Mooses Mentula: Jääkausi (2016)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 263

Mooses Mentulan Jääkausi on näin opettajan työtä tehdessä lähelle tuleva romaani, joka saa selkäpiin hiukan kylmäämään. Tarina kertoo teini-ikäisestä, koulukiusaamista pakenevasta Helmistä. Helmi perheineen on vaihtanut paikkakuntaa Helmiin kohdistuvan kiusaamisen vuoksi. Mutta koulumaailman julmuus ei tunne paikkakuntarajoja, vaan Helmi löytää itsensä jälleen saman edestä. Vianhan on pakko olla silloin hänessä? Ja kun Helmi oivaltaa soveltaa koirankouluttajalta saamaansa ohjetta omaankin elämäänsä, alkaa tahti muuttua. Tulilinjalle joutuu Juha-opettaja, joka oli yrittänyt auttaa Helmiä saaden tytön vielä tukalampaan asemaan. Yksi pienenpieni viesti netin keskustelufoorumille riittää aiheuttamaan melkoisen vyöryn.

Kun kirjoitetaan teinitytön ja keski-ikäisen miesopettajan teiden risteämisestä, ei tarvitse olla kovinkaan välkky arvellessaan, mitä aihetta risteämä koskee. Helmi tosiaan pistää ilmoille juorun tyttöjä kopeloivasta opettajasta. Ja se yksi viesti riittää mullistamaan mistään tietämättömän, kovasti pidetyn Juhan todelliseen kurimukseen. Loppu ei ole kovinkaan kaunis, kuten arvata saattaa. Jäin miettimään, että noinko helposti pidetystä opettajasta ja aviomiehestä leivotaan syyllinen? Vaikka tietysti todellisissakin tapauksissa liian usein kuulee sitä "hän oli niin mukava, että ei olisi uskonut"-tyyppistä päivittelyä. Harvoinhan todelliset pedofiilit kulkevat "olen ilkeä namusetä"-kyltti kaulassaan.

En oikein tiedä mitä ajatella tästä. Koulumaailma ja koulukiusaamisen julmuus kuvataan hyvin. Mutta jotenkin tuntui myös siltä, että mentiin siitä mistä aita oli matalin. Helmin muutos kiusatusta "koviskimmaksi", joka menettää neitsyytensä kotibileissä ja viiltelee itseään, on vähän liian klisee. Olisin kaivannut romaaniin jotain yllättävää joko käsittelytavaltaan, näkökulmaltaan tai loppuratkaisultaan (joka nyt jää vähän turhan epäselväksi). Toki se, että kiusaamisen kohteena tässä on myös opettaja, on oma näkökulmansa, jota näkee vähän vähemmän.

Helmi on hienosti rakennettu hahmo, jonka taktiikkamuutos tapahtuu varsin nopeasti. Mietin tosin, että mistä Helmi sai siihen yhtäkkiä voimansa? Helmi myös harrastaa valokuvaamista ja lopussa sen kerrotaan olevan hänen ammattinsa. Valokuvaaminen näkyy alussa ja lopussa, mutta muuten se ei kulje Helmin mukana lainkaan. Ei edes esimerkiksi Helmin visuaalisena silmänä.

Jääkausi on kyllä tyylikäs romaani nimeään myöten. Kaikki kirjan tapahtumat ovat alisteisia kylmyydelle ja jäälle. Jopa kieli on kylmän lakonista ja toteavaa. Romaani on napakan mittainen ja jännite pysyy yllä koko ajan. Tyhjäkäyntiä ei ole lainkaan.

Vähän sellainen komsii komsaa -fiilis Jääkaudesta jäi. Kuitenkin mielelläni luen Mentulalta jotain muutakin. Omasta hyllystä taitaakin löytyä novellikokoelma Musta timantti. Mentulan tapa kertoa on sellainen, että uskoisin sillä rakennetun erinomaisia novelleja!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Jääkauden kohtaan 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja. Niitä totisesti saa niin Juha kollegaltaan Vesalta kuin Helmikin koirankouluttajalta. (En suosittele noudattamaan niitä koirankoulutusohjeita oikeasti.)

Jääkausi muualla Blogistaniassa:
Kirjaluotsi
Kirjat kertovat
Kirjavinkit
Sivutiellä

Heikki Turunen: Simpauttaja (1973)

Kustantamo: WSOY
Äänikirjan pituus: 10 tuntia 36 minuuttia
Lukija: Esa Saario

Hojo hojo! Sain viimein perehdyttyä tähän klassikkoon, josta en ole muuta oikein kuullutkaan kuin tuon Simpauttajan käyttämän "hojo hojo"-tervehdyksen. Sitä tosin käytetään romaanissa vain kerran.

