Suomennos: Laura Vesanto
Kustantaja: Fabriikki
Sivumäärä: 198
Goottilaisen kauhukirjallisuuden klassikoksi nimetty Linna on aina ollut kotimme on sangen outo kirja. Tarina kertoo Blackwoodin talossa asuvista sisaruksista, Merricatista ja Constancesta. Heidän kanssaan asuu myös pyörätuoliin joutunut ja hiukan hassahtanut Julian-setä. Oikeastaan sisaruksetkaan eivät ihan käy täysillä valoilla. Heidän menneisyydessään on jotakin, mikä saa kyläläiset syyttämään Constancea perheensä murhaamisesta. Constance onkin vetäytynyt kotiinsa täysin ja Merricat hoitaa vain ehdottoman pakollisen asioinnin kodin ulkopuolella. Kun taloon saapuu Charles-serkku, alkaa tapahtua.
Jaa-a... En kyllä vakuuttunut tästä oikein mitenkään päin. On tässä kauhun elementtejä; ahdasmielinen kyläyhteisö, lasten rallatus, outo perhe ja synkkä salaisuus... Mutta toteutus on jotensakin kömpelö. Merricat on tarinan (epäluotettava) kertoja. Hänen selostamisensa on puuduttavaa luettavaa, sillä hänellä on koko joukko (itse keksimiään?) sääntöjä ja pakkomielteisen rutiininomaisia tapoja. Hahmona siis hyvinkin vinkeä, kertojana raskas.
Parasta teoksessa oli sisarusten ja kyläyhteisön välillä kuvailtu skisma, johon tuntui liittyvän monen sukupolven takaista lastia ja tietysti luokkaeroja.
Tavallaan pidin myös kauhuelokuvissakin usein käytetystä kikasta, lastenlauluista/-loruista
Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!
Kylän lapset ja lopulta aikuisetkin hoilottavat tätä. Kohtaus on varmasti filmatisoituna vaikuttavampi.
Linna on aina ollut kotimme on nopealukuisempi kuin miltä se tuntuu. Ihan en tavoita tämän klassikkoasemaa, mutta tulipahan tutustuttua. Jacksonin tunnetumpi teos lienee kauhuromaani Haunting of the Hill House.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 29. Kirjassa on minä-kertoja.
Kommentit
Lähetä kommentti