Magician's Gambit
Suomennos: Tarmo Hakala
Käännösvuosi: 1992
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 376
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja
Velhojen taistelu kertoo nuoren Garion-pojan ja hänen merkillisten matkakumppaneidensa uusista seikkailuista heidän jäljittäessään, ikivanhaa ennustusta toteuttaen, pyhää Aldurin kiveä, joka on anastettu oikeilta omistajiltaan. Jälleen Garion ja hänen ystävänsä joutuvat vaarojentäyteiselle tielle kulkiessaan velhojen ja taruolentojen parissa halki outojen maiden ja kuningaskuntien. He vaeltavat kiehtovassa maailmassa, jossa peri-inhimillinen ja yliluonnollinen elävät luontevasti rinnakkain.
Moniaalle polveileva seikkailu on tuoreen omaperäinen tarina nuoren pojan varttumisesta kohtaamaan suurta elämäntehtävää. Se on lennokas ja jännittävä seikkailu, täynnä rehevää huumoria ja suvaitsevaista elämäniloa.
Oma arvio:
Belgarionin tarun kolmas osa, Velhojen taistelu, on jostakin syystä minulle se rakkain. Ehkä siksi, että tässä osassa päästään vihdoin magian pariin kunnolla. Garionille avautuu hiljalleen omat velhotaitonsa, mutta niiden opettelussa on omat niksinsä. Myös Belgarathin mahtavuus alkaa nousta merkittäväksi tekijäksi.
Lapsena kärsin jostakin mystisestä syystä hyvin voimakkaista vatsakivuista. Olin niiden vuoksi toisinaan sairaalassakin, mutta syy kipuihin ei koskaan selvinnyt. Voimakkaampien kipukohtausten aikana ajattelin aina tässä Velhojen taistelussa esille tulevaa Ul-jumalaa, joka tietyllä tapaa muistuttaa paljon kristittyjen jumalaa. Lempeän vanhuksen oloiseksi kuvatussa Ulissa oli jotakin lohdullista ja pääasia oli, että sain muuta ajattelemalla kivut pois mielestäni. En edelleenkään usko minkään sortin jumalaan, mutta lapsena ajatus oli kovin kiehtova. Tässäkin lienee yksi syy, miksi Belgarionin tarut ovat minulle niin tärkeitä kirjoja yhä edelleen.
Matkailuteema jatkuu tässä hyvin samanlaisena kuin Ennustusten ajassakin. Tällä kertaa matka alkaa Maragorista. Maragor on kuollut valtakunta, jossa Maran henki ylläpitää tuhottujen maragien haamuja. Haamuja näkevät yleensä tulevat hulluiksi. Tolnedralaiset tuhosivat maragit aikoja sitten tekosyynään maragien harjoittama ihmissyönti, mutta aitona motiivina puroissa rikkaana vilisevä kulta. Maragor vaihe on kuitenkin tehty mielenkiintoiseksi, vaikka pääasiallisesti tapahtumat tapahtuvat Garionin mielessä.
Maragorista päädytään Aldurin laaksoon, joka on tietyllä tapaa Belgarathin ja Polgaran kotipaikka. Päästään tapaamaan muita velhoja, joista rujo ja rääväsuinen Beldin on suosikkini. Beldin pääsee vielä paremmin esiin Belgarionin tarun jatko-osassa Mallorean tarussa sekä Polgaran elämäkerrassa. Noin muuten Aldurin laakson tapahtumaat ovat tietynlainen välisoitto ja siirtymävaihe Lännestä Itään, hyvyyden valtakunnista pahuuden puolelle. Eddingsin amerikkalaista taustaa hyväksikäyttäen on pohdittu, että onko tämä(kin) nykymaailman politiikkaa heijastava ratkaisu, jossa itä esitetään uhkavaana. Idän valtakuntia Belgarionin tarussa voi monella tapaa verrata Venäjään ja muihin Aasian maihin.
