Pawn of Prophecy
Suomennos: Tarmo Hakala
Käännösvuosi: 1991
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 353
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja
Taru kertoo Aldurin pyhästä kivestä, joka suojelee pahan voimilta. Niin kauan kun kivi on Rivan suvun hallussa, ovat ihmiset turvassa. Mutta ihmeitä tekevä kivi varastetaan, ja vuosituhantinen kamppailu sen herruudesta on Belgarionin tarun ydin.
Kirjan keskushenkilö on Garion, tavallinen maalaispoika Sendarian sydämessä. Pahaenteisen tapahtumasarjan vuoksi hän jättää kotitilansa ja lähtee pitkälle, vaarojentäyteiselle matkalle. Nuoren Garionin vaellus ihmisten ja jumalien, velhojen, ritarien ja taruolentojen parissa kertoo ikivanhasta hyvän ja pahan taistelusta. Tarinan huimat seikkailut, rehevä huumori ja estoton mielikuvituksen lento valloittavat lukijansa ikään katsomatta.
Oma arvio:
Mulla on useampi kirja tällä hetkellä kesken, mutta tähän hetkeen kaipasin juuri nyt jotakin tuttua ja turvallista. Olen lukenut Belgarionit kymmeniä kertoja, ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana 1990-luvun alussa. Arvioni siis tästä sarjasta on kaikkea muuta kuin puolueeton, sillä voidaan sanoa, että olen tavallaan kasvanut tämän kanssa. Pakenen Eddingsin luomaan maailmaan useinkin silloin kun tämä maailma kolhii, kyllästyttää, väsyttää ja ahdistaa. Tästä sarjasta on myös peräisin rakkauteni fantasiakirjallisuutta kohtaan, vaikka nykyäänhän tätä ei kait kovin häävinä sarjana pidetäkään. Siinä on jo osa syistä, miksi haluan blogata tämän sarjan. Ja on suorastaan hävettänyt, ettei elämäni merkityksellisin kirjasarja näy Morren maailmassa, minun maailmassani.
Kiven vartija on siis ensimmäinen osa viisiosaisesta Belgarionin tarusta. Pitkille fantasiatarinoille tyypillisesti tämä ensimmäinen osa on vain oikeastaan alkunäytös, jossa vieriviä kiviä ikään kuin vasta tökitään, jotta alkaisi tapahtua. Alkuprologissa on pätkä Alornin kirjasta (Eddingsin maailman tarusto, vrt. Kalevala), jossa hahmotellaan taustoja. Sitten päästäänkin jo asiaan. Kiven vartija keskittyy Garionin lapsuuteen ja tietämättömän maalaispojan kautta on lukijallekin helppo selostaa eri maita, tapoja, rotuja jne. Lopussa päästään jo vauhdin makuun.
Suhtautumiseni Garioniin on vuosien varrella vaihdellut samaistumisesta inhoon ja nyttemmin äidilliseen lempeyteen. Etenkin teini-iässä Garion oli mielestäni turhaan kiukutteleva, raivostuttava kakara. Nyt vanhempana lukijana ymmärrän, että eihän 9-14 -vuotias Garion voi käyttäytyä aina fiksusti, olla aikuismainen rautahermo. Ja kun koko tuttu elämä riistetään sijoiltaan ja käännetään ympäri, niin vähemmästäkin toisinaan lapsettaa ja kiukuttaa. Nykyään siis näen Garionin hahmon onnistuneena varhaisteini-ikäisenä poikana.
Polgara ja Belgarath, nuo mahtavat tuhansia vuosia vanhat velhot eivät vielä tässä pääse oikeuksiinsa. Belgarath on aina kuulunut suosikkeihini, mutta Polgarasta en ole niin vakuuttunut. Molemmista hahmoista Eddingsit (oikeastaan koko sarjan ovat luoneet David ja Leigh-vaimo) ovat kirjoittaneet myös elämäkerralliset teokset, jotka auttavat ymmärtämään heitä paremmin. Palaan niihin varmasti myöhemmin. Polgarasta ärryn aina ajoittain edelleen. Tiukkapipoisempaa tätiä en äkkiseltään keksikään. Siinä mielessä Polgaran hahmo on onnistunut; se on uskottava ja tunteita herättävä. Belgarath jää Kiven vartijoissa vielä vähän salaperäiseksi rentuksi.
Silkki, joka on drasnialainen, on myös suosikkejani. Ovela akrobaatti, ammattihuijari, vakooja ja keinottelija. Silkki (oik. prinssi Kheldar) edustaa tyypillista drasnialaista, kuten jokaisen hahmon on tarkoitus ollakin - kansansa edustaja. Sukkelassa ja sanavalmiissa Silkissa Eddingsin huumori on parhaimmillaan. Mikä positiivista, niin huumori on monentasoista ja nyt nauran eri asioille kuin lapsena. Useimmissa fantasiakirjoissa esim. seksuaalisuus on häivytetty jotensakin tyystin. Belgarioineissa näin ei ole. Seksiä ei koskaan kuvata, mutta huumorin kautta siihen vihjataan taitavasti ja hauskasti.