Simpauttaja kertoo pohjoiskarjalaisesta kylästä, johon Simpauttaja-niminen omituinen kaveri on saapunut työhommiin. Simpauttaja pistää koko kylän elämän sekaisin ja on muutenkin varsin ärsyttävä tyyppi. Syvimmillään Simpauttaja kertoo kuitenkin kaupungistumisesta ja maalaiskylän katkerasta autioitumisesta. Sillä tavalla teos on ajankohtainen edelleen. Simpauttaja on Heikki Turusen esikoisteos ja sitä pidetään 1900-luvun parhaimpana esikoisromaanina.

Jaa-a. En ole ihan vakuuttunut Simpauttajan tasosta ja asemasta näin tasan 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Toisaalta romaani on ehta aikansa kuva ja edustaa hyvin aikansa kirjallisuutta. Simpauttaja kuvaa hienosti Suomen historiassa merkittävää murrosta, joka yhä jatkuu.

Eniten minua tympi suomalaisten(kin) mieskirjailijoiden maalailema naiskuva: Romaanin naiset olivat joko neitsyitä, huoria tai äitejä. Eivät itsenäisiä toimijoita, vaan mieshahmoihin sidottuja statisteja. Naishahmojen suurin rooli on Juuli Taivaisella, joka pettää miestään Kuunoa Simpauttajan kanssa. Lopulta kiltti Kuuno havahtuu asiaan ja syyttää Simpauttajaa, mutta syy vieritetään yksinkertaisen Oton niskoille. Toinen merkittävä naisrooli on Marketalla, johon nuori Imppa on ihastunut. Imppa ei ehdi "saada" Marketalta, kun tyttö lähtee töihin Lieksaan ja tulee siellä raiskatuksi. Suurimman säälin saa Imppa-parka, kun ihastus tällä tavalla pilattiin. Sen koommin Marketasta ei enää kuulla.

Jos on jäänyt epäselväksi, mitä tarkoitetaan mieskatseella (male gaze), niin Simpauttaja on loistava teos perehtyä asiaan käytännössä. Juuli Taivaisen kiinnostus omiin rintoihinsa on uskomaton. Samoin mieskatseen kautta on kuvattu Juulin itsetyydytys saunanlauteilla; olennaista on kuvata missä ne sormet pyörii, ei sitä tunnetta mitä itsetyydytys aiheuttaa.

Suurin osa mieshahmoista on jonkinasteisia juoppoja. Viinaa kuluu ja paljon. Soitetaan suuta, pohditaan aluepolitiikkaa. Tämä onkin romaanin mielenkiintoisin osuus, vaikkakin karkea alapääsanasto alkaakin tympiä kohtuullisen pian. Romaanin alussa Imppa riitautuu hankalan miehen maineessa olevan isänsä kanssa. Imppa aikoo töihin Helsinkiin, mutta jääkin vielä kesäksi töihin kylään Pirtamolle. Siellä hän tutustuu Simpauttajaan. Helsingistä taas kotikonnuille saapuu pahasti alkoholisoitunut ja potkut saanut lehtimies Jomppa, jonka potkujen taustoja selvitellään sivujuonteena. Surullinen ja uskottava tarinahan siellä taustalla on.

Omalla kohdallani Simpauttajan pelasti uskomattoman hyvä lukija Esa Saario, joka taitaa murrepuolen todella hyvin. Hän eläytyy hahmoihin hienosti, mutta ei näyttele liikaa, vaan jättää tilaa lukijan omalle tulkinnalle.

Simpauttajasta on tehty myös elokuvasovitus. En taida jaksaa katsoa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 37. Kirja kertoo elämäntavasta jota ei enää ole. Vaikka maaseudulla toki on yhä elämää, niin Simpauttajassa kuvatun elämäntavan sähköttömyyksineen ym. voidaan sanoa jo kuolleen.

Vasta koko tämän blogitekstin kirjoitettuani ja asiasanoja laittaessani huomasin, että olen lukenut tämän aiemmin yli 10 vuotta sitten! Jestas! Ei mitään muistikuvaa asiasta. Vaan eipä tuo mielipide ollutkaan kovin muuttunut...

