Stephen King: Unensieppaaja (2001)

Dreamcatcher
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Käännösvuosi: 2001
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 563
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Kauan sitten, legendaarisessa Derry kaupungissa, jonka Kingin lukijat hyvin tuntevat, neljä poikaa nousivat urheasti vääryyttä vastaan. Se mitä he tekivät oli varmasti hyvää, ehkä jopa jaloa. Ja se muutti heitä tavalla, jota he eivät osanneet aavistaakaan.
Nyt, 25 vuotta myöhemmin, pojat ovat aikuisia miehiä joilla on kullakin oma elämänsä ja omat huolensa. Mutta he pitävät vielä yhtä, kokoontuvat joka syksy jahtiin Mainen metsiin.
Tänä vuonna heidän mökkiinsä hoipertelee vieras, eksynyt, sairas mies, joka hourii taivaalla näkyvistä valoista, mutta tuntuu myös omaavan yliluonnollisia kykyjä. Ja ennen kuin arvaavatkaan, ystävykset ovat keskellä kammottavaa taistelua outoa oliota vastaan, oliota jonka keinot ottaa valtaansa koko ihmiskunta ovat pirullisen kierot ja vaikeat voittaa.
Ainoa keino, jolla tuo vihollinen voidaan torjua, piilee ystävysten yhteisessä menneisyydessä, siinä mitä he tekivät, siinä mitä he silloin saivat - unensieppaajassa.
Unensieppaaja on ensimmäinen laaja romaani, jonka Stephen King on julkaissut toivuttuaan onnettomuudesta, johon hän joutui kesällä 1999. Se on otettu vastaan suurella innostuksella: vanhoista, hyviksi havaituista aineksista King on koostanut entisiäkin vauhdikkaamman ja jännittävämmän tarinan.

Oma arvio:

Unensieppaaja oli jo pitkään kököttänyt King-rivistössämme ennen kuin löysin aikaa siihen tarttumiseen. Muistan, että tämänkään Kingin filmatisointia ei kovin hääppöisenä pidetty, mutta se ei asettanut minkäänlaisia odotuksia kirjalle. Kingin teoksia ei nyt vain ole helppo filmatisoida onnistuneesti.

En pidä avaruusoliojutuista. Tunnen huonosti sci-fi -kirjallisuutta ja ne vähäisetkin kosketukset ovat olleet joltisenkin tympeitä. Muistan yrittäneeni lukea joskus Dyyniä (Frank Herbert), mutta kyllästyin jo muutaman kymmenen ensimmäisen sivun aikana. Sama pätee sci-fi -elokuviin ja -tv-sarjoihin (poikkeuksena jälkimmäisestä vain Tähtiportti). Jopa Aku Ankkaa lukiessani skippaan kaikki missä avaruusoliot ym. ovat vähänkään keskeinen osa sarjakuvatarinaa.

Näistä tunnelmista siis kimpoaa valtava pettymys Unensieppaajaan. Avaruusoliota. Taas! Vasta kun pääsin niistä jupisemasta Kolkuttajat -romaanin tiimoilta, jonka viehkeästi lyttäsin Kingin surkeimmaksi teokseksi. Tilanne muuttui ja nyt Unensieppaaja pitelee Kingin Surkein Teos -listan kirkasta kärkipaikkaa. Kolkuttajat -teoksesta taisin sanoa, että se ei ollut surkein lukemani kirja, vaan surkein Kingin kirja, joka tarkoittaa, että sillä on noin muuten kohtuulliset kirjalliset ansiot. Unensieppaajan kirjalliset ansiot jäivät Kolkuttajiakin heikommiksi.

Unensieppaaja oli melkoinen Kolkuttajat toisinto. Harmaita avaruusolioita isoine mustine silmineen, putoilevia hampaita, telepatiaa ja ihmiskunnan tuhoa. Tarina toki eteni eri tavalla ja tässä oli omalla tavallaan kaksi eri juonentasoa, mutta tällä kertaa mikään vain ei tahtonut onnistua. Kerronta tökki, oli sekavaa ja välillä turhan jaarittelevaa (mitä sinulle tapahtui, Stephen?!). Ihan uskomatonta! En tiedä mikä symboliikka tai tarkoitus oli myös korostetuilla pieru-jutuilla (ihmisten sisälle päässeet madot aiheuttivat uhreissaan vaikeita ilmavaivoja ja rikinkatkuisia pieruja), mutta ne enemmänkin itkettivät kuin naurattivat.

