Päivä 30: Kaikkien aikojen suosikkikirjasi

Puuh! Nyt tämä haaste on ohi. Turnausväsymystä on kyllä nähtävissä. Ja toistoa, toistoa, toistoa... Ei tähänkään voi vastata mitenkään yhdellä kirjalla.

Niinpä nostan esiin kymmenen kaikkien aikojen suosikkiani. Lista on tänään tällainen, joskus toisena hetkenä se voi olla erilainen. Kirjat ovat satunnaisessa järjestyksessä.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Sofi Oksanen: Puhdistus
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Stephen King: Naisen raivo
Margaret Mitchell: Tuulen viemää
David & Leigh Eddings: Belgarath - velhon tarina
A. W. Yrjänä: Arcana
Kalevala
Bernhard Schlink: Lukija
Émile Zola: Ansa

Toivotan kaikille hyvää vappua tässä samalla!

Päivä 29: Kirja, jota kaikki vihasivat mutta sinä pidit

Tämä onkin haastava. Edelleenkin 'vihata' sana on mielestäni liian voimakas, joten käsitellään sitä hiukan pehmeämmin.


Ensinnäkin tämä on pulmallinen siksi, että ystävissäni ja kirjablogisteissa on paljon erilaisia kirjamakuja. En keksi ainuttakaan kirjaa, jota kaikki muut olisivat inhonneet ja minä ainoana olisin tykännyt.

Sen olen huomannut, että opiskelijaystäväpiirissäni on vähemmän esim. kauhun ja fantasian lukijoita vielä näin aikuisiällä. Tuskin kukaan heistä erityisemmin ko. lajeja inhoaa, mutta melkoinen outolintu sitä tuntee olevansa tällä kirjamaulla siinä piirissä.

Opiskelumaailman ulkopuolella minä taas tunnun olevan harvinainen, kun pidän aidosti kotimaisista klassikoista kuten Seitsemän veljestä ja Eino Leinon Helkavirsistä. Tajusin vasta nyt, että hassulta näyttää kun Seitsemän veljestä on kauhukirjojen (King ja Koontz) välissä!

Mitään erityistä teosta en kyllä näin muuten voi nostaa esille. Toisin päin olisi helpompaa!

Päivä 28: Paras kirjan nimi

Kirjojen nimet ovat kivaa tutkailtavaa. Onhan se yleensä melko vaikuttava seikka kirjan valintaan, jos kirjailijasta tai kirjasta ei tiedä mitään.

Omia suosikkinimiäni ovat:
Tuulen viemää (M. Mitchell)
Ei minulta mitään puutu (H. Raittila)
Sonja O. kävi täällä (A. Kauranen/Snellman)
Siilin eleganssi (M. Barbery)
Veljeni Leijonamieli (A. Lindgren)
Kunnes löydän sinut (J. Irving)

Hyvä kirjan nimi kertoo jotakin itse kirjasta, ei pyri korostamaan itseään ja herättää kysymyksiä.

Leena Krohn: Tainaron (1985)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 133
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Tainaron (1985) on Leena Krohnin läpimurtoteos. Se vie lukijan vertaansa vailla olevaan todellisuuteen. Inari Krohnin kuvittamassa juhlapainoksessa palataan Tainaronin tunnelmaan: todistetaan ennennäkemättömiä metamorfooseja, nautitaan oudoista sattumista ja pohditaan olemassaolon mahdollisuuksia. Nyt julkaistavassa Tainaronissa on mukana kaksi alkuperäisestä teoksesta puuttunutta kirjettä.
Tainaronin kirjeiden vastaanottaja jää nimettömäksi eikä hän koskaan vastaa kirjeisiin. Niiden kirjoittaja on saapunut valkoisella laivalla tuliperäisellä vyöhykkeellä sijaitsevaan, alati muuttuvaan Tainaroniin, mutta hän ei muista miksi. Hän potee koti-ikävää, mutta lumoutuu myös uudesta seudusta ja sen eläjistä: Jäärästä, epäilyttävästä neiti Pumilionista, Liikkumattomasta, Kuningatarkimalaisesta, Tulikärpäsistä, Outojen holhoojasta...
Tainaronin asukkaat ovat hyönteisen kaltaisia, mutta oudolla tavalla heidän kokemuksensa ja edesottamuksensa ovat tuttuja. Ne ovat samalla kertaa tarkkoja kuvauksia eräiden lajien elintavoista ja allegorioita tuntemastamme arkimaailmasta.

Oma arvio:
Minulla on tästä hyvin samanlainen lukukokemus kuin anni.m:lla Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia -teoksesta. Odotin lukevani fantasiaa (onhan tämä ollut World Fantasy Award ehdokkaana vuonna 2005), ja olihan tämä tietysti sitä jollakin tapaa, mutta ei siten kuten odotin.

Suurin pulma oli se, etten ymmärtänyt Tainaronia. Koin joitakin häivähdyksiä, jolloin on oivaltamaisillaan jotakin, mutta sitten ajatus livahtaa käsistä kuin liukas saippuapala. Ja minulla on vielä sellainen kutina, että Tainaron on niitä Krohnin helpoimpia teoksia (vaikka en ole muuta häneltä lukenutkaan)! Olenko idiootti vai idiootti? Teos suorastaan huutaa selvääkin selvempiä allegorioita, mutta kun en ymmärrä niin en ymmärrä.

Tainaron koostuu kolmestakymmenestä kirjeestä. Kirja on varsin lyhyt, vain 133 sivua. Kirjeissä lähettäjä, joka jää nimettömäksi ja sukupuolettomaksi, kertoo elämästään Tainaronin kaupungissa. Oppaana hänellä on Jäärä, joka on, kuten muutkin Tainaronin asukkaat, jonkinlainen hyönteinen.
Jollakin tapaa koin, että Tainaron kaupunkina kuvastaa sekä ihmismieltä että ihmiskaupunkia. Tainaronin asukkaat taas olivat jonkinlaisia stereotypioita eri ihmistyypeistä. On mittaajia, on niitä jotka ottavat siipiensä suojaan hädänalaisia, on varkaita, on oppaita, on kuolevia ruhtinaita jne. Minusta tuntui, että teoksena Tainaron yritti kokonaisuudessaankin sanoa jotakin, mutta en tiedä mitä.

Tämän pohjalta on hirvittävän hankalaa sanoa, onko kirja hyvä vai huono. Selvää on kuitenkin, että ei Krohnia turhaan arvosteta korkealle. Tainaronin kieli on kaunista. Siinä ei ole yhtä ainutta turhaa sanaa eikä korulauseita. Paikoitellen lauseet ovat aforismin tyylisiä. Kirja on hidaslukuinen lyhyydestään huolimatta ja vaatii sulatteluhetkiä aika ajoin.

Ei tästä oikein muuta sanottavaa irtoa. Jos haluaa oikein perinteistä fantasiaa, niin Tainaron on väärä valinta. Jos taas haluaa haastaa itsensä, tähän kannattaa ehdottomasti tarttua. Vaikka en Tainaronia ymmärtänytkään, en koe että aikani olisi mennyt hukkaan. Vähän ikävä olo tästä kuitenkin jäi, koska oma ymmärtämättömyys ärsyttää.

Päivä 27: Yllätyksellisin käännekohta tai loppu

Tähän kohtaan minulla on ollut vastaus mielessäni jo pitkään. Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus oli todellinen mestariteos kun puhutaan lukijan hämäämisestä. Yllätyksellisyydet voivat toisinaan olla ärsyttäviäkin, mutta tässä Raittilan teoksessa ne onnistuvat todella hyvin. Suosittelen tätä erityisen lämpimästi!

Nostan vielä esiin Monte Criston kreivin, jonka loppuratkaisu pääsi yllättämään. En tosin juuri pitänyt siitä.

Päivä 26: Kirja, joka muutti mielipidettäsi jostakin

Tämä onkin haastava. En nimittäin muista kirjaa, joka olisi saanut minut kääntämään kelkkani suuntaa. Tietynlaisia ennakkoluuloja kyllä on hälvennyt lähinnä kirjallisuudenlajien kohdalla. Esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät antoi sysäyksen maagisen realismin suuntaan, mistä en alunperin uskonut pitäväni lainkaan.

Kotimaisen kirjallisuuden opiskelijana olen myös alkanut arvostaa kotimaista kirjallisuutta paljon. Minulla ei tosin ollut sitä kohtaan varsinaisesti ennakkoluuloja, mutta en oikein osannut sanoa siitä mitään. Olin ollut niin monta vuotta lähinnä fantasian ja Kaari Utrion lukijana. Mutta meiltä löytyy äärimmäisen hienoa kirjallisuutta, jota ei tarvitse maailman turuilla hävetä.

Päivä 25: Hahmo, kehen samaistut parhaiten

Tähän täytyy vastata oikeastaan lyhyen tylsästi kahdesta syystä. Ensinnäkin vastasin tähän jo oikeastaan suosikkinaishahmojen kohdalla. Toisekseen haasteen kanssa alkaa olla jo väsymystä. Ei enää montaa päivää...

Samaistumisesta vielä kyllä sen verran, että Riina Katajavuoren Lahjat -romaanin Tuulia oli hahmo, johon samaistuin todella paljon. Se on jäänyt mieleen voimakkaasti.

Päivä 24: Kirja, jonka toivoisit muidenkin lukevan

Niin kauan kun kirjoja on ollut olemassa, on varmasti ollut myös erilaisia listauksia kirjoista, joita kaikkien pitäisi lukea. Niille on varmasti sinänsä paikkansa tässä maailmassa, mutta itse suhtaudun pakkoluettamiseen aina karsaasti. Kirjallisuudenopintojeni myötä mielipiteeni siitä on vain vahvistunut.

Onkin ilahduttavaa, että tässä haasteessa on käytetty sanaa 'toivoisit'. Se tuo asiaan pehmeämmän lähestymistavan. 'Kirja, joka muidenkin pitäisi lukea' kuulostaa paljon tylymmältä kuin 'kirja, jonka toivoisit muidenkin lukevan'.

Tähän minulla on vain yksi vastaus, joka ei liiemmälti tuottanut edes päänvaivaa. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on sellainen, jonka toivoisin jokaisen lukevan. Se on hieno tarina, jossa on monta tasoa. Etenkin nyt 2000-luvulla voi nähdä myös kirjoittamisen ajankohdan aikalaistason. Lisäksi se kertoo hienosti Suomen historian vaiheita ja ainakin minun kohdallani se auttoi ymmärtämään vanhempaa sukupolvea hiukan paremmin.

Päivä 23: Kirja, jonka olet halunnut jo pitkään lukea

TBR (To Be Read) -listani on tietysti valtava. Ja tietysti listalla on vain kirjoja, jotka haluaisin lukea!
Karsitaan kuitenkin sen verran, että listaan ne kirjat, jotka ovat lukuvuorossa mahdollisimman pian ja jotka löytyvät omasta kirjahyllystä. Siinäkin nimittäin riittää luettavaa...

Kesän projektiksi olen ajatellut ottaa George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan. Olen sen ensimmäisen osan (Valtaistuinpeli) joskus lukenut, mutta sarja jäi kesken kun kirjallisuusopintoni alkoivat ja tentti(kauno)kirjallisuutta pukkasi hillittömiä määriä.

Lisäksi löytyy muutama Stephen Kingin teos, joita en ole lukenut tai joiden lukemisesta on jo niin kauan, etten muista kirjasta oikein mitään. Tällaisia ovat esim. Musta torni -sarja, Talismaani (Stephen King & Peter Straub), Julma leikki ja Yön äänet.

Fantasiaan vielä palatakseni, hyllyssä odottaa vuoroaan Patrick Rothfussin Tuulen nimi ja Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin Lohikäärmeen luut. Uusintalukuvuoroa odottaa myös Michael Enden Päättymätön tarina, jonka olen lukenut viimeksi lapsena. Myös Narniat olisi kiva lukaista uusiksi, mutta odottanen siihen saakka, että voin lukea niitä pojalleni (ikäsuosituksia? pysyykö 7-vuotias jo mukana jutussa?).

Ken Follettin Taivaan pilarit kuuluvat myös lukuohjelmistooni. Siitä on mieheni luvannut pitää huolen. Hän urheasti luki koko järkäleen, koska minä yllytin vaikken ollut itse lukenut sitä.

Tässä nyt muutamia näin alkuun. Kirjastosta varasin juuri 11 kirjaa, joten kesän mittaan luvassa on myös kotimaista kauhua oikein urakalla!

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (1993)

Ostatnie zyczenie
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 333
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Viimeisen toivomuksen arvoituksellinen sankari on Geralt, jonka ammattina on maiden ja mantujen rauhaa häiritsevien epäihmisten surmaaminen. Mutta yhtä usein kuin Geralt suojelee ihmisiä varjoissa lymyileviltä kimairoilta, hän joutuu toteamaan vihollisensa taikuuden uhriksi: viatonkin ihminen voi tulla noidutuksi ihmissudeksi, ja kaunein hymy voi kuulua petolliselle vampyyrille. Ihmisyyttä ei voi tunnistaa katsomalla.
Viimeinen toivomus on harmaiden alueiden ja hienovaraisten vihjeiden kirja, rohkean sanailun ja kuivan huumorin läpäisemä mutta haikea. Se on vauhdikasta mutta maalta tuoksuvaa ja ihmiskuviltaan tinkimätöntä fantasiaa, jossa mielikuvitukselliset pedot, prinsessat ja linnanherrat nähdään uudenlaisissa luonnerooleissa. Se aloittaa saagan, joka kartoittaa ihmisyyden rajaseutuja niin kuin vain tarumaailma voi parhaimmillaan tehdä.

Oma arvio:
Ensimmäiseksi mieleen nousee kysymys; miksi hitossa tämä on suomennettu vasta nyt (vuonna 2010)? Parempi tietysti myöhään kuin ei silloinkaan, joten suu vain kiltisti suppuun ja kiitetään kauniisti siitä mitä on saatu. Viimeinen toivomus nimittäin on erittäin tervetullut, raikas tuulahdus aikuiseen fantasiamakuun. Se tuo huumorillaan ja kielellään tietyllä tapaa Terry Pratchettin, mutta hiukan karkeampana versiona. Tässä viitataan seksiin aika lailla ronskimmin, mitä Pratchett tekee ja muutenkin kielenkäyttö on roisimpaa. Se on yksi syistä, miksi pidin tästä niin paljon.

Onnekseni satuin lukemaan marjiksen hyvän arvion tästä lukuprosessini puolessa välissä. Nimittäin siihen saakka odotin koko ajan, että päästään johonkin tiettyyn isoon tapahtumaan. Sitä tässä ei oikein ole. Se ei tee kirjasta huonoa, mutta se vain täytyisi tietää etukäteen. Viimeinen toivomus koostuu Geraltin hirviöseikkailuista ja rakenteessa näkyy yllättävän paljon tietty pelimäinen tyyli. Kesti jonkin aikaa tajuta, että Witcher-peli pohjautuu tähän sarjaan - ei päinvastoin!

Pidin kovasti paljon siitä, että Sapkowski ei selittele. Viimeinen toivomus vilisee maita, kuninkaita, hirviöitä, uskontoja... ja mitään ei selitetä! Taustoja tulee selväksi asiayhteyksien mukana juuri sen verran kuin lukijan onkin tarpeen tietää. Geralt ei selvästikään ole lapsi, ulkopuolinen tms., jolle asioita täytyy selventää.

Geralt itse jää kuitenkin hiukan etäiseksi. En tiedä onko se selittämättömyyden hinta vai mistä asia johtuu. Oikeastaan kiinnyin sivuhahmoihin enemmän. Etenkin suulas trubaduuri Valvatti ja riuska papitar Nenneke jättivät minuun lähtemättömän jälkensä. Toivottavasti tapaan nämä kaksi myös jatko-osissa, jotka aion ehdottomasti lukea!

Viimeinen toivomus onkin nyt Tähtifantasia-ehdokas, ja oikein hyvästä syystä! Haluan antaa vielä erityismaininnan suomennokselle (Tapani Kärkkäinen), joka vaikutti todella sujuvalta. Lisäksi pidin nimestä noituri aivan tavattomasti!

Päivä 22: Omistamasi suosikkikirja

Jotta tämä haaste ei toistaisi niin pahasti itseään, nostan esiin niitä omistamiani kirjoja, joiden hankkimiseksi olen joutunut näkemään hiukan enemmän vaivaa. Luonnollisesti ne ovat myös suosikkikirjojani, koska enhän minä muuten vaivautuisi!

Yksi tärkeimmistä on Satu Apon kirja Naisen väki. Tästä on ollut painos loppu jo vuosia ja hyvällä onnella sain tämän Huuto.netin kautta. Ei tämä varmaan sillä tavalla mikään keräilyharvinaisuus ole, mutta joskus noita tietokirjoja on niin vähän liikkeellä.

Anne Ricen kirjoista maksoin myös aikanaan törkyhinnat Huuto.netissä. Nyttemminhän se ei ole tarpeen, kun ainakin Veren vangit julkaistiin nyt uusintapainoksina. Lähetin aikanaan Otavalle pyynnökin, että ottaisivat uusintapainoksen kun vampyyriaiheet ovat in. Otavalta vastattiin, että uusintapainosta ei ole. Ihanko totta... Onneksi nyt asia on korjaantunut.

David Eddinginsin tuotanto minulla on lähes kokonaan kovakantisina painoksina. Muistan aikanaan saaneni ne, kun Suomalainen kirjakauppa myi niitä alennuksella hintaan 25 markkaa kappale. En ole kovin varakkaasta perheestä lähtöisin, joten arvostan vielä tänäkin päivänä paljon sitä, että minun kirjaharrastukseeni uhrattiin silloin kertaheitolla yli 200 markkaa. Se oli iso raha perheellemme.

Myös Stephen King -kokoelmamme on aika mukavassa kunnossa. Näppärä LibraryThing kertoo, että meillä on yhteensä 54 Stephen Kingin kirjaa. Osa englanniksi, osa suomeksi ja osa sekä että. SE meiltä puuttuu vielä suomeksi, mutta sen markkinahinta on aivan liian kova nykyisellään. Tammi on ryhtynyt julkaisemaan Kingin vanhempia juttuja pokkareina uudestaan, joten jospa se SE sieltä vielä putkahtaisi.

Tässäpä ne tärkeimmät oman hyllyn aarteet. Jotkut pitävät hulluna sitä, että haluaa omistaa näin paljon kirjoja. Minä haluan, sillä usein luen hyvät kirjat useampaan kertaan.

Päivä 21: Lapsuutesi suosikkikirja

Lapsenakin luin paljon, joten tunkua olisi tällekin listalle. Haluan kuitenkin nostaa esiin ihanan Suuri suomalainen satukirjasto -sarjan (WSOY).

Tätä luin lapsena hartaasti. Se sisältää monia klassikkosatuja ja aivan lumoavan ihanan kuvituksen (Kristina Segercrantz). Suosikkisatuni oli juurikin Kuningas Rastasnokka. Kirjat ovat hyvässä kunnossa, mutta selkeästi luetun näköisiä, joka vain lisää kiintymystäni niihin. Tästä aarteesta en luovu mistään hinnasta!

Päivä 20: Romanttisin kirja, josta pidit

Tämä haaste tosiaan alkaa toistaa itseään, joten pyrin ottamaan jotain vähän vähemmän käsitellympää kuin Tuulen viemää esiin.

Muutamassa blogissa on pohdittu, että miten tätä tulisi tulkita. Minä käänsin tämän vapaasti "romattisin kirja, josta pidit" -muotoon, koska näin kirja ei sitoudu mihinkään genreen. Missä hyvänsä kirjassa voi olla romantiikkaa. Esimerkiksi Stephen Kingin Liseyn tarina on minusta ihanan romanttinen, vaikka sen laji on selvästi kauhu.

Luen mielelläni romanttista viihdettä, jos se sijoittuu historialliseen miljööseen. Tästä esimerkkinä haluan nyt nostaa Kaari Utrion. Perusharlekiini ei minulle kumminkaan riitä, sillä haluan pystyä myös luottamaan teoksen autenttisuuteen. Utrioon luotan. Onhan hänellä historian opintojakin hyvin vahvasti takanaan!
En osaa valita Utriolta nyt yhtä kirjaa, jota pitäisin kaikkein romanttisimpana. Kaikkihan ne ovat sitä jollakin tapaa. Useimmissa on tämä perinteinen vaikeuksien kautta voittoon -kaava, mikä ei tässä genressä häiritse lainkaan.

Morren hätähuuto: kotimaista kauhukirjallisuutta?

Käännyn teidän puoleenne, hyvät kirjaharrastajat. Näyttää uhkaavasti siltä, että päädyn tekemään graduni kotimaisesta kauhukirjallisuudesta. Tutkimuskysymys ei ole tarkentunut tuota enempää. Syventäviä opintoja varten tarvitsisin vinkkejä kaunokirjallisuudesta, joka tukisi graduani; eli kotimaista kauhua vähintään 15 teoksen verran.
Nyt kaipaisin siis teiltä suosituksia! Listoja toki löytyy erilaisista bibliografioista, mutta suosituksia kaipaan sitäkin enemmän. Kaikki lukemani tullaan luonnollisesti myös bloggaamaan tänne!

Näillä näkymin lukulistalleni päätyvät:
Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema ja/tai Ken kuolleita kutsuu
Boris Hurtta: Käärmeet ja tikapuut
Zachris Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari
Päivi Alasalmi: Vainola

Novellikokoelmien suhteen otetaan myös vinkkejä vastaan, vaikka pääpaino olisi kaiketi hyvä olla romaaneissa.

Novellikokoelmista olen perehtynyt:
Kari Nenonen: Noitarovio
Juri Nummelin (toim.): Verenhimo
ja aion perehtyä Mika Waltarin (aka Kristian Korppi) Kuolleen silmät -kokoelmaan.

Joten auttakaa ken voitte! Kaikki ehdotukset otetaan kiitollisuudella vastaan!

Päivä 19: Suosikkikirja, josta on tehty elokuva.

Tähän kohtaan löytyy taas useampikin ehdokas. Lähes aina kirja on elokuvaa parempi (poikkeuksena mainittakoon Hiljaiset sillat, joka siis pohjautuu Robert James Wallerin romaaniin).

Listaan tähän muutamia suosikkejani, joista siis pidän sekä kirjana että elokuvana.

Tuulen viemää on tietysti melkoinen itsestäänselvyys. Siitä onkin jo jauhettu tämän haasteen tiimoilta riittämiin, joten ei siitä sen enempää.

The Stand

Stephen Kingin kirjoja on filmatisoitu todella paljon. Suurin osa niistä on aika kamalaa kukkua, mutta onnistuneina pidän Hohtoa (Stanley Kubrick) ja Tukikohtaa (joka on oikeastaan tv-sarja).
Hohdosta on pakko kertoa, että olin 12-vuotias nähdessäni sen. Hohto on K-18 -elokuva, mutta jostakin syystä ala-asteaikainen opettajamme antoi tuoda sen kouluun keväällä katsottavaksi. Mikä pahinta, luokasta ei saanut poistua leffan ajaksi... Vasta aikuisena pystyin katsomaan Hohdon uudestaan ja pitämään sitä hyvänä kauhuelokuvana. (Joskus nämä haasteet ovat mukavan terapeuttisia...)

Harry Potter ja salaisuuksien kammio on sekä suosikkikirjani että elokuvani Potter-sarjasta. Ei vähiten Lucius Malfoyn ansiosta, josta avauduinkin jo aiemmin. Näistä myöhemmistä Potter-elokuvista en ole niin paljoa tykännytkään.

Veren vangit ovat minusta myös sekä hieno kirja että onnistunut elokuva, huolimatta siitä että elokuvassa on kaksi inhokkinäyttelijääni.
Pidän myös Kadotettujen kuningattaresta sekä kirjana, että elokuvana, mutta ne eivät lainkaan vastaa toisiaan. Kadotettujen kuningatar on oikeastaan enemmän Vampyyri Lestat -kirjan filmatisointi kuin Kadotettujen kuningatar -kirjan. Anne Ricehan sanoutuikin irti KK-elokuvasta täysin.

Päivä 18: Kirja, johon olit pettynyt

Petyn kirjoihin turhan usein. En tiedä onko minulla outo maku, odotanko suosituilta kirjoilta liikoja vai olenko liian ryppyotsainen. Etenkin juuri bestsellerien kohdalla pettymykset vihlaisevat pahasti. Onneksi sieltä löytyy silti ajoittain todellisia helmiäkin.

Viimeisin isoin pettymys taisi olla Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot, josta teinkin varsin kiihkeäsävyisen bloggauksen. Oikeastaan tämä taisi olla pahin, koska odotin tästä aidosti hyvää lukukokemusta, mutta kirja osoittautui todella surkeaksi tekeleeksi.

Petyin aikanaan myös Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -romaaniin. En silti pidä sitä kovin huonona kirjana, mutta odotin siltä liikoja. Jälkimaku siitä on edelleenkin vähän tympeä.

Meren katedraali (Ildefonso Falcones) oli myös aikanaan bestseller-pettymys. Sattuneesta syystä nyt onkin iso kynnys tarttua varsinkaan espanjalaiseen bestselleriin.

Päivä 17: Suosikkilainaus suosikkikirjastasi

Tunnetustihan sitä yhtä suosikkikirjaa on vaikea valita, joten nostan esiin mieluummin vain suosikkilainaukset.
Kuten moni muu, minäkin hyvin harvoin kirjoitan sitaatteja muistiin. Puhumattakaan itse kirjan tärvelemisestä (so. alleviivaamisesta tms.). Kirja on suunnilleen pyhä esine, eikä siihen tehdä alleviivauksia, hiirenkorvia eikä muitakaan vastaavia (tietokirjat asia erikseen). Omistuskirjoitukset hyväksyn - hiukan pitkin hampain.

Tässä kuitenkin pari mieleenjäänyttä sitaattia, joita olen käyttänyt esim. keskustelufoorumeilla mottoina/sigeinä.

Laske läpitte perkele! Hautaa pystyyn, että maata säästyy!
-Anton Laurila / Täällä Pohjantähden alla (V. Linna)-

Kuka haluaa tai tarvitsee mitään jumalia? En minä ainakaan. Mikään jumalallinen voima ei säätele elämääni, enkä sellaista haluakaan. 
Valitsen itse oman kohtaloni. En ole kenenkään ihmisen orja.
-Kitiara uth Matar / Hengen miekka (M. Weis)-

Päivä 16: Suosikki naishahmo

Täällä taas vähän myöhässä. Huhtikuusta on muodostumassa todella erilainen kirjakuukausi kuin maaliskuusta. Menoja on enemmän ja esim. tentit ja esseet painavat nyt. Näin ollen siis ehdin lukea vähemmän. Tämän haasteen myötä tosin postauksia on enemmän. Määrä ei toki korvaa laatua, joten lupaan etten lähde näin laajaan ja samalla tiiviiseen haasteeseen enää. Tämä on ollut kivaakin ja suoritan tämän kunnialla loppuun, mutta toiste en tähän ala.

Ja sitten suosikki naishahmo. Tästäkään ei yhdellä naisella selviä.

Rhettin vastapainona tietysti Scarlett O'Hara kuuluu naissuosikkeihini. Sähäkkä, sinnikäs, sanavalmis ja upea nainen. Ei täydellinen (mikä vaivasi mielestäni hiukan esim. Melanie Hamiltonin hahmoa), mutta juuri siksi niin ihana.
Toisin kuin Rhett, Scarlett valloitti minut jo lapsena. En ole kyllästynyt häneen ikinä. En toisaalta myöskään samaistu Scarlettiin, olemme liian erilaisia. Scarlett on kuitenkin jotakin sellaista, mitä minä (ainakin joskus) haluaisin olla.

Sitten on Avalonin usvat -kirjan (Marion Zimmer Bradley) Morgaine (alias Morgan le Fay). Morgainen hahmo näkyy elämässäni päivittäin, sillä nimimerkkini Morre pohjautuu juuri häneen. Morren alkuperäinen muoto on Morgana Dragonia, josta siis Morgana on muunnos Morgainesta. (Dragonia on taas viittaus lohikäärmerakkauteeni.) Aikanaan koko nimimerkki lyheni Morreksi ja tässä sitä on oltu jo yli 10 vuotta.
Morgaine on ollut kirjallisuudessa ja elokuvissakin hyvin moninaisesti tulkittu hahmo. Minä edustan tiukasti Avalonin usvat -tulkintaa. Morgaine on kaikkea muuta kuin perinteinen sankaritar. Hän ei ole kaunis, ei kovin sanavalmis, hän osaa olla kiero, hän saa lapsen velipuolensa kanssa, mutta hänessä on silti voimaa. Toisin kuin Scarlettin kohdalla, Morgaineen olen samaistunut aina.

Sitten palataan taas elämäni sarjaan, Dragonlanceen. Muistan inhonneeni esim. Lauranaa. Tuo täydellisyyttä hipova yli-imelän ällöjalomielinen Kultainen Kenraali otti minua todella kupoliin. Sen sijaan Kitiara uth Matar, Sinisen valtiattaren nimellä Peitsen sodan aikana tunnettu soturi, on ihastuttanut aina. Hän oli myös Raistlinin ja Caramonin sisarpuoli.
Kitiara on tietynlainen pahis. Taisteleehan hän Takhisiksen, pimeyden kuningattaren, puolella. Asia ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan ihan niin mustavalkoinen ja sekin ihastuttaa minua. Pidän hahmoista, jotka eivät ole täydellisen pahoja eivätkä täydellisen hyviä, koska ääripäät toimivat vain hyvin harvoin.
Kitiarassa yhdistyy minun mielestäni hienosti maskuliinisuus ja feminiinisyys. Hän on soturi, joten jo sitä kautta miehekäs. Hän on ajoin hyvin karski ja raaka. Mutta hän on myös selvä nainen. Flirttailee, hoivaa ja rakastaa syvästi. Ihanan aito yhdistelmä.

Tässäpä nämä tärkeimmät naishahmot olivatkin. Tähän listaan ei ollut niin paljon tunkua kuin miesten listalle, mutta toisaalta koen nämä hahmot jollakin tapaa jopa läheisimmiksi. Intiimeimmäksi. Suhde mieshahmoon voi olla ihastumista, mutta naisten kohdalla se on ihailua. Ero on merkittävä.

Päivä 15: Suosikki mieshahmo

Oijoijoi! Onpa herkullinen aihe kerrassaan. Tähän ei voi kyllä valita vain yhtä, se on selvää se.

Tietysti täytyy mainita Rhett Butler. Herrasmieslurjus on vain jotakin niin houkuttelevaa. Ymmärsin Rhettin päälle vasta hiukan vanhempana, oikeastaan teini-iän jälkeen.
Rhett on minusta myös ehdottomasti Clark Gablen näköinen, johtuen tietysti vaikuttavasta roolisuorituksesta ja siitä, että olen nähnyt Tuulen viemää -elokuvan ennen kirjan lukemista.

Toinen ihastuttava, hiukan renttumainen tyyppi on Belgarion - ja Mallorean -taruissa esiintyvä Belgarath -velho. Vaikka herralla on ikää reilut seitsemäntuhatta vuotta, on hänessä seksuaalistakin vetovoimaa. Eddingsin tuotoksia ei kaiketi ole filmatisoitu, mutta jostakin syystä miellän Belgarathin aivan Sean Conneryn näköiseksi. Ja kuka voikaan väittää, etteikö hän muka olisi vanhemmallakin iällä seksikäs?
Belgarath on minusta hauskempi kuin vaikkapa kollegansa (ja ikätoverinsa) Gandalf. Belgarathissakin on mahtipontisuutta ja todellista voimaa, mutta myös pehmeyttä ja renttumaisuutta. Belgarathilla on myös hiukan ongelmia alkoholin kanssa.


Jatketaan velholinjalla ja otetaan esiin pitkäkestoisin rakkaus teinivuosilta saakka. Nimittäin Raistlin Majere, Dragonlance -sarjan synkeä velho. Raistlin on hyvin komeaksi kehutun Caramonin kaksoisveli, mutta sairaalloisempi versio hänestä. Velhoksi tekevä Koe vaati maksuksi Raistlinin terveyden. Niinpä tätä synkkää kaveria ei koskaan ole kuvattu kovin viehättäväksi mieheksi; iho on kelmeän kullan värinen, hän on luisevan laiha ja yskii verta. Kammottavinta on tiimalasin muotoiset silmät, jotka saavat Raistlinin näkemään kaiken kuolleena. Viehkoa, eikö?
Silti Raistlin on vedonnut minuun aina. Hän on hyvin älykäs (jos Caramon on saanut Raistlininkin osuuden ulkonäöstä, niin Raistlin on saanut Caramoninkin älyosuuden), teräväkielinen, mystinen, salaperäinen, voimakas... Ah!

Sitten vähän järeämpää tekoa oleva kaveri, joka on tuorein ihastukseni. Bernard Cornwellin Saxon Stories -sarjasta tuttu Bebbanburgin Uhtred. Komea englantilaisaatelinen, joka on kasvatettu viikinkisoturiksi. Voiko nainen enempää toivoa?! Cornwell kuvailee turhankin hyvin Uhtredin lihaksia, vaaleita pitkiä hiuksia, hurjaa luonnetta, jossa pilkahtaa ajoin lempeyttäkin.
Pidän myös Uhtredin rehellisyydestä ja siitä miten Cornwell on luonut hahmon. Saxon Stories -sarjassa kertojana on vanha Uhtred, joka ei toisiaan ihastele tai pidä nuorta minäänsä kovin ylivertaisena tai fiksuna.

Viimeisenä, mutta kenties parhaimpana... Lestat de Lioncourt. Anne Ricen luoma vampyyri, joka on tainnut aiheuttaa tämän nykyisen 'seksikkäät vampyyrit' -villityksen. Lestatissa on munaa todella, joka vain korostuu hiukan nössykkämäisen Louisin vieressä. Elokuvamaailmassa Lestatia ovat näytelleet Tom Cruise (Veren vangit) ja Stuart Townsend (Kadotettujen kuningatar). Veren vangit on ainoa leffa, missä siedän - suorastaan tykkään Cruisesta.
Lestat on ollut minulle niin merkityksellinen hahmo, että olin vähällä nimetä poikanikin Lestatiksi. Menin niin pitkälle, että anoinkin nimenkin (hyväksytysti!) läpi maistraatista. Täti kyllä paheksui valintaani; "Tiedätkö, että se on vampyyrinimi?". Jätin nimen antamatta, koska se liitettiin niin vahvasti lestadiolaisiin (ne sivistymättömät!!). Muuten Lestat olisi ollut hyvä nimi, joka olisi vielä sopinut suomen ääntämisasuunkin. Hylkäsin siis koko Lestat -nimen ja välillä se on kyllä kaduttanut.

Eiköhän tässä ole miehiä riittämiin tälle päivälle. Mainitsematta jäi vielä monia muitakin. Vares, drowsoturi Drizzt Do'Urden (Forgotten Realms), Legolas, Kaari Utrion kirjojen lukuisat sankarimiehet (kuten Daniel Tulikilpi)... Todellisessa maailmassa en osaa niin enää ihastua, kun ei ole tarvetta, mutta kirjamaailmassa rakastun useinkin.

Onko teillä muilla muuten tapana kuvitella hahmo jonkun (esim. julkkiksen) näköiseksi? Häiritseekö filmatisoitujen elokuvien roolitukset omaa kuvitelmaa?

Päivä 14: Suosikkikirja suosikkikirjailijaltasi

No tämä on sitten taas sieltä vaikeimmasta päästä. Minulla on aika monta suosikkia kauhun mestarilta, Stephen Kingiltä. Joitakin olen lukenut useammankin kerran, jotkut odottavat uutta lukukertaansa.

Nostan esille nyt muutamia. Koitan olla ottamatta esiin koko tuotantoa...
Liseyn tarina on ollut uusin, oikein voimakas ihastus. Siinä näkyi Kingiltä aivan uudenlainen puoli, romantiikka.
Tukikohta oli taas hyvin, hyvin vaikuttava kirja. Se oli raskas, mutta antoisa lukukokemus.

Sitten on Tarpeellista tavaraa, jonka olen lukenut ainakin kolmesti. Se on maukas juttu siitä kuinka sekatavarakauppias asettuu Castle Rockiin (yksi Kingin luomia kaupunkeja). Asukkaat löytävät liikkeestä juuri niitä ihania esineitä, joita ovat kaivanneetkin! Keräilykortin, Elviksen kuvan aidolla nimikirjoituksella.. Tavarat saa ostettua hyvin edullisesti - pikku palvelusta vastaan. Ja pian kaupungissa ollaan lirissä.
Mahtavaa kerrontaa, räiskettä ja räminää. Syvempänä tasona voidaan pitää sitä, kuinka tärkeää materia meille onkaan?

Naisen raivo on myös King-suosikkieni kärkipäässä. Rose haluaa eroon väkivaltaisesta poliisimiehestään (tässä kirjassa on sairainta perheväkivaltaa ikinä). Ja eräänä päivänä hän sitten uskaltaa lähteä. Mutta poliisi tietää kuinka kadonneita etsitään...
Naisen hurja kasvutarina sellaiseksi naiseksi, joka hän olisi halunnut olla.

Eksyneiden jumala on se, joka on jäänyt mieleen teinivuosilta ja jonka aion lukea mahdollisimman pian uudestaan. Tarinan idea on yksinkertainen; tyttö eksyy metsään ja alkaa nähdä viluissaan ja nälissään painajaisia. Psykologista kauhua hienoimmillaan.

King-faneille linkkivinkki: http://www.piina.net/ Kannattaa käydä kurkkaamassa!

Päivä 13: Suosikkikirjailijasi

Ensin ajattelin, että tämäpä hankala. En voi sanoa vain yhtä! Olin jo kirjoittamassa David Eddingisiä (Belgarionit, Malloreat, Eleniumit, Tamulit) ja Weis & Hickmann -kaksikkoa (Dragonlancen luojat). Mutta sitten aloin ajatella asiaa tarkemmin... Rakastan kyllä heidän kirjojaan, mutta rakkaus on enemminkin kohdistunut maailmoihin ja henkilöihin kuin varsinaisiin kirjallisiin ansioihin.

Niinpä aivokoppani otti komennon takaisin ja piti miettiä asia uusiksi. Minna Canth? Tavallaan. Arvostan häntä ja hänen tuotantoaan todella paljon, mutta minulla ei ole häneen erityistä suhdetta. Juhani Aho? Vähän lähempänä jo, mutta jostakin syystä ei kuitenkaan. Reijo Mäki? Ei... Tykkään Vareksesta kyllä, mutta se on eri asia. Anne Rice? Sama juttu kuin fantasiaosastolla. Pätee myös J. K. Rowlingiin.

Jäljelle jää yksi nimi. Stephen King. Minulla ja kauhun mestarilla on jo vuosia kestänyt yhteinen taival ja siten meille on rakentunut aivan erityinen suhde. Huolimatta siitä (nyt kaikki muut King-fanit; vetäkää henkeä), etten ole lukenut Mustaa tornia.
Arvostan sekä hänen luomiaan maailmoja että hänen kirjallista antiaan. Ei hän mikään nobel-kirjailija ole, mutta kauhukirjallisuuden parissa hän on silläkin saralla aivan omaa luokkaansa. Hän on myös vaikuttanut kauhukirjallisuuden kehittymiseen hyvin voimakkaasti ja huolimatta hillittömästä tuotteliaisuudestaan, teosten sekaan ei montaa floppia mahdu (on niitä jokunen). Olen myös lukenut hänen (suomennetun) tuotantonsa lähes kokonaan.
Hänen kauhutarinansa ovat myös erittäin monipuolisia. Ne eivät ole vain pelottelukirjoja, vaan niissä käsitellään myös muita teemoja; vanhemmuutta, parisuhdetta, pitkäaikaissairauksia, vammaisuutta, lääkeriippuvuuksia... Aina vähän päähenkilöstä ja tarinasta riippuen. Hän osaa luoda henkilöistään eläviä persoonia ja suorastaan rakastan hänen tapaansa viitata omiin teksteihinsä ja henkilöihinsä. Niitä on kiva bongailla!
Hän on myös persoonana mielenkiintoinen ja haluaisin lukea asiallisen (so. Kingin itsensä luvalla tehdyn) elämäkerran. Sellaista ei nimittäin ymmärtääkseni ole. Kirjassaan Kirjoittamisesta hän puhuu omasta elämästään jonkin verran.

On myös ilo olla naimisissa miehen kanssa, joka fanittaa Kingiä yhtä paljon. Kirjoista (ja niiden filmatisoinneista) on käyty monet pitkät keskustelut - joskus kiistatkin. Niinpä siis Stephen King on tavallaan avioliitonkin kautta minulle hyvin merkityksellinen kirjailija.

--
 PS. Mitäs pidätte uudesta ulkoasusta? (Siis tämän blogin, ei Kingin) :)

Päivä 12: Kirja, jota rakastit muttet rakasta enää

Aika aikansa kutakin. Joskus vain aika ajaa tiettyjen kirjojen ohi. Opuscolon blogissa oli tärkeä puheenvuoro lasten- ja nuortenkirjallisuudesta tässä muutama päivä sitten. Siellä tunnustin, etten lue enää lasten- ja nuortenkirjallisuutta vain itselleni. Lapselleni tietysti kyllä joka toinen päivä vähintään (joka toinen taas on isän vuoro).
Siinä genressä toki on edelleen klassikoita, joita rakastan. Mutta myös niitä, joita en enää. Koitin pari vuotta sitten lukea jotain Nummelan ponitalli -kirjaa (Merja Jalo) ja ei herttinen... Ei kyllä enää minun juttuni, vaikka nuorena heppatyttönä ne olivat maailman parhaita!

Nostan tähän kuitenkin kirjan, joka noin muuten aihepiiriltään ja genreltään kolahtaa edelleen, mutta jonka ohitse aika ajoi. Kaari Utrio: Haukka, minun rakkaani. Teinkin jo aihetta koskevan postauksen silloin 2009. En raaski kirjasta kuitenkaan vielä luopua, sillä tämä on ollut aikanaan Utrion kirjoista se rakkain. Ehkä vanhana höperönä mummona osaan ihastua tähän uudestaan?

José Saramago: Kertomus sokeudesta (1995)

Ensaio sobre a Cegueira
Suomennos: Erkki Kirjalainen
Käännösvuosi: 1997
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: n. 400 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Kaupungissa riehuu outo epidemia. Ihmiset alkavat nähdä pelkkää valkoista. Jotta sairauden leviäminen voitaisiin estää, sokeille perustetaan reservaatteja. Heiltä kielletään kaikki apu ruokahuoltoa lukuunottamatta. Näkevien pelko sokeutumisesta ajaa inhimillisyyden ohi. Reservaateissa syntyy eloonjäämistaistelu. Tilannetta seurataan silmälääkärin vaimon kautta, joka on näkevänä seurannut sokeutunutta miestään eristykseen.
Kertomus sokeudesta luo uskoa yksittäisen ihmisen mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa, jossa suurin osa ihmisistä on näkeviä mutta kuitenkin sokeita.

Oma arvio:
Kiinnostuin tästä Opuscolon hyvän Saramago-esittelyn kautta. Ja minua häiritsi hieman se, etten ollut aiemmin lukenut yhtäkään tämän nobelistin kirjaa. Kertomus sokeudesta on myös filmatisoitu, mutta en kyllä taida haluta nähdä tätä elokuvana. Oma mielikuvitus riittää minulle tämän tarinan osalta.

Tämä kirja herätti ennenkaikkea surua ja ahdistusta. En tykkää dystopiaa henkivistä tulevaisuudenkuvista, etenkin kun tämä oli toteutettu tavallaan liiankin hyvin. Tulevaisuudenkuva on tosin lievästi väärä ilmaisu, sillä Kertomus sokeudesta ei ajoittune tulevaisuuteen vaan henkii ilmestymisajankohtansa aikaa.

Tarinaa seurataan pienen ryhmän kautta, jonka silmät ovat silmälääkärin vaimolla. Hän on luultavimmin ainoa näkevä ihminen, mutta syytä siihen ei saada tietää. Saramago on minusta tehnyt tässä hienon ratkaisun. Silmälääkärin vaimoa ei kuvata pyhimyksen kaltaisena tyyppinä, joka vain jonkin korkeamman armon takia olisi jäänyt näkeväksi. Hän on hyvin tavallinen ihminen, vaikka onkin sieltä kilteimmästä päästä.

Saramago ei nimeä henkilöitään erisnimillä, mikä välillä häiritsi. Ehkä hän on tavoitellut ratkaisullaan jonkinlaista tunnetta siitä, että kukin henkilö voisi olla kuka tahansa meistä. Käytännössä siis tekstissä on aina 'silmälääkärin vaimo', 'kierosilmäinen poika', 'ensimmäiseksi sokeutunut', 'ensimmäiseksi sokeutuneen vaimo' jne. En kyllä tiedä sitten Saramagon ratkaisun hyödyllisyyttä. En osaa yhtään sen paremmin samaistua 'ensimmäiseksi sokeutuneen vaimoon' kuin jos vaimo olisi nimetty erisnimellä.

Nimenomaan tekniset seikat saavatkin minut rypistelemään kulmiani. Saramagolla on oma tyylinsä, johon pitänee sopeutua jos aikoo hänen kirjojaan jatkossa lukea. En tiedä aionko, vaikka minusta tarina, sen henkilöt, tapahtumien kulku ym. olivat todella hienoja ja pelottavan uskottavasti kirjoitettuja.
Tämä tekninen puoli vain tökki todella pahasti. Olen vilpittömän sivistymättömästi sitä mieltä, että meillä on olemassa kielioppi siksi, että asioiden lukeminen ja ymmärtäminen olisi helpompaa. Saramago viis veisaa joistakin kielioppisäännöistä. Voin vain arvailla, mihin hän on ratkaisullaan pyrkinyt, sillä sen täytyy olla tietoinen.
Tässä tekstinäyte (s. 158):

Salissa kaikki olivat jo hereillä ja valmiina ottamaan vastaan oman annoksensa, he olivat kehitelleet kokemusten pohjalta melko kätevän jakomenettelyn, ruoat vietiin ensin salin perälle, missä olivat lääkärin ja tämän vaimon sekä tummalasisen tytön ja äitiään kaipaavan pikkupojan sängyt, ja sitten asukkaat kävivät kaksi kerrallaan hakemassa osansa alkaen ovea lähinnä olevista, oikean puolen ykkönen ja vasemman puolen ykkönen, sitten oikean puolen kakkonen ja vasemman puolen kakkonen ja niin edelleen, ilman riitoja ja törmäilyjä, aikaa se tietenkin vei, mutta odottelun korvasi se että rauha säilyi.

Ja dialoginäyte (s.159):

Pakko oli kuitenkin uskoa, kun miehet ilmestyivät hengästyksissään ovelle, Mitähän siellä on tapahtunut kun he tulevat tuolla lailla juoksujalkaa, ja samassa kaikki kolme yrittivät yhtä aikaa rynnätä sisään kertomaan odottamatonta uutista, Ne ei antaneet meidän ottaa ruokaa, yksi huohotti, ja muut toistivat perässä, Ei antaneet, Ketkä, sotilaatko, jonkun ääni kysyi, Ei kun sokeat, Mitkä sokeat, sokeitahan me ollaan täällä kaikki, Me ei tiedetä keitä ne on, farmaseutti sanoi, mutta luultavasti niitä jotka tuli kaikki yhdessä, niitä viimeksi tulleita, Miten niin ei muka antaneet teidän tuoda ruokaa, lääkäri kysyi, eihän siinä tähän asti ole ollut ongelmia, Ne sanoi että se loppui nyt, tästedes jokaisen joka tahtoo syödä pitää maksaa.

MIKSI?? En voi kuin ällistellä.

Joka tapauksessa onnekas on se, joka pääsee tämän seikan yli. Kertomus sokeudesta on hieno kirja, kaikessa ahdistavuudessaankin. Sitä ei käy kieltäminen. Mutta tämä toteutuspuoli vain varjosti lukemistani sen verran pahasti, että en ainakaan uskalla luvata tarttuvani uudestaan Saramagon kirjoihin.

Päivä 11: Kirja, jota vihasit

Kuten moni muukin on pohtinut, minäkin pidän 'vihata' sanaa hiukan liian voimakkaana tässä yhteydessä. On kirjoja, joita olen inhonnut, mutta en taida olla vihannut edes niitä vaikeimpia tenttikirjoja.

Niinpä siis oikeammin nostan esiin kirjan, jota inhosin. Ja se on Tuhat loistavaa aurinkoa, jota inhosin kahdella eri tavalla.
Ensinnäkin vihasin/inhosin tietysti niitä faktoja, joiden pohjalta kirja nousee. Tullaan taas tähän seikkaan, miksi en liiemmälti välitä uskonnoista (usko on asia erikseen). On sairasta ja kuvottavaa, että tuollaiset asiat ovat arkipäivää tässä maailmassa. Pyrin kyllä kunnioittamaan erilaisia kulttuureja, mutta ihan kaikkea en pysty nielemään.
Toiseksi inhosin kirjan kirjallista antia. Muistan sen valtaisan pettymyksen, kun huomasin että tämäkin kirja on kirjoitettu 7 Päivää -tyyliin mustavalkoisen kärjistävästi. En kiistä sen totuusarvoa (vaikka tarina onkin fiktiivinen), en väitä etteikö sellaisia asioita ole oikeastikin tapahtunut. Mutta taatusti tarinalla on toinenkin puolensa ja se jäi nyt kokonaan piiloon. Kyseessä on tärkeä asia, joka tarvitsisi paljon vakavasti otettavaa huomiota. Inhottaa kun se pilataan osin näin kömpelöllä esiintuonnilla.

Päivä 10: Suosikkiklassikko

(Alan hiljalleen saada haastetta kiinni!)

Tämä on helppo! Tuulen viemää on minunkin suosikkiklassikkoni. Olen lukenut kirjan useasti ja elokuvankin lähemmäs 10 kertaa.
Olin muistaakseni 9-vuotias lumoutuessani ensimmäisen kerran tarinasta (elokuvamuodossa). On ollut oikeastaan aika mahtavaa tutustua siihen niin nuorena. Mitä vanhemmaksi on tullut, sitä enemmän tarinasta on löytänyt uusia ulottovuuksia. 9-vuotiaan silmin Scarlett ja muut naiset olivat ihastuttavia pukuineen ja loisteliaine elämänpuitteineen. Miehistä ensin lumouduin kilttiin Ashleyhin (enkä voinut käsittää miksi hän valitsi marttyyrimaisen ällökiltin Melanien) ja vasta myöhemmin roistomaiseen Rhettiin. Rhett on edelleenkin suosikkini ja hänen kuvansa on syventynytkin. Ei se roistous niin yksiselitteinen juttu ole...
Vinkeintä onkin ollut kasvaa hahmojen kanssa. Vanhempana ymmärsi paremmin niin Ashleyn kuin Scarlettinkin valintoja.

Tuulen viemää on saanut myös jatko-osia. Alexandra Ripley kirjoitti Scarlettin ja Donald McCaignin Rhettin. Scarlettin olen lukenut myös ja se yltää inhokkilistallani aika korkealle. Minulla on näistä jatko-osista myös melkoisen tiukka mielipide; yököttävää rahastusta, klassikon maineella ratsastamista ja toisen teoksen epäkunniotusta. Uskon vakaasti, että Mitchell oli tarkoituksella ajatellut Tuulen viemää -kirjan päättyvän kuten se päättyy. Mikä oikeus sitä on kenelläkään mennä jatkamaan? Hyhhyh!

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita (2011)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 385
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Mitä! Suomessako muka ei ole vampyyreja? Niitähän on tunnetusti vain Transylvanian vuoristossa ja Yhdysvaltain eteläosissa, mutta hyvin niitä mahtuiisi piileksimään myös Suomen pimeisiin kuusimetsiin. Vampyyri on myös surullinen, yksinäinen hahmo - mikä vetoaisi suomalaisiin paremmin kuin pimeässä viihtyvä, päivät nukkuva tyyppi, jolla on ongelmia hampaistonsa kanssa?
Ainakin vampyyritarinoita täällä osataan kirjoittaa. Sen todistavat kirjailija Juri Nummelinin toimittaman Verenhimo -kirjan novellistit, jotka ottavat perinteisen hahmon ja istuttavat sen suomalaiseen maaperään tyylikkäästi ja pelottavasti.

Kirjoittajat:
Leo Anttila
Harri Erkki
Harry Etelä
Jarmo Karonen
Jussi Katajala
Rene Kita
Juha-Pekka Koskinen
Petri Laine
Anne Leinonen
Asta Leppä
Harri István Mäki
Heikki Nevala
Sari Peltoniemi
Tiina Raevaara
Petri Salin
Tuomas Saloranta
Johanna Sinisalo
M. G. Soikkeli
Miina Supinen
Jari Tammo
Christine Thorel
Mika Waltari

Oma arvio:
Ensin sananen kannesta. En yleensä täällä paljoa pui kansikuvia, vaikka minusta kansi on tärkeä osa kirjaa - ja ennen kaikkea sen myyvyyttä.
Tämä on rumin kansikuva ikinä. Olisi melkein tehnyt mieli jättää koko kokoelma ostamatta, koska en halua näin rumaa kirjaa hyllyyni. Epätasainen hammasrivistö, ihohuokoset ja jopa nenäkarvat (näkynevät paremmin liveversiossa) ovat kaikkea muuta kuin houkuttelevia. Vanhahtava goottityylinen punainen fontti on vähän turhankin kliseinen valinta, jonka kruunaa se, että kirjaimet valuvat verta. Jopa liikaa. Yksittäinen valuma siellä tai täällä olisi kaiketi ok, mutta tämä on jo liikaa. Koko ulkoasu huutaa halpaa ja huonolaatuisen pokkarin leimaa. Onneksi todellisuudessa sisältö on sentään parempi.

Tästä tuleekin hiukan sivujuonne. Fantasiaa ja scifiä kirjoitetaan Suomessa kaiketi aika vähän. Nuorten kirjoissa sitä näkyy, mikä on iloinen asia. Ja nyt sitten Helena Waris vähän valtasi aikuisten puoltakin.
Eikä kun...
Kyllähän fantasiaa ja scifiä on Suomessa kirjoitettu ihan mukavasti. Novellikokoelmiakin löytyy jopa kotimaisen kirjallisuuden isolta nimeltä, Mika Waltarilta. Tosin salanimellä Kristian Korppi ja novellikokoelmaa Kuolleen silmät ei enää sitten ilmestymisvuotensa jälkeen (1926) painettu uudestaan.
Suomessa siis on fantasiaa ja scifiä, mutta sitä ei osata markkinoida eikä tuoda esille. Mikä kumma siinä oikein on? Verenhimossakin tosiaan kansikuva on mahdollisimman epämyyvä enkä ole tästä suuremmin kuullut/nähnyt mainoksia missään medioissa. Muualla maailmassa fantasia-aihe vampyyreineen ja noitineen lyö isolla kädellä läpi, mutta miksei Suomessa suomalainen genren edustaja saa tilaa? Kysyn vaan. Häh?!

Sitten Verenhimoon. Ensimmäisenä mieleen jäi lähinnä epätasaisuus sekä vampyyri-termin väljä tulkinta. Jälkimmäinen seikka ei suinkaan ole aina huono asia. Esimerkiksi Johanna Sinisalon novelli Peili tulkitsee vampyyrin ihan uudestaan - ja osuvasti. Ihmisestä voi imeä paljon muutakin kuin verta.

Jo esipuheessa Nummelin lupaa, että tässä kokoelmassa ei näy kauniita ja rohkeita vampyyreita Twilight-henkeen. Se lupaus pitää, mistä olin hyvin iloinen. Nämä vampyyrit ovat rumia, vanhoja, aineellisia, aineettomia, tavallisia (siis oikeasti tavallisen tyypin näköisiä, ei mitään superkauniita teinejä), eläimellisiä... Oikeastaan vampyrismin monitulkintaisuus oli Verenhimon parasta antia.
Joskin yksi outous mahtui mukaan. Mika Waltarin novelli Muumio kertoi tosiaan muumioista, eikä siinä viitattu vampyyreihin millään tapaa. Esipuheessa vielä mainostetaan, että Kuolleen silmät -kokoelmassa olisi ollut yksi vampyyriaiheinen tarina. Tämäkö? Eihän tässä puhuttu vampyyreista edes väljästi tulkiten. Jos se taas ei ollut tämä, niin miksi sitä vampyyriaiheista ei valittu?

Epätasaisuus olikin se toinen piirre mikä jäi mieleeni. Osa novelleista meni tavallaan ohi, osa taas tuntui ihan mitäänsanomattomalta ja osa taas oli oikein mainioita lukupätkiä. Suosikeikseni nousivat Peili (J. Sinisalo),  Surma tuli jään yli (A. Leinonen), Isä meidän (P. Salin), Korpin silmät kaiken näkevät (J. Katajala), Minulla on tehtävä (T. Saloranta) ja Kuristajakäärme (M. Supinen).
Näissä oli tunnelmaa, teksti oli hyvää ja hyvin ammattitaitoista, ja kaikkiaan sisältö oli hyvin tasapainoinen.

Joten älkää antako kamalan kansikuvan hämätä. Tarttukaa tähän rohkeasti!

edit 26.11.2013: Koska Blogger ei anna tägittää yli 200 merkkiä, on tähän tekijäksi tägitetty vain toimittaja.

Päivä 09: Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan

Tämä on haastava. Periaatteessa vaihtoehtoja on moniakin. Toisissa on ollut isommat ennakoluulot, toisissa ei taas ollut mitään odotuksia.

Tunnustan, että minulla on turhankin usein kaikenlaisia ennakko-odotuksia kirjojen suhteen. Niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Toisinaan taas syntyy väärä mielikuva jostakin ja sitten olen ihan järkyttynyt. Välillä se on suorastaan hilpeää. En esimerkiksi lainkaan tiedä, miksi olen liittänyt Margaret Atwoodin Danielle Steele, Nora Roberts ym. tyyliseksi kirjailijaksi. Vasta blogistania antoi asiaan selvyyden - Atwood ei ole siellä päinkään! Ja niinpä aion kyllä jossakin vaiheessa tutustua hänen tuotantoonsa.

Nostan tähän nyt esiin kuitenkin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, joka on suhteellisen tuore lukukokemus minulle. Vielä näin jälkikäteenkin hirvittää, mitä olisinkaan menettänyt ikuisiksi ajoiksi, jos olisin jäänyt rypemään ennakkoluuloissani.

Kuitenkin ennakkoluulot ovat tietyllä tapaa välttämättömiä. Jollakin perusteellahan me luettavat kirjamme valitsemme. Ihmisikä kun ei millään riitä kaiken olemassa olevan lukemiseen. Ennakko-odotukset ovat yksi peruste valita - ja olla valitsematta - jokin kirja. Mutta toisinaan on hauskaakin valita sellainen, jota kammoaa jo etukäteen. Sitä saattaa yllättyä positiivisesti. Se riski kannattaa ottaa silloin tällöin.

Päivä 08: Yliarvostetuin kirja

Hengissä ollaan. Olin viikonloppuna hiukan reissussa ja nyt sitten koitan kovasti kiriä haasteen kanssa. Joten pahoittelen jo etukäteen mahdollista postausähkyä. Tykkään tehdä joka aiheesta oman postauksensa selkeyden vuoksi.

Haluaisin vielä korostaa sitä, että tässä haasteessa en pyri esittämään (kuten en koskaan muutoinkaan) mitään Yleismaailmallisia Totuuksia ja Vain Minun Mielipiteeni On Oikea -juttuja. Jos olen vihannut, rakastanut, inhonnut tms. jotain kirjaa, niin se ei tarkoita sitä, että juuri sinun pitäisi olla myös samaa mieltä tai että haluaisin mielipiteelläni loukata jotakuta erityisesti.
Tämä nyt näin varmuuden vuoksi tähän.

Yllättäen yliarvostetun kirjan tittelistä pääsi kilpailemaan useampikin kirja. Olen alkanut kaihtaa ns. bestsellereitä, koska petyn niihin niin usein. En tiedä johtuuko se siitä, että makuni on vain niin erilainen vaiko siitä, että kirjaan on kohdistunut niin isoja odotuksia.
Olen toisaalta aina ollut vähän vastavirtaan luovija. Teininä muut kuuntelivat Take Thatia (jota minä niiiiiiiin inhosin), minä Hanoi Rocksia (90-luvulla HR oli kuollut, kuopattu ja ehdottoman out).

Joka tapauksessa yliarvostetun kirjan vahva ehdokas oli Samartinin Señor Peregrino. En vain onnistu millään käsittämään sen suosiota. Minusta se oli kaikin puolin huono kirja. Joskushan on niin, että minä en tykkää, mutta voin ymmärtää miksi joku toinen tykkää. Tässä tapauksessa ei ollut niin.

Toinen vahva ehdokas on Meyerin Houkutus. Etenkin jos on lukenut Anne Ricen vampyyrikirjallisuutta, niin tämä tuntuu huonolta vitsiltä. Ymmärrän kyllä, että teiniromanssi on aina vähän naiivi ja niin pois päin, mutta tämä oli jo huono.

Voittajaksi päädyn kumminkin julistamaan Hannu Salaman Juhannustanssit. Harmi, että luin sen ennen blogistiuraani. Juhannustanssithan on vankka klassikko. Ja tulkintani mukaan vain ja ainoastaan siitä syystä, että Salama tuomittiin jumalanpilkasta Juhannustanssien vuoksi. Kirjallisilta ansioiltaan se ei minusta ollut kovinkaan kaksinen, saati sitten klassikko-statuksen arvoinen. Minua jurppi se, että mokoman asian vuoksi tämä on klassikko. Ilman syytettä tämä olisi luultavasti jäänyt täysin unholaan - ja hyvästä syystä. On vaikeaa hyväksyä, että kirja voi nousta klassikoksi ulkokirjallisista syistä.
Juhannustanssit olivat minusta huonoa kieltä, vailla mitään punaista lankaa ja ideaa. Se on ruma ja rujo seksikohtauksineen. Henkilökuvaus oli ala-arvoisen huonoa ja tuntuu siltä, että Salama vain halusi järkyttää aikalaisiaan kirjoittamalla jotain törkeää.

Päivä 07: Aliarvostetuin kirja

Tämä tuntui aluksi hiukan vaikealta, mutta kun oivalsin minkä valitsen, niin ratkaisu tuntuikin itsestään selvältä.
Robert M. Pirsig: Zen ja moottoripyörän kunnossapito.
Ymmärtääkseni tämä nauttii jonkinlaista kulttikirjan asemaa, jonka saatavuuskin oli yhdessä vaiheessa hankalaa. Nyt tästä on kuitenkin otettu uusintapainos, joten tätä on taas saatavilla!

Kulttikirja-statuksestaan huolimatta tämä on ehdottomasti liian aliarvostettu. Suosittelen tämän lukemista ihan jokaiselle - ja vieläpä moneen otteeseen. Itse olen toistaiseksi lukenut tämän vain kerran.
Tämä ansaitsisi suoraan klassikkon aseman sen moniulotteisuuden - ja siten myös ajattomuuden vuoksi.

Dan Brown: Da Vinci -koodi (2003)

The Da Vinci Code
Suomennos: Pirkko Biström
Käännösvuosi: 2004
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 520 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5


Mikä on salaisuus, jonka paljastumista mahtava Vatikaani pelkää eniten? Sitä on varjellut vuosisatojen ajan salaseura, jonka jäseniin on kuulunut maailman kuuluisimpia taiteilijoita ja tiedemiehiä. Miksi he kätkivät töihinsä monia vihjeitä, mutta eivät uskaltaneet paljastaa tietämästään enempää? Monet ovat valmiita kuolemaan salaisuuden puolesta - ja myös murhaamaan.
Kaikkien aikojen menestyneimpiin romaaneihin kuuluva Da Vinci -koodi on mestarillinen trilleri, joka on kukkuroillaan kiehtovaa kulttuuri- ja taidehistoriaa mystisistä salaseuroista ja salaperäisistä symboleista.

Oma arvio:
Nyt se on tehty. Luettu Da Vinci -koodi. Muistanette, etten järin ole dekkareiden ja trillerien ystävä, mutta onhan tämä kiehtonut tavattomasti lähinnä aihepiirinsä puolesta. Minua kiinnostaa uskonnot, salaseurat, kulttuuri ylipäätään ja tietysti historia. Niitä janoavalle tämä onkin oivallisen viihdyttävä paketti.

Hauskimpana piirteenä koin tässä sen, että mikään kirja ei ole saanut minua googlettamaan niin paljon kuin tämä. Brown sotkee faktan ja fiktion niin hyvin yhteen, ettei mistään voi olla ihan varma. Googlettelu on vielä hiukan kesken, ja arvoitukseksi jäi mm. se, että onko tulkinnat Graalin maljasta ihan oikeasti olemassa olevia vaiko ihan Brownin itsensä keksintöä? Olympialaisten tunnuksesta löysin tällaisen kiinnostavan jutun.

Teoksen feministinen sävy pääsi myös yllättämään. Olen kyllä elokuvan nähnyt aiemmin (ja en tykkää yhtään siitä, että Tom Hanks häiriköi lukukokemustani), mutta en muistanut siinä tuodun asiaa niin voimakkaasti esiin. Puheet jumalattarista, Magdalan Mariasta, naisen asemasta Siionin luostarissa... Melko yllättävä veto mieheltä, sanoisin.

Henkilöhahmot olivat latteita, mutta eipä tästä oikein muuta odottanutkaan. Sen johdosta siihen ei osannut pettyäkään. Tämä on ehdottomasti juonivetoinen, ei henkilövetoinen.

Tunnustan, että minusta tämä oli oikein viihdyttävä kirja. Huolimatta siitä, että loppu pääsi vähän lässähtämään ja oli hiukkasen typeräkin. Da Vinci -koodi sopii hyväksi ja nopeasti nautittavaksi välipalaksi. Ja onhan se tietyllä tapaa sivistäväkin, jos jaksaa vain hakea niitä faktoja eikä niele Brownin juttuja sellaisenaan.
Uudelleen lukemisen arvoa en tällä näe ainakaan omalla kohdallani, mutta hauskoja juttuja täältä voi kyllä kaivaa mm. sanojen tulkinnoista. Esimerkiksi Pyhä Graal, jonka salaisuuden kertoo Sangrealin asiakirjat (sang, sangre = veri), San Greal (Pyhä Graal), Sang Real (kuninkaallinen veri) ja tästä päätellään Graalin olemus. Vinkeän hauskaa, vaikka onkin hölynpölyä!

Päivä 06: Kirja, joka tekee sinut surulliseksi

Tähän on jälleen vastattava kaksi kirjaa, vaikka epäröinkin toisen vastauksen poliittista korrektiutta...

Ensimmäinen kirja on minulla vielä kesken, mutta voin vannoa ja vakuuttaa, että se todella tekee minut surulliseksi. José Saramago: Kertomus sokeudesta. Olen vasta puolivälissä, koska sitä täytyy lukea hitaasti. Se on surullistakin surullisempi, ahdistavakin. Palaan siihen tarkemmin myöhemmin.

Toinen on Raamattu. Suren sitä, mitä sillä on saatu aikaan. En väitä, etteikö kristinuskossa olisi hyvääkin tai hyviä aikaansaannoksia. Toki on! Mutta Raamattu kirjana että seurauksena on minusta kovin, kovin surullinen. Sen tarinat ovat usein surullisia (esim. Jobin kirja) eikä sen jutun ydinkään, ristiinnaulitseminen, ole varsinainen riemutarina sinänsä onnellisesta lopustaan huolimatta.
Millään muulla kirjalla tuskin yritetään ja ollaan yritetty hallita niin paljon toisten elämää. Se on se, mikä surettaa eniten. Kunnioitan vilpittömästi jokaisen uskoa ja pidän sitä jokaisen henkilökohtaisena asiana mihin uskoo tai on uskomatta. Kiukkuiseksi ja surulliseksi alan vasta silloin, kun niitä omia ajatuksia ja "totuuksia" yritetään väkisin tuputtaa muille.
Arvostan Raamattua myös kulttuurihistoriallisena teoksena hyvin paljon. Olen lukenut sen kannesta kanteen pariin otteeseen ja usein joitain yksittäisiä pätkiä. Ja silti... Se vain tekee minut surulliseksi.

Päivä 05: Kirja, joka tekee sinut iloiseksi

Tämä haastehan menee nyt ihan mahdottomaksi! En taaskaan voi nimetä vain yhtä kirjaa. Pulmana on se, että hyvä lukukokemus tekee minut aina iloiseksi, vaikka kirja itsessään olisikin surullinen, haikea tai jopa raskas.

Jos mietin erityisiä hyvän mielen kirjoja, niin mieleen nousee ensimmäisenä Juhani Ahon Rautatie. Sen lukemisesta onkin jo muutama vuosi, joten sen voisikin lukaista uudestaan joku päivä, kun sataa vettä ja tuntuu siltä ettei kesä tule koskaan. Nyt minulla on hyvä mieli jo valmiiksi.

Toinen ihana on Kaari Utrion Rakas Henrietta. Se on varsin reipas tarina, ilman romansseille ominaista nyyhkytystä. Siinä on onnellinen loppu eikä rakkaudesta ole sentään tarvinnut maksaa ihan järjetöntä hintaa.

Tässä siis pari kirjaa, mitä voisin suositella hyvän mielen metsästykseen. Ne eivät ole ns. lohtukirjoja, vaan reippaita ja iloisia tarinoita.

Päivä 04: Suosikkikirjasi suosikkisarjastasi

Kuten jo eilen oli puhetta, Dragonlance on se minun suosikkisarjani, jonka halusin nostaa esiin. Vaihtelu kuitenkin virkistää ja nostan tässä esiin toisen suosikkisarjani ja siitä suosikkikirjani. Siihen on kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että Dragonlancesta tulen puhumaan tässä haasteessa vielä lisää. Koitan säästää sitä tarvitsemiini kohtiin, jottei teillä pursuisi lohikäärmeet korvista ulos heti kättelyssä.
Toinen syy on se, että haluan puhua Lucius Malfoysta, joka on yksi suosikkihahmoistani. (Tiedän, että suosikkihahmoista puhutaan vielä, mutta nostan Luciuksen esiin nyt ja muita suosikkeja sitten myöhemmin.) Sitä paitsi Harry Potter ja salaisuuksien kammio on suosikki-Potterini niin kirjana kuin elokuvanakin.

Tässä toisessa Potter-kirjassa hommat pääsevät kunnolla vauhtiin. Rowling on säilyttänyt vielä lastenkirjoille ominaisen riemun ja vähän koheltamistakin, mutta kurkottaa jo hiukan vakavampaankin suuntaan kiusatun Murjottavan-Myrtin ja synkän Tom Lomen Valedron päiväkirjan kautta. Lisäksi kirjoittamisen ote vahvistuu ylipäätään Viisasten kiven ollessa selvästi vähän vielä hiomattoman timantin oloinen.

