen saanut samanlaista palautetta, mitä annan asiakkaillenikin. Se huvittaa – ja tuskastuttaa. En näe niitä kohtia, joista olen saanut kritiikkiä, ellei niitä minulle osoiteta. "Katso nyt! Tuossa. Tee tämä toisin. Täydennä tähän. Ja tuo tuossa, se on ihan turhaa."

Olen saanut nyt tänä syksynä käsikirjoituksestani hylsyjä. Ja saan varmasti vielä lisääkin. Tuntuuhan se pahalta. Aina se on pettymys, vaikka alan ammattilaisena tiedän, ettei "ei sovi kustannusohjelmaamme" tarkoita, että käsikirjoitus on umpisurkea ja kelvoton tekele. Käsikirjoituksia tulee kustantamoihin niiiiiiin paljon – ja julkaisuun niiiiin vähän.


Olen saanut myös hyvää ja rohkaisevaa palautetta. Yksi kertoi itkeneensä, toinen pidättäneensä hengitystä, kolmas ahmineensa. Ne antavat toivoa.

Tänään tarjosin käsikirjoitustani Osuuskummalle. Joskus meiltä Osuuskummalaisilta kysytään, että julkaisemmeko kaikki mitä jäsenemme kirjoittavat. Emme. Ei meillä ole varaa tehdä sellaista. Eikä haluakaan. Haluamme ensisijaisesti tarjota hyvää spekulatiivista fiktiota.

Olen Osuuskumman jäsen, mikä antaa minulle oikeuden tarjota käsikirjoitustani toimitusneuvostollemme. Osuuskumma ei julkaise ulkopuolisten käsikirjoituksia lainkaan – satunnaisia käännöksiä lukuunottamatta. Meillä on toimitusneuvosto, jossa istuu tällä hetkellä minun lisäkseni viisi muuta jäsentämme, ja joka tekee julkaisupäätökset.
Olen myös Osuuskumman kustannusjohtaja ja toimitusneuvoston pääjehu. Tämä ei tuo minulle mitään etuutta muihin jäseniimme nähden. Kun käsikirjoitustani käsitellään, jäävään itseni poistumalla kokouksesta.

Pohdin pitkään, että tohdinko tarjota käsikirjoitustani Osuuskummalle. Olenko uskottava kirjailija, jos "oma kustantamoni" julkaisee käsikirjoitukseni? Entä jos ihmiset ajattelevat, että kai ne nyt julkaisee sen käsiksen, kun se on jäsen ja vielä toimitusneuvostossakin!
Tänään taas asiaa murehdin alahuuli väpättäen. Armas puolisoni, joka on iloisen pihalla näistä kirjamaailman kuvioista, sitten kysyi minulta, että minkä hiton takia sinä sitten muka liityit Osuuskummaan, jos et juuri kirjailijauraasi edistääksesi?
Olin vähän aikaa hiljaa. Niin. Sitähän varten minä tosiaan Osuuskummaan liityin helmikuussa 2013. Sitä varten koko kustantamo on jumankekka perustettu, että jäsenemme voivat edistää erityisesti spekulatiivisen fiktion kirjoittamistaan ja julkaisemista.

Kustannusala on murroksessa. Uusia syntyy kuin sieniä sateella. Kustannustoiminta ei ikinä ole kuitenkaan hyväntekeväisyyttä ja kaverikerhon pyörittämistä. Kirjojen painattaminen, markkinointi ym. ei ole ilmaista. Jotta toiminta on taloudellisesti edes kannattavaa (voitokkaasta nyt puhumattakaan), täytyy käsikirjoituksen olla hyvä. Niin hyvä, että taloudellinen riski kannattaa ottaa.
Tästä syystä Osuuskummakaan ei voi julkaista mitään kirjaa vain siksi, että sen kirjoitti sen kustannusjohtaja. Tai siksi, että sen kirjoitti joku jäsen, joka on älyttömän mukava ja kiva tyyppi. Tai jäsen, joka on ollut kaikkein eniten myyntitapahtumissa ja tehnyt paljon töitä osuuskunnan eteen. Tai jäsen, joka voisi suuttua pahasti, jos saa kielteisen päätöksen ja vaikka erota.
Osuuskumma julkaisee hyväksi katsomansa käsikirjoituksen. Olemme ehkä "tavallista kustantamoa" valmiimpia näkemään enemmän vaivaa käsikirjoituksen työstämiseksi, koska tarjottavien käsikirjoitustenkin määrä on rajallisempi. Olemme ehkä myös päätöksissämme muita kustantamoja nopeampia – samasta syystä. Meidän ei tarvitse lukea vuodessa satoja käsikirjoituksia.
Meillä on jäsenistössämme alan ammattilaisia; kustannustoimittajia ja kokeneita kirjailijoita. Alan ammattilaisina annamme arvoa toisillemme myös tässä mielessä. Ei kukaan halua käsiksestään kirjaa vain siksi, että on hyvä ja ahkera tyyppi. Kunnianhimoinen kirjoittaja haluaa käsikirjoituksestaan kirjan, jos ammattilainen katsoo sen olevan hyvä ja työstämisen arvoinen.

Niin sitten lähetin käsikirjoitukseni myös Osuuskummalle. Jännitän ehkä enemmän kuin koskaan.

Edit: Lisään vielä, että kirjoitin tämän tekstin yksityishenkilönä. En Osuuskumman edustajana.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Helena Waris & Janne Nykänen: Entropia (2015)

Kustantamo: Aarni
Sivumäärä: 232
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Entropia on Helena Wariksen ja hänen puolisonsa Janne Nykäsen ensimmäinen yhteisromaani. Haastattelin vähän Helenaa ja Jannea tästä, joten romaanin taustoista voit käydä lukemassa (turvallisesti spoilaantumatta!) Suomi lukee -sivustolla. Vaikka en minä tässä arviossanikaan paljastuksia kirjasta juuri tee. Entropian jännite kulkee ihan muun kuin juonen varassa.