Simpauttaja muualla Blogistaniassa:
Kirjojen keskellä
Kirjakaapin avain
Sallan lukupäiväkirja
Sanojen keskellä
Jokken kirjanurkka

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja (2017)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 152

Kalle Veirton Ohut hauska kirja on niitä kirjoja, jotka lie kohdennettu vähän lukeville pojille. Päähenkilöt Ekku ja Iiro-Matias ovat 9. luokkalaisia poikia, joiden tehtävänä on aivan peruskoulun loppumetreillä lukea yksi kirja äidinkielen esitelmää varten. He löytävät koulun listalta mystisen Ohuen hauskan kirjan, jota ei tunnu löytyvän yhtään mistään. Sinnikäs Iiro-Matias on päättänyt haluta lukea juuri sen kirjan, hinnalla millä hyvänsä. Ystävälleen lojaalina Ekku seuraa perässä, vaikka panoksena onkin päätösbileiden onnistuminen ja neitsyyden menetys Helinä-Hölinän kanssa.

Täytyy tunnustaa, että Ohut hauska kirja olisi saattanut jäädä jopa kesken, jollei tämä olisi vähän ollut työasiaa. Kirja on ohut, tarina on ohut, henkilöhahmot ovat ohuita – mutta hauskuutta en tästä löytänyt. Ilmeisesti nuoriin poikiin on tarkoitus vedota samaistumispintaa tarjoavilta, lukemista karsastavilla päähenkilöillä, ja karskilla ja runsaasti tupakoivalla kirjailijalla, joka on ylemmyydentuntoinen muihin kirjailijoihin nähden. Tuollainen fiktiivinenkin muiden lyttääminen jättää tympeän sivumaun koko tarinaan.

Tarina on kuitenkin helppolukuinen, suoraviivainen ja hyvää kieltä. Se on tosiaan nopeasti luettu, joten sikäli puoltaa paikkaansa siinä tarkoituksessa, mihin sitä on luultavasti ajateltu. Ehkä se toimii porttikirjana houkuttelemaan enemmänkin kirjojen pariin. Veirton Ohut hauska kirja 2 on enemmänkin samaa sarjaa kuin suoranainen jatko-osa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa.

Ohut hauska kirja muualla Blogistaniassa:
Joukon Taideblogi
Opus eka
Sivutiellä (sisältää myös hyvää pohdintaa sukupuolittuneisuudesta kirjallisuudesta)
Bibbidi Bobbidi Book
Siniset helmet
Kirsin kirjanurkka
Kirjat kertovat

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet (2013)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 237

Marja-Leena Tiaisen Khao Lakin sydämet kertoo sydäntäsärkevän tarinan 15-vuotiaasta Emmasta, joka palaa mummonsa kanssa Thaimaahan muutamia vuosia vuoden 2004 tapaninpäivän tsunamin jälkeen. Tuolloin Emma menetti koko perheensä tsunamille ja kasvoi sittemmin isovanhempien huomassa. Emman pelasti tuntemattomaksi jäänyt thaimaalaismies, ja nyt sekä Emma itse että mummo haluavat löytää miehen. Matkalla Emma löytää ystävän – ja pienen lomaromanssin myös.

Aikuislukijana en oikein tästä innostunut, mutta minun on helppo nähdä, miksi nuorempi ja/tai kokemattomampi lukija tähän syttyy. Tiaisen tarinankuljetus on taitavaa ja hän onnistuu pitämään jännitteen yllä tasaisella intensiteetillä. Kieli on hyvää ja yksinkertaista. Virkkeet selkeitä, mutta eivät lukijaansa aliarvioivia. Tiainen ei kalastele nuorten suosiota esim. kiroilulla tai nuorten slangilla.

Olisin itse kaivannut tähän enemmän syvyyttä henkilöhahmoihin ja ehkä jonkinlaista yllättävämpää käännettä ennalta-arvattavaan lomaromanssiin. Henkilöissä meni välillä sekaisin, etenkin Venlan sukulaisten kanssa. En tavoittanut ajatusta siitä, miksi heitä piti tuoda esille niin paljon.

Tiaisen kirja on kymmenen vuotta sitten ilmestynyt, mutta edelleen monen nuoren suosiossa. Dramaattinen tarina on hyvin todentuntuinen ja siten istuu nykyiseenkin kirjamakuun, jossa tositarinat ovat suosiossa. Dramatiikalla ei kuitenkaan mässäillä, vaan oikeastaan jopa pieni lakonisuus korostaa sen julmuutta, jota on muutenkin vaikea käsittää, jos ei ole kohdannut samaa.