Seuraavaksi onkin siis vuorossa Ulgo, joka on Ul-jumalan aluetta. Ulgo on vielä Länneksi laskettavaa aluetta. Ulgot elävät maan alla ja he ovat tiukasti teokratista kansaa. Uskonnollisuus näkyy heidän arjessaan voimakkaana ja mukaan tuleva uskonkiihkoilija Relg on siitä täydellinen esimerkki. Ulgojen uskonto muistuttaa kiihkokristillisyyttä hillittömine syntiluetteloineen ja ironista onkin se, että Ulia jumalana ei esitetä niin tiukkana. Lukijan annetaan ymmärtää, että syntilistat ovat lähinnä kiihkoilijoiden omia, eivät jumalasta lähtöisin olevia. Voisi ajatella, että tämä on Eddingsin tietoinen kannanotto kristillisyyteen.
Ulgosta päästäänkin sitten Itään, jossa tosin käydään vain Cthol Murgosissa. Reissu ei paljoa valaise murgojen kulttuuria, sillä matka kuluu pääasiassa hiiviskellen ja grolimeilta (Torakin pappeja, joilla yliluonnollisia kykyjä) suojautuen. Cthol Murgosissa keskitytään voimakkaisiin tapahtumiin ja se on tietynlainen kohokohta koko sarjassa.
Velhojen taistelu on Belgarionin tarun tapahtumarikkain osa ja tahti on siinä mielessä melkoisen hengästyttävä. Teksti kuitenkin jatkuu kevyenä ja helppona. Vaikka kirjassa käsitelläänkin voimakkaita asioita (ihmissyönti, ihmisuhrit, teokratia, kiihkouskonnollisuus), on tapahtumien kuvailu edelleen hyvin ylimalkaista ja siten nuorillekin sopivaa.
Belgarionin tarun muut osat:
(1.) Kiven vartija
(2.) Ennustusten aika
(4.) Rivan kuningatar
(5.) Kohtalon täyttymys
Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär
tiistai 14. joulukuuta 2010
maanantai 13. joulukuuta 2010
David Eddings: Ennustusten aika (1982)
Queen of Sorcery
Suomennos: Tarmo Hakala
Käännösvuosi: 1991
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 420
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja
Rivan kuningassuku on määrätty pyhän kiven vartijoiksi, mutta se ryöstetään heiltä viekkaudella. Paha Torak-jumala pyrkii kiven avulla jumalien ja koko maailman valtiaaksi.
Ikivanha ennustus kuitenkin kertoo, että kiven herruus ratkaistaan taistelussa, jossa Torak kohtaa nuoren kuninkaanpojan Rivan suvusta.
Kun ennustusten aika sitten koittaa, on tapahtumien polttopisteessä nuori Garion, maalaispoika, joka ei lainkaan aavista suurta elämäntehtäväänsä...
Oma arvio:
Ennustusten aika on Belgarionin tarun toinen osa, jossa päästään jo vauhtiin. Teos keskittyy lähinnä Kiven jahtaamiseen ja siinä kuljetaan eri maiden läpi. Se onkin sopiva väylä kertoa eri maiden kulttuureista, tavoista ja ominaispiirteistä.
Kiven vartijat -osassa käytiin läpi Sendaria ja Tserek. Sendaria on käytännöllisyyden, siveyden ja hyvien tapojen perikuva. Sendarialaiset ovat pääasiassa maanviljelijöitä. Sendariasta tulee jollakin tapaa mieleen Saksa, jos vertaa asiaa tähän maailmaan. Tserek on taas pohjoinen valtakunta, joiden asukkaat hallitsevat parhaiden merenkäynnin. Edellisellä kerralla jo vertasin tserekkejä viikinkeihin.
Tässä toisessa osassa matka alkaa Arendiasta. Arendit ovat kiireestä kantapäähän jaloja, tulisieluisia ja aina valmiita taistelemaan hyvän asian, kunnian tai neitojen puolesta. Arendeja kuvataan sinänsä hyväsydämisiksi, mutta älynlahjoilla heitä ei ole siunattu. Garionin kumppaneista arendeja ovat Mandorallen ja Lelldorin. Ja he ovat täysin arendien perikuvia. Arendeja voisi verrata tämän maailman muskettisotureihin tai muinaisiin ritareihin. Tietynlaisiin Don Quijoteihin.