Eletään Mustan Tiistain jälkeistä aikaa. Sähkönjakelu on kovin rajallista, ja kahtiajako kaupungin ja maaseudun välillä on rajua. Julkisia liikenneyhteyksiä on kovin vähän eikä postikaan todella kulje joka päivä maalla. Pienet sirut ihon alla tägäävät ihmisen mukavasti siellä missä hän liikkuu ja näin kaveritkin (ja virkavalta...) ovat aina selvillä missä kukin liikkuu.

Marina on kaupunkilainen seurapiiritoimittaja Headlightsilla, Hedarilla siis. Hänellä on käsissään iso juttu, kaikkea muuta kuin seurapiirijuorua. Isoa, vakavaa, politiikkaa. Mutta sitten jokin menee pieleen ja Marina löytää itsensä maaseudun pimeydestä. Eikä apua ole juuri tarjolla, paitsi joku säälittävä vanhapoika Jon piskeineen. Selviä nyt siinä sitten yksinkertaisen jyväjemmarin kanssa, kun henki on kyseessä...

Ihan ensimmäiseksi minulle tuli Entropiasta mieleen Cormac McCarthyn Tie. Molemmat ovat dystopioita, mutta juoni on erilainen. Lähestymistavassa on jotakin samaa; surullista, toteavaa, selittämätöntä ja toivotonta.

Jännite Marinan ja Jonin välillä on huikea. Lukija saa tietää kummastakin enemmän kuin he toisistaan, mutta silti liian vähän. Salaisuudet aukeavat hiljalleen, pienin vihjein. Samoin ympärillä oleva maailma.
Hiukan puolivälin jälkeen harmikseni jännite katoaa ja pakka hajoaa. Vaikka kirja on lyhyt, sitä miettii, että mihin tämä nyt vielä menee. Tarinaa sinänsä ei ole varsinaisesti venytetty millään turhilla lätinöillä tai toisteisuudella, mutta loppupää on vähän kuin toimintaleffan päättymättömät lopputaistelut.

Haastattelussa Helena toivoi, ettei lukija huomaisi eroa, mitkä ovat Jannen kirjoittamia ja mitkä hänen, vaan että kieli olisi yhtenevää. On se. Minä en huomannut mitään eroa. Jon ja Marina puhuvat hieman eri tyyliin, mutta se taas on hahmo-ominaisuus eikä kirjoittajaominaisuus.
Kielessä kuitenkin vähän hämäsi virastojen ja Pääkaupungin kirjoittaminen isolla alkukirjaimella. Ratkaisu on selvästi tarkoituksellinen, mutta sen pointti ei käynyt selväksi, kun perinteisesti suomessa virastot kirjoitetaan pienellä. Ehkä tarkoitus oli korostaa byrokratian valtaa?
Myös vitsien (esim. tuo Hedari) alleviivaaminen vähän harmitti.

Entropia on viihdettä. Ja hyvää sellaista. Viiltävimmin tämä puree jotenkin juuri nyt. Tuntuu todella siltä, että Entropian tarjoamaa maailmaa ollaan tekemässä todeksi. Siksikin Entropia on hyvää scifiä, se on yhteiskunnallisesti kantaaottava, mutta jättää arvottamisen lukijalle. Jatkoa siis odotellessa. Kuulin näes huhuja sellaisesta...

perjantai 18. syyskuuta 2015

Siri Pettersen: Odininlapsi (2013 / 2015)

Odinsbarn
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 614
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Nyt kuulkaa Norjasta kajahtaa! Siri Pettersen aloittaa Korpinkehät-sarjan vahvasti. Kerron ensin mitä minä odotin.

Odotin tarinaa nuoresta tytöstä, joka onkin outo hyyppä ympäristössään. Hän rakastuu tietysti normaaliin poikaan ja sitten saamme seurata 20 kirjan verran tätä riipaisevaa juupas-eipäs rakkaustarinaa. Välissä tapaamme seksikkäitä viikinkejä, mystisiä tietäjiä ja reheviä majatalonemäntiä.

Odininlapsi vastasi osin näihin odotuksiin. Mutta ei lainkaan huonolla ja "tää on jo niin nähty" -asenteella.
Hirka on tosiaan nuori tyttö, joka poikkeaa muusta väestä. Hän on hännätön, susi vei hännän Hirkan ollessa vauva. Niin hänelle isä on kertonut.
Hännättömyys on kuitenkin ihan jotain muuta kuin vain yhden ruumiinosan puuttumista. Hirkalle selviää hiljalleen, mitä se todella tarkoittaa. Ja miten Rime, Nuorukainen, suhtautuu asiaan...

Kaikkein eniten Odininlapsi ihastutti selittämättömyydellään! Pettersen ei tarjoa rautalankaa lukijalleen yhtään. Jos et pysy kärryillä, niin se on voivoi. Tarina kulkee ja mukana on pysyttävä. Oli ihanaa lukea tarinaa Hirkan ja Rimen kautta, joille maailma on tuttu ja sen asiat itsestäänselvyyksiä. Olisi ollut hullua, jos jokaista heille tavallista asiaa alettaisiin selvittää lukijaa varten. Kyllä ne sieltä aukenivat muutenkin. Hitaasti, mutta varmasti.