Jos Thaimaan matkailu – saati jonkinlainen oma kosketuspinta tsunamiin – on tuttua, saa Khao Lakin sydämistä vielä enemmän irti. Itselläni ei kuitenkaan kosketuspintaa tähän suuronnettomuuteen ollut, joten ehkä sekin vaikutti haaleaksi jääneeseen lukukokemukseen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Khao Lakin sydämet muualla Blogistaniassa:
Amman lukupäiväkirja
Kirsin kirjanurkka

Salla Simukka: Jäljellä (2011)

Kustantamo: Tammi
Äänikirjan kesto: 5 tuntia, 10 minuuttia
Lukija: Anna Böhm

Salla Simukan Jäljellä kertoo 15-vuotiaasta Emmistä, joka karkaa kotoaan näyttääkseen, että on olemassa. Emmi on pelkkä Potentiaali yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat jotakin; Idealisteja, Visuaaleja jne. Kun Emmi palaa karkumatkaltaan, ei ketään olekaan missään. Kaikki ovat kadonneet – tai niin Emmi ainakin aluksi luulee. Tapahtumat sijoittuvat Suomeen, pääosin Tampereelle ja Helsinkiin, mutta johonkin tulevaisuuteen. Romaanilla on yksi jatko-osa, vastinpari Toisaalla.

Täytyy tunnustaa, että en ihan kauheasti lämmennyt tarinalle. En tokikaan ole kohderyhmää ja kovin pidettyhän tämä on. Emmi oli päähenkilönä hirmuisen rasittava kivireki, joka kirjan viimeisillä minuuteilla äkkiä herääkin toimimaan.

Olisin kaivannut myös hiukan enemmän maailmanrakennusta tähän. Nyt tulevaisuuden maailma tuntui kovin laiskalta. Miksi näissä dystopiahenkisissä jutuissa syödään aina harmaata ja mautonta puuroa? Ja kun Emmi ystävineen päätyy huippusviittiin, juodaan siellä shamppanjaa ja syödään kaviaaria. Eikö tulevaisuudessa olisi voinut olla jotain muutakin luksusjännää? Tai erilaisia vaatteita? Jäljellä on toki lyhyt kirja, jonka ei ole tarkoituskaan olla maailmanrakennusromaani, vaan tarina yksinäisyydestä, näkymättömyydestä ja omasta ihmisarvosta. Tärkeitä teemoja, joita Simukka vie eteenpäin vielä tässä vaiheessa merkityksettömiksi jääneiden satuvihjeiden kautta.

Satuteemojen lisäksi Simukan kirjasta löytyy tutusti myös luontevalla ja luonnollisella tavalla rakennettua sateenkaariromantiikkaa, ensi-ihastusta ja muuta tunnemyllerrystä. Näissä piirteissä ovatkin romaanin vahvuudet.

Jännite kantoi myös alkuunsa ihan hyvin, mutta loppua kohden ote tahtoi kirvota, eikä liian kiireellä rakennetut loppurytinätkään saaneet enää pakettia kasaan.

Jäljellä on kuitenkin helposti lähestyttävä ja lyhyessäkin ajassa ajatttelemisen aihetta antava romaani, jonka suosiota ei sinänsä tarvitse ihmetellä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (Näsinneula).

Jäljellä muualla Blogistaniassa:
Unelmien aika
Les! Lue!
Mari A:n kirjablogi
Olipa kerran kirjablogi
Kirjamielellä
Kirjaimin kerrottu

Jenni Räinä: Suo muistaa (2022)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 261

Jenni Räinän esikoisromaani Suo muistaa on jälleen yksi ilmastokriisiä käsittelevä romaani. Vaikka sanoin "jälleen yksi", ei mielestäni näitä romaaneja ole ainakaan toistaiseksi liikaa.

Tarina kertoo Juhosta, joka on ostanut vanhan kansakoulun pohjoisesta, kuolevasta pikkukylästä perustaakseen ekoyhteisön. Muutamia asukkaita muuttaakin hänen kanssaan heti alkuunsa, joitakin tulee matkan varrella. Tarkoituksena heillä on myös ennallistaa lähistöllä oleva suo, sekä elää hyvin ekologista elämää.

Tarinan toinen henkilö on paikkakunnalle palaava, maailmaa valokuvaajana kiertänyt Hellä. Hellä tekee vaarinsa kotitalossa kuolinsiivousta ja selvittelee välejään itsensä kanssa.

Romaani eteni verkkaiseen tahtiin, minun makuuni liiankin verkkaiseen. Asioista ei saanut kunnolla oteta, motiivit eivät oikein auenneet, mitään ei jotenkin rohjettu näyttää kunnolla. Varovaisuus on termi, joka kuvaa romaania parhaiten.

Menin usein muissa henkilöissä sekaisin, etenkin kun mukana oli vielä hevonenkin, jolla oli ihmisnimi Virva. Virvan kuvaus on kuitenkin kaikkein vahvin ja tunnepitoisin juttu koko romaanissa, hienolla tavalla koskettava ja allegorinenkin.

Kieli oli romaanissa kaunista, konstailematonta ja eleetöntä. Se sopi täydellisesti kirjan tunnelmaan.

Myönnettävä kuitenkin on, että Suo muistaa oli hienoinen pettymys. Ehkä seuraava romaani (jonka tosiaan toivon tulevan!) on jo itsevarmempi.

Kaunis kansikuva on Jenni Noposen käsialaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin.

Suo muistaa muualla Blogistaniassa:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirsin kirjanurkka
Kirjahilla
Kirja vieköön!
Ina Ruokolainen

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet (2016)

Kustantaja: Schildts & Söderströms
Äänikirjan kesto: 4 tuntia 23 minuuttia
Lukija: Ville-Veikko Niemelä

Uhkaavan lukujumin selättämiseen nuortenkirja on oiva ratkaisu. Ne ovat usein lyhyitä, nopeatempoisia, raikkaita ja hauskoja. Etenkin kotimainen nuortenkirjallisuus on vieläpä kovatasoistakin.

Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo Kiukaisilla asuvasta Renestä, joka on selviytymässä yläkoulunsa loppuun isoveljen neuvojen mukaan huomaamattomasti, itsestään numeroa tekemättömästi ja keskiverrosti.  9. luokan keväällä kuitenkin tapahtuu jotakin, joka saa Renen miettimään veljen neuvoja uudestaan. Kätevin tapa toimia toisin on perustaa poikabändi – ihan läpällä vain...

Rene, Onni, Patrik ja Topi ovat hilpeä nelikko, jossa jokainen erottuu omanlaisekseen persoonaksi. Vähän väsytti ajatus siitä, että jokaisen taustamotiivi bändijuttuihin liittyy enemmän tai vähemmän tyttöjen huomion saamiseen. Mutta jos ei antanut tämän häiritä liiaksi, niin tarinan parissa viihtyi vallan mainiosti. Etenkin loppukohtaus, jossa bändi pääsee esiintymään, on upea!

Veistinen nojaa romaanissaan silkkaan koheltamiseen yllättävän vähän. Kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta jännite tulee muualta, lähinnä erilaisista ihmissuhteista. Luvassa on surullinenkin käänne, mutta romaanin pohjavire pysyy silti toiveikkaana ja hauskana. Musiikista olisin halunnut kuulla enemmänkin, kuin viittauksen Usheriin ja Backstreet Boysiin. Oikeastaan koko poikabändi-käsitettä ja ideaa olisi voinut pyöritellä vähän enemmänkin!

Jatko-osakin on ilmestynyt, Kotitekoisen poikabändin vaiheet. En tiedä olisiko tarina oikeasti kaivannut jatko-osaa, mutta ehkä tartun siihenkin joskus.

Kirjavinkkaajan näkökulmasta tämä on oiva lisä vinkkauslistaan, kun kohdeyleisönä ovat yläkoululaiset, jotka haluavat lukea muutakin kuin fantasiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Kotitekoisen poikabändin alkeet muualla Blogistaniassa:
Koulukirjastonhoitajat
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Bibbidi Bobbidi Book
Oksan hyllyltä

Ann Patchett: Hollantilainen talo (2020 / 2021)

The Dutch House
Suomennos: Laura Jänisniemi
Kustantaja: WSOY
Äänikirjan kesto: 11 tuntia 10 minuuttia
Lukija: Santeri Kinnunen

Ann Patchettin Hollantilainen talo oli ilmestyessään kovin hehkutettu niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Kirja oli palkintoehdokkaanakin Pulitzerin että Women's Prize -palkinnoille. Minäkin kiinnostuin, vaikka yleensä tämäntyyppiset romaanit eivät ole minun juttujani.

Hollantilainen talo kertoo Dannysta ja hänen sisarestaan Maevesta, jotka asuvat lapsuutensa Philadelphiassa linnamaisen upeassa talossa. Heidän äitinsä kuitenkin katoaa ilman selityksiä, ilman hyvästejä. Dannyn ja Maeven isä menee myöhemmin naimisiin Andrean kanssa, joka lopulta heittää Dannyn ja Maeven ulos talosta. Sisarukset saattavat kuitenkin lähteä Hollantilaisesta talosta, mutta Hollantilainen talo ei lähde heistä.

Tarinaa kertoo Danny, joka valmistuu Maeven painostuksesta sittemmin lääkäriksi. Danny ei tosin missään vaiheessa tee lääkärin työtä, vaan hakeutuu kiinteistöalalle, kuten isänsä. Sisaruussuhde Maeven kanssa on tiivis, liiankin tiivis jos kysytään Dannyn vaimolta Celesteltä, joka puolestaan inhoaa Maevea.