Arendiasta matka jatkuu Tolnedraan. Tolnedralaiset ovat kaupankävijöitä, joille raha on suurin jumala. Tolnedraa hallitsee keisari ja järjestystä ylläpitää legioonalaiset. En tiedä johtuuko se juuri heistä, mutta näen silti mielessäni aina muinaiset roomalaiset, jos puhutaan tolnedralaisista. Tolnedra on myös poliittisen vehkeilyn tyyssija ja varmaan siksi yksi suosikeistani. Tolnedrasta mukaan karkaa keisarillinen prinsessa Ce'Nedra, jonka räiskyvä persoona ottaa minua vieläkin jonkin verran pannuun.
Tolnedran jälkeen päästään Nyissaan, jossa sattuu ja tapahtuu. Nyissasta ei retkueeseen tule uutta jäsentä, mutta se ei estä vinkeitä tapahtumia. Garion havaitsee viimeinkin olevansa velho ja sen asian kanssa onkin 15-vuotiaalla nuorella miehellä painimista. Nyissalaiset ovat tietynlaista huumekansaa. He ovat mielistyneet marjoihin, yrtteihin ja sieniin, jotka vaikuttavat huumeiden lailla. He ovat erityisen kiintyneitä käärmeisiin ja pyrkivätkin tietyllä tapaa luonnehtimaan niitä omalla olemuksellaan. Miehet ovat ajaneet päänsä kaljuiksi ja lähes kaikilla on helmiäishohtoinen viitta. Nyissalaiset ovat kieroa sakkia, joista ei oikein ota selvää kenen puolella he ovat.
Tästä osasta alkaen Eddingsin tekstissä näkyy selvemmin se, kuinka nuorille se on suunnattukaan. Tiettyjä asioita väännetään rautalangasta ja etenkin tärkeitä ja merkittäviä tapahtumia alleviivataan voimakkaasti. Hahmot ovat voimakkaasti tyypiteltyjä, mikä minusta on kyllä mukavaa. Tarina etenee reippaasti ja osin sekin tekee tästä hyvin nopealukuista tekstiä. On jokseenkin koomista, että vaikka olen tämän kymmeniä kertoja lukenut, niin silti tietyt tapahtumat jaksavat jännittää ja iltaisinkin on luettava "vielä yksi" luku, vaikka kello olisi jo kuinka paljon...
Belgarionin tarun muut osat:
(1.) Kiven vartija
(3.) Velhojen taistelu
(4.) Rivan kuningatar
(5.) Kohtalon täyttymys
Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär
Suomennos: Tarmo Hakala
Käännösvuosi: 1991
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 420
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja
Ikivanha ennustus kuitenkin kertoo, että kiven herruus ratkaistaan taistelussa, jossa Torak kohtaa nuoren kuninkaanpojan Rivan suvusta.
Kun ennustusten aika sitten koittaa, on tapahtumien polttopisteessä nuori Garion, maalaispoika, joka ei lainkaan aavista suurta elämäntehtäväänsä...
Oma arvio:
Ennustusten aika on Belgarionin tarun toinen osa, jossa päästään jo vauhtiin. Teos keskittyy lähinnä Kiven jahtaamiseen ja siinä kuljetaan eri maiden läpi. Se onkin sopiva väylä kertoa eri maiden kulttuureista, tavoista ja ominaispiirteistä.
Kiven vartijat -osassa käytiin läpi Sendaria ja Tserek. Sendaria on käytännöllisyyden, siveyden ja hyvien tapojen perikuva. Sendarialaiset ovat pääasiassa maanviljelijöitä. Sendariasta tulee jollakin tapaa mieleen Saksa, jos vertaa asiaa tähän maailmaan. Tserek on taas pohjoinen valtakunta, joiden asukkaat hallitsevat parhaiden merenkäynnin. Edellisellä kerralla jo vertasin tserekkejä viikinkeihin.
Tässä toisessa osassa matka alkaa Arendiasta. Arendit ovat kiireestä kantapäähän jaloja, tulisieluisia ja aina valmiita taistelemaan hyvän asian, kunnian tai neitojen puolesta. Arendeja kuvataan sinänsä hyväsydämisiksi, mutta älynlahjoilla heitä ei ole siunattu. Garionin kumppaneista arendeja ovat Mandorallen ja Lelldorin. Ja he ovat täysin arendien perikuvia. Arendeja voisi verrata tämän maailman muskettisotureihin tai muinaisiin ritareihin. Tietynlaisiin Don Quijoteihin.
