Terhi Tarkiainen: Emily, eli kuinka sukua jatketaan (2022)

Kustantamo: Tammi
Äänikirja: 11 t 59 min, lukija Maija Lang

Nyt harmittaa vietävästi, että pidin bloggaustaukoa niin monta vuotta! Tämän vuoksi Morren kirjablogista ei nyt löytynytkään Terhi Tarkiaisen Pure mua ja Kitty, eli kuinka mies tuhotaan -kirjojen arvioita. Voi perseensuti. Lähi aikoina korjaan tämän ja tuon Instagramiin laittamani miniarviot tänne.

Oli miten oli, niin Tarkiaisen kaksi aiempaakin lukemaani kirjaa ovat olleet niin hyviä, että tietenkin tartuin myös tähän. Ja tähän mennessä Emily, eli kuinka sukua jatketaan onkin mielestäni parhain!

1700-luvun Englannissa Pennymooren kartanossa asuva lady Emily Levin on pulassa. Hänen puolisonsa lordi Levin on poissa eikä Emily ole raskaana. Jos jälkeläistä ei alkaisi kuulua, ahneet sukulaiset ottaisivat haltuunsa Pennymooren kartanon, joka on Emilylle elämääkin tärkeämpi.
Eräänä iltana kartanon ovelle saapuu hauskan näköinen herra, joka esittäytyy lordi Levinin kaukaiseksi serkuksi. Lady Emily ei ole asiasta ihan varma, mutta toisaalta herra Drakelle saattaisi kyllä olla muuta käyttöä...

Rakastan Tarkiaisen historiallisten romaanien omaleimaista tyyliä. Vertaan rohkeasti hänen tyyliään Jane Austeniin, mutta potenssiin kaksi. Tarkiainen vie ironian, romantiikan ja erotiikan (kyllä, mielestäni Austenin henkilöiden välillä on myös eroottinen vire, vaikkei mitään sen suuntaista tapahtuisikaan) askeleen pidemmälle.

Herra Drake jäi minulle hiukan etäiseksi enkä itse oikein syttynyt hänelle, mutta Emily oli kerrassaan oivallinen päähenkilö! Emily on hyvin päämäärätietoinen, tarmokas ja päästä varpaisiin saakka hieno ja arvonsa tunteva lady. Hän ei ole aina loppuun asti hillitty ja hallittu, eikä anakronistinen bad ass -mimmi. Emily on neuvokas, muttei ylivoimainen.

Kunnon historiallisessa romantiikassa on tietenkin myös todellista faktaa eikä Emily tee poikkeusta. Teksti ei vahingossakaan lipsahda luennoimaan – ei, vaikka kirjassa Emily itse hiukan luennoikin elektrisiteetistä, eli sähköstä. Loppusanoissa kerrotaankin, että Emily, eli kuinka sukua jatketaan on sähköstä kertova romaani, jossa ei kertaakaan mainita sanaa sähkö. Ja kyllä. Hyvin monellakin tapaa tämä hulvattoman hauska, sopivan söpö ja jännittävä historiallinen romaani kertoo nimenomaan sähköstä.

Emily, eli kuinka sukua jatketaan oli tismalleen sitä, mitä tilasinkin. Kitty-romaanista jupisin hieman, tästä ei ole mitään jupistavaa. Onneksi sarja jatkuu ja keväällä 2023 ilmestyy Maggie, eli kuinka jano tyydytetään. Ah!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta.
Lasken tässä sähkökokeet todellisiksi tapahtumiksi, sillä ne perustuvat tositapahtumiin, kuten eräs karmea sänkykin...

Emily, eli kuinka sukua jatketaan muualla Blogistaniassa:
Siniset helmet
Ruusun nimi

Aki Ollikainen: Pastoraali (2018)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 137

Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi on yksi hienoimpia lukukokemuksiani. Seuraava teos Musta satu oli hiukan pettymys, ja tämä kolmas, Pastoraali, jotakin siltä väliltä.

Pastoraali sanana tarkoittaa paimenidylliä, jota Ollikainen käsittelee surumielisesti, leikitellen ja hienoisia maagisen realismin hippusia heitellen. Yhdenpäivänromaanissa seurataan kolmea eri sukupolvea, joskaan kaikki eivät ole sukua keskenään, mikä olikin yllättävän virkistävää.