Hirka on topakka nuori nainen. Minulle tuli hänestä mieleen Ilkka Auerin Lumen ja jään maa -sarjan Nonna – ei varsinaisesti sukupuoleton eikä sukupuoltaan häpeävä, mutta ei nyt erityisesti sukupuoltaan esiin nostavakaan.
Rime ei ollut seksikäs viikinki (ehkä niitä tulee vielä?), mutta mielenkiintoinen nuori mies. Vähän jalon sankarin yritelmää hänessä oli, mutta se kuitattakoon Rimen nuoruudella ja naiviudella. Kyllä hänestä vielä särmää hioutuu.

Eniten minua kiehtoi kuitenkin muutama sivuhenkilö. Korpinkouluttaja Ramoja, jolla taatusti on vielä oma tarinansa kerrottavanaan. Rimen äidinäiti Ilume, jonka rinnalla Eddingsin Belgarionin taruista tuttu Polgara on lempeä piikatyttönen. Ja Urd, tarinan mulkqvist. Urdissa on jotain outoa myös. Hän on tässä vaiheessa tarinaa ehkä hiukan turhan mustavalkoinen ja typerä pahis, mutta kehittymisen mahdollisuuksia on.

Kerronallisesti Odininlasta olisi voinut tiivistää alusta. Ensimmäiset 300 sivua kannattaa sinnitellä, sillä sitten alkaa tapahtua niin että rytinä käy!
Magia oli toteutettu myös kiinnostavasti. En oikein vieläkään ymmärrä sen toimintaa, mutta se aukenee ehkä tarinan mukana myöhemmin jokun muun hahmon kautta. Magiasta puhuminen syleilynä oli kuitenkin vinkeä lähestymistapa.

Kokonaisuudessaan Odininlapsi on kiinnostava, omaperäinen ja haastava fantasiatarina. Poikkeaa edukseen joukosta pohjoismaisella otteellaan. Tätä kelpaa esitellä maailmalla. Odininlapsi sopinee yläkoululaisesta ihan aikuislukijoihin saakka, mutta vaatii kyllä kokeneen lukijan yleisökseen (toisin kuin fantasiatarinat yleensä).
Seuraavia osia odottellessa!

Odininlapsen ovat kehuneet myös:
Mustemaailmani
Notko, se lukeva peikko
Eniten minua kiinnostaa tie

Korpinkehät -sarja:
Odininlapsi
Mätä
Mahti

torstai 10. syyskuuta 2015

Cherie Priest: Boneshaker (2009)

Kustantamo: Tor Books
Sivumäärä: 416
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Tästä se englanniksi lukeminen taas lähtee. Harjoitusta, harjoitusta! En ole niitä kaikkein kielitaitoisempia tyyppejä edes englannin suhteen, joten näissä jutuissa jätän aika pitkälle arvostelematta teoksen kieltä. Minulla ei kerta kaikkiaan riitä osaaminen sellaisiin nyanssien erottamisiin, kuten äidinkielelläni lukiessa.
Tämä on toki myös etu siinä mielessä, että tämä vapauttaa vapaa-ajanlukemistani. En pysty lukemaan näitä työmoodissani, joten ei auta muu kuin antaa tarinan viedä mennessään.

Boneshaker tarttui ostoskoriini Kobon nettikirjakaupasta (pelottavan kätevä tapa ostaa kirjoja...) ystävän suositusten innoittamana. Teos on myös voittanut arvostetun Hugo-palkinnon vuonna 2010.
Kuten kansikuvasta voi jo arvata, liikutaan vahvasti steampunkin genressä.
Boneshaker avaa The Clockwork Century -sarjan, jossa on jo ainakin kuusi osaa. Luultavimmin luen näitä seuraaviakin osia kunhan joudan.

Tarina sijoittuu 1800-luvun Seattleen. Taustalla jyllää Amerikan sisällissota, mutta se on Briarin murheista pienin. Hän leskeytyi 16 vuotta aiemmin kaivoskone Boneshakerin räjähtäessä. Sen jälkeen kaupunkiin levisi vaarallista kaasua ja osa kaupungista muuttui asuinkelvottomaksi – melkein.
Briarin poika, Zeke, päättää lähteä selvittämään omaa historiaansa. Äiti-Briar kun ei paljoa kerro. Zeken matka suuntautuu tietysti kohti kaupungin asuinkelvontonta osaa, mutta Zeke ei olekaan siellä yksin...
Briar ei jää toimettomaksi. Säpäkkä nainen ei jää poikansa perään kyynelehtimään, vaan aikoo etsiä Zeken käsiinsä. Matkalla hänenkin tielleen sattuu jos jonkinlaista porukkaa; kädetön nainen, zombeja ja salaperäinen tohtori Minnericht.

Zeken ja Briarin hahmot olivat onnistuneita. Pidin äidin ja pojan suhteesta, joka ei ollut vallan mutkaton. Zeke oli mielestäni uskottava teini-ikäinen; kapinallinen, itsepäinen, hiukan hölmö ja tiukassa paikassa hätääntynyt ja tosi tiukassa paikassa toimintakykyinen nuorimies. Briar taas edusti ei-niin-perinteistä äitihahmoa, mutta saattaa olla, että 1800-luvulla työläisväen keskuudessa Briarin tyyppinen äiti olisi ihan tavallinen; ei niin hienosteleva, paikoin ronski, toimelias, ei hössöttävä ja tietysti lastaan rakastava nainen.
Sivuhenkilöistä olisi ollut kiva saada vähän enemmänkin irti, mutta toki osasyynä voi olla oma kielitaitoni.

Boneshaker oli varsin viihdyttävä tarina, jota tosin olisi voinut tiivistää reilustikin. Paikka paikoin oli minun makuuni liikaa vatulointia; mihin mennä, mitä tehdä, voivoi, mitä olisi pitänyt tehdä jne.
Ei siis tajunnanräjäyttävää steampunkia, mutta sellainen ihan perus-okei.