Arendiasta matka jatkuu Tolnedraan. Tolnedralaiset ovat kaupankävijöitä, joille raha on suurin jumala. Tolnedraa hallitsee keisari ja järjestystä ylläpitää legioonalaiset. En tiedä johtuuko se juuri heistä, mutta näen silti mielessäni aina muinaiset roomalaiset, jos puhutaan tolnedralaisista. Tolnedra on myös poliittisen vehkeilyn tyyssija ja varmaan siksi yksi suosikeistani. Tolnedrasta mukaan karkaa keisarillinen prinsessa Ce'Nedra, jonka räiskyvä persoona ottaa minua vieläkin jonkin verran pannuun.
Tolnedran jälkeen päästään Nyissaan, jossa sattuu ja tapahtuu. Nyissasta ei retkueeseen tule uutta jäsentä, mutta se ei estä vinkeitä tapahtumia. Garion havaitsee viimeinkin olevansa velho ja sen asian kanssa onkin 15-vuotiaalla nuorella miehellä painimista. Nyissalaiset ovat tietynlaista huumekansaa. He ovat mielistyneet marjoihin, yrtteihin ja sieniin, jotka vaikuttavat huumeiden lailla. He ovat erityisen kiintyneitä käärmeisiin ja pyrkivätkin tietyllä tapaa luonnehtimaan niitä omalla olemuksellaan. Miehet ovat ajaneet päänsä kaljuiksi ja lähes kaikilla on helmiäishohtoinen viitta. Nyissalaiset ovat kieroa sakkia, joista ei oikein ota selvää kenen puolella he ovat.
Tästä osasta alkaen Eddingsin tekstissä näkyy selvemmin se, kuinka nuorille se on suunnattukaan. Tiettyjä asioita väännetään rautalangasta ja etenkin tärkeitä ja merkittäviä tapahtumia alleviivataan voimakkaasti. Hahmot ovat voimakkaasti tyypiteltyjä, mikä minusta on kyllä mukavaa. Tarina etenee reippaasti ja osin sekin tekee tästä hyvin nopealukuista tekstiä. On jokseenkin koomista, että vaikka olen tämän kymmeniä kertoja lukenut, niin silti tietyt tapahtumat jaksavat jännittää ja iltaisinkin on luettava "vielä yksi" luku, vaikka kello olisi jo kuinka paljon...
Belgarionin tarun muut osat:
(1.) Kiven vartija
(3.) Velhojen taistelu
(4.) Rivan kuningatar
(5.) Kohtalon täyttymys
Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Sirpa Kähkönen: Rautayöt (2002)
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 281 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos
Anna on kaksosvauvojen äitinä sidottu kotiin, vaikka apuna onkin käly Hilda. Aviomies Lassi ei tahdo kestää sotamuistojaan, eikä hänestä ole perheen elättäjäksi. Lapset on silti ruokittava joka päivä, vanhasta anopista huolehdittava.
Osuusliikkeen ravintolan tarjoilijatar Helvi tuo Annan elämään uusia tuulia. Mutta onko hänellä vaihtoehtoja?
Oma arvio:
Rautayöt jatkaa siitä mihin Mustat morsiamet jäivät. Kähkösen käyttämä kieli on edelleen rikasta ja elävää, joten en sen enempää sitä tässä ylistele.
Rautayöt oli jollakin tapaa maanläheisempi edeltäjäänsä verrattuna. Ehkä yhtymäkohtia nykyajan elämään oli enemmän tai sitten perheenäidin arki tuntui tutummalta, vaikkei minun ja Annan elämää voikaan verrata toisiinsa oikein millään muotoa. Kaksoset, Lilja ja Otto, kasvavat puhumaan opetteleviksi taaperoiksi, Otto sairastaa vaarallisen ripulin ja Anna syyttää siitä itseään kuten moni äiti tuppaa tekemään nykyäänkin.