Vilho on vanha mies, jonka vaimo Sirkka on kadonnut jonnekin muistisairauden syövereihin, eikä enää elä tätä todellisuutta.
Leena on heidän tyttärensä, joka asuu samassa talossa vanhempiensa ja miehensä Eskon kanssa.
Meri on Leenan nuori siskontyttö, joka on kylässä heillä.
Reino on vanha naapuri, joka on tullut pienelle maalaiskylälle hautaamaan aikanaan Ruotsiin adoptoidun veljensä Pentin (Bengt).
Aatu ja Elina, sekä heidän poikansa Kaius, ovat uusia naapureita, maalaisidylliin paenneita kaupunkilaisia. Aatu on runoilija, Elina pettynyt. Kaius teini-ikäinen, maalaiselämään hyvin sopeutunut nuorukainen.
Lisäksi on hauki Kronos, mykkä karitsa Pan ja äänekkäämpi karitsa Aino, sekä Odinin korpit Munin ja Hugin.

Alussa henkilöt uhkasivat mennä sekaisin, sillä tiiviissä pienoisromaanissa ei paljoa taustoitteluille anneta tilaa. Mutta äkkiä siihen sitten solahti, verkkaiseen menoon, jossa kuitenkin tapahtui paljon.

Ollikaisella on hurja taito kertoa pienessä tilassa paljon. Etenkin Vilhon ja Sirkan tarina, josta lukija sai vain kaukaisia kaikuja, oli niin kaunis, että sydämestä otti ne pienetkin rakkauden eleet.

"Sitten pappa nosti minut niskasta veneeseen. Yhdellä kädellä. Toisessa kädessä sillä oli minun virveli. Saatiin vielä se haukikin ylös."
"Papat on aina suuria sankareita."
"Onko Vilho sinun sankarisi?"
"On se. Eilen aloin itkeä, kun näin sen ruotivan kädet täristen ahventa mummon lautaselle."

Sydänhän tässä särkyy. Ihan kuten Nälkävuodessakin.

Lopussa vauhti kiihtyi hiukan tarpeettomasti, olisin kaivannut enemmän sitä verkkaista eleettömyyttä, joilla tapahtumiin olisi oikeastaan saanut suorastaan lisää dramatiikkaa. Maagisen realismin piirteet istuivat kuitenkin tarinaan yllättävän hyvin.

Pastoraali kertoo ajan ja elämän muutoksesta. Kronos on aika, joka syntyy ja kuolee. Ollikainen välttää kuitenkin vastakkainasettelun, joka onkin jo tympeäksi maatunut aihe. Kaupungistuminen ja maalaisidyllin katoaminen on lähinnä haikea toteamus, josta pilkottaa realistisuuden kipeät sarvet. Luontokuvaus on käsittämättömän kaunista, silti vailla korulauseita.

Lukujonossa tietysti myös ihan uunituore uutuus Kristuksen toinen tuleminen. Piti vain saada tämä luetuksi ensin, kun oli jostain käsittämättömästä syystä jäänyt väliin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Pastoraalin kohtaan 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää.

Pastoraali muualla Blogistaniassa:
Kirjaluotsi
Tuijata
Kirjan pauloissa

Petri Hiltunen: Musta tie ja muita kertomuksia (2004)

Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 58

Olen lukenut sarjakuviakin hävyttömän vähän, mutta Petri Hiltusesta on hyvä aloittaa. Kun kaveri piirtää fantasiaa ja scifiä, niin valintani näyttäytyy aika luontevalta.

Hiltunen on koonnut Musta tie kokoelma-albumiinsa parhaita (ennen vuotta 2004) ilmestyneitä tarinoitaan, ja albumi on Hiltusen kahdeskymmenes. Enpä tiennyt, että Hiltunen on ollut niin ahkera jo parikymmentä vuotta sitten!