The Clockwork Century:
Boneshaker
Clementine
Dreadnought
Ganymede
The Inexplicables
Fiddlehead

tiistai 1. syyskuuta 2015

Kirja on vain esine. Onhan?

"Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä", sanoi Jäyhä Jököttäjä Aku Ankalle.
Morren maailmassa eletään nyt myös kovia aikoja.

Tänä kesänä miehelleni puhkesi kemikaaliyliherkkyys (voidaan tuntea myös nimellä tuoksuyliherkkyys). Todella monet teolliset kemikaalihajut aiheuttavat hänelle oireita huimauksesta hengenahdistukseen ja päänsärystä pahoinvointiin. Hiuslakat, lähes kaikki parfyymit, teolliset pesuaineet ja puhdistusaineet, pakokaasu, bensa, tekstiilien käsittelyaineet... ja valitettavasti yhtenä pahimpana on joukossa painomuste.


Olemme aina olleet ylpeitä kotikirjastostamme. Kirjat tekevät kodin. Lukeminen on meille molemmille rakas harrastus, minulle olennainen osa ammattiani. Voin käsi sydämellä sanoa, että meillä on aina luettu enemmän kuin vaikkapa katsottu televisiota.
Kirjoja on kertynyt meille noin 1 500 kappaleen verran. Joistakin se on paljon, joistakin vähän ja joistakin sopivasti.

Tilanne on vaatinut meiltä kaikilta paljon ja tuonut arkeen monta uutta haastetta. Jokainen tänä päivänä varmasti tietää, että kemikaaleja käytetään paljon. Mutta sen tajuaminen näin konkreettisella tavalla on ollut todella yllättävää, rasittavaa ja elämää hankaloittavaa – varsinkin näin aluksi.

Tunnustan avoimesti, että kun lauantaina tyhjensin kirjahyllyäni, itkin. Hoin itselleni, että kirja on vain esine – tarina on se tärkein. Ei se muoto. Olen toki sitä mieltä, mutta silti minusta tuntui, että olen siivonnut nyt jotain oleellista itsestäni.





Kirjat ovat nyt autotallissa. Seinää vasten oleva leveämpi pino on se pino, josta emme haluaisi luopua. Elätämme toivoa, että tilanne tasaantuisi ja löytäisimme jonkinlaisen ratkaisun. Olemme pohtineet kirjahyllyyn ovia, liukuovia ynnä muita ratkaisuja – ilmatiiviys on aika olennaista.

Keskellä oleva pino on lähtevien pino. Jotta jokin järkevä ja edes jossakin määrin myös budjettiimme sopiva ratkaisu löytyisi, on kirjojen määrää vähennettävä. Lähtevien pino ei ole riittävästi, mutta se on nyt alku. Osan kirjoista myyn, osa lahjoitetaan sukulaisille ym. läheisille, osan toivoimme voimamme lahjoittaa jonnekin, jossa niistä on iloa.

Morren maailmassa tämä näkyy siten, että jatkossa bloggaan paljon siitä, mitä pystyn lukemaan sähköisessä muodossa. Ja kehitykselle ja tekniikalle kiitos ja ylistys! Onneksi sähkökirjamaailma on jatkuvasti kehittymässä yhä parempaan suuntaan. Valikoimat laajenevat ja jospa hinnatkin tasaantuisivat.
En enää vastaanota arvostelukappaleita paperisessa muodossa, vaan pyydän ne mahdollisuuksien mukaan sähköisenä.
Tulen lukemaan enemmän myös englanniksi – yksi kirja odottaakin jo bloggaustaan. Nyt vain on aika ja voimat olleet kortilla tämän suhteen.

Työhöni kustannustoimittajana tämä ei juurikaan vaikuta. Lähes kaikki hoituu sähköisesti ja ainakaan tässä vaiheessa printattu paperi ei aiheuta miehelleni oireita.

Kirjoista luopuminen teki kipeämpää kuin hiuksista luopuminen. Nimittäin hiusten värjääminen ei myöskään tule enää tässä taloudessa kyseeseen.


Niinpä ainakin tämän kirjasyksyn ajan minut tunnistaa astetta vähähiuksisemmasta lookista. Olen tähän kyllä oikein tyytyväinen ja saatanpa viihtyä tässä pidempäänkin. On kuulkaa sen verran helppohoitoinen!

Mutta tällaista siis Morrelaan tänä syksynä. Kirjat elävät aina.

torstai 20. elokuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä (2015)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 200
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tämä tarina kertoo siitä, mitä voi tapahtua, kun Rikospoliisi harrastaa vapaa-aikanaan kuorolaulua. Kuinka ihmisellä on tarve avautua. On Suntio, on Parturikampaaja ja tämän Mies. Kun henki ei kulje, pitää tehdä henkireikä.

Kari Hotakainen tykittää jälleen tutulla tyylillä. Terävästi, mutta ei ilkeästi. Siten, että sydämessä tuntuu makea kipu, niin että tekee oikein eetvarttia. Henkireikä on jälleen niitä romaaneja, joista voisi poimia kymmeniä sitaatteja.

Tiedämme ihmisestä paljon, emmekä mitään. Mikä on ihmisen lopullinen luonne?
Luonne on se, mikä jää jäljelle kun riisutaan vaatteet, asunto, perhe, työ ja maine ympäriltä. Jää se ydin. Ydinmehu. Kun ihmistä oikein tiristää, ottaa siitä mehut, kyllä se luonne sieltä esiin tulee. Halkaise sitruuna, purista puolikasta nyrkissäsi, käteen jää sitkoisa mytty. Se on se luonne.
(s. 16)

Tarinaa kertoo Rikospoliisi. Jutussa lähes kaikki henkilöt jäävät nimettömiksi, mutta se on tässä oikein oivallinen tehokeino. Nimettömyys tekee sen, että henkilöt voisivat olla kuka tahansa meistä. Ketään on vaikea tuomita, kaikki on oikeastaan inhimmillisen kauhistuttavaa.
Jännite on huikea ja se kantaa aivan viimeiselle sivulle saakka. Hotakainen pyörittää taiturimaisesti yhtä päätarinaa, mutta viljelee sivuun monta pientä juttua. On kerrassaan hämmästyttävää, miten kaksi lähes alastonta miestä (kaulassaan vain kravatit) löytyvät suljetusta maakellarista. Miten se tapahtui? Sen kertoo Pappi.