Pitkästyin tämän perhedraaman parissa jo puolivälissä, mutta en kumminkaan tullut keskeyttäneeksi. Santeri Kinnunen oli sen verran miellyttävä lukija, ja menihän tuo nyt neuloessa ja kuntosalilla.

Dannyn ruikutus etenkin loppua kohden alkoi tympiä pahasti. Hän on sekä läheisriippuvainen sekä sisareensa, Hollantilaiseen taloon, että äitiinsä. Oma perhe jää sivuseikaksi. Sisarukset yhdessä vatuloivat elämäänsä Hollantilaisessa talossa, vuoroin katkerina, vuoroin anteeksiantavina. Äidin katoaminen on luonnollisesti jättänyt oman jälkensä ja sitä paikkaillaan loppumetreille saakka.

Plääh. Ei kantanut koko pituuttaan, kolmanneksen olisi voinut tiivistää ihan hyvin. Ei kirjassa varmaan sinänsä ole vikaa, jos tällaisista tykkää. En minäkään sukutarinoita sinänsä kaihda, mutta kaipaan niin joko kunnon historiallisuuden tai vahvan spefielementin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate.
Kannessa olevan Maeven muotokuvan takki nousee myöhemmin vähän merkitykselliseksi ja muotokuva itsessään on merkittävä koko kirjan ajan.

Hollantilainen talo muualla Blogistaniassa:
Kirjarouvan elämää
Kirjakaapin kummitus
Leena Lumi
Kirja vieköön
Lumiomena

Nora Roberts: Kimmeltävä horisontti (1986 / 2015)

Treasures lost, treasures found
Suomennos: Päivi Paju
Kustantamo: Harper Collins
Sivumäärä: 314

Vuoteni kirjojen parissa lähtee näemmä hiukan nurinkurisesti, vahvasti epämukavuusalueelta. Täytyy koettaa ryhdistäytyä, ettei vaan pääse lukujumi iskemään.

Vedän yhtä lukupiiriä ja marraskuussa meillä oli teemana kauhukirjallisuus. Hölmöyksissäni heitin, että sen jälkeen varmaan joulua kohden jotain norarobertsia... Siitäkös piiriläiseni riemastuivat ja tässä sitä ollaan. Koetin sanoa, että se oli vitsi, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta.

Olen lukenut yhden Nora Robertsin teoksen aiemmin. Morriganin risti oli spefiä, huonoa ja kliseistä (en sittemmin kuitenkaan jaksanut lukea jatko-osia). Ajattelin, että josko nyt sitten tosiaan toinen mahdollisuus, mutta ei spefiä tällä kertaa. Spefi on minulle liian rakas genre, joten ehkä tulin lukeneeni jotenkin tavallista nurjamielisemmin.

Kimmeltävä horisontti kertoo Yalen yliopistossa Englannin kirjallisuuden apulaisprofessori Katesta, joka palaa Ocracoken saarelle isänsä kuoleman jälkeen. Kate jätti saaren – ja ensi-ihastus/-rakkaus Ky Silverin – taakseen neljä vuotta aiemmin. Katen etäinen isä oli tutkinut saarta ja sen merialueita. Isän kuoleman jälkeen Kate löytää papereista tiedon, että isä oli etsinyt satoja vuosia sitten uponnutta kauppalaiva Libertya ja sen kulta-aarretta. Kate haluaa tehdä isälleen vielä mieliksi ja palata suorittamaan etsinnän loppuun. Avukseen hän tarvitsee saaren parhaan sukeltajan – Ky Silverin, kuinkas muuten.

SPOILAAN KIRJAN – LOPETA LUKEMINEN TÄHÄN MIKÄLI ET HALUA SPOILAANTUA

Vaikka ei Kimmeltävä horisontti nyt sinänsä tietenkään yllätä eikä se ole tarkoituskaan. Kate ja Ky saavat tietenkin toisensa ja intohimoisen rakkauden. Näiden romaanien juju onkin siinä, miten se tapahtuu.

En pitänyt tästä. En yhtään. Mutta sinänsä on tervettä lukea näitä, koska tästäkin opin taas jotain. Tällä kertaa vielä kirkkaammin sen, mikä näissä tämän tyyppisissä romaaneissa minua ei nappaa. Minähän pidän romantiikasta ja seksistä, joten missä vika?

Kimmeltävä horisontti nojaa vahvasti henkilöihin, Kateen ja Kyhin, ja heidän rakkaustarinaansa. Pulmana on vain se, että hahmot ovat sekä kliseisiä että paperinohuita. Kate on hoikka, elegantti ja hänellä on pitkät, kiiltävät ja paksut ruskeat hiukset. Hän pitää niitä "siveällä nutturalla", mutta Ky rakastaa sitä, kun Kate vapauttaa hiuksensa kuin vesiputouksen. Ky on pitkä, tumma ja komea. Hänen silmiinsä nousee kiehtova myrsky hänen suuttuessaan. Hän on kiivas ja itsepäinen, kiihkeä rakastaja. Kaikenlainen persoonallisuus ja särmä loistavat kummastakin poissaolollaan.