Piirrostyyli on minun makuuni täysin. Tarkkaa, runsasta, yksityiskohtia täynnä. Vähän kuten Don Rosalla (ups, Don Rosan juttuja olen tietysti lukenut tosi paljon - ehkä jopa kaikki). Paikoin iskee jopa ehkä ähky. Pelkästään mustavalkoinen kuvitus vaatii tässä tyylissä jotenkin tarkempaa katsomista, tai sitten se on vain tottumattomuutta.

Kaikista tarinoista en pitänyt, mikä on luonnollista, kun kyseessä on kokoelma. Supersankari-tyyppiset jutut, kuten Rocket Reynoldsit eivät uponneet minuun. Ainoa supersankarijuttu, josta pidin, oli hiukan ironinen Flas Gordion - uudet poliittisesti korrektit seikkailut. Se tuntui juuri nyt erityisen ajankohtaiselta. Tarinassa Flash ei oikein voi tehdä mitään muuta kuin järjestää mielenosoituksia ja kirjoittaa addresseja vastustaakseen pahaa keisari Mongia, joka tappaa sodassa siviileitä. Keisari Mongin läsnäollessa Flash pitää puheen, jossa kiittelee vieraanvaraisuudesta. Ai että!

Onni-mannista matikka -tarina huvitti sellaisella surumielisellä tavalla. Tarina kertoo kalaksi muuntautuvasta ihmisestä, joka haluaa paeta vetten syvyyksiin ihmiskunnan pahuutta. Tämä teema nousee esiin Hiltusen tarinoissa muutenkin kautta linjan; pahuus, uuteen aikaan siirtyminen, ihmiskunnan rappio. Ei varsinaisesti hyvän mielen kokoelma.

Ylivoimainen suosikkini oli kuitenkin Abdul al Hazreidin kolme näkyä, joka on kunnianosoitus H. P. Lovecraftin teoksille. Arabimaailmaan sijoittuva kauhufantasiatarina kokoelmastaan ylpeästä tarinakerääjästä puhutteli kovasti.

Kaiken kaikkiaan miellyttävä lukukokemus, joka taas muistutti siitä, että pitäisi lukea myös sarjakuvia. Jotenkin tämä kirjallisuudenlaji tuntuu yleisestikin jääneen paitsioon ja liian vähälle huomiolle. Koetaanko sarjakuvat liian lapsellisiksi? Joskin olen ollut havaitsevinani aivan hienoista muutosta parempaan suuntaan. Ehkä "sarjakuvasukupolvet" ovat kasvamassa nyt sen verran isoiksi, että alkaa jotain arvostusta löytyä.

Jos sitten seuraavaksi Hiltusen Praedoreita... Tämänkin sarjan epähuomioon jättäminen suorastaan hävettää, kun tarinat ja maailma olisivat täysin minun juttuni. Morre, mikä sinua vaivaa?

Musta tie ja muita kertomuksia sisältää seuraavat tarinat:

Musta tie
Pehmeä kaupunki
Abdul al Hazredin kolme näkyä
Sillä välin toisaalla
Onni-mannista matikka
Aika loppuu
Lady Isabel
Flash Gordion
Tähtivaeltaja
Rocket Reynolds & Avaruuden haikalat

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille (2022)

Kustantamo: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 188

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! Hyvää mielenterveyspäivää! Nämä kaksi asiaa nivoutuvatkin hienosti yhteen Raisa Omaheimon ansiokkaassa esseetyyppisessä teoksessa Ratkaisuja läskeille. Julkaisusta ei ole kuin reilut pari viikkoa ja se on kerännyt lukuisia hyviä arvosteluja, Sunnuntai-Hesarin jutun, vierailun Arti Nybergin ohjelmassa ynnä muita lehtijuttuja. Sisältövaroitus tosin juttujen kommentointeihin, sillä siellä saa läskifobiabingon täyteen hyvin nopeasti.

