Neil Gaiman: Sandman - Ikuiset yöt (2003 / 2006)

The Sandman: Endless Nights
Suomennos: Petri Silas
Kustantamo: Egmont
Sivumäärä: n. 160
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Vuoden viimeiseksi kirjabloggaukseksi päätyikin sarjakuvateos. En ehtinyt joulukuussa lukea ihan niin paljon kuin olisin halunnut, sillä tempaannuin taas pelaamisen pauloihin. Joka tapauksessa olen Ikuiset yöt Sandman-sarjakuvakirjasta ihan hillittömän innoissani ja haluan tätä lisää!

Ikuiset yöt ei ole perinteinen Sandman-albumi. Tämä sisältää seitsemän eri tarinaa Ikuisista. Kaltaistani Sandman-keltanokkaa helpotti tavattomasti Gaimanin esipuhe, jossa hän sanoo:

Jos tämä on ensikosketuksesi Sandmanin maailmaan, kannattaa pitää mielessä, etteivät Ikuiset ole jumalia. Sillä kun ihmiset lakkaavat uskomasta jumaliin, nekin lakkaavat olemasta. Mutta niin kauan kuin ihmiset elävät, uneksivat, kaihoavat, kuumeilevat ja niin edelleen, Ikuisten olemassaolo jatkuu. Niin kauan kuin ihmisten elämät vaikuttavat toisten ihmisten elämiin, Ikuiset täyttävät ikuisia tehtäviään.
Eikä heitä sitä paitsi kiinnosta pastillin vertaa uskommeko me heihin vai emme.

Ikuisia on siis seitsemän kappaletta ja jokainen saa tässä oman tarinansa ja oman kuvittajansa. Ikuisia ovat: Kuolema, Kaiho, Uni, Kurjuus, Kuume, Kato ja Kohtalo. Tarinat eivät ole Ikuisten syntytarinoita, mutta valaisevat hyvin heidän tehtäviään.

Luku 2: Kaiho, piirtäjänä Milo Manara

Ikuiset yöt oli myös hauska tapa päästä kurkistamaan erilaisiin piirrostyyleihin ja näin se vähän vahvisti omaa makua sen suhteen. Esimerkiksi ylläolevasta Kaiho -luvun piirrostyylistä pidin aivan valtavasti. Tyyli on tarkkaa, yksityiskohtaista ja kaunista.

Kaihon tarina on muutenkin kaunis ja... no... kaihoisa. Koko albumia lukiessani ihastelin Gaimanin tarinankerrontataituruutta ja hämmästelin sitä, kuinka vähän olen Gaimania tullut lukeneeksi.

Luku 3: Uni, piirtäjänä Miguelanxo Prado

Lempipiirrostyyliäni on näemmä perinteinen, yksityiskohtainen ja kaunis tyyli. Uni-luvussa (nyt vasta älysin, että kuva on vähän pöljä, kun siinä on Kohtalo eikä Uni, mutta kuvattu luku on Uni) Pradon piirrostyyli ei ollut niin tarkkaa kuin Manaran, mutta kaunista se oli silti.

Luku 4: Kurjuus, piirtäjänä Barron Storey

Luvun 4 piirrostyyli taas ei puhuttele minua ollenkaan. Tässä kohdin huomaa, kuinka paljon piirrostyyli vaikuttaa myös tarinaan. En saanut Kurjuudesta mitään otetta. Tunnelma oli kaoottinen, sekava ja luotaantyöntävä. Sinänsä em. termit kuvaavat kurjuutta hyvin, mutta olisin halunnut saada Kurjuus-hahmosta paremman tolkun.

Kokonaisuudessaan kumminkin Ikuiset yöt jäivät reilusti plussan puolelle. Arvosanaa pudottavat pari lukua, joissa piirrostyyli ei miellyttänyt pätkääkään. Ikuiset hahmoina ovat erinomaisen kiehtovia kaikki ja minun täytyy ehdottomasti perehtyä Sandmanin maailmaan paremmin. Otetaan vastaan suosituksia ja neuvoja siitä, mistä kannattaisi nyt sitten jatkaa.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (2012)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 313
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Teos järjesti aikanaan fantasiakirjoituskilpailun. Sen voitti Emmi Itäranta teoksellaan Teemestarin kirja. Jenny Kangasvuon Sudenveri on saman kilpailun satoa. Minun silmissäni tämä oli näistä kahdesta parempi.

Teoksen teemana ovat ah niin trendikkäät ihmissudet. Toivon sydämestäni, että kukaan ei jätä tätä lukematta, koska on kyllästynyt romanttisiin teiniromaaneihin tästä aiheesta. Sudenveri on ihan jotakin muuta. Tässä on rakkautta, mutta ei romantiikkaa. Tässä on teinejäkin, mutta vain siksi, että kun kuvataan eri sukupolvia niin väistämättä käydään läpi ikäluokkia vauvasta vaariin.

Kerronta etenee kolmen naisen kautta. Martta on Lauman vanhin, johtajanarttu. Martta on henkilöistä onnistunein ja syvin. Hän kertoo siitä, mitä kaikkea Lauman, ihmissusien, suojeleminen vaatii. Martalta se vaatii isoja uhrauksia ja ne selittävät paljon sitä, miksi Martta on sellainen kun on.

Varga on Laumasta ovet pakkuen lähtenyt nainen. Traagiset tapahtumat saivat hänet hylkäämään koko entisen elämänsä, mutta menneisyys ei päästä irti. Se purkautuu tauluihin ja tekee Vargasta etäisen ja välinpitämättömän oloisen ihmisen. Anteeksi antaminen on vaikeaa.

Marraskuu, eli Siiri, on rakastunut Vargaan. Hän on pakanakommuunin jäsen. Hänellä ja Vargalla on suhdekin, vaikka Marraskuu sitä epäileekin. Miten voi sitoutua ihmiseen, josta ei tiedä mitään ja joka selvästi salaa ja valehtelee. Äkkiä Vargalle ilmestyy hoitoon koira, Rasmus. Koirassa on jotakin omituista...

Sudenveren ansioita ovat taitava kerronta ja tietynlainen eleettömyys. Ihmissusiaiheella ei varsinaisesti mässäillä, vaan se on hyvin luontainen osa Martan ja Vargan elämää. Marraskuun pakanuus ja siihen liittyvät riitit Kangasvuo kuvaa todella kauniisti ja uskon, että hän on hyvin perