Tähänkin on vaikea vastata yhtä. Eddingsin taruista puhuin jo eilen. Ne kun ovat suosikkisarjojani myös.
Tähän päivään haluan kuitenkin nostaa enemmän esille Dragonlancet.
Luin ensimmäisen Dragonlance-kirjani joskus ala-asteella, arvioisin vuoden olleen 1993 tai 1994. Aloitin sarjan aikanaan vähän hassusti Kaksos-trilogiasta, vaikka loogisempaa olisi lukea Kronikat (Lohikäärmekronikat) ensin. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä ihastuin täysin.
Drangonlance-sarja edustaa hyvin perinteistä miekka & magia -fantasiaa, mikä fantasian tyyleistä puree minuun eniten. Olen jonkun verran pelannut roolipelejä, liveroolipelejä ja nyttemmin myös tietokone-/konsoliroolipelejä - ja kaikki nekin ovat miekka & magia -henkisiä. Uskon, että tämä tyyli näkyy myös kirjoittamisessani fantasian suhteen.
Dragonlancessa rakastan sitä, mitä toiset tuntuvat tuskailevan; se ei lopu ikinä. Dragonlance-kirjoja on satoja, mutta omassa kirjahyllyssäni on vain 43. Se on kevyttä, viihdepainotteista mutta sisältää yllättävän vähän romantiikkaa (seksiä ei lainkaan). Painotus on toiminnassa. Lohikäärmetaistelut, tulipallot, miekkailut... Näitä piisaa!
Se on myös yllättävän sukupuoleton sarja siinä mielessä, että mielestäni sitä ei ole suunnattu pojille/tytöille, vaan kumpikin sukupuoli on otettu huomioon. Palaan hahmoihin tarkemmin myöhemmin tässä huhtikuun haasteessa.
Dragonlance on vaikuttanut myös siihen, että lohikäärmeet ovat lemppareitani myyttisistä taruolennoista. Olen hyvin tarkka lohikäärmemakuni suhteen, sillä esim. kiinalaistyyppiset lohikäärmeet eivät kelpaa lainkaan. Kyllä kunnon lohikäärmeellä pitää olla siivet ja jalat! Myös lohikäärmeiden värikooditus hahmottuu mielessäni Dragonlancen kautta; mustat, punaiset, siniset, vihreät ja valkoiset ovat pahoja. Kultaiset, hopeiset, pronssiset ja vaskiset ovat hyviä. Näin kärjistäen siis. Lohikäärmeen kohdalla jakaminen hyvään ja pahaan ei ole niin yksinkertaista.
Dragonlance on oikeastaan elämäni sarja, ei enempää eikä vähempää. Vaikuttimena toki myös nostalgisuus. En tiedä miten näihin suhtautuisin nyt, jos lukisin tätä ensimmäistä kertaa. Mutta nyt vain nautin siitä, että voin upota täydellisesti toiseen maailmaan.
 |
| Larry Elmore on tunnettu kuvittaja. |
Luin ensimmäisen Dragonlance-kirjani joskus ala-asteella, arvioisin vuoden olleen 1993 tai 1994. Aloitin sarjan aikanaan vähän hassusti Kaksos-trilogiasta, vaikka loogisempaa olisi lukea Kronikat (Lohikäärmekronikat) ensin. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä ihastuin täysin.
Drangonlance-sarja edustaa hyvin perinteistä miekka & magia -fantasiaa, mikä fantasian tyyleistä puree minuun eniten. Olen jonkun verran pelannut roolipelejä, liveroolipelejä ja nyttemmin myös tietokone-/konsoliroolipelejä - ja kaikki nekin ovat miekka & magia -henkisiä. Uskon, että tämä tyyli näkyy myös kirjoittamisessani fantasian suhteen.
Dragonlancessa rakastan sitä, mitä toiset tuntuvat tuskailevan; se ei lopu ikinä. Dragonlance-kirjoja on satoja, mutta omassa kirjahyllyssäni on vain 43. Se on kevyttä, viihdepainotteista mutta sisältää yllättävän vähän romantiikkaa (seksiä ei lainkaan). Painotus on toiminnassa. Lohikäärmetaistelut, tulipallot, miekkailut... Näitä piisaa!
Se on myös yllättävän sukupuoleton sarja siinä mielessä, että mielestäni sitä ei ole suunnattu pojille/tytöille, vaan kumpikin sukupuoli on otettu huomioon. Palaan hahmoihin tarkemmin myöhemmin tässä huhtikuun haasteessa.
Dragonlance on vaikuttanut myös siihen, että lohikäärmeet ovat lemppareitani myyttisistä taruolennoista. Olen hyvin tarkka lohikäärmemakuni suhteen, sillä esim. kiinalaistyyppiset lohikäärmeet eivät kelpaa lainkaan. Kyllä kunnon lohikäärmeellä pitää olla siivet ja jalat! Myös lohikäärmeiden värikooditus hahmottuu mielessäni Dragonlancen kautta; mustat, punaiset, siniset, vihreät ja valkoiset ovat pahoja. Kultaiset, hopeiset, pronssiset ja vaskiset ovat hyviä. Näin kärjistäen siis. Lohikäärmeen kohdalla jakaminen hyvään ja pahaan ei ole niin yksinkertaista.
Dragonlance on oikeastaan elämäni sarja, ei enempää eikä vähempää. Vaikuttimena toki myös nostalgisuus. En tiedä miten näihin suhtautuisin nyt, jos lukisin tätä ensimmäistä kertaa. Mutta nyt vain nautin siitä, että voin upota täydellisesti toiseen maailmaan.
Ohoh, en ole tajunnut että näitä kirjoja on satoja. Olen lukenut muutaman kirjan joskus lukioikäisenä. Kevätaamun lohikäärmeet, Talviyön lohikäärmeet ja Syyshämärän lohikäärmeet ainakin.
VastaaPoistaMinä olin tähän sarjaan koukussa silloin nuorena, kun luin paljon fantasikirjallisuutta. Kymmenisen näitä on omassakin hyllyssä. :)
VastaaPoistaLuin Lohikäärmekronikat ja Kaksostrilogian, ja Sitten niitä, joissa seikkailivat Kronikoiden päähenkilöiden lapset, mutta sitten muut alkoivat tuntua vähän vierailta. Kaikki merihaltiakirjat yms.
Tas ja Flint ovat niin ihania. <3
Salla, muistaakseni näitä on 300 ja rapiat. Suomennettuna toki vain murto-osa.
VastaaPoistapeikkoneito, Tas on yksi kirjallisuuden hilpeimmistä hahmoista. Aaveidenkarkoituslusikka on ihan ehdoton! :D
Nuo mainitsemasi ovatkin ihan ydinjuttua ja parhaita. Suosittelen niiden lisäksi Hengen miekka - ja Soturiveljet -kirjoja. Ne kertovat Caramonin ja Raistlinin aiemmista vaiheista ennen Peitsen sotaa.
Täälläkin on yksi, joka fanitti Dragonlance-sarjaa nuorempana! Lohikäärmekronikat ja Kaksostrilogia olivat loistavia. Suosikkihahmoni oli teininä tietysti ah, niin angstinen Raistlin-velho. ;) Vieraannuin Dragonlancesta Sielujen sota-sarjan aikana, enkä ole niiden muiden kirjailijoiden "fanfic"-teoksia jaksanut kahlata läpi.
VastaaPoista