Pahoitteluni ympäripyöreästä salaperäisyydestä. En vain haluaisi kertoa juonesta tämän enempää, koska nautin ainakin itse kovasti siitä, etten oikein tiennyt mitä kaikkea tässä vielä tapahtuukaan. Kyse on vihasta ja rakkaudesta – niin kuin aina hienoissa tragedioissa. Kuulostankohan turhan mahtipontiselta ja tulkitsevalta, jos sanon, että tässä jos missä kalskahti Shakespeare? Se on minusta uutta näin Hotakaisen tuotannossa.

Puolikkaan pisteen rokotan aivan hienoisesta jaarittelusta, josta en niin pitänyt ja joka teki paikoin turhan väljähtänyttä tunnelmaa muuten niin koukuttavassa ja hyvässä kerronnassa.

Suosittelen Henkireikää henkireiän tarpeessa oleville. Niille, jotka haluavat tietää, miten joku voi tehdä jotakin kauhistuttavaa rakkaimmalleen. Ja niille, jotka haluavat tietää missä kohtaa rakkaus muuttuu vihaksi.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 165
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kesäinen illuusioni on kirjabloggarikollegani Karoliina Timosen (Kirjava kammari) toinen teos. Esikoinen oli Aika mennyt palaa.

Kesäinen illuusioni kertoo Klarissasta, joka viettää kesää pienellä saarella, idyllisessä vuokrahuvilassa. Tarkoituksena olisi jatkaa romaanin tekoa, mutta ottaa myös vähän mietintäaikaa. Avioliitto Mikaelin kanssa on koetuksella, mutta toisaalta se tuo turvaa ja onhan lapsetkin – joskin teini-ikäiset jo.
Saarella on yksinäistä ja Klarissan on vaikea keskittyä. Huvilan pihapiirissä kasvaa mystinen puu, joka on vuokrantajarouvalle ja hänen suvulleen hyvin tärkeä. Klarissa suhtautuu siihen epäillen. Mutta sitten Variskallioon, naapurissa, alkaa tapahtua. Sinne muuttaa Olavi, vanhempi herrasmies. Klarissa ei ole enää yksin.

Myönnettävä on, että lähtökohta kuulostaa jo niin moneen otteeseen nähdyltä yksinäinen eroa tekevä nainen ajautuu vieraan miehen syliin, josta seuraa draamaa, mutta lopuksi happy end ja rauhaa ja rakkautta. Karoliina Timonen ei suinkaan päästä sen paremmin lukijaansa kuin romaanihenkilöitäkään niin helpolla. Tarinassa on paljon muutakin ja hienoinen vihvahde maagista realismia.

Kesäinen illuusioni lumoaa erityisesti kielellään. Jo aluksi aavistelin yhteyttä Juhani Ahon Papin tyttäreen ja Papin rouvaan, ja ilahduin, kun loppusanoissa kirjailija mainitsi juuri ne (muutaman muun lisäksi) inspiraationlähteinään. Timonen kunnioittaa hienosti esikuvaansa.
Täytin kannut, katsoin lähteen mustaan silmään. En katsonut kauan, pelkäsin mitä sieltä voisi nousta tai katsoa takaisin. Äkkiä oli niin hiljaista, että korvissa soi.
(s. 50)

Tunnelmointi ja kipinöinti etenkin Olavin ja Klarissan välillä on vaikuttavaa. Vinkeän lisänsä tuo Olavin poika Cédric. Hiukan kauhukirjallisuuden tunnelmaa tuo outo vanha mummeli Kaika.

Viihdyin Kesäisen illuusioni parissa hyvin ja pidän sitä keskimääräistä parempana romaanina. En kuitenkaan ihan hullaantunut tähän. Henkilöt, etenkin Klarissa, jäivät minulle vähän etäisiksi ja loppu oli vähän turhan hässäkkä.

Kansikuvasta (tekijä Anna Makkonen) on sanottava sen verran, että se on hieno, mutta ei minusta sovi tälle kirjalle ollenkaan. Kansikuvan perusteella odotin enemmän kepeää, jopa humoristista tarinaa.

Kesäisen illuusioni on lukenut monikin bloggaaja, muun muassa:
Kirjakaapin kummitus
Kirjamuistikirja
Lumiomena
Sinisen linnan kirjasto
Kirsin Book Club
Eniten minua kiinnostaa tie
Mustikkakummun Anna


keskiviikko 12. elokuuta 2015

Shimo Suntila ja Juha Jyrkäs (toim.): Hei, rillumapunk! (2015)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat ja Aavetaajuus
Sivumäärä: 235
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

En tiedä, onko spefikenttä se, missä on alalajeja ihan loputtomasti. Toisia se jatkuva lokeroiminen ahdistaa, toisia helpottaa. Tässä on kuitenkin syntynyt taas uusi alalaji; rillumapunk. Se menee samaan sarjaan muidenkin punk-lajien kanssa ja ammentaa rillumarei-perinteestä. Ihastuttavaa on se, että tämä on niin aidon suomalainen ja pölhö juttu – kaikella rakkaudella toki.

