Ann Patchett: Hollantilainen talo (2020 / 2021)

The Dutch House
Suomennos: Laura Jänisniemi
Kustantaja: WSOY
Äänikirjan kesto: 11 tuntia 10 minuuttia
Lukija: Santeri Kinnunen

Ann Patchettin Hollantilainen talo oli ilmestyessään kovin hehkutettu niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Kirja oli palkintoehdokkaanakin Pulitzerin että Women's Prize -palkinnoille. Minäkin kiinnostuin, vaikka yleensä tämäntyyppiset romaanit eivät ole minun juttujani.

Hollantilainen talo kertoo Dannysta ja hänen sisarestaan Maevesta, jotka asuvat lapsuutensa Philadelphiassa linnamaisen upeassa talossa. Heidän äitinsä kuitenkin katoaa ilman selityksiä, ilman hyvästejä. Dannyn ja Maeven isä menee myöhemmin naimisiin Andrean kanssa, joka lopulta heittää Dannyn ja Maeven ulos talosta. Sisarukset saattavat kuitenkin lähteä Hollantilaisesta talosta, mutta Hollantilainen talo ei lähde heistä.

Tarinaa kertoo Danny, joka valmistuu Maeven painostuksesta sittemmin lääkäriksi. Danny ei tosin missään vaiheessa tee lääkärin työtä, vaan hakeutuu kiinteistöalalle, kuten isänsä. Sisaruussuhde Maeven kanssa on tiivis, liiankin tiivis jos kysytään Dannyn vaimolta Celesteltä, joka puolestaan inhoaa Maevea.

Pitkästyin tämän perhedraaman parissa jo puolivälissä, mutta en kumminkaan tullut keskeyttäneeksi. Santeri Kinnunen oli sen verran miellyttävä lukija, ja menihän tuo nyt neuloessa ja kuntosalilla.

Dannyn ruikutus etenkin loppua kohden alkoi tympiä pahasti. Hän on sekä läheisriippuvainen sekä sisareensa, Hollantilaiseen taloon, että äitiinsä. Oma perhe jää sivuseikaksi. Sisarukset yhdessä vatuloivat elämäänsä Hollantilaisessa talossa, vuoroin katkerina, vuoroin anteeksiantavina. Äidin katoaminen on luonnollisesti jättänyt oman jälkensä ja sitä paikkaillaan loppumetreille saakka.

Plääh. Ei kantanut koko pituuttaan, kolmanneksen olisi voinut tiivistää ihan hyvin. Ei kirjassa varmaan sinänsä ole vikaa, jos tällaisista tykkää. En minäkään sukutarinoita sinänsä kaihda, mutta kaipaan niin joko kunnon historiallisuuden tai vahvan spefielementin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate.
Kannessa olevan Maeven muotokuvan takki nousee myöhemmin vähän merkitykselliseksi ja muotokuva itsessään on merkittävä koko kirjan ajan.

Hollantilainen talo muualla Blogistaniassa:
Kirjarouvan elämää
Kirjakaapin kummitus
Leena Lumi
Kirja vieköön
Lumiomena

Nora Roberts: Kimmeltävä horisontti (1986 / 2015)

Treasures lost, treasures found
Suomennos: Päivi Paju
Kustantamo: Harper Collins
Sivumäärä: 314

Vuoteni kirjojen parissa lähtee näemmä hiukan nurinkurisesti, vahvasti epämukavuusalueelta. Täytyy koettaa ryhdistäytyä, ettei vaan pääse lukujumi iskemään.

Vedän yhtä lukupiiriä ja marraskuussa meillä oli teemana kauhukirjallisuus. Hölmöyksissäni heitin, että sen jälkeen varmaan joulua kohden jotain norarobertsia... Siitäkös piiriläiseni riemastuivat ja tässä sitä ollaan. Koetin sanoa, että se oli vitsi, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta.