Tämä postaus ei ole varmaankaan asiallisen subjektiivisen puolueeton. Tämä nimittäin koskee ja resonoi henkilökohtaisella tasolla niin kovaa, että lukiessa teki mieli kirkua, itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Ratkaisuja läskeille puhuu suoraan ja kainostelematta läskifobiasta. Sitä, kun syömisiä kommentoidaan. Sitä, kun lihavia ihmisiä ei näy elokuvissa ja tv-sarjoissa muuten kuin lihavuutensa kautta ja/tai koomikkoina. Sitä, kun vaatekaupoissa koot loppuvat numeroon 46 ja muuttuu joko vaikeaksi tai näkymättömäksi asiakkaaksi. Sitä, kun lihavuuden perusteella ihmiseen liitetään koko joukko negatiivisia ominaisuuksia siltä silmäykseltä. Sitä, kun terveydenhuollosta ei saa apua edes flunssaan ennen kuin laihduttaa. Sitä, kun ammattitaito kyseenalaistetaan lihavuuden takia. Sitä, kun radikaalein teko, minkä lihava voi tehdä, on ottaa lisää. Sitä, kun... No. Ymmärsitte varmaan jo pointin.

Olen kokoa 44-48, riippuen vähän siitä sun tästä. Pääsen siis näissä asioissa vielä aika helpolla. Mutta esimerkiksi junassa en mielelläni laske käsinojaa alas, sillä en tahdo muuten mahtua kunnolla penkkiin. Suomalaisista todella, todella moni on minun kokoiseni tai minua isompi. Silti tilanne voi olla tämä. Vaatealan ammattilainen ja somevaikuttaja Outi Les Pyy on puhunut paljon vaateko'oista tämän tiimoilta. Että mikä perkele siinä on, että yli 46-kokoiset ihmiset eivät tahdo löytää sopivia (saati vastuullisesti valmistettuja) vaatteita. Edes kotimaasta. Ja aivan turhaksi käy viimeistään siinä kohdassa, kun haluaisi pukeutua muuhun kuin valtavaan mustaan telttaan.

Tätä on siis läskifobia. Ja tästä Omaheimo pauhaa läpi lyhyen kirjan. Pauhaaminen ei ole yhtään huono homma, sillä tässä maailmassa ei nätisti puhumalla saa ääntään kuuluville. Jos saisi, niin meillä olisi rauha koko planeetalla, ei hätää ilmaston kanssa ja mielenterveysasiatkin suorastaan täydellisellä tolalla.

Ennen kirjan lukemista luulin tietäväni läskifobiasta kaiken. Ehei... Ei sinne päinkään. Omaheimo läväyttää silmille anteeksipyytelemättä kaiken. Vaikka minä en henkilökohtaisesti ole kokenut kaikkea, mistä Omaheimo puhuu, niin tunnistan ilmiöt välittömästi. Olen vain sulkenut silmäni, halunnut unohtaa, työntänyt pois mielestä.

Omaheimo puhuu kehopositiivisuudesta. Termi, joka on varastettu ja pahoinpidelty. Sitä käytetään nyt niin diettien peiteniminä ("elämäntapamuutoksella kohti kehopositiivisuutta – vain kahdessassa viikossa hintaan 99 euroa!") kuin väitetysti lihavuuden ihannoimiseen. Bullshit! Kehopositiivisuudella ei ole mitään tekemistä lihavuuden ihannoimisen kanssa, mutta jos läski katsoo itseään hyväksyvästi peilistä, niin pakkohan sen niin on olla. Sitä on läskifobia.

Inhoan sanaa "voimauttava", mutta tähän se sopii. Olisin toivonut lukevani tämän 1990-luvun puolivälissä, kun aloin hiljalleen identifioitua lihavaksi. Olen ollut siinä main 11-15-vuotias. Katsoin taannoin vanhaa kuvaani vuodelta 1996, jossa olen 15-vuotias. Olen muiden ja sitten omasta mielestänikin armottoman lihava, leväperse. Olisipa se Morre saanut lukea Ratkaisuja läskeille. Kirja nimittäin ei ole hyvä pelkästään lihaville, vaan myös lihaviksi identifioituneille, lihavia kohtaaville, lihavia kommentoiville (myös somekommentit lasketaan) – ja loppujen lopuksi ihan kaikille. Pahoin pelkään, että ne, jotka tätä kirjaa eniten tarvitsisivat, eivät tätä uskalla lukea.