Taustajuoni, kadonneen aarteen etsintä, on niin ikään ohut ja onneton. Olin toiveikas, että tässä olisi ollut jotain esim. historiallista tai sitten kilpaileva aarteenmetsästäjä tai jotain. Ei. Ky ja Kate sukeltelevat ja tietenkin ensin Ky pelastaa Katen rauskun piikiltä, ja sitten Kate pelastaa Kyn tiikerihailta. Riidellään pari kertaa. Sitten laivasta löytyy timanttisormus ja lopun voitte arvata.

Kömpelöt yksityiskohdat vesittävät loputkin. Apulaisprofessori Kate on 29-vuotias. Hän on jättänyt Kyn ja saaren neljä vuotta sitten. Koko tarina vetoaa siihen, että he olivat olleet silloin niin nuoria ja niin erilaisia. Ky on silloin vienyt Katen neitsyyden. Katella ei ole ollut muita sen jälkeen, Kylla on tietenkin naisia piisannut.
Kulta-aarteella Kate haaveilee matkustavansa Kreikkaan. Öh... Oliko 1980-luvulla Yhdysvalloista Kreikkaan matkustaminen niin kallista, että sitä varten tarvitaan miljoonien dollarien arvoinen aarre? Kate kuitenkin maksaa silmää räpäyttämättä Kylle tämän työstä 150 dollaria päivässä ja aikaa kuluu vähintään kolme viikkoa. Muutenkaan Katea (ja hänen isäänsä) ei rahan vähyys paina.
Ja kai Englannin kirjallisuudessa on muitakin kuin Byron ja Keats? Tuntuu siltä, että aina jos henkilöhahmo tutkii Englannin kirjallisuutta, esiin nostetaan vain Byron ja Keats.

Seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavan äiteliä. Äitelyys voi toisinaan olla söpöä ja tarpeellista, mutta se kaipaa vahvan kemian henkilöiden välille. Ylipäätään jos kirjaan koetetaan saada eroottista virettä, se vaatii ennen kaikkea henkilökemian. Tämä tunnutaan unohtavan näissä ihan täysin.

Pidän kirjoissa romantiikasta ja seksistä, mutta näemmä vain reiluna mausteena – ei pääasiana. Kaipaan hyvät ja vahvat henkilöt. Kaipaan kiinnostavan taustamiljöön, joka minun kohdallani tarkoittaa spefimaailmaa, historiallista miljöötä tms. Mikään yksittäinen kaupunki (New York, Lontoo...) tai "romanttinen maalaiskartano" ei riitä. Paitsi jos kartanossa kummittelee, niin voin neuvotella asiasta. Kaipaan vahvan taustatarinan. En pelkästään kipeää isäsuhdetta, vaan jotakin, joka vie tarinaa eteenpäin ja luo lisää jännitettä. Kaikki jännite ei saa rakentua sen varaan, että miten he saavat toisensa.

Kimmeltävä horisontti pakotti siis minut pohtimaan asiaa tarkemmin. Genrensä edustajana tämä on varmasti ihan ok, mutta minun makuuni aika kamala. Onneksi tämä oli sentään sinänsä maltillisen mittainen. Luin pokkaripainoksen, jossa oli järkevän kokoinen fontti.

Minun ja Nora Robertsin välit ovat tällä erää selvät. Me emme sovi toisillemme. Sellaista elämä välillä on.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä.
Ymmärrätte varmaan miksi.

(En löytänyt tästä yhtään kirjabloggausta.)

Elina Kilkku: Vaimovallankumous (2021)

Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 302

Ennen kuin epäilette, olenko ihan tyystin seonnut luettuani tällaisen kirjan (pahempaa on muuten tulossa, btw), niin kerrottakoon, että sain tämän joululahjaksi lapseltani.
Ensinnäkin olen erittäin mielissäni siitä, että lapsi on sisäistänyt sen, että kirjalahjat ovat tässä perheessä erittäin hyviä lahjoja – etenkin kun niiden kylkeen saa joulun lempikarkkeja, eli Julioita.
Toisekseen hän ei ole valinnut mitä tahansa kirjaa, vaan tämä on tarkoin harkittu. Olin viime keväänä katsomassa Elina Kilkun käsikirjoittamaa Nuoruus on juhla! -teatteriesitystä, jossa lapseni oli soittamassa bändissä. Pidin esityksestä kovasti. Lisäksi Kilkku on myös arvioimassa lapsen tekemää teatteridiplomia, joten tämä ei tosiaan ole sattumanvarainen valinta.
Ja kolmanneksi... On etenkin kirjailijalle ihan tervettä lukea kirjoja mukavuusalueensa ulkopuolelta. Aina sieltä jotain tarttuu.