Olen lukenut yhden Nora Robertsin teoksen aiemmin. Morriganin risti oli spefiä, huonoa ja kliseistä (en sittemmin kuitenkaan jaksanut lukea jatko-osia). Ajattelin, että josko nyt sitten tosiaan toinen mahdollisuus, mutta ei spefiä tällä kertaa. Spefi on minulle liian rakas genre, joten ehkä tulin lukeneeni jotenkin tavallista nurjamielisemmin.

Kimmeltävä horisontti kertoo Yalen yliopistossa Englannin kirjallisuuden apulaisprofessori Katesta, joka palaa Ocracoken saarelle isänsä kuoleman jälkeen. Kate jätti saaren – ja ensi-ihastus/-rakkaus Ky Silverin – taakseen neljä vuotta aiemmin. Katen etäinen isä oli tutkinut saarta ja sen merialueita. Isän kuoleman jälkeen Kate löytää papereista tiedon, että isä oli etsinyt satoja vuosia sitten uponnutta kauppalaiva Libertya ja sen kulta-aarretta. Kate haluaa tehdä isälleen vielä mieliksi ja palata suorittamaan etsinnän loppuun. Avukseen hän tarvitsee saaren parhaan sukeltajan – Ky Silverin, kuinkas muuten.

SPOILAAN KIRJAN – LOPETA LUKEMINEN TÄHÄN MIKÄLI ET HALUA SPOILAANTUA

Vaikka ei Kimmeltävä horisontti nyt sinänsä tietenkään yllätä eikä se ole tarkoituskaan. Kate ja Ky saavat tietenkin toisensa ja intohimoisen rakkauden. Näiden romaanien juju onkin siinä, miten se tapahtuu.

En pitänyt tästä. En yhtään. Mutta sinänsä on tervettä lukea näitä, koska tästäkin opin taas jotain. Tällä kertaa vielä kirkkaammin sen, mikä näissä tämän tyyppisissä romaaneissa minua ei nappaa. Minähän pidän romantiikasta ja seksistä, joten missä vika?

Kimmeltävä horisontti nojaa vahvasti henkilöihin, Kateen ja Kyhin, ja heidän rakkaustarinaansa. Pulmana on vain se, että hahmot ovat sekä kliseisiä että paperinohuita. Kate on hoikka, elegantti ja hänellä on pitkät, kiiltävät ja paksut ruskeat hiukset. Hän pitää niitä "siveällä nutturalla", mutta Ky rakastaa sitä, kun Kate vapauttaa hiuksensa kuin vesiputouksen. Ky on pitkä, tumma ja komea. Hänen silmiinsä nousee kiehtova myrsky hänen suuttuessaan. Hän on kiivas ja itsepäinen, kiihkeä rakastaja. Kaikenlainen persoonallisuus ja särmä loistavat kummastakin poissaolollaan.

Taustajuoni, kadonneen aarteen etsintä, on niin ikään ohut ja onneton. Olin toiveikas, että tässä olisi ollut jotain esim. historiallista tai sitten kilpaileva aarteenmetsästäjä tai jotain. Ei. Ky ja Kate sukeltelevat ja tietenkin ensin Ky pelastaa Katen rauskun piikiltä, ja sitten Kate pelastaa Kyn tiikerihailta. Riidellään pari kertaa. Sitten laivasta löytyy timanttisormus ja lopun voitte arvata.

Kömpelöt yksityiskohdat vesittävät loputkin. Apulaisprofessori Kate on 29-vuotias. Hän on jättänyt Kyn ja saaren neljä vuotta sitten. Koko tarina vetoaa siihen, että he olivat olleet silloin niin nuoria ja niin erilaisia. Ky on silloin vienyt Katen neitsyyden. Katella ei ole ollut muita sen jälkeen, Kylla on tietenkin naisia piisannut.
Kulta-aarteella Kate haaveilee matkustavansa Kreikkaan. Öh... Oliko 1980-luvulla Yhdysvalloista Kreikkaan matkustaminen niin kallista, että sitä varten tarvitaan miljoonien dollarien arvoinen aarre? Kate kuitenkin maksaa silmää räpäyttämättä Kylle tämän työstä 150 dollaria päivässä ja aikaa kuluu vähintään kolme viikkoa. Muutenkaan Katea (ja hänen isäänsä) ei rahan vähyys paina.
Ja kai Englannin kirjallisuudessa on muitakin kuin Byron ja Keats? Tuntuu siltä, että aina jos henkilöhahmo tutkii Englannin kirjallisuutta, esiin nostetaan vain Byron ja Keats.

Seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavan äiteliä. Äitelyys voi toisinaan olla söpöä ja tarpeellista, mutta se kaipaa vahvan kemian henkilöiden välille. Ylipäätään jos kirjaan koetetaan saada eroottista virettä, se vaatii ennen kaikkea henkilökemian. Tämä tunnutaan unohtavan näissä ihan täysin.

Pidän kirjoissa romantiikasta ja seksistä, mutta näemmä vain reiluna mausteena – ei pääasiana. Kaipaan hyvät ja vahvat henkilöt. Kaipaan kiinnostavan taustamiljöön, joka minun kohdallani tarkoittaa spefimaailmaa, historiallista miljöötä tms. Mikään yksittäinen kaupunki (New York, Lontoo...) tai "romanttinen maalaiskartano" ei riitä. Paitsi jos kartanossa kummittelee, niin voin neuvotella asiasta. Kaipaan vahvan taustatarinan. En pelkästään kipeää isäsuhdetta, vaan jotakin, joka vie tarinaa eteenpäin ja luo lisää jännitettä. Kaikki jännite ei saa rakentua sen varaan, että miten he saavat toisensa.

Kimmeltävä horisontti pakotti siis minut pohtimaan asiaa tarkemmin. Genrensä edustajana tämä on varmasti ihan ok, mutta minun makuuni aika kamala. Onneksi tämä oli sentään sinänsä maltillisen mittainen. Luin pokkaripainoksen, jossa oli järkevän kokoinen fontti.

Minun ja Nora Robertsin välit ovat tällä erää selvät. Me emme sovi toisillemme. Sellaista elämä välillä on.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä.
Ymmärrätte varmaan miksi.

(En löytänyt tästä yhtään kirjabloggausta.)

Elina Kilkku: Vaimovallankumous (2021)

Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 302

Ennen kuin epäilette, olenko ihan tyystin seonnut luettuani tällaisen kirjan (pahempaa on muuten tulossa, btw), niin kerrottakoon, että sain tämän joululahjaksi lapseltani.
Ensinnäkin olen erittäin mielissäni siitä, että lapsi on sisäistänyt sen, että kirjalahjat ovat tässä perheessä erittäin hyviä lahjoja – etenkin kun niiden kylkeen saa joulun lempikarkkeja, eli Julioita.
Toisekseen hän ei ole valinnut mitä tahansa kirjaa, vaan tämä on tarkoin harkittu. Olin viime keväänä katsomassa Elina Kilkun käsikirjoittamaa Nuoruus on juhla! -teatteriesitystä, jossa lapseni oli soittamassa bändissä. Pidin esityksestä kovasti. Lisäksi Kilkku on myös arvioimassa lapsen tekemää teatteridiplomia, joten tämä ei tosiaan ole sattumanvarainen valinta.
Ja kolmanneksi... On etenkin kirjailijalle ihan tervettä lukea kirjoja mukavuusalueensa ulkopuolelta. Aina sieltä jotain tarttuu.