Helvi ja tyttärensä Mari ovat veikeä piristys kirjalle, joka on noin muuten aika synkkätunnelmainen. Karjalasta evakkoon lähtenyt riuskaotteinen Helvi on tomera täti. Hän saa Annaan oivallisella tavalla hiukan puhtia. Annan hahmo muuttuu aika paljon, mikä on uskottavaa hänen elämänsä tapahtumien valossa. Nuoresta naivista tytöstä on kasvanut hiukan katkera ja väsynyt perheenäiti, joka hammasta purren ja suomalaisella sisulla jaksaa päivästä toiseen.
Hilda, Annan käly eli Lassin sisko, saa tässä kirjassa enemmän tilaa. Hilda on jäänyt naimattomaksi ja sen taustat avautuvat tässä enemmän. Hilda on henkilönä hyvin mielenkiintoinen, hyvin rakennettu ja uskottava. Tiukan oloinen Hilda avautuu vaikeasti ja hiljakseen, mutta siinäpä taitaa se Kähkösen koukku piileäkin.
Tietyllä tapaa Rautayöt vaikuttaa myös jonkinlaiselta välisoitolta. Mitään ei oikeastaan tapahdu, mutta asiaa on silti paljon. Rautayöt on lähinnä tunnelmia kuvaavaa, arkisuutta Talvisodan ja Jatko-sodan välissä, henkilöiden menneisyyttä avaavaa ja selviytymistä. Ei huono näinkään.
Kuopio-sarjan muut osat:
(1.) Mustat morsiamet
(3.) Jään ja tulen kevät
(4.) Lakanasiivet
(5.) Neidonkenkä
tiistai 7. joulukuuta 2010
David Eddings: Kiven vartija (1982)
Pawn of Prophecy
Suomennos: Tarmo Hakala
Käännösvuosi: 1991
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 353
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja
Taru kertoo Aldurin pyhästä kivestä, joka suojelee pahan voimilta. Niin kauan kun kivi on Rivan suvun hallussa, ovat ihmiset turvassa. Mutta ihmeitä tekevä kivi varastetaan, ja vuosituhantinen kamppailu sen herruudesta on Belgarionin tarun ydin.
Kirjan keskushenkilö on Garion, tavallinen maalaispoika Sendarian sydämessä. Pahaenteisen tapahtumasarjan vuoksi hän jättää kotitilansa ja lähtee pitkälle, vaarojentäyteiselle matkalle. Nuoren Garionin vaellus ihmisten ja jumalien, velhojen, ritarien ja taruolentojen parissa kertoo ikivanhasta hyvän ja pahan taistelusta. Tarinan huimat seikkailut, rehevä huumori ja estoton mielikuvituksen lento valloittavat lukijansa ikään katsomatta.
Oma arvio:
Mulla on useampi kirja tällä hetkellä kesken, mutta tähän hetkeen kaipasin juuri nyt jotakin tuttua ja turvallista. Olen lukenut Belgarionit kymmeniä kertoja, ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana 1990-luvun alussa. Arvioni siis tästä sarjasta on kaikkea muuta kuin puolueeton, sillä voidaan sanoa, että olen tavallaan kasvanut tämän kanssa. Pakenen Eddingsin luomaan maailmaan useinkin silloin kun tämä maailma kolhii, kyllästyttää, väsyttää ja ahdistaa. Tästä sarjasta on myös peräisin rakkauteni fantasiakirjallisuutta kohtaan, vaikka nykyäänhän tätä ei kait kovin häävinä sarjana pidetäkään. Siinä on jo osa syistä, miksi haluan blogata tämän sarjan. Ja on suorastaan hävettänyt, ettei elämäni merkityksellisin kirjasarja näy Morren maailmassa, minun maailmassani.
Kiven vartija on siis ensimmäinen osa viisiosaisesta Belgarionin tarusta. Pitkille fantasiatarinoille tyypillisesti tämä ensimmäinen osa on vain oikeastaan alkunäytös, jossa vieriviä kiviä ikään kuin vasta tökitään, jotta alkaisi tapahtua. Alkuprologissa on pätkä Alornin kirjasta (Eddingsin maailman tarusto, vrt. Kalevala), jossa hahmotellaan taustoja. Sitten päästäänkin jo asiaan. Kiven vartija keskittyy Garionin lapsuuteen ja tietämättömän maalaispojan kautta on lukijallekin helppo selostaa eri maita, tapoja, rotuja jne. Lopussa päästään jo vauhdin makuun.
