Suomennos: Outi Menna
Sivumäärä: 292 (e-kirja)
Kustantamo: Johnny Kniga
Tarvitsin Helmet-lukuhaastetta varten toisen Outi Mennan suomentaman kirjan. Kokeilin ensin Sara Stridbergin Rakkauden antarktista, mutta täytyy tunnustaa, että se meni pahasti yli hilseen ja lähinnä tympi vielä sadan sivunkin jälkeen, joten vaihdoin Jo Nesbøn Pimeyden taloon; onhan se kauhua.
Pimeyden talo kertoo Richardista, joka on varsin ilkeä kakara. Tarinan alussa hän usuttaa kaverinsa soittamaan pilapuhelun, mutta puhelin syökin kaverin. Sen jälkeen myöhemmin toinen kaveri muuttuu Richardin luona kyläillessään lentäväksi hyönteiseksi ja katoaa. Richardia ei tietenkään uskota, vaan hän joutuu laitokseen miettimään tekosiaan ja tunnustamisen mahdollisuutta. Laitoksessakin Richard pitää yhteyttä Kareniin, johon on vähän ihastunut. Kun Richard pääsee pakenemaan laitoksesta, alkaa taas tapahtua.
En ole aiemmin lukenut mitään Jo Nesbølta, mutta en kyllä takuulla lue jatkossakaan. Näin kömpelöä ja väsynyttä tekstiä en olekaan hetkeen lukenut ja välillä mietin, että oliko tämän tarkoitus olla jonkinlaista camp-kirjallisuutta. Nesbø ei panosta minkäänlaiseen uskottavuuteen; pahastikin piesty tyyppi voi noin vain jatkaa juoksemista, pelastautumista ja hyppimistä, vaikka on saanut tuhansien volttien sähköiskun, pudonnut usean metrin korkeudesta jne. Jo alussa Richard pahoinpidellään ja hän menee kotiin mukiloituja kasvojaan piilotellen. Kuitenkin tuntia myöhemmin hän menee kirjastoon ja sittemmin kohtaa vanhempansa, mutta kukaan ei kiinnitä mitään huomiota mukiloituihin kasvoihin – ne on siis unohdettu. Näitä tämän tyyppisiä juttuja on paljon.
Nesbø marssittaa esiin myös muita kauhukirjallisuuden kliseitä. Synkässä talossa asuva hirviöihminen, hyljeksitty poika ja hänen ihastuksenaan oleva nokkela tyttö, myöhempi luokkakokous ja epämääräistä välien lämmittelyä, päähenkilöstä on tullut kuuluisa kirjailija... Ainakin Stephen Kingin Se on huolella luettu. Ja sitten se pahin; lukijan alta vedetään matto kolmella samanlaisella tempulla: "se olikin hulluuden kuvitelmaa, koska hän oli skitsofreenikko". Eeeääähh... Voitaisiinko se "hän olikin skitso"-kortti laittaa samaan romukoppaan kuin "se olikin unta"-kortti?
Tuossa aiemmin vähän moitin Kristina Ohlssonin Sairaita sieluja, mutta kyllä se oli huomattavasti parempi kuin tämä. Yhteistä näillä oli henkilöhahmojen ohuus, mutta Ohlsson piti paketin kasassa huomattavasti taidokkaammin eikä Sairaissa sieluissa ollut tällaisia kömmähdyksiä.
Jos Pimeyden talosta pitää kaivaa jotain hyvää, niin vauhtia riitti. Tässä ei ollut oikeastaan minkäänlaisia suvantokohtia. Teksti oli myös helposti ja nopeasti luettavaa, suomennos tuntui todella sujuvalta.
Jo Nesbø on suosittu dekkaristi, mutta minä en kyllä vakuuttunut. Onkohan hänen dekkareissaankin tällaisia mokia? Vai kirjoitettiinko tämä vasemmalla kädellä, kun on vain kauhua? Mene ja tiedä, mutta en koe tarpeen tutustua enempää.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Pimeyden talon kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.
Toinen Outi Mennan kääntämä kirja on Kristina Ohlssonin Sairaat sielut.
Kommentit
Lähetä kommentti