Lisäksi tässä siis astuu kuvioihin mukaan Lucius Malfoy (Dracon isä), johon minulla on aivan erityinen suhde fanfiction kautta. Olen jo aiemmin vedonnut siihen, että Morren maailma on sivistynyt blogi, joten en perehdy siihen sen tarkemmin. Kehitin vain tätä kautta hyvän syyn linkittää tänne kuva Jason Isaacsin näyttelemästä Luciuksesta, joka on kerta kaikkiaan täydellinen minun makuuni!

Kirjoittamisesta

Kiitän vielä nöyrästi ja lämpimästi saamastani palautteesta koskien Sininen enkeli -novelliani. Palaute on otettu vastaan punastellen, rykien ja salassa hiukan riemuitenkin.

Osin palautteenkin ansiosta olen tänään pohtinut paljon kirjoittamistani. Oikeastaan niin paljon, ettei muista hommista ole tahtonut tulla oikein mitään. Kirjoittanut en tosin ole sanaakaan. Siis mitään luovaa. Blogipostauksia ja ruotsin kurssin tehtävää ei lasketa.

Kuten moni muukin kirjoittaja, minäkin olen kirjoittanut lähes aina. Lapsena ainevihkot täyttyivät nopeasti. Kirjoitin paljon hevosaiheisia juttuja Nummelan ponitalli -sarjan tapaan. Yläasteikäisenä keksimme kaverien kanssa kirjoittaa yhdessä. Tähän vaikutti Hullu luokka -sarja (Kaisa Ikola & Minna Kulmala). Jutut olivat lyhyitä novellimaisia juttuja, jossa tietysti käsiteltiin myös ihastuksia ja seksiäkin.

Yhden rakkaan ystävän kanssa jatkoimme kirjoittamista laajemminkin. Meillä ei ollut tarkoituksena julkaista mitään, kunhan huvittelimme. Aiheina oli niin fanfiction kuin historiallinen romaanikin. Tätä jatkui enemmän ja vähemmän aktiivisesti lähes kymmenen vuotta. Liuskoja syntyi satoja. Arvelisin, että jos laittaisi nyt niihin fonttikoon 12 ja riviväliksi 1,5 (normi, jolla kässärit lähetetään kustantamoihin), liuskojen yhteismäärä lähenisi varmasti kahta tuhatta.
Tämä vaihe oli tietyllä tapaa kirjoittajaminäni antoisinta - ja vaarallisinta aikaa. Silloin näkyi se, mitä minulle kirjoittaessa tapahtuu. Se täydellinen toiseen maailmaan katoaminen, jossa tämä olevassa oleva maailma ja sen ihmiset häilyvät ikään kuin uneksi. Silloin minulle todellisuutta on se tekstin maailma.

Keväällä 2009 sain polkaistua alkuun fantasiaromaanini. Sain siitä palautetta Nobelistiklubilla, mutta koska en päässyt aktiivisesti osallistumaan sen toimintaan omista aikataulusyistäni, niin sen hiominen jäi ja ehkä vähän pelästyinkin. Kässäri jäi pöytälaatikkoon muhimaan. Palaute sinänsä oli asiallista ja ehdottoman aiheellista.

Ja ehkä tästä syystä olen taas lykännyt kirjoittamistani. Ja ihan juuri nyt minulla ei ole varaa "katoamiseen". Olen suunnitellut tekeväni katoamistemppuni kesällä silloin kun opiskelutyöt on tehty ja ennen kuin puolisoni (ja siten koko perheeni) pitää kesälomansa.
En osaa sanoa mitä Morren maailmalle käy sillä aikaa. En tiedä osaanko enää edes kadota? Haluanko kadota? Uskallanko?
Ja mitä ihmettä kirjoitan? Fantasiaani? Suunnitteluasteella olevaa historiallista? Novellikokoelmaa?

En usko inspiraation voimaan. Siis siihen, että taiteentekijä istuu ja odottaa, koska se luovuuskohtaus iskee. "Kirjoittaminen on persetyötä", sanoi Lasse Koskela. Ja näinhän se on. On vain istuttava ja kirjoitettava. Kyllä se sieltä sitten tulee. Aluksi voi syntyä kaikenlaista tauhkaa, joka ei kelpaa edes pöytälaatikkoon.

Tänään pohdintani lomassa surffailin netissä kirjoittamisen tiimoilta. On ties mitä seuraa ja yhdistystä. Oppaita löytyy jos jonkinlaisia. Kilpailuja. Arvostelupalveluita.
Mieleen nousee paniikki. En ole koskaan osallistunut mihinkään kilpailuun. Pitäisikö? Olen ollut yhdellä luovan kirjoittamisen kurssilla opintojeni myötä yliopistolla. Pitäisikö osallistua työpajoihin ja kursseille? Nehän maksavat mansikoita! Orivedellä on jotain kirjoittajakursseja ja viikko maksoi yli 600 euroa (sisältäen tosin majoituksen ym.). Kaari Utrio luennoi historiallisen romaanin kirjoittamisesta Välimeren risteilyllä - hintaa yli 2000e. Huh... Onko minulla mitään mahdollisuuksia?
Moni esikoiskirjailijakin on kertonut työstäneensä romaaniaan vuoden tai kaksi tekemättä sillä aikaa mitään muuta. Ei minulla ole mitään mahdollisuuksia sellaiseen! 7,5 miljoonaakin meni ihan toiselle espoolaisnaiselle...

Aloitin nyt varovasti ja päätin liittyä Suomen Tieteiskirjoittajiin. En tiedä onko sillä mitään merkitystä, mutta minusta on kiva kuulua järjestöön,  "jonka tavoitteena on pyrkiä parantamaan suomalaisen sf/f-kirjallisuuden tasoa sekä asemaa". Olenpahan ainakin tehnyt edes jotain.

Helena Waris: Sudenlapset (2011)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 550
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Karran tunsi, ettei kyse ollut pelkästään kodista tai äidin muiston kunnioituksesta. Kyse oli heimosta, johon hän kuului, perinteestä, ajasta ennen pitkää talvea. Vornanmutkan tieto oli naisten tietoa, mutta se ei ollut Karranille arvotonta. Koko paikka tuntui huutavan häntä pelastajaksi.
-Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin puolustaa äitini perintöä niin kauan kuin pystyn, Karran sanoi.
Roke naurahti.
-Et sinä yksiksesi voi Mustarintaa estää, jos se päättää ottaa tämän haltuunsa.
-Minä keksin keinon, Roke. Minä löydän tavan uhmata sinua ja Mustarintaa.

Roke on Mustarinnan soturi, Karran Valkoisten susien maassa varttunut uneksija. Suruviesti pakottaa toisistaan erossa kasvaneet kaksoset yhteiselle matkalle Vornanmutkaan, jota naisnoidat ovat hallinneet kautta aikojen. Lapsuudenkotia uhkaava synkkä kohtalo ajaa veljekset erimielisyyksiin. Mutta kuinka vahva on veriside? Millaisia uhrauksia kukin on valmis tekemään? Ja kuka oikein on Sudenmarja, synkkä orpolapsi, jolla on suuri salaisuus?

Oma arvio:
Olin aivan tohkeissani, kun tämä lopulta ilmestyi. Muistanette Uniin piirretty polku -kirjan hehkutuksen?
Sudenlapset on itsenäinen jatko-osa, mutta joka toisaalta auennee paremmin jos on lukenut tuon Wariksen esikoisen.

Olin ehkä hienoisen, aivan pikkiriikkisen pettynyt tähän. Sudenlapset -kirjassa oli pari elementtiä, joista minä en liiemmälti välitä. Tarina, miljöö ja kaikki muu oli ennallaan. Aivan koukuttava juoni ja koitin olla tahraamatta sivuja kuolallani lukiessani Rokesta. Roke on Troin poika ja aivan yhtä seksikäs kuin isänsäkin!

Homoeroottinen vire oli toinen niistä elementeistä, joista en pitänyt. Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei suinkaan ole mitään homoseksuaaleja vastaan, en pidä homoutta sairautena tms. Poikarakkaus ei vaan oikein iske minuun. (Minun) onneksi Sudenlapset ei ole mikään erotiikkakirja, oikeastaan tämä on jopa siveämpi kuin edeltäjänsä. Mutta jo viittaus poikarakkauteen sai minut hiukan irvistelemään. (Jostakin syystä tyttörakkaus ei saa minussa vastaavaa reaktiota?)
Toinen oli sisarusrakkaus. Siis eroottinen sisarusrakkaus. Tätä minun oli paljon vaikeampi käsittää ylipäätään. Miksi? Miksi Waris päätyi sellaiseen ratkaisuun? Waris kirjoittaa kolmatta osaa, joten ehkä sieltä sitten aikanaan löytyy jokin selitys. Sudenlapset ei anna mitään vastausta siihen. En keksinyt ainuttakaan syytä, miksi on pitänyt päätyä sukurutsaan.

Kokonaisuudessaan minusta tuntui, että Sudenlapset on suunnattu enemmän nuoremmille lukijoille. Päähenkilöt (Roke, Karran, Niir, Nuno ja Sudenmarja) ovat nuorempia kuin Uniin piirretty polku -osan henkilöt. Siinä missä edeltävässä osassa päästiin jo alkuvaiheessa avioliittoihin, perheen perustamisiin ym., niin tässä vasta ihan viimeisillä sivuilla päästään samoihin asioihin. Ehkä sekin luo sellaista tuntua, että tämä on nuoremmille suunnattu.

Henkilöhahmotasoltaan tämä oli osin edeltäjäänsä vahvempi. Roke ja Niir etenkin olivat hienoja hahmoja, uskottaviakin. Etenkin Niir, joka kapinoi naisrooliaan vastaan, oli mielestäni hyvin onnistunut hahmo. Sudenmarjan osuus tarinassa pääsi yllättämään ja pidin tavasta, jolla hänen äänensä tuotiin kirjassa esille. Kesti vähän aikaa tajuta, että kuka hän onkaan!
Hahmoista ainoastaan Nuno jäi hiukan "täytehahmon" osaan. Nuno pysyi etäisenä ja huomaamattomana noustakseen esiin vain parissa kohdassa ratkaisevasti.

Huolimatta kritiikistäni Sudenlapset oli ihana lukukokemus jälleen. Odotan jo kolmatta osaa, jonka nimi on Talviveriset. Se kertoo Troin tarinan tarkemmin. Aaahh!!

Päivä 03: Suosikkisarjasi

Tähänkin on vaikea vastata yhtä. Eddingsin taruista puhuin jo eilen. Ne kun ovat suosikkisarjojani myös.

Larry Elmore on tunnettu kuvittaja.

Tähän päivään haluan kuitenkin nostaa enemmän esille Dragonlancet.
Luin ensimmäisen Dragonlance-kirjani joskus ala-asteella, arvioisin vuoden olleen 1993 tai 1994. Aloitin sarjan aikanaan vähän hassusti Kaksos-trilogiasta, vaikka loogisempaa olisi lukea Kronikat (Lohikäärmekronikat) ensin. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä ihastuin täysin.

Drangonlance-sarja edustaa hyvin perinteistä miekka & magia -fantasiaa, mikä fantasian tyyleistä puree minuun eniten. Olen jonkun verran pelannut roolipelejä, liveroolipelejä ja nyttemmin myös tietokone-/konsoliroolipelejä - ja kaikki nekin ovat miekka & magia -henkisiä. Uskon, että tämä tyyli näkyy myös kirjoittamisessani fantasian suhteen.
Dragonlancessa rakastan sitä, mitä toiset tuntuvat tuskailevan; se ei lopu ikinä. Dragonlance-kirjoja on satoja, mutta omassa kirjahyllyssäni on vain 43. Se on kevyttä, viihdepainotteista mutta sisältää yllättävän vähän romantiikkaa (seksiä ei lainkaan). Painotus on toiminnassa. Lohikäärmetaistelut, tulipallot, miekkailut... Näitä piisaa!
Se on myös yllättävän sukupuoleton sarja siinä mielessä, että mielestäni sitä ei ole suunnattu pojille/tytöille, vaan kumpikin sukupuoli on otettu huomioon. Palaan hahmoihin tarkemmin myöhemmin tässä huhtikuun haasteessa.