Usein lihavia syyllistetään nimenomaan siitä, kuinka he ovat taakaksi terveydenhuollolle. Että kuinka lihavuus on terveysriski ja plaaplaaplaa. Lihavuus ja terveysriskit eivät ole ihan niin yksiselitteinen asia, kuin moni tahtoo ymmärtää ja yksinkertaistaa. Meillä Suomessa(kin) lihavuutta suurempi kuluerä on mielenterveyden hoito. Ja yksi merkittävin syy sille on ihmisten läskifobia, rasismi, ahdasmielisyys, pätemisen tarve jne. Jos näihin asenteisiin saataisiin hoitoa, säästyisi monta euroa.

Lihavalle kerrotaan usein, että hän on lihava (No mutta ihanko totta! Hyvä kun sanoit! Enpä huomannut!). Mutta kukaan ei kysy miksi. Halutaan nähdä vain seuraus, ei syytä. Ja ei. Syy ei ole, että "syö enemmän kuin kuluttaa", vaan syy on vielä senkin takana. Se vain ei ole niin helposti esillä, vaan sitä varten pitäisi nähdä ihminen ihmisenä. Katsoa, kuulla, ymmärtää ja hyväksyä. Se on monelle vaikeaa.

Elämme vuotta 2022 ja uskallan sanoa Ratkaisuja läskeille olevan yksi tämän vuosikymmenen tärkeimmistä kirjoista.

Helmet-lukuhaasteessa 2022 sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin.
Omaheimo puhuu läskiaktivismista, ja se jos mikä on tarpeen tässä ajassa. Läskiaktivismirintamaan voi liittyä painosta huolimatta. Meillä kaikilla on oikeus kehorauhaan. Meillä on oikeus saada apua painostamme riippumatta. Meillä on oikeus näkyä ja kuulua. Meillä on oikeus olla.

Andrea Camilleri: Veden muoto (1994 / 2003)

La forma dell'acqua
Suomennos: Helinä Kangas
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 167

Taannoin heitin Instagramissa Dekkari Morrelle -kyselyn. Minähän en tunnetusti juuri dekkareja lue, mutta kai lajityypin laajassa kirjossa löytyisi edes jotain minulle sopivaa? Laitoin sitten melkoisen listan vaatimuksia ja haasteen suositella minulle vaatimusteni raameihin edes jollakin tapaa sopivia dekkareita. Ehdotuksia tulikin kivasti. Osan tyrmäsin heti jo esittelyn perusteella, osan jätin kesken, osan olen lukenut ja tähän mennessä yksi on ilahduttanut niin, että käyn myös jatko-osan kimppuun kunhan joudan. Dekkari Morrelle -kohdan löydät Insta-tililtäni kohokohdista. Ehdotuksia otetaan yhä vastaan!

Andrea Camillerin Moltalbano-dekkarit olivat yksi suositus. Googlailun perusteella tuntui ihan kokeilemisen arvoiselta vaihtoehdolta, ja plussaa olisi mahdollisuus törmätä Alfa Romeoihin. Tästä on myös tehty tv-sarja.

Aloittaminen oli helppoa, sillä ensimmäinen osa oli vain 167-sivuinen pikku kirjanen. Yhtään pidempään tätä ei olisi kyllä jaksanutkaan.

Veden muoto käsittelee maakuntasihteeriksi nimitetyn insinööri Luparellon kuolemaa, joka halutaan kiivaasti kuitata tavanomaisella sydänkohtauksella. Komisario Montalbano ei kuitenkaan selitystä (jonka ruumiinavauskin vahvistaa) niele, vaan hänellä on jokin tunne siitä, että taustalla on muutakin. Ja onhan siellä poliittista kikkailua. Tausta oli tosi monimutkainen, mistä en oikein tahtonut saada tolkkua. Häiritsi myös se, että moni asia pohjautui Montalbanon "johonkin tunteeseen". Tiedän toki, että monesti kokenut ammattilainen todella aistii jotakin, mitä ei itsekään osaa selittää. Silti siihen nojaaminen tuntui vähän laiskalta ratkaisulta.

Italialainen temperamentti tulee hyvin ilmeiseksi alusta asti. Se olikin tämän kirjan kantava voima. Toinen oli kerronnan sarkastinen tyyli, josta pidin kovasti. Sen sijaan tympi se miesdekkaristeille kovinkin tyypillinen tapa kiinnittää huomiota naisten ulkonäköön ja Veden muotokin vilisi kaunottaria, jotka olivat enemmän ja vähemmän Montalbanon perään. Toki aikalaisuus selittää jotakin, mutta kovin tunkkaiselta tuntui.