Valitettavasti minulla ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa Unensieppaajasta. En todella vaivaudu katsomaan tätä elokuvana. Uskoni Kingiin on kuitenkin sen verran luja, etten halua häntä kokonaan hylätä. Kun King onnistuu, lukijaelämys on uskomattoman hieno. Vastaavasti kun King ei onnistu, niin pettymyskin on musertava.

Margaret Weis & Tracy Hickman: Kääpiökuilujen lohikäärmeet (2006)

Dragons of the Dwarven Depths
Suomennos: Mika Renvall
Käännösvuosi: 2007
Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 479
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Kun Tanis ja Flint etsivät suojapaikkaa Thorbardinin kääpiövaltakunnasta Raistlin joutuu raunioituneeseen Kallokummun kummituslinnoitukseen, Sturm etsii legendaarista Kharasin moukaria ja Tika lähtee pelastamaan rakastettunsa varmalta kuolemalta.
Mutta Flint Tulivasara joutuu kaikkein vaarallisempaan kokeeseen. Kun sankarimme kilpailevat ajan kanssa pelastaakseen satojen pakolaisten hengen, Flint pakotetaan tekemään vaikea valinta, josta koko maailman kohtalo saattaa riippua.

Oma arvio:

Kääpiökuilujen lohikäärmeet kuuluvat Kadonneet kronikat -sarjaan (osa 1.), joka siis kertoo tarinanpätkiä hämäränpeittoon jääneistä asioista Kronikat -sarjasta. Dragonlancen maailma on sekava ja pirstaleinen, mutta jaksaa yhä vain kiinnostaa.

Joskus pelkäsin, että kadotan sen mielihyvän, mitä sain teininä seuraillessani Caramonin, Raistlinin ja kumppaneiden seikkailuja, mutta pelko osoittautui turhaksi. Tarina imaisi mukaansa edelleen ja Dragonlance -sarjalla on muutenkin ollut erityinen paikka sydämessäni lähes 15 vuoden ajan. Uusimpana osoituksena siitä on nykyinen hiusmallini, jonka innoittajana on toiminut Kitiara uth Matar.

Takaisin asiaan. Tehokaksikko Weis & Hickman ovat saaneet jälleen otteen tarinoihinsa. Kaikkiin heidän tuotoksiinsa en ole tyytyväinen (esim. Kuolemanportti -sarja oli ihan hirveää paskaa), mutta tässä oli kunnon vanhan ajan meininkiä. Mahtipontisuutta, vaarallisia tilanteita, joista selvitään ihmeen kaupalla, ripaus syvällisyyttä ja roima annos jaloutta. Sankaruus on nostettu jälleen esille. Tarina sijoittuu Kronikoiden ensimmäisen (Syyshämärän lohikäärmeet) ja toisen (Talviyön lohikäärmeet) väliin.

Eniten minua miellytti Flintin maailman avautuminen. Kronikat -sarjassa Flint jää hiukan varjoon (joskin hänen kuolemastaan on kirjoitettu hyvin koskettavasti) isompien sankareiden tieltä. Hänestä jää vain vanhan kärttyisän kääpiön kuva. Kuva säilyy tässäkin teoksessa, mutta avautuu paljon muutakin; salaisia haaveita, hiukan historiaa - ja tietenkin se suuri kultainen sydän.

Kääpiöiden historia ja yhteiskunta avautuu lukijalle muutenkin. Oli kiinnostavaa päästä vihdoin Thorbardinin lukittujen porttien taakse, jossa asiat eivät ole (tietenkään) niin hyvin kuin on aluksi annettu ymmärtää. En tiedä olinko pettynyt, kun sielläkin oli hässäkkää, vai olisinko pitänyt "unelma Thorbardinia" sittenkin epäuskottavana. Uskottava ratkaisu tämä kyllä oli. Kun koko muu Krynn on kaaoksen partaalla, on vain luontevaa että Thorbardinkin on - oli suljetut portit taikka ei.