Hei, rillumapunk! -novelliantologia sisältää 14 reipasta novellia:
O. E. Lönnberg: Peikonkulta
Boris Hurtta: Ainahan on maksettava, eikös juu?
Eero Korpinen: Jätkän kulta
Nina Korento: Nurjapuoli
J. S. Meresmaa: Pirunkeuhko
Jussi Katajala: Kultaa kalliimpaa
Toni Saarinen: Merkillisiä muistiinpanoja Markkinoilta (ontologinen matkakertomus Akatemialle)
Juha Jyrkäs: Tuopa tuoppi pirunkusta
Anu ja Eero Korpinen: Järvikylän Kaisa
Jukka Särkijärvi: Viljaviinaa
Jussi K. Niemelä: Tähtikalakukko
Kari Välimäki: Karhu ja savottalaiset
Juri Nummelin: Plätsis, sanoi Eemeli, plätsis!
Shimo Suntila: Norvajärven meteoriitti

Koko antologia oli varsin tasainen; hyvässä ja pahassa. Tämä on niitä inhottavuuksia, kun kokonaisuudessaan pitää kirjasta sanoa "se oli ihan okei". Se kertoo, ettei se erityisemmin säväyttänyt, mutta että huonompaakin on luettu.
En tiedä olenko lukenut tätä jotenkin aivan erityisen hatarapäisesti kesälomalla, mutta vain harva novelli jäi mieleeni. Ne toki hyvällä, joten sinänsä tästä on turha kaivaa erityisen huonoja novelleja. Ehkä tässä kiusasi eniten ahdas miljöö. Pääasiassa ollaan tukkilaisympäristössä ja niin novellit sekottuvat päässäni tasaiseksi, yhtenäiseksi massaksi, jossa tapahtuu kummia, ryypätään, soitetaan rillumareimusaa ja tanssitaan. Mietin, että eikö rillumahenkeä saa puhallettua kunnolla muualle? Toisiin galakseihin ja maailmoihin? Eri aikakausiin? Ehkä genre hakee vielä muotoaan.

Mutta haluanpas nyt silti kehua niitä mieleenjääneitä.
Nina Korennon Nurjapuoli erottui joukosta juuri poikkeavalla miljööllään. Jussi matkaa syntymäsaarelleen, joka liittyy jollakin tapaa hänen isänsä menneisyyteen. Saari on vain naisten asuttama eikä Jussikaan välttämättä ole turvassa. Jussin seikkailusta syntyy jotakin tuttua – ja rillumahenkeen sopivaa. Novellissa on uhkaava tunnelma ja hyvä jännite, sanoisin tätä kauhunovelliksi. Se on yksi kokoelman lyhimpiä, mutta Nurjapuolen ei tarvitse olla yhtään pidempi.

Anu ja Eero Korpisen Järvikylän Kaisa oli tarinoista hellyyttävin. Tukkimiehet Eetu ja Viljo löytävät Kososen katiskasta omituisen otuksen. Ruma se on, mutta päätetään jättää henkiin. Otus nouseekin arvoon arvaamattomaan...
Tässä oli mukavaa satuhenkeä, vaikka siinä sitä myöden onkin pieni opetus ja arvolatauma. Tarinassa on leppoisa ote ja erinomaiset henkilöt.

Kari Välimäen Karhu ja savottalaiset nauratti! Ihan taattua, absurdia ja nyrjähtäneen huumorin Välimäkeä. Tässä novellissa näkyi hyvin nimenomaan kirjoittajan oma ääni. Ilman nimeäkin tämän olisi tunnistanut Välimäen jutuksi, jos hänen tuotantoonsa on perehtynyt. Jos tämä kolahtaa, niin lukekaa muitakin Välimäen juttuja! Tässä tarinassa karhu pistää savottalaiset ojennukseen – mitäs metsämiehet tulivat hänen mailleen!

Shimo Suntilan Norvajärven meteoriitti on erittäin kovatasoinen novelli. Suntila kirjoittaa hyvin ja onnistuu sujahtamaan hienosti päähenkilönsä Sylvi Saariston nahkoihin. Sylvi on geologi, ja joutuu jatkuvasti vääntämään peistä sukupuolensa tähden. Suntilan novelli on feministinen, mutta ei alleviivaava. Tarina meteoriitin etsinnästä on etusijalla ja pitää hyvin yllä jännitetä. Tässä oli sopivasti annosteltu romantiikkaakin minun makuuni.

Käykääpäs vielä lukemassa Amman lukuhetken bloggaus Hei, rillumapunk! -antologiasta. Ammalla oli eri suosikit kuin minulla, joten päätelkäämme siitä, että tästä löytyy jokaiselle jotakin!

torstai 30. heinäkuuta 2015

H. G. Wells: Aikakone (1895) ja Maailmojen sota (1898) (molemmat suom. 1979)

The Time Machine
The War of the Worlds
Suomennos: Matti Kannosto
Kustantamo: Kirjayhtymä
Sivumäärä: 341 (yhteensä)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos







Kirjablogeissa julkaistaan tänään Klassikohaasteen postauksia. Haasteen emäntänä toimii Reader, why did I marry him -kirjablogi.

Minä päätin scifistää itseäni ja lukea scifiklassikon, H. G. Wellsin Aikakoneen. Hoksasin sitten kumminkin, että samassa niteessä minulla onkin myös Maailmojen sota, joten samaan syssyynhän se menisi.