Barak on juro tserekki, hänkin tyypillinen kansansa edustaja. Tserekeistä tulee etäisesti viikingit mieleen. Sotaisat, jättiläismäiset miehet merillä. Tserekkien talvi on myös ankara, joten kytkös pohjoismaalaisuuteen on aika selvä. (Palaan myöhemmin vielä analysoimaan Eddingsin politiikkaa verraten tähän maailmaan.) Barak on aina jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi.
Durnik edustaa sendarialaisuutta puhtaimmillaan. Käytännöllisyyttä, järkeä - ehkä hiukan tylsyyttäkin. Durnik on ammatiltaan seppä ja käytännöllisyyden ja soveliaisuuden perikuva kiireestä kantapäähän. Durnik on hahmona avautunut minulle vasta nyt aikuisiällä. Teini-Morresta sendariseppä oli tylsintä, mitä koko kirjassa olikaan. Durnikin kautta näkyy Belgarionin tarun moralismi, mutta en pidä sitä kovin osoittelevana. Ja mikään moraalitarina taru ei ole, vaikka kyse onkin hyvän ja pahan taistelusta.
Lisää hahmoja tulee mukaan matkan varrella ja palaan heihin kirja kerrallaan. Kiven vartijat olivat siis lähinnä alkusysäys tapahtumille. Tulen myöhemmin pureutumaan enemmän hahmojen välisiin suhteisiin, kerronnan tyyliin ym. Haluan jakaa sarjan osat erillisiin postauksiin, koska muuten tästä tulee sen laatuinen pitkä, tunteiden täyttämä höpinä, ettei sellaista jaksa lukea kukaan.
Sen verran haluan kuitenkin sanoa jo nyt koko sarjasta, että en luultavasti suhtautusi Belgarionin taruun näin positiivisesti, ellen olisi sitä lukenut lapsena. Minulla on tähän vahva tunneside ja se värittää suhtautumistani. Fantasiana tämä on ihan hyvää, ehkä hiukan keskinkertaista parempaa, muttei järin loisteliasta. Parasta kohderyhmää ovat nimenomaan 9-15 -vuotiaat nuoret sukupuoleen katsomatta. Sarjan pituudesta huolimatta tämä on kevyttä ja mukavaa luettavaa, ei järin korkeakirjallista niin sanoakseni.
Belgarionin tarun muut osat:
(2.) Ennustusten aika
(3.) Velhojen taistelu
(4.) Rivan kuningatar
(5.) Kohtalon täyttymys
Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär
Suomennos: Tarmo Hakala
Käännösvuosi: 1991
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 353
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja
Taru kertoo Aldurin pyhästä kivestä, joka suojelee pahan voimilta. Niin kauan kun kivi on Rivan suvun hallussa, ovat ihmiset turvassa. Mutta ihmeitä tekevä kivi varastetaan, ja vuosituhantinen kamppailu sen herruudesta on Belgarionin tarun ydin.
Kirjan keskushenkilö on Garion, tavallinen maalaispoika Sendarian sydämessä. Pahaenteisen tapahtumasarjan vuoksi hän jättää kotitilansa ja lähtee pitkälle, vaarojentäyteiselle matkalle. Nuoren Garionin vaellus ihmisten ja jumalien, velhojen, ritarien ja taruolentojen parissa kertoo ikivanhasta hyvän ja pahan taistelusta. Tarinan huimat seikkailut, rehevä huumori ja estoton mielikuvituksen lento valloittavat lukijansa ikään katsomatta.
Oma arvio:
Mulla on useampi kirja tällä hetkellä kesken, mutta tähän hetkeen kaipasin juuri nyt jotakin tuttua ja turvallista. Olen lukenut Belgarionit kymmeniä kertoja, ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana 1990-luvun alussa. Arvioni siis tästä sarjasta on kaikkea muuta kuin puolueeton, sillä voidaan sanoa, että olen tavallaan kasvanut tämän kanssa. Pakenen Eddingsin luomaan maailmaan useinkin silloin kun tämä maailma kolhii, kyllästyttää, väsyttää ja ahdistaa. Tästä sarjasta on myös peräisin rakkauteni fantasiakirjallisuutta kohtaan, vaikka nykyäänhän tätä ei kait kovin häävinä sarjana pidetäkään. Siinä on jo osa syistä, miksi haluan blogata tämän sarjan. Ja on suorastaan hävettänyt, ettei elämäni merkityksellisin kirjasarja näy Morren maailmassa, minun maailmassani.
Kiven vartija on siis ensimmäinen osa viisiosaisesta Belgarionin tarusta. Pitkille fantasiatarinoille tyypillisesti tämä ensimmäinen osa on vain oikeastaan alkunäytös, jossa vieriviä kiviä ikään kuin vasta tökitään, jotta alkaisi tapahtua. Alkuprologissa on pätkä Alornin kirjasta (Eddingsin maailman tarusto, vrt. Kalevala), jossa hahmotellaan taustoja. Sitten päästäänkin jo asiaan. Kiven vartija keskittyy Garionin lapsuuteen ja tietämättömän maalaispojan kautta on lukijallekin helppo selostaa eri maita, tapoja, rotuja jne. Lopussa päästään jo vauhdin makuun.