Kääpiökuilujen lohikäärmeet on siis taattua Dragonlance -tarinaa, josta en juurikaan löytänyt moitittavaa. Ne, jotka eivät pidä ns. miekka & magia -tyyppisestä perusfantasiasta, kyllästyvät kuoliaaksi. Perusfantasian ystävää tämä taas viihdyttää oikein mukavasti. Fantasiaviihdettä parhaimmillaan.

Muut Dragonlance Kadonneet Kronikat:
2. Mustan kuningattaren lohikäärmeet
3. Tiimalasivelhon lohikäärmeet

Dragonlance Kronikat:
1. Syyshämärän lohikäärmeet
2. Talviyön lohikäärmeet
3. Kevätaamun lohikäärmeet

Raija Oranen: Maan aamu (1995)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 639
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Takakansi:

Hepojärven asemapäällikkö patruuna Gustav Malm saa vaimoltaan Elisabeth von Silberseeltä neljännen tyttären, Gerdan, samana syyskuun päivänä 1911, jona Venäjän pääministeri murhataan Kiovan oopperassa.
Hästsjögårdin kartanossa syödään, juodaan ja juhlitaan, soitetaan romanttista musiikkia ja punotaan maailmansodan syttymisen innoittamina valtiollisia salahankkeita. Suomessa elää yhä vahvistuva halu päästä irti Venäjästä ja muodostaa oma valtio. Gustav Malm sekaantuu maanalaiseen liikkeeseen, jonka päämääränä on oman kansallisen armeijan muodostaminen ja itsenäisyys sodan avulla. Hänen kasvattipoikansa Henrik Gäddvik lähtee ensimmäisten joukossa Saksaan jääkärikoulutukseen. Kansa alkaa jakaantua kahteen vihamieliseen leiriin; Henrikin osana on oleva sisällissodan aloittaminen Karjalassa samaan aikaan kun hänen veljensä liittyy Tampereella valtaa pitäviin punaisiin.
Tarina Malmin aistillisesta perheestä, sen kauniista tyttäristä ja uskaliaista jääkäreistä, kartanon ja Hepojärven kylän väestä, Helsingistä, Tampereesta, Turusta ja Viipurista kuvaa syntymässä olevaa Suomea Itämeren piirissä. Mutta kartanon arkeen kuuluu, että elämästä nautitaan, että soitto soi eikä rohkeus koskaan petä.

Oma arvio:

Aikanaan en voinut sietää Puhtaat valkeat lakanat -tv-sarjaa. Se oli jotenkin tylsä ja tympeä, vaikka siinä hyviä näyttelijöitä olikin. Kerran sitten epätoivoisena tartuin Puhtaat valkeat lakanat -kirjaan. Härregyyd! Mähän jäin koukkuun. Välittömästi. Ällistelen vieläkin, että miksi tv-sarja oli niin tympeä, kun taas kirja oli vetävä. Silloin vielä harrastinkin tv:n katselua jonkin verran. Nykyäänhän se on jäänyt ihan olemattomiin.

Samaa vetävyyttä on Maan aamu -romaanissa, joka siis aloittaa oman sarjansa, jossa on neljä osaa. Tarina kulkee jouhevasti eteenpäin. Vertaan Raija Orasta tämän sarjan tiimoilta Kaari Utrioon. Oranen jää kyllä kakkoseksi, mutta mikään häpeä se ei kyllä ole. Orasella ei vain taida olla tarpeeksi tietoa ujuttaa niitä historiallisia faktoja, tapatietoa ym. mukaan tarinaan. Tässä kohdin en jäänyt niitä kyllä edes kaipaamaan. Juttu kulki hyvin ilman niitäkin ja kuten Utrion Ilkeät sisarpuolet -romaanissa nähtiin, siihen omaan nippelitietoonsa voi vähän kompastuakin.