Aikakone
Tarinassa Aikamatkaaja (hänelle ei anneta muuta nimeä) matkustaa vuoteen 802 701. Maailmamme on kovasti toisen näköinen ja nykyvinkkelistä (aikalaisvinkkelistä myös) vähän taantunutkin. Maan pinnalla elää suloinen, lapsenomainen eloi-kansa. Nämä leikkivät, laulavat, keräävät kukkia eivätkä jaksa oikein keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa.
Aikamatkustajakin uhkaa vähän turhautua heihin, ja uteliaisuuttaan lähtee vaeltelemaan ja tutkimaan lisää. Tästäkös eloit hätääntyvät ja pian koittaakin tiukka paikka, kun pimeyden saapuessa paikalle tulevat morlokit, työkansa maan alta. Morlokit ovat uhkaavia, aggressiivisia, pelottavia. He valmistavat maan alla kaiken, mitä eloit tarvitsevat – mutta toisaalta myös metsästävät näitä ruoakseen.
Aikakone on yhteiskuntakriittinen teos, kuten niin moni scifiteos on. Wellsin katsottiin tällä teoksellaan kritisoineen brittiläistä luokkayhteiskuntaa.
Romaanina tämä ei minusta ollut häävi. Näen ansiot enemmän tuossa yhteiskuntakritiikissä ja siksi tämä on varmasti säilyttänyt paikkansa klassikoiden joukossa. Meikäläisen nykylukijan makuun meno oli turhan laahaavaa, enkä pitänyt selostavasta tyylistä, joka tietysti on näille 1800-luvun spefiklassikoille tyypillistä (ks. esim. Frankenstein ja Dracula). Eloi-henkinen naivistisuus oli tekstissä hyvin läsnä. Lasken sen kirjan ansioihin, vaikka ei minuun iskenytkään.
Tähän teokseen viitataan muuten mm. Johanna Sinisalon Auringon ytimessä.

Maailmojen sota
Marsilaiset hyökkäävät! Mars on muuttunut asuinkelvottomaksi ja niinpä marsilaiset päättävät hyökätä maahan. Tilanteesta kertoo nimettömäksi jäänyt brittiläinen tiedetoimittaja, joka jakaa omat ja veljensä kokemukset lukijoille.
Maailmojen sota oli minusta itse asiassa kiinnostavampi ja paikoitellen suorastaan jännittävämpi kuin Aikakone. Minua viehätti tässä erityisesti kurkistus 1800-luvun loppuun ja miten silloin toimittaisiin tällaisessa katastrofitilanteessa ja millaisten ongelmien kanssa ihmiset painisivat. Tiedonkulku, sen uskottavuus, paniikki, yhteydenpito, liikkuminen... Tarinassa oli monta jännää jippoa. En halua paljastaa kaikkea, sillä suosittelen tätä lämpimästi nykyisiin "amerikkalaiset-tulevat-ja-pelastavat-maailman" -elokuviin kyllästyneille.
Aikakoneen naivistisesta tyylistä ei ollut tietoakaan. Tämä oli paljon karumpaa tekstiä, mutta ei raaempaa. Minusta se on jo taituruutta ja kerronnan tyyliä sekin.

Yhteenvetona todettakoon, että ei huonompi lukuretki. Vaikka en nyt haltioihini mennyt näistä klassikoista, niin kyllä nämä paikkaansa puolustavat.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Aki Ollikainen: Musta satu (2015)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 157
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi oli haltiaallisen (onko tällaista sanaa edes?) hyvä. Ei. Erinomainen. Onkin siis selvää, että Mustalta sadulta odotti paljon. Ehkä kohtuuttoman paljon? En odota kirjailijan ylittävän itseään aina uudestaan ja uudestaan, mutta eittämättä hyvin korkeatasoisen esikoisen jälkeen odotukset ovat sen mukaiset.

En ole juurikaan muihin blogiarvioihin ja kritiikkeihin tästä perehtynyt, mutta sellainen käsitys minulla on, ettei tämä ole saanut yhtä hyvää vastaanottoa kuin Nälkävuosi. Ja nyt ymmärrän miksi. Petyinhän minäkin.

Musta satu on nimeään myöten kiehtova tarina. Sen lähtökohdat ovat todellisessa historiassa Tattarisuolla tapahtuneissa murhissa. Tarina kulkee kahdessa ajassa; 1930-luvulla seurataan trokari Heinon elämää, nykyajassa taas kertojan matkaa Tattarisuolle perheensä hajoamisen jälkeen.

En oikein saanut Mustasta sadusta mitään otetta. Tässä on kaiketi jonkinlainen moraalinen opetus siitä, millaisen lopun ahne saa, mutta mutta... Olisin ehkä kaivannut tarinalle jollakin tasolla jotain särmää. Nyt kaikki tuntui olevan vain utuista ajautumista Ollikaisen kauniin kielen siivittämänä. Voisi ehkä sanoa, että tarina ja kieli eivät kohdanneet.
Kaikki henkilöt jäivät etäisiksi. Tapahtumat jäivät etäisiksi. Lopetin tämän muutama päivä sitten, mutta piti selata kirjaa muistaakseni, että mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan.
Erityismiinuspiste tulee inhokkikliseestäni. Voivoivoi. Raskaaksi siis yhdestä kerrasta -klisee [tähän pakollinen huomautus, koska joku siihen kumminkin tarttuu: kyllä, yhdestäkin kerrasta voi tulla raskaaksi (muistakaa siis ehkäisy, jos raskaus ei ole toivottu!), mutta kirjallisuudessa tästä on jo muodostunut huono klisee].

Mustasta sadusta on kuitenkin nyt tarkemmalla vilkaisulla moni blogisti pitänyt. Kannattaa siis käydä kurkkaamassa muita arvioita – ja tietysti lukea itse kirja. En voi sanoa minäkään, että Musta satu olisi ollut huono. En vain saanut siitä otetta. Hetkikin saattoi olla väärä.

Pakko vielä mainita kannesta, joka on todella, todella kaunis. Elina Warstan käsialaa, kuinkas muuten.

