Suomennos: Outi Menna
Kustantamo: WSOY
Äänikirjan kesto: 10 tuntia 27 minuuttia
Lukija: Jarkko Nyman
Lukupiirimme kirjailijaksi osui ruotsalainen dekkaristi Kristina Ohlsson, joka on minulle tutumpi varhaisnuorille suunnatusta Lasilapset-sarjastaan. Tällä kertaa halusin kuitenkin ottaa lukuun jonkin aikuisille suunnatun romaanin, mutta en sarjaa. Kun silmiin osui kauhuksi luokiteltu Sairaat sielut, oli valinta itsestäänselvä.
Lukas palaa kotikaupunkiinsa Kristianstadiin kymmenen vuotta hirvittävien tapahtumien jälkeen. Silloin lukion viimeistä vuotta käynyt Lukas löydettiin pahasti pahoinpideltynä ja kidutettuna leikkikentältä. Tekijän epäiltiin olevan sama, joka oli muutamia vuosia aiemmin siepannut naisen ja edellisenä vuotena teini-ikäisen Fannyn, jonka kanssa Lukas oli seurustellutkin. Yhdistävänä tekijänä tapauksille oli ennakkovaroituksena toimineet palavat puut ja ristin merkit. Naiset eivät koskaan palanneet, mutta miksi Lukas palasi? Sitä Lukas ei itsekään tiedä, sillä pahoinpitelyn seurauksena hän on menettänyt muistinsa koko sieppaustaan edeltäneeltä vuodelta. Ei kai Lukas itse ole syyllinen?
Samaan aikaan Lukaksen paluun kanssa läheiseen pappilaan ovat muuttaneet Daavid ja Anna. Pappilassa tapahtuu kummia. Anna on kauhuissaan, mutta Daavid ei huomaa mitään. Raskaana oleva Anna koettaa selvitellä tapahtumia, joista mystisin on työkaverin kertoma pappilan kellari, jossa oli tapahtunut kauheita asioita yli 60 vuotta sitten. Mutta eihän pappilassa ole kellaria?
Sairaiden sielujen lähtökohta on perinteistä kauhua, jossa pikkukylässä tapahtuu kummia eikä kukaan tiedä mistään mitään. Ei siinä ole vikaa, mutta sitten kun aletaan lähestyä liikaa Twin Peaksin askeliin, niin alkaa vähän tympäistä. Herttainen, kaikkien rakastama kiltti Fanny ei olekaan ihan puhtoinen kuin kaikki ovat kuvitelleet. Vähiten tätä haluaa hyväksyä Fannyn isä. Fanny on mm. ollut alastonmallina ja hänellä on ollut suhde huomattavasti vanhemman, ei-niin-pidetyn miehen kanssa. Nämä selviävät Fannyn päiväkirjasta kadonneista sivuista.
Palavat puut ja mystiset ristit rakentavat kauhun tunnelman, mutta missään vaiheessa ei tule yliluonnollisuuden tuntua eikä mitään sellaista ole odotettavissakaan. Ei kauhu toki sellaista vaadikaan, mutta jotenkin olisin toivonut enemmän tällaista kauhun fiilistä. Sairaat sielut edustaa enemmän sarjakiduttajakauhua kuin yliluonnolliseen nojaavaa kauhua.
Koska en ole kokenut dekkaristi, en tiedä tavataanko dekkareissa kuinka vahvasti panostaa henkilöhahmojen rakentamiseen. Kauhun mestari Stephen King taas suorastaan nojaa nimenomaan vahvoihin henkilökuvauksiin, jossa selvitellään asioita lapsuutta myöten, jotta lukija todella pääsee hahmon nahkoihin. Sairaista sieluista tämä puuttui. Nykyhetkeä ja sen tuomia tuntemuksia vatuloitiin paljon, mutta en päässyt yhteenkään henkilöön kunnolla kiinni ja lopulta minua ei edes kiinnostanut, mitä heille tapahtuisi.
Ohlssonin ammattitaito näkyy kyllä juonen ja monimutkaisen vyyhdin kuljettamisessa ja tasapainossa pitämisessä. En arvannut syyllistä enkä käänteitä ja viimeiset tunnit menivät illalla valvomiseksi, koska oli pakko saada tarina loppuun. Loppu oli ehkä hiukan heppoinen ja helppo, mutta toisaalta ei kuitenkaan mikään mahalasku. Ohlsson on varmasti parempi dekkaristina kuin kauhuilijana.
Sairaat sielut on sellainen ihan ok tason kauhua. Olen lukenut huomattavasti huonompiakin, mutta myös huomattavasti paljon parempia.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Sairaat sielut kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.
Toinen Outi Mennan kääntämä kirja on vielä kesken.
Kommentit
Lähetä kommentti