Yllätyksekseni tässä teoksessa oli mukana reilu ripaus yliluonnollisuutta. Valitettavasti se vain tuntui hiukan päälleliimatulta epätoivoiselta ratkaisulta pelastaa Gustav Malmin perhe. Perheen vanhin tytär, Ada, saa jonkinlaisen telepaattisen yhteyden Henrikiin ja näiden unien kautta Ada saa pidettyä suomalaiset ajan tasalla maailman tapahtumista. Vastauksia saadaan myös spiritismin kautta, joka on toteutettu hyvin perinteisesti: lasi laudalle, laudalla kirjaimia, sormi lasin yläpuolelle ja ei muuta kuin kyselemään hengiltä. Spiritismi-istuntoja johtaa Elisabethin täti, La Dame, vanha venäläismummo. Luonnollisesti kartanossa myös kummittelee.

Adan hahmo oli minusta kaikkein kiinnostavin. Hän on tietyllä tapaa apaattinen ja elää toisessa maailmassa. Kuitenkin Adan hahmo hyvin pitkälle tekee isoja ratkaisuja, jotka vaikuttavat juoneen ja vievät tarinaa eteenpäin. Pieni Gerda, joka syntyy romaanin alussa, ei olekaan kovin merkittävässä asemassa vaikka sitä odotinkin. Gerdan ja Henrikin välille rakentuu tietynlainen yhteys ja mielenkiinnolla odotan, vastaako se odotuksiani. Vastaus sille tulee luultavasti sarjan seuraavassa osassa Huviretki.

Pääasiallisesti pidin kovasti Maan aamu -romaanista. Mukavaa, kevyttä luettavaa. Miinuksiksi voidaan laskea aavistuksen sekava loppu ja irrallisen oloinen yliluonnollisuus. Varmasti raportoin tänne myös seuraavista osista.

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt (1916)

Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 247
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Jönni Lumperi, vanhimpia ja väärentämättömimpiä Helsingin rantajätkien joukossa, saa kauppaneuvos Lundbergilta lahjaksi arpalipun. Siitä alkaa Jönnin huikea seikkailu porhojen ja rahamiesten, hampparien ja kulkumiesten maailmassa. Hän tekee olemattomilla rahoilla miljoonakauppoja ja julistetaan viimein kuolleeksikin. Mutta Jönni Lumperi nousee kuolleista ja jatkaa surutonta maallista vaellustaan pitäen esikuvanaan sitä Suurinta Miljoonamiestä... Se kun Hänkin kaikkea pyhää tuhlaten jakaa.

Oma arvio:

En ollut aiemmin lukenut Maiju Lassilalta (eli Algot Untolalta) mitään. Tulitikkuja lainaamassa -elokuvan olin kerran katsellut yhdeksäsluokkalaisten kanssa ja kyllä se meidän huumoriimme upposi. Tiesin siis odottaa hilpeää kirjaa ja tartuin Kuolleista herännyt -teokseen mielelläni.

Alku olikin lupaava. Hihittelin itsekseni jo hauskoille nimille. Satamajätkä Jönni Lumperi ja kauppaneuvos Jöns Lundberg. Tämän sekaannuksen varaan romaani pääosin rakentuu. Jönni ei sitä tajua ja näin ollen koheltaminen on hauskan viatonta. Koko romaani rakentuu ylipäätään erilaisille sekaannukselle ja harhaluuloille, ja niistä se huumori revitään.

Vähitellen vain yhdenlaisen hassuttelun varaan laskettu huumori alkaa tympiä. Sekaannuksia sekaannuksien perään. Romaani on 247 sivua pitkä ja sanoisin, että siinä on ainakin sata sivua liikaa. Liika on aina liikaa, vaikka olisi kuinka taidokkaasti kirjoitettu.

Henkilöhahmoista suurimmat sympatiani sai hellyyttävä komisario Nuutinen. Hän huolehti aina siitä, että Jönni pääsee putkaan - tai hautaan. Hän luulee pääsevänsä useaankin otteeseen Jönnistä eroon, mutta toisin käy. Jönnin ja Nuutisen välinen suhde on myös hauska. Leppoisa Jönni suhtautuu kaikella toveruudella Nuutiseen, kun taas Nuutinen polttaa päreensä Lumperin kanssa useaan otteeseen. Viime kädessä kuitenkin Nuutinen heltyy ja tirauttaa Jönnin haudalla muutaman kyyneleenkin.