Suhtautumiseni Garioniin on vuosien varrella vaihdellut samaistumisesta inhoon ja nyttemmin äidilliseen lempeyteen. Etenkin teini-iässä Garion oli mielestäni turhaan kiukutteleva, raivostuttava kakara. Nyt vanhempana lukijana ymmärrän, että eihän 9-14 -vuotias Garion voi käyttäytyä aina fiksusti, olla aikuismainen rautahermo. Ja kun koko tuttu elämä riistetään sijoiltaan ja käännetään ympäri, niin vähemmästäkin toisinaan lapsettaa ja kiukuttaa. Nykyään siis näen Garionin hahmon onnistuneena varhaisteini-ikäisenä poikana.
Polgara ja Belgarath, nuo mahtavat tuhansia vuosia vanhat velhot eivät vielä tässä pääse oikeuksiinsa. Belgarath on aina kuulunut suosikkeihini, mutta Polgarasta en ole niin vakuuttunut. Molemmista hahmoista Eddingsit (oikeastaan koko sarjan ovat luoneet David ja Leigh-vaimo) ovat kirjoittaneet myös elämäkerralliset teokset, jotka auttavat ymmärtämään heitä paremmin. Palaan niihin varmasti myöhemmin. Polgarasta ärryn aina ajoittain edelleen. Tiukkapipoisempaa tätiä en äkkiseltään keksikään. Siinä mielessä Polgaran hahmo on onnistunut; se on uskottava ja tunteita herättävä. Belgarath jää Kiven vartijoissa vielä vähän salaperäiseksi rentuksi.
Silkki, joka on drasnialainen, on myös suosikkejani. Ovela akrobaatti, ammattihuijari, vakooja ja keinottelija. Silkki (oik. prinssi Kheldar) edustaa tyypillista drasnialaista, kuten jokaisen hahmon on tarkoitus ollakin - kansansa edustaja. Sukkelassa ja sanavalmiissa Silkissa Eddingsin huumori on parhaimmillaan. Mikä positiivista, niin huumori on monentasoista ja nyt nauran eri asioille kuin lapsena. Useimmissa fantasiakirjoissa esim. seksuaalisuus on häivytetty jotensakin tyystin. Belgarioineissa näin ei ole. Seksiä ei koskaan kuvata, mutta huumorin kautta siihen vihjataan taitavasti ja hauskasti.
Barak on juro tserekki, hänkin tyypillinen kansansa edustaja. Tserekeistä tulee etäisesti viikingit mieleen. Sotaisat, jättiläismäiset miehet merillä. Tserekkien talvi on myös ankara, joten kytkös pohjoismaalaisuuteen on aika selvä. (Palaan myöhemmin vielä analysoimaan Eddingsin politiikkaa verraten tähän maailmaan.) Barak on aina jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi.
Durnik edustaa sendarialaisuutta puhtaimmillaan. Käytännöllisyyttä, järkeä - ehkä hiukan tylsyyttäkin. Durnik on ammatiltaan seppä ja käytännöllisyyden ja soveliaisuuden perikuva kiireestä kantapäähän. Durnik on hahmona avautunut minulle vasta nyt aikuisiällä. Teini-Morresta sendariseppä oli tylsintä, mitä koko kirjassa olikaan. Durnikin kautta näkyy Belgarionin tarun moralismi, mutta en pidä sitä kovin osoittelevana. Ja mikään moraalitarina taru ei ole, vaikka kyse onkin hyvän ja pahan taistelusta.
Lisää hahmoja tulee mukaan matkan varrella ja palaan heihin kirja kerrallaan. Kiven vartijat olivat siis lähinnä alkusysäys tapahtumille. Tulen myöhemmin pureutumaan enemmän hahmojen välisiin suhteisiin, kerronnan tyyliin ym. Haluan jakaa sarjan osat erillisiin postauksiin, koska muuten tästä tulee sen laatuinen pitkä, tunteiden täyttämä höpinä, ettei sellaista jaksa lukea kukaan.