Vaimovallankumous on siis romanttista komediaa kiireestä kantapäähän, kohti ääretöntä – ja sen yli. Maailman ihanin mies, Mika, kosii Annia seurustelusuhteen 10-vuotispäivänä. Koko päivä on Annille silkkaa romanttista juhlaa ja tietenkin myös kosinta on julkinen (meikän painajainen). Mutta kaikkien, paitsi Annin parhaan ystävän Irenen, tyrmistykseksi Anni vastaa EI. Tai oikeastaan hän tarvitsee aikalisän. Mika on ihana, mutta suhde on jotenkin... Noh. Enää ei oikein panetakaan! Tulee häät, lapset, ruuhkavuodet... Ei ei ei, vaikka vanha luokkakaveri Henna onkin vakuuttunut avioliiton autuaaksitekevyydestä viljelemällä somessa äiteliä kuvia ryyditettynä happymarriage-hashtagilla. Lisäksi Anni on persaukinen ja työtön. Elokuvatutkimuksen gradukaan ei edisty. On siis parempi ottaa neuvoa antava lento New Yorkiin, romanttisten komedioiden pääkaupunkiin ja Irenen luo.

Lähdetään siitä, että kirjassa vilisee romanttisia komedioita niiden yksityiskohtineen ja juonipaljastuksineen. Jäin siis tältä osin vähän tyhjän päälle. Muinaisessa nuoruudessa nähty Pretty Woman ei paljoa auttanut. Sinkkuelämän Carrien ja Mr. Bigin toki tiedän, mutta muuten olin aika kuutamolla. Se ei sinänsä tarinan seuraamista haitannut, mutta tästä olisi varmaan saanut enemmän asioita irti tietämällä, mistä puhutaan.

Ja jos komediallisuutta arvioidaan asteikolla yhdestä kymmeneen, niin tämä oli 11... Ei. 12½ vähintään. En ole ihan varma, onko tämä peräti silkka parodia vaiko ihan muuten vain kreisikomediakirja, jossa uskottavuudella voidaan heittää monin tavoin vesilintua. Esimerkiksi kun Annin äiti tekee viraalisen läpimurron – ja päätyy kaksi päivää sen jälkeen Vanity Fairin kanteen. Öh.

Feministinen tuuletus onnistui pitämään pahimman tunkkaisuuden poissa. Kyytiä saavat niin Pekan ja Pätkän Justiina kuin hääkakkukoristeiden kaulin kädessään sulhasta alttarille raahavat morsianhökötykset. Etenkin Irene nostaa ravisteltavaksi koko heteromonogaamisen parisuhdepakon, mutta auttaa Annia, koska on Annin paras ystävä. Siihen auttaa runsas alkoholin käyttö ja Tinder, kuinkas muuten.

"-- Mutta ei sun myöskään ole pakko mennä naimisiin vain siksi, että koko meitä ympäröivä maailma uskottelee, että se on välttämätöntä. Häät on pelkkää bisnestä. Amerikkalainen keskivertopariskunta käyttää häihin melkein kolmekymmentä tuhatta dollaria. Jokainen, joka kieltäytyy astelemasta alttarille, tarkoittaa siis keskimäärin viittätoista tuhatta dollaria vähemmän rahaa kapitalismin rattaiden rasvaamiseen. Tämän vuoksi sinkkuja syyllistetään, ahdistellaan ja säälitään. Sitä paitsi avioliitto on vähintäänkin ristiriitainen instituutio."

Loppuratkaisu ei varsinaisesti yllättänyt, mutta koko kirjan komediallinen överiys pisti sekä hiukan kakomaan – että myös vähän ihailemaan. Vaatii ihan omanlaistaan rohkeutta pistää isompaa ja isompaa vaihdetta silmään. On lukijasta kiinni, kuinka kannattavaa se on.

Minä olin tälle väärää kohderyhmää, mutta otin joitakin juttuja opiksi ja neuvoksi. Suosittelen romanttisten komedioiden suurkuluttajille (huomaa spoilaantumisvaara), paitsi jos sinua on juuri kosittu tai – mikä pahempaa – olet juuri kosinut.

Lähdin mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2023. Tämä solahtaa kohtaan 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla.

Vaimovallankumous muualla Blogistaniassa:
Kotona kirjassa