Musta satu blogimaailmassa:
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kulttuuri kukoistaa
P.S. Rakastan kirjoja
Lumiomena
Kirjapolkuni
Villasukka kirjahyllyssä

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin (2013 / 2015)

Joyland
Suomennos: Kristiina Vaara
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 288
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Voi Stephen, Stephen... Alkaako suhteemme väljähtyä? Pitääkö minun ammentaa suhteeseemme vanhoista, hyvistä ajoista?
Kuten pistemäärästä huomaa, Tervetuloa Joylandiin oli minulle pettymys. (Miksi nämä nimet pitää suomentaa väkisin? Miksei tämä voinut olla vain Joyland? Samaahan jupisin Tapahtumapaikkana Duma Key -arviossani.)

En tiedä, olenko nyt suhteettoman ankara Joylandia kohtaan, sillä se on saanut paljon kehuja muissa kirjablogeissa. Voi olla, että pettymyksessäni ja pisteissäni näkyy kerrannaisvaikutus; tämä oli nyt kolmas peräkkäinen uutuus Kingiltä, johon petyin. Lisäksi odotin kauhua. Oikein kunnollista huvipuistokauhua. Sain väljähtäneen jännärin.

Särkynytsydäminen Devin Jones päätyy kesätöihin Joylandiin, pieneen huvipuistoon. Työssä ei ole paljoa hurraamista, mutta Jonesy viihtyy – ja etenkin maskottikoirana hän on erinomainen. Hän tulee pelastaneeksi parin ihmisen hengen ja selvittelee vanhaa murhaa, sillä kummitusjunassa kummittelee Linda Gray.

Perusjuonessahan ei näin ole mitään vikaa. Kuulostaa yksinkertaiselta juonikuviolta, mutta se on Kingille tyypillistä. Stephen King on vain taitava siinä, että yksinkertainen on lopulta kauneinta – ja kauheinta. Hän ei tarvitse monimutkaisia virityksiä.
Nyt vain lopputulos oli kuin väljähtänyt limsa, jossa on pari hiilihappokuplaa jäljellä.

Ihan ensimmäisenä väsyin Jonesin tyttöystävähaikailuun. Voi Wendy Keegan sitä sun tätä. Ilman Wendyä en olisi ollut täällä ja pelastanut X:n henkeä. Nyyh nyyh. Valivali. Totta kai sydänsuru kuului osana Jonesin hahmoon ja hänen motiiveihinsa, mutta ei sitä tarvitsisi koko kirjaa vatuloida. Ei lainkaan Kingille tyypillistä! Tyrmistytti suorastaan. Etäisesti tästä tuli mieleen Nuoren Wertherin kärsimykset.

Jännite siis katosi vatuloimiseen. Odotin, että jotain vinkeää olisi tapahtunut, kun Jones vie naapurin seksikkään mestariampuja Annien ja tämän sairaan pojan Miken Joylandiin. Kummitusjunasta tuli ulos hiuspanta. No voi jee. Tästä kuviosta olisi saanut enemmänkin irti.
Loppuhuipennus (pieni kahakka maailmanpyörässä) oli todella vaisu. Ihan loppu suorastaan äitelän siirappinen, joka puistattaa vieläkin.

Yllätyksekseni tässä oli myös vähän kerronnallisesti kömpelöitä ratkaisuja. Esimerkiksi kohtaus, jossa Jones hakee erään työntekijän "työmaakopista" jotakin.
Mutta myöhemmin samana päivänä kävin hakemassa hanskat takaisin. Hanskat ja jotain muuta.
--- [muutama rivi myöhemmin, seuraavalla sivulla]
Minulla oli toisessa kädessä hänen hanskansa ja se jokin muu.
Tässä siis mielestäni kömpelöä on tuon "sen jonkin muun" peittely ja salaaminen. Jälkimmäisessä kohdassa hanskoja ja sitä muuta ei olisi ollut tarpeen laittaa ollenkaan. Jos taas sen olisi halunnut laittaa, niin siitä olisi voinut vihjata jotain vielä muuta, joka herättäisi vielä enemmän lukijan mielenkiintoa, että mikä se muu on.
En tiedä avautuuko tämä kohta ja selitykseni niille, jotka eivät kirjaa ole lukeneet ja näkevät nyt vain kokonaisuudesta irroitetun katkelman.

Kaiken kaikkiaan Tervetuloa Joylandiin on mielestäni vaisu, välityön makuinen sutaisu Kingiltä. Se ei edusta Kingin tuotantoa tyypillisimmillään, mutta voi olla ihan pätevä tutustumisteos, jos on kauhukirjallisuudelle "allerginen", mutta haluaisi silti lukea Kingiltä jotakin. Joskin tähän mielihaluun suosittelisin sata kertaa mieluummin huikeaa teosta 22.11.63, joka ei myöskään ole tyypillisintä ja kauheinta Kingiä, mutta romaanina hemmetin hyvä.

Mutta rakas lukija. Älä jää pelkästään minun mielipiteeni varaan. Lue kirja itse. Ja lukaise samalla muita bloggauksia tästä. Esimerkiksi seuraavista blogeista:

Lukutoukan kirjablogi
Lumiomena
Kirjojen keskellä
Kirjakaapin avain
Kirjakirppu

edit 27.7.2015 klo 17.37
Stephen Kingin kirjoista sekä tämä, että Colorado Kid kuuluvat Hard Case Crime -rikoskirjasarjaan. Se selittänee eri tyylin. Pitäydyn silti mielipiteessäni siitä, että Kingiltäkin tämä oli huono. Olisi mukavaa, jos kotimainen kustantaja huomioisi kirjan aseman kirjailijan tuotannossa kirjaa markkinoidessaan.