Sen verran haluan kuitenkin sanoa jo nyt koko sarjasta, että en luultavasti suhtautusi Belgarionin taruun näin positiivisesti, ellen olisi sitä lukenut lapsena. Minulla on tähän vahva tunneside ja se värittää suhtautumistani. Fantasiana tämä on ihan hyvää, ehkä hiukan keskinkertaista parempaa, muttei järin loisteliasta. Parasta kohderyhmää ovat nimenomaan 9-15 -vuotiaat nuoret sukupuoleen katsomatta. Sarjan pituudesta huolimatta tämä on kevyttä ja mukavaa luettavaa, ei järin korkeakirjallista niin sanoakseni.
Belgarionin tarun muut osat:
(2.) Ennustusten aika
(3.) Velhojen taistelu
(4.) Rivan kuningatar
(5.) Kohtalon täyttymys
Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär
Suomennos: Tarmo Hakala
Käännösvuosi: 1991
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 353
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja
Taru kertoo Aldurin pyhästä kivestä, joka suojelee pahan voimilta. Niin kauan kun kivi on Rivan suvun hallussa, ovat ihmiset turvassa. Mutta ihmeitä tekevä kivi varastetaan, ja vuosituhantinen kamppailu sen herruudesta on Belgarionin tarun ydin.
Kirjan keskushenkilö on Garion, tavallinen maalaispoika Sendarian sydämessä. Pahaenteisen tapahtumasarjan vuoksi hän jättää kotitilansa ja lähtee pitkälle, vaarojentäyteiselle matkalle. Nuoren Garionin vaellus ihmisten ja jumalien, velhojen, ritarien ja taruolentojen parissa kertoo ikivanhasta hyvän ja pahan taistelusta. Tarinan huimat seikkailut, rehevä huumori ja estoton mielikuvituksen lento valloittavat lukijansa ikään katsomatta.
Oma arvio:
Mulla on useampi kirja tällä hetkellä kesken, mutta tähän hetkeen kaipasin juuri nyt jotakin tuttua ja turvallista. Olen lukenut Belgarionit kymmeniä kertoja, ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana 1990-luvun alussa. Arvioni siis tästä sarjasta on kaikkea muuta kuin puolueeton, sillä voidaan sanoa, että olen tavallaan kasvanut tämän kanssa. Pakenen Eddingsin luomaan maailmaan useinkin silloin kun tämä maailma kolhii, kyllästyttää, väsyttää ja ahdistaa. Tästä sarjasta on myös peräisin rakkauteni fantasiakirjallisuutta kohtaan, vaikka nykyäänhän tätä ei kait kovin häävinä sarjana pidetäkään. Siinä on jo osa syistä, miksi haluan blogata tämän sarjan. Ja on suorastaan hävettänyt, ettei elämäni merkityksellisin kirjasarja näy Morren maailmassa, minun maailmassani.
Kiven vartija on siis ensimmäinen osa viisiosaisesta Belgarionin tarusta. Pitkille fantasiatarinoille tyypillisesti tämä ensimmäinen osa on vain oikeastaan alkunäytös, jossa vieriviä kiviä ikään kuin vasta tökitään, jotta alkaisi tapahtua. Alkuprologissa on pätkä Alornin kirjasta (Eddingsin maailman tarusto, vrt. Kalevala), jossa hahmotellaan taustoja. Sitten päästäänkin jo asiaan. Kiven vartija keskittyy Garionin lapsuuteen ja tietämättömän maalaispojan kautta on lukijallekin helppo selostaa eri maita, tapoja, rotuja jne. Lopussa päästään jo vauhdin makuun.
Suhtautumiseni Garioniin on vuosien varrella vaihdellut samaistumisesta inhoon ja nyttemmin äidilliseen lempeyteen. Etenkin teini-iässä Garion oli mielestäni turhaan kiukutteleva, raivostuttava kakara. Nyt vanhempana lukijana ymmärrän, että eihän 9-14 -vuotias Garion voi käyttäytyä aina fiksusti, olla aikuismainen rautahermo. Ja kun koko tuttu elämä riistetään sijoiltaan ja käännetään ympäri, niin vähemmästäkin toisinaan lapsettaa ja kiukuttaa. Nykyään siis näen Garionin hahmon onnistuneena varhaisteini-ikäisenä poikana.