Kuolleista herännyt -romaanin naiskuva on tylsän yksipuolinen. Naiset ovat miehille lähinnä rahalähde edullisten naimakauppojen kautta. Ironiaahan tämäkin tietysti on, mutta luulisi, että erilaisista naistyypeistä olisi irronnut hupia enemmänkin. Nyt huvitus jää vain Jönnin tuplakihlaukseen varakkaan Liisan ja rikkaan Kourun lesken kanssa.

Kaiken kaikkiaan tämä ei mitään suuria intohimoja herättänyt. Lähinnä tympääntymistä loppua kohden. Ärsyttää, jos kirjaa ei osata lopettaa ajoissa. Ehkä lukaisen joskus Lassilalta jotain muuta - ehkä en.

Ilmari Kianto: Punainen viiva (1909)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 174
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Takakansi:

Korpikirjailijan vuonna 1909 ilmestynyt mestariteos ensimmäisten eduskuntavaaliemme ajoilta, nälkämaan kansasta keskellä yhteiskunnallisen murroskauden hämmentäviä lupauksia.

Oma arvio:

Takakansiteksti ei tosiaan turhia turise. Briiffaan vielä hiukan lyhyesti: Topi ja Riika Romppainen asuvat perämetsikössä. Heillä on viisi lasta ja he ovat rutiköyhiä. Kerran kylällä käydessään Topi kuulee kummia. "Soli-sali-rattia" on se, joka voi hänet ja Riikankin pelastaa. Taivas on tulossa maan päälle.
"Soli-sali-rattia" on suomeksi sosiaalidemokratia. Ja kuten takakansiteksti sanoi, ensimmäistä eduskuntavaaliahan tässä puuhastellaan. Kianto kuvaa osuvasti sitä hämmennystä, mitä se aiheutti tavallisen kansan keskuudessa. Kukaan ei tiennyt oikein mistään mitään ja etenkin vanhemman väen keskuudessa naisille suotu äänioikeus aiheutti epäluuloja. Mitä siitäkin tulisi, jos akkaväki päästetään vaikuttamaan maan asioihin?

Musta tuntuu, että Punainen viiva sisälsi enemmän symboliikkaa kuin pystyin ymmärtämään. Asia jäi kutkuttamaan. Alussa ja lopussa kerrotaan suuresta karhusta, joka ensin menee talviunilleen ja keväällä sitten herää. Karhu näyttää voimansa raa'alla tavalla Romppaisen perheelle (eikä perhe pääse muutenkaan järin helpolla). Tulkitsin karhun symboloivan yläluokan voimaa. Karhu antaa kansan olla niin kauan kun kansa antaa karhun olla rauhassa ja ottaa osansa kansan omaisuudesta.

Punaista viivaa on sanottu inhorealistiseksi romaaniksi. Sitä se kyllä taitaa olla. Kuvaukset ovat likaisen ja ruman oloisia. Mielestäni kuitenkin taitavia. Esim. Riikan kuvaus oli mieleenpainuva:

Akan näköiseksi oli jo Korpiloukon Riika muuttumassa yhä käykistyvine leukoineen ja laihtuvine poskipäineen. Ukosta alkoi Topikin jo käydä harvahkoine kulkkupartoineen, joita ei milloinkaan ajeltu. Akkaa oli silmäniskentä Riikalla, kun hän rukkiansa vihaisesti polki lapsiparven keskessä, akkaa enteili sielukin, joka sihahteli kielen kärjestä.

Kielen kärjestä sihahteleva sielu. Mikä kielikuva!

Romaani on lyhyt ja varsin tiivis. Se keskittyy pääosin vain Topiin ja Riikaan. Heidän lapsensa, vaikka heidät nimetäänkin, jäävät hiukan varjoon. Se ei kuitenkaan ole heikkous, sillä lapsilla ei yksilöinä ole kummoistakaan funktiota. Lapsien tehtävä on korostaa köyhiä oloja ja saada tarinaan lisää surkeutta.

Kokonaisuudessaan Punainen viiva oli "ihan ok". Olen lukenut parempiakin realismin tyylisuuntaa edustavia teoksia. Tässä oli kuitenkin mieleenpainuvimmat kielikuvat ja loppu. Kirjan lukee siis mielellään, mutta mikään hyvän tuulen teos tämä ei ole. Sopii ankean sateiseen päivään.