Eipä siis Montalbanokaan pääse jatkoon. Teoksen nimikin jäi vähän epäselväksi, mihin sillä oikein viitattiin tai mitä sillä haluttiin kertoa. Veden muodosta käydään yksi lyhyt ja kovin irrallisen oloinen dialogi, joka ei tuntunut kytkeytyvän tarinaan millään tavalla. Lisäksi tarinassa ei mainittu ainuttakaan Alfa Romeota, vaan lähinnä yksi Bemari. Pöhhöh.

Jyri Paretskoi: Shell's Angles (2013)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 218
Mistä minulle: kirjasto

Jyri Paretskoi on sitten Shell's Angles -avausosan jälkeen ehtinyt niittää mainetta ja suosiota nuortenkirjailijana. Etenkin pojille suunnatut teokset tuntuvat uppoavan kohdeyleisöönsä, mikä on erinomaisen hieno juttu – etenkin teini-ikäisten poikien saaminen kirjan pariin kun on melkoisen haastavaa.

Topelius-palkittu Shell's Angles avaa siis samannimisen sarjan ja on Paretskoi esikoisromaani. Se kertoo Henristä, Samusta ja Rudista, jotka perustavat mopokerhon, Shell's Anglesin. Allekirjoittanut luki pitkään kirjan nimen väärin eikä ainakaan tässä osassa Hell's Angelsitkaan tulleet poikien juttusille.

Oli miten oli, kerho perustetaan vaikka Henrillä, eli Hanella, ei ole vielä mopoakaan. Mitäpä nyt pikkuseikkoihin tarkertumaan. Lisäksi 15-vuotissynttärit ovat ihan oven takana, jolloin isän lupaama mopokin ilmestyy – joskaan ei ihan sellaisena kuin Henri oli ajatellut.

Mitään keskeistä, varsinaista juonta tässä ei oikein ole. Pojat koheltavat oikein hupaisasti. Jo alkumetreillä Henri saa tyttöystäväkseen Millan, jota on haikallut pidempäänkin. Asiat siis tapahtuvat pääosin hyvin helposti ja nopeatempoisesti. Taustalla kuitenkin virtaa tummia sävyjä perheväkivallasta alkoholismiin, rahahuolista kuolemaan. Näissä ei kuitenkaan jäädä sen kummemmin rypemään, vaan pääpointti on humoristissa tapahtumissa; on viuhahtelua, lainattuja rintaliivejä ja herneitä nenässä. Löytyypä jopa legendaarinen pullonpyöritys-pelikin, jota ainakin meikäläinen on pelannut 90-luvulla! Pelaako nuoriso sitä vielä ihan oikeasti?! Eittämättä muitakin enemmän ysärille kalskahtavia juttuja oli, kuten alla mainitsemissani bloggauksissa todetaan.

Shell's Angles ei sinänsä ollut juuri minun makuuni iskevää kirjallisuutta, mutta tämän kyllä luki ihan mielellään. Saatanpa tarttua jatko-osiinkin, kunhan tästä joudan!

Helmet-lukuhaastessa 2022 sijoitan tämän kohtaan 45: Palkittu esikoisteos

Shell's Angles muualla Blogistaniassa:
Amman lukupäiväkirja
Kirjojen keskellä
Lillin kirjataivas

Aira Savisaari: Joku siipi pitäis olla (2009)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 79
Mistä minulle: kirjasto

Kirjastossa työskentelyn yksi etu on kirjahyllyjen väleissä kiertely ja niistä milloin minkäkin kirjan nappaaminen. Teen myös kirjavinkkauksia teini-ikäisille, joten eri genretkin pitää olla edustettuna. Runot on oma heikko lenkkini, mutta jospa nyt tulisi ryhdistäydyttyä enemmän siltä saralta. Onhan tämä peräti toinen lukemani runokirja tänä vuonna!