Polgara ja Belgarath, nuo mahtavat tuhansia vuosia vanhat velhot eivät vielä tässä pääse oikeuksiinsa. Belgarath on aina kuulunut suosikkeihini, mutta Polgarasta en ole niin vakuuttunut. Molemmista hahmoista Eddingsit (oikeastaan koko sarjan ovat luoneet David ja Leigh-vaimo) ovat kirjoittaneet myös elämäkerralliset teokset, jotka auttavat ymmärtämään heitä paremmin. Palaan niihin varmasti myöhemmin. Polgarasta ärryn aina ajoittain edelleen. Tiukkapipoisempaa tätiä en äkkiseltään keksikään. Siinä mielessä Polgaran hahmo on onnistunut; se on uskottava ja tunteita herättävä. Belgarath jää Kiven vartijoissa vielä vähän salaperäiseksi rentuksi.
Silkki, joka on drasnialainen, on myös suosikkejani. Ovela akrobaatti, ammattihuijari, vakooja ja keinottelija. Silkki (oik. prinssi Kheldar) edustaa tyypillista drasnialaista, kuten jokaisen hahmon on tarkoitus ollakin - kansansa edustaja. Sukkelassa ja sanavalmiissa Silkissa Eddingsin huumori on parhaimmillaan. Mikä positiivista, niin huumori on monentasoista ja nyt nauran eri asioille kuin lapsena. Useimmissa fantasiakirjoissa esim. seksuaalisuus on häivytetty jotensakin tyystin. Belgarioineissa näin ei ole. Seksiä ei koskaan kuvata, mutta huumorin kautta siihen vihjataan taitavasti ja hauskasti.
Barak on juro tserekki, hänkin tyypillinen kansansa edustaja. Tserekeistä tulee etäisesti viikingit mieleen. Sotaisat, jättiläismäiset miehet merillä. Tserekkien talvi on myös ankara, joten kytkös pohjoismaalaisuuteen on aika selvä. (Palaan myöhemmin vielä analysoimaan Eddingsin politiikkaa verraten tähän maailmaan.) Barak on aina jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi.
Durnik edustaa sendarialaisuutta puhtaimmillaan. Käytännöllisyyttä, järkeä - ehkä hiukan tylsyyttäkin. Durnik on ammatiltaan seppä ja käytännöllisyyden ja soveliaisuuden perikuva kiireestä kantapäähän. Durnik on hahmona avautunut minulle vasta nyt aikuisiällä. Teini-Morresta sendariseppä oli tylsintä, mitä koko kirjassa olikaan. Durnikin kautta näkyy Belgarionin tarun moralismi, mutta en pidä sitä kovin osoittelevana. Ja mikään moraalitarina taru ei ole, vaikka kyse onkin hyvän ja pahan taistelusta.
Lisää hahmoja tulee mukaan matkan varrella ja palaan heihin kirja kerrallaan. Kiven vartijat olivat siis lähinnä alkusysäys tapahtumille. Tulen myöhemmin pureutumaan enemmän hahmojen välisiin suhteisiin, kerronnan tyyliin ym. Haluan jakaa sarjan osat erillisiin postauksiin, koska muuten tästä tulee sen laatuinen pitkä, tunteiden täyttämä höpinä, ettei sellaista jaksa lukea kukaan.
Sen verran haluan kuitenkin sanoa jo nyt koko sarjasta, että en luultavasti suhtautusi Belgarionin taruun näin positiivisesti, ellen olisi sitä lukenut lapsena. Minulla on tähän vahva tunneside ja se värittää suhtautumistani. Fantasiana tämä on ihan hyvää, ehkä hiukan keskinkertaista parempaa, muttei järin loisteliasta. Parasta kohderyhmää ovat nimenomaan 9-15 -vuotiaat nuoret sukupuoleen katsomatta. Sarjan pituudesta huolimatta tämä on kevyttä ja mukavaa luettavaa, ei järin korkeakirjallista niin sanoakseni.
Belgarionin tarun muut osat:
(2.) Ennustusten aika
(3.) Velhojen taistelu
(4.) Rivan kuningatar
(5.) Kohtalon täyttymys
Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)