Dragonlance on vaikuttanut myös siihen, että lohikäärmeet ovat lemppareitani myyttisistä taruolennoista. Olen hyvin tarkka lohikäärmemakuni suhteen, sillä esim. kiinalaistyyppiset lohikäärmeet eivät kelpaa lainkaan. Kyllä kunnon lohikäärmeellä pitää olla siivet ja jalat! Myös lohikäärmeiden värikooditus hahmottuu mielessäni Dragonlancen kautta; mustat, punaiset, siniset, vihreät ja valkoiset ovat pahoja. Kultaiset, hopeiset, pronssiset ja vaskiset ovat hyviä. Näin kärjistäen siis. Lohikäärmeen kohdalla jakaminen hyvään ja pahaan ei ole niin yksinkertaista.

Dragonlance on oikeastaan elämäni sarja, ei enempää eikä vähempää. Vaikuttimena toki myös nostalgisuus. En tiedä miten näihin suhtautuisin nyt, jos lukisin tätä ensimmäistä kertaa. Mutta nyt vain nautin siitä, että voin upota täydellisesti toiseen maailmaan.

Sininen enkeli

En tiedä kuinka viisasta tämä on, mutta pohjustuksena kirjoittamis-postauksille ajattelin julkaista tässä novellini Sininen enkeli. Se on kirjoitettu joulukuussa 2008 ja sen avulla pyrin (ja pääsin) yhdelle luovan kirjoittamisen kurssille.
Sitä saa vapaasti kritisoida ja arvostella, sillä kuitenkaan kukaan ei ole niin kova kriitikko kuin minä itse omaa tekstiäni kohtaan.
Se ei edusta tyypillisintä genreäni. Kirjoitan enimmäkseen fantasiaa ja historiallisia juttuja. Kuitenkaan tällainenkaan juttu tai novellikokoelma ei ole poissuljettu.
Olkaatten hyvät näin sunnuntaipäivän ratoksi!

---
Sininen enkeli

Päätä särkee vieläkin. Ne välkkyvät strobovalot ja silmiä häikäisevät peilipallot aiheuttava aina saman jutun. Siihen kun yhdistää sen jumputuksen, on rytmihäiriö valmis. Tasainen bassojytke, vilkkuvat valot, keinuvat vartalot. Olisin voinut vaipua transsiin, jos en olisi jatkuvalla syötöllä kumonnut kurkustani viinaa alas.

Hytisen bussipysäkillä tihkusateessa. Lokakuu pieksee koko synkeällä voimallaan. Saan oikein luontoäidin kädestä, minä tuhma tyttö. Kiroilen lantiofarkkujani ja lyhyttä takkia. Selkä jää paljaaksi ja sitä särkee. Ylimääräistä tursuaa ulos lantioiden kohdalta. Horjahdan vaikken ottanut askeltakaan. Korkeat korot ja alkoholi eivät ole hyvä yhdistelmä, paitsi silloin kun on varaa taksiin ja kävelyn määrä on minimoitu.

Bussi saapuu ja maksan korkeamman hinnan. Vatsani velloo kun auto nytkähtää liikkeelle. Älä tule paha kakku... Puren hampaat yhteen ja kieli tarttuu kitalakeen kiinni. Suussa maistuu jotakin makean vanhan viinan ja nikotiinin eksoottista yhdistelmää. Tuijotan eteeni kaupungin hitaasti ohitseni valuvia valoja. Bussi liikkuu, pysähtyy, liikkuu, pysähtyy. Vatsani velloo rytmissä sen kanssa. Oksettaa, ei okseta, oksettaa, ei okseta.

Ihmiset vaihtuvat toisiin ja seuraan huvittuneena muiden humalaisten menemisiä ja tulemisia. Naisten meikeistä on villi ilta vaatinut veronsa ja miesten rintamukset paljastavat snagareilta tilattujen annosten laadun. Bussin takaosasta kuuluu epävireistä laulua. Ikkunasta näen haalean peilikuvan itsestäni ja irvistäen totean, ettei minulla olisi varaa arvostella muita. Muotovaahdon ja hiuslakan avulla tuperaattu tukka on valunut raskaaksi massaksi päätäni kehystämään, paksut kajalviivat ovat tuhriintuneet ja ripsivärit varisseet poskille. Hävettää.

Odotan kotiinpääsyä. Kuka huutaa. Kuka vinoilee. Pysäkkini on tässä ja pääsen pois keinuvasta kyydistä. Lokakuu jatkaa pieksämistäni ja hytisen. Bussissa ehti lämmetä ja olisin halunnut nukahtaa. Vain vaivoin pysyin hereillä, joskin peräpenkeissä istuvalle mölyävälle teekkarilaumalle kuuluu osa kunniasta. Bussi jättää minut yksin pimeään. Uskomatonta, että ollaan vielä kaupunginrajojen sisäpuolella.

Sytytän tupakan ja horjahtelen kohti kotia. Matkaa on reilummin. Se hinta on maksettava, jos haluaa omaa rauhaa suuressa kaupungissa. Saan nerokkaan ajatuksen oikaista pienen metsikön poikki. Tiedän, ettei sellaisia oikoreittejä saisi käyttää liikkuessaan yksin yöllä. Äiti opetti. Kikatan. Kuka minua nyt haluaisi? Ei kukaan ole niin epätoivoinen. Äkkiä tunnen mudan antavan periksi korkojeni alla ja seuraavaksi istun perseelläni mutaisessa rinteessä. Onneksi tupakka ei tipahtanut. Nauran hysteerisesti ja mietin, miten kimallekoristellut farkut voi pestä.

En jaksaisi nousta ylös ja tunnen laskuhumalan salakavalasti painavan hartioitani. Äsken nauratti, nyt itkettää. Kuinka mukavaa olla kännissä. Mietin kulunutta iltaa ja huomaan, että muisti alkaa pätkiä. Eihän dementia voi vielä alkaa, vai voiko? Anniina oli taas ihan lärvit, Riikka katosi jo alkuillasta ja Mira sai sen perinteisen hysteerisen kohtauksen. Katson kynsiäni, joiden alle on päässyt mutaa. Pikkurillin kynsi on katkennut. Onneksi ne olivat tarjouksessa Seppälässä. Muistan taas äidin ja tulee ikävä.

Olen polttaa sormeni päästäessäni tulipään liian lähelle filtteriä. Tekee mieli lisää tupakkaa vaikka tiedän ettei polttamistani kotona katsota hyvällä. Kikatan uhmakkuudelleni ja sytytän uuden. Punainen L&M. Sitä kai ne kaikki polttaa, jos eivät tykkää mentholista. Se saa suun maistumaan nikotiinin makuiselle hammastahnalle. Savu menee henkeen väärällä tavalla ja yskin. En ole koskaan oppinut tupakoimaan kunnolla. Harjoiteltu kyllä on.

Mudan kosteus alkaa tulla läpi ja tunnen persaukseni kastuvan. Hihitän taas ja koitan ajatella positiivisesti. Stringien hyviä puolia - vähän kangasta sotkettavaksi. Koitan nousta ylös, mutta jalkani eivät halua kantaa ja mätkähdän maahan uudestaan. Tupakan kanssa ei tällä kertaa ollutkaan niin hyvä onni ja se sammui välittömästi päästessään kosketuksiin Äiti Maan kanssa. Purskahdan itkuun. Tässä minä olen. Perse mudassa, tukka märkänä ja meikit levinneenä. Säälittävää. Enkä pääse edes ylös. Oksettaa ja päänsärky palasi muistuttamaan olemassa olostaan.

Aikani nikoteltuani yritän uudestaan ja tällä kertaa pysyn pystyssä. Enää ei ole pitkä matka. Kuvotuksen aalto käy lävitseni ja annan ylen. Oksennan kaiken mikä irti lähtee. Jokaisen juodun siiderin, Sinisen enkelin ja Valkovenäläisen. Jokaisen poltetun tupakan ja Lindan kanssa jaetun pizzan. Jokaisen huuliltani tänä iltana nuolemani huulipunagramman (luin Iltiksestä että päivittäin huulipunaa käyttävä nainen nielee punaansa lähes kilon vuodessa). Ihan kaiken.

Olo on tyhjä. Takki on tyhjä. Oksesin pois näemmä humalankin. Alan ymmärtää, miksi oksentelu on niin suosittua kaatokännissä. Yllättävän näppärästi astun laatoitukseni ylitse, tartun puunrunkoon estääkseni itseäni kaatumasta uudestaan ja saavutan tasapainon ja harmonian. Kotiin. En jaksaisikaan enää muuta kuin kotiin. Hyvä jos sinne. Anniina olisi halunnut jatkoille, mutta olen tyytyväinen siihen ettei minulla ollut varaa osallistua taksikuluihin. Hyvähän sen on, kun porukat maksavat vieläkin kaiken.

Kaivan mutamarinoidusta käsilaukustani avaimia. Harmonia alkaa valua pois ulottuviltani, kun avainten löytäminen käy haastavaksi. Missä vitussa ne ovat? Lopulta löydän ne pienestä sivutaskusta. Kuka valopää ne on sinne mahtanut laittaa... Pimeässä haron avaimenreikää. En halua sytyttää rappuun valoja, sillä tiedän sen olevan valomerkki päänsärylleni, joka on nukahtanut taka-alalle. Hitaasti. Hitaasti käännän avainta lukossa ja varon herättämästä muita. Lukon kääntyessä muutun hitaasti toiseksi ihmiseksi. Oven ulkopuolelle jää bilehile ja sisään hiipii äiti. Ihan hiljaa.

Päivä 02: Kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kolmesti

Minä luen mielelläni kirjoja useasti. Jokaisella lukukerralla hyvästä kirjasta löytää jotakin uutta ja tietysti lukukokemus on uudestaankin mukava.
Monta kirjaa hyllystäni olen lukenut kahdesti ja monta vielä odottaa toista lukukertaa. Mm. Harry Potterit, Täällä Pohjantähden alla ja Anne Ricen vampyyrikirjat.

Ne kirjat, jotka olen lukenut useammin kuin kolmesti, ovat minulle erityisen rakkaita kirjoja. Tällaisia kirjoja ovat esim. David Eddinginsin kirjat. Täällä olen blogannut Belgarionin tarusta, mutta usein olen lukenut myös Mallorean, Eleniumin ja Tamulin tarut. Varovasti arvioiden olen lukenut nämä kaikki yli 10 kertaa. Ne vain ovat minulle jonkinlainen turvasatama. Vähän kuten Tenavien muksulla se riepu (Eppu?).

Yli kolme kertaa olen lukenut Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Rakastan sitä kirjaa ja sitä elokuvaa. Jonain päivänä taas luen sen ja teen siitä bloggauksenkin. On suorastaan häpeällistä, ettei sitä ole täällä.

Fantasiaan palatakseni, usein luettuihin kirjoihin kuuluu myös Dragonlance -kirjat. Etenkin Lohikäärmekronikat. Palaan niihin vielä tämän haasteen tiimoilta.

Nämä nyt tulivat ensinnä mieleen, jotka muistan varmasti lukeneeni yli kolme kertaa.

Onnelliset voittajat!

Kiitos vielä runsaslukuisasta osallistumisesta Morren maailman ensimmäiseen arvontaan. Koska osallistujia oli paljon, minulla kevättä rinnassa ja hyvä mieli, arvoin myös ylläripalkintona Essi Tammimaan kirjan Paljain käsin. Kyseinen kirja on uunituore ja avaamaton siisti kirja.

Virallisena ArvontaKulhon Pitelijänä toimi puolisoni Turre. Herra Onnena toimi taas pikku Aprillipilamme.

30 euron lahjakortin Akateemiseen kirjakauppaan voitti...

ZEPHYR!!

 Essi Tammimaan kirjan Paljain käsin voitti....

LEENA LUMI!!

 Oikein paljon onnea voittajille!! Ilmoittakaahan yhteystietonne minulle osoitteeseen morre[at]laiskiainen.org niin pistän postikustin piakkoin töihin!