Aira Savisaari on minulle tuntematon nimi. Wikipedia tietää hänen olevan etenkin lastenkirjailija, mutta myös nuorille suunnattuja teoksia löytyy repertuaarista. Joku siipi pitäis olla on hänen toistaiseksi ainoa runokokoelmansa. Näitä kyllä lukisi enemmänkin!

Nuorille suunnattu runoteos pitää sisällään arjen kommelluksia. Kehyksenä toimii yksi luokka, ja runon puhujina ja kokijoina on aina joku luokan oppilaista.

Koulussa
kahden jälkkärin loukussa
ruokalassa pillimehu
matikan tunnilla ei ope kehu
on tarjolla toinen jälkkärisortti
nousee keltainen kortti

mä ja kalat, samassa sopassa:
jos pysyis kidat kiinni
ei oltais liemessä

Teosta ryydittää Lottta Kaupin hilpeä ja runokokoelmaan hyvin istuva kuvitus. Kaikki runot eivät ole riimileikittelyä, vaan mukaan mahtuu myös muita ratkaisuja kirjainasettelusta ilmavaan rivitykseen.

Aivan kaikki runot eivät vakuuttaneet ja paikoin kieli tuntui pikkuisen liikaa kasari-ysäri-menolta, mutta kokonaisvaikutelma kuitenkin plussan puolella.

Joku siipi pitäis olla on helposti lähestyttävä runoteos ikään ja "runokokemukseen" katsomatta.

J. S. Meresmaa: Dodo (2020)

Kustantamo: Myllylahti
Sivumäärä: 157
Mistä minulle: kirjasto

En ole aiemmin lukenut säeromaaneja, mutta nyt tämän muodon korkattuani olen täysin myyty. Luen runoutta aivan liian vähän ja tämä tuntuu hyvältä sillalta siihen suuntaan. Toivottavasti myös monelle muulle!

Dodo on nuortenkirja, joka kertoo lukioon haluavasta Iinasta. Numeroita pitäisi korottaa, mutta poikaystävä Tuukka vie Iinan voimavaroja – ja dodo. Kaiken kukkuraksi äiti passittaa Iinan jonnekin hornantuuttiin maalle isän luo. Isän, jolle viina oli tärkeämpi kuin oma perhe. Tuukka ja dodo pitää jättää kaupunkiin, mutta onneksi hyvä ystävä Sara, joka btw sattuu olemaan Tuukan eksä, lupaa auttaa.

Tiedän, mitä ajattelette juonen kulusta nyt, mutta älkääpä hötkyilkö, vaan antakaa Meresmaan nyt kertoa ensin tarina loppuun. Tarinaa riittää vielä pari seuraavaa osaa, Khimaira odottaa jo lukuvuoroaan ja Kerberoksesta on varaus.

Kirja näyttää pieneltä, ohuelta. Siinä on tavalliseen romaaniin verrattuna vähän tekstiä. Uskallan silti väittää, että tarina on painavampi kuin moni muu tuhdimpi romaani. Pieneen tilaan saa monia suuria asioita, mutta ei ähkyä. On ystävyyttä, masennusta, symboliikkaa, sateenkaarta, seikkailua, rikkonaista perhettä, romantiikkaa, ihmisyyttä... Ja dodo.

Mä tarjoudun purkaan autosta kamat
ja isä alkaa roudata niitä leiriin metsikön poikki.
Kasaan roinaa maahan ja mietin,
että ihminen on kalju ja suojaton eläin,
kummallisella tavalla sopimaton ympäristöönsä.
Sen on ollut pakko muokata siitä itselleen sopiva,
ja samalla siitä on tullut muille sopimaton.

Tarinan dodo on tietenkin symbolinen elementti, jonka tosin voi myös tulkita spefielementiksi. Dodo on valittu hyvin ja se istuu rooliinsa täydellisesti.
Tuukka taas oli hurmaavan suloinen. Iina sinnikkään määrätietoinen. Sara juuri niin upea, millaisena hänet nähdään. Yksi Dodon parhaita puolia on se, ettei tässä ole ns. pahista. Sitä "pakollista" kiusaajaa, kusipäätä, ilkeilijää, joka lopussa sitten ehkä kokee jonkinlaisen kasvun. Kasvua tapahtuu Dodossakin, mutta ei siihen tarvita "pahista".