Suhtautumiseni Garioniin on vuosien varrella vaihdellut samaistumisesta inhoon ja nyttemmin äidilliseen lempeyteen. Etenkin teini-iässä Garion oli mielestäni turhaan kiukutteleva, raivostuttava kakara. Nyt vanhempana lukijana ymmärrän, että eihän 9-14 -vuotias Garion voi käyttäytyä aina fiksusti, olla aikuismainen rautahermo. Ja kun koko tuttu elämä riistetään sijoiltaan ja käännetään ympäri, niin vähemmästäkin toisinaan lapsettaa ja kiukuttaa. Nykyään siis näen Garionin hahmon onnistuneena varhaisteini-ikäisenä poikana.
Polgara ja Belgarath, nuo mahtavat tuhansia vuosia vanhat velhot eivät vielä tässä pääse oikeuksiinsa. Belgarath on aina kuulunut suosikkeihini, mutta Polgarasta en ole niin vakuuttunut. Molemmista hahmoista Eddingsit (oikeastaan koko sarjan ovat luoneet David ja Leigh-vaimo) ovat kirjoittaneet myös elämäkerralliset teokset, jotka auttavat ymmärtämään heitä paremmin. Palaan niihin varmasti myöhemmin. Polgarasta ärryn aina ajoittain edelleen. Tiukkapipoisempaa tätiä en äkkiseltään keksikään. Siinä mielessä Polgaran hahmo on onnistunut; se on uskottava ja tunteita herättävä. Belgarath jää Kiven vartijoissa vielä vähän salaperäiseksi rentuksi.
Silkki, joka on drasnialainen, on myös suosikkejani. Ovela akrobaatti, ammattihuijari, vakooja ja keinottelija. Silkki (oik. prinssi Kheldar) edustaa tyypillista drasnialaista, kuten jokaisen hahmon on tarkoitus ollakin - kansansa edustaja. Sukkelassa ja sanavalmiissa Silkissa Eddingsin huumori on parhaimmillaan. Mikä positiivista, niin huumori on monentasoista ja nyt nauran eri asioille kuin lapsena. Useimmissa fantasiakirjoissa esim. seksuaalisuus on häivytetty jotensakin tyystin. Belgarioineissa näin ei ole. Seksiä ei koskaan kuvata, mutta huumorin kautta siihen vihjataan taitavasti ja hauskasti.
Barak on juro tserekki, hänkin tyypillinen kansansa edustaja. Tserekeistä tulee etäisesti viikingit mieleen. Sotaisat, jättiläismäiset miehet merillä. Tserekkien talvi on myös ankara, joten kytkös pohjoismaalaisuuteen on aika selvä. (Palaan myöhemmin vielä analysoimaan Eddingsin politiikkaa verraten tähän maailmaan.) Barak on aina jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi.
Durnik edustaa sendarialaisuutta puhtaimmillaan. Käytännöllisyyttä, järkeä - ehkä hiukan tylsyyttäkin. Durnik on ammatiltaan seppä ja käytännöllisyyden ja soveliaisuuden perikuva kiireestä kantapäähän. Durnik on hahmona avautunut minulle vasta nyt aikuisiällä. Teini-Morresta sendariseppä oli tylsintä, mitä koko kirjassa olikaan. Durnikin kautta näkyy Belgarionin tarun moralismi, mutta en pidä sitä kovin osoittelevana. Ja mikään moraalitarina taru ei ole, vaikka kyse onkin hyvän ja pahan taistelusta.
Lisää hahmoja tulee mukaan matkan varrella ja palaan heihin kirja kerrallaan. Kiven vartijat olivat siis lähinnä alkusysäys tapahtumille. Tulen myöhemmin pureutumaan enemmän hahmojen välisiin suhteisiin, kerronnan tyyliin ym. Haluan jakaa sarjan osat erillisiin postauksiin, koska muuten tästä tulee sen laatuinen pitkä, tunteiden täyttämä höpinä, ettei sellaista jaksa lukea kukaan.
Sen verran haluan kuitenkin sanoa jo nyt koko sarjasta, että en luultavasti suhtautusi Belgarionin taruun näin positiivisesti, ellen olisi sitä lukenut lapsena. Minulla on tähän vahva tunneside ja se värittää suhtautumistani. Fantasiana tämä on ihan hyvää, ehkä hiukan keskinkertaista parempaa, muttei järin loisteliasta. Parasta kohderyhmää ovat nimenomaan 9-15 -vuotiaat nuoret sukupuoleen katsomatta. Sarjan pituudesta huolimatta tämä on kevyttä ja mukavaa luettavaa, ei järin korkeakirjallista niin sanoakseni.
Belgarionin tarun muut osat:
(2.) Ennustusten aika
(3.) Velhojen taistelu
(4.) Rivan kuningatar
(5.) Kohtalon täyttymys
Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär
Kiva, että löysin blogisi. Oli mukavaa verestää muistoja tästä kirjasarjasta!
VastaaPoistaTervetuloa! :) Toivottavasti viihdyit!
Poista