Vaimovallankumous on siis romanttista komediaa kiireestä kantapäähän, kohti ääretöntä – ja sen yli. Maailman ihanin mies, Mika, kosii Annia seurustelusuhteen 10-vuotispäivänä. Koko päivä on Annille silkkaa romanttista juhlaa ja tietenkin myös kosinta on julkinen (meikän painajainen). Mutta kaikkien, paitsi Annin parhaan ystävän Irenen, tyrmistykseksi Anni vastaa EI. Tai oikeastaan hän tarvitsee aikalisän. Mika on ihana, mutta suhde on jotenkin... Noh. Enää ei oikein panetakaan! Tulee häät, lapset, ruuhkavuodet... Ei ei ei, vaikka vanha luokkakaveri Henna onkin vakuuttunut avioliiton autuaaksitekevyydestä viljelemällä somessa äiteliä kuvia ryyditettynä happymarriage-hashtagilla. Lisäksi Anni on persaukinen ja työtön. Elokuvatutkimuksen gradukaan ei edisty. On siis parempi ottaa neuvoa antava lento New Yorkiin, romanttisten komedioiden pääkaupunkiin ja Irenen luo.

Lähdetään siitä, että kirjassa vilisee romanttisia komedioita niiden yksityiskohtineen ja juonipaljastuksineen. Jäin siis tältä osin vähän tyhjän päälle. Muinaisessa nuoruudessa nähty Pretty Woman ei paljoa auttanut. Sinkkuelämän Carrien ja Mr. Bigin toki tiedän, mutta muuten olin aika kuutamolla. Se ei sinänsä tarinan seuraamista haitannut, mutta tästä olisi varmaan saanut enemmän asioita irti tietämällä, mistä puhutaan.

Ja jos komediallisuutta arvioidaan asteikolla yhdestä kymmeneen, niin tämä oli 11... Ei. 12½ vähintään. En ole ihan varma, onko tämä peräti silkka parodia vaiko ihan muuten vain kreisikomediakirja, jossa uskottavuudella voidaan heittää monin tavoin vesilintua. Esimerkiksi kun Annin äiti tekee viraalisen läpimurron – ja päätyy kaksi päivää sen jälkeen Vanity Fairin kanteen. Öh.

Feministinen tuuletus onnistui pitämään pahimman tunkkaisuuden poissa. Kyytiä saavat niin Pekan ja Pätkän Justiina kuin hääkakkukoristeiden kaulin kädessään sulhasta alttarille raahavat morsianhökötykset. Etenkin Irene nostaa ravisteltavaksi koko heteromonogaamisen parisuhdepakon, mutta auttaa Annia, koska on Annin paras ystävä. Siihen auttaa runsas alkoholin käyttö ja Tinder, kuinkas muuten.

"-- Mutta ei sun myöskään ole pakko mennä naimisiin vain siksi, että koko meitä ympäröivä maailma uskottelee, että se on välttämätöntä. Häät on pelkkää bisnestä. Amerikkalainen keskivertopariskunta käyttää häihin melkein kolmekymmentä tuhatta dollaria. Jokainen, joka kieltäytyy astelemasta alttarille, tarkoittaa siis keskimäärin viittätoista tuhatta dollaria vähemmän rahaa kapitalismin rattaiden rasvaamiseen. Tämän vuoksi sinkkuja syyllistetään, ahdistellaan ja säälitään. Sitä paitsi avioliitto on vähintäänkin ristiriitainen instituutio."

Loppuratkaisu ei varsinaisesti yllättänyt, mutta koko kirjan komediallinen överiys pisti sekä hiukan kakomaan – että myös vähän ihailemaan. Vaatii ihan omanlaistaan rohkeutta pistää isompaa ja isompaa vaihdetta silmään. On lukijasta kiinni, kuinka kannattavaa se on.

Minä olin tälle väärää kohderyhmää, mutta otin joitakin juttuja opiksi ja neuvoksi. Suosittelen romanttisten komedioiden suurkuluttajille (huomaa spoilaantumisvaara), paitsi jos sinua on juuri kosittu tai – mikä pahempaa – olet juuri kosinut.

Lähdin mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2023. Tämä solahtaa kohtaan 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla.

Vaimovallankumous muualla Blogistaniassa:
Kotona kirjassa