Monta kertaa romaanin takakannesta tai esittelystä löytää ilmauksen "väkevä kuvaus". En ole oikein onnistunut tavoittamaan, että mitä se oikein on. Nyt tiedän.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.

Dodo muualla blogistaniassa:
Kirsin kirjanurkka
Amman lukuhetki
Yöpöydän kirjat
Kirjapöllön huhuiluja
Sallan lukupäiväkirja

Kirjagrammaajasta takaisin bloggariksi

Morren maailma / Morren kirjablogi on koettanut uusia nousuja pari kertaa, mutta aina lento on päätynyt mahalaskuun. Vaan mikäpä estää yrittämästä taas uudestaan, sillä tähdet tuntuvat taas suotuisilta.

Näkymä Instagramistani

Olen Instagramissa tehnyt jonkin aikaa postauksia kirjoista. Alun perin sen piti olla matalan kynnyksen paikka sanoa nopeasti ja lyhyesti jotakin luetusta kirjasta. Se palveli hyvin aikansa, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan sanoa enemmän, rauhassa ja punnitummin. Siihen blogi on parempi ympäristö.

Pienehkön ja vaatimattoman gallupoinnin tuloksena oli odotettu vastaus siitä, ettei kirjablogeja tule enää niin luettua. Harmillista, mutta niin se elämä menee. Mutta ehkä blogit taas nousevat suosioon? Pitkäaikainen ja sinnikäästi blogannut blogikollega arveli, että hitaamman sosiaalisen median aika on taas tulossa. Ehkä! Sen verran tunnun kaipaavan sitä itsekin.

Kaipaan omaa arkistoani. Tuntuu, etten muista Instassa postaamistani kirjoista mitään, kun taas näistä muinaisistakin tunnun muistavan kaikenlaista.
Kaipaan myös kunnollisia, pitkähköjä (enemmän kuin 2000 merkkiä, mikä on Insta-postauksen yläraja) kirja-arvioita.
Kaipaan ylipäätään kirja-arvioita! Instagramissa tuntuu enemmän korostuvan kauniit kuvat kuin kirjoja koskevat tekstisisällöt. Kuinkas muuten; onhan Instagram nimenomaan visuaalisuuteen painottuva sosiaalinen media.

Mitäs meikämandoliinolle (anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta). Sitten

Sirius
Kuva: Niina Piipponen

 

edellisten kuulumisten on tapahtunut kaikenlaista:

• Asustan puolisoni kanssa nykyisin Kangasniemellä Etelä-Savossa. Lapsi salakavalasti otti ja kasvoi täysi-ikäiseksi ja asuu omillaan.
• Loitsu-collien menetimme vaikealle lonkkavialle syksyllä 2021. Samana syksynä elämään rymisteli belgianpaimenkoira Sirius, joten vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa! Velho-collie on yhä menossa mukana omalla arvokkaalla tyylillään.
• Huoleton on hevoseton. Huolettomasta en tiedä, mutta heppaa minulla ei enää ole. Hevosenomistajuus oli kuitenkin liian kokonaisvaltaista ja vei valtavasti aikaa.
• Olen jälleen Osuuskumman jäsen. Kotiin oli hyvä palata.
• Sitten edellisten kuulumisten olen julkaissut pari novellia ja toisen romaanin. Vastatuulen lohikäärme ilmestyi tänä kesänä Nysalor-kustannukselta. Tässä ostolinkki Nysalorin kauppaan. Koodilla VASTATUULEN22 kirjan saa hintaan 24 euroa, sisältäen postikulut. Tarjous voimassa vuoden loppuun.
• Minusta tuli kirjastovirkailija Kangasniemen kirjastoon. Kirjastomme tekee paljon kouluyhteistyötä ja minun vastuullani ovat ne isommat koululaiset. Nuortenkirjallisuus onkin varmasti Morren kirjablogissa jatkossa hyvin edustettuna.

Joten... Eiköhän taas koeteta tätä uudestaan. Yksi kirja odottaakin jo bloggaustaan ja pari muutakin ihan nurkan takana.

Tervetuloa uudet ja vanhat lukijat <3