Sivumäärä: 137
Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi on yksi hienoimpia lukukokemuksiani. Seuraava teos Musta satu oli hiukan pettymys, ja tämä kolmas, Pastoraali, jotakin siltä väliltä.
Pastoraali sanana tarkoittaa paimenidylliä, jota Ollikainen käsittelee surumielisesti, leikitellen ja hienoisia maagisen realismin hippusia heitellen. Yhdenpäivänromaanissa seurataan kolmea eri sukupolvea, joskaan kaikki eivät ole sukua keskenään, mikä olikin yllättävän virkistävää.
Vilho on vanha mies, jonka vaimo Sirkka on kadonnut jonnekin muistisairauden syövereihin, eikä enää elä tätä todellisuutta.
Leena on heidän tyttärensä, joka asuu samassa talossa vanhempiensa ja miehensä Eskon kanssa.
Meri on Leenan nuori siskontyttö, joka on kylässä heillä.
Reino on vanha naapuri, joka on tullut pienelle maalaiskylälle hautaamaan aikanaan Ruotsiin adoptoidun veljensä Pentin (Bengt).
Aatu ja Elina, sekä heidän poikansa Kaius, ovat uusia naapureita, maalaisidylliin paenneita kaupunkilaisia. Aatu on runoilija, Elina pettynyt. Kaius teini-ikäinen, maalaiselämään hyvin sopeutunut nuorukainen.
Lisäksi on hauki Kronos, mykkä karitsa Pan ja äänekkäämpi karitsa Aino, sekä Odinin korpit Munin ja Hugin.
Alussa henkilöt uhkasivat mennä sekaisin, sillä tiiviissä pienoisromaanissa ei paljoa taustoitteluille anneta tilaa. Mutta äkkiä siihen sitten solahti, verkkaiseen menoon, jossa kuitenkin tapahtui paljon.
Ollikaisella on hurja taito kertoa pienessä tilassa paljon. Etenkin Vilhon ja Sirkan tarina, josta lukija sai vain kaukaisia kaikuja, oli niin kaunis, että sydämestä otti ne pienetkin rakkauden eleet.
"Sitten pappa nosti minut niskasta veneeseen. Yhdellä kädellä. Toisessa kädessä sillä oli minun virveli. Saatiin vielä se haukikin ylös."
"Papat on aina suuria sankareita."
"Onko Vilho sinun sankarisi?"
"On se. Eilen aloin itkeä, kun näin sen ruotivan kädet täristen ahventa mummon lautaselle."
Sydänhän tässä särkyy. Ihan kuten Nälkävuodessakin.
Lopussa vauhti kiihtyi hiukan tarpeettomasti, olisin kaivannut enemmän sitä verkkaista eleettömyyttä, joilla tapahtumiin olisi oikeastaan saanut suorastaan lisää dramatiikkaa. Maagisen realismin piirteet istuivat kuitenkin tarinaan yllättävän hyvin.
Pastoraali kertoo ajan ja elämän muutoksesta. Kronos on aika, joka syntyy ja kuolee. Ollikainen välttää kuitenkin vastakkainasettelun, joka onkin jo tympeäksi maatunut aihe. Kaupungistuminen ja maalaisidyllin katoaminen on lähinnä haikea toteamus, josta pilkottaa realistisuuden kipeät sarvet. Luontokuvaus on käsittämättömän kaunista, silti vailla korulauseita.
Lukujonossa tietysti myös ihan uunituore uutuus Kristuksen toinen tuleminen. Piti vain saada tämä luetuksi ensin, kun oli jostain käsittämättömästä syystä jäänyt väliin.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Pastoraalin kohtaan 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää.
Pastoraali muualla Blogistaniassa:
Kirjaluotsi
Tuijata
Kirjan pauloissa
Kommentit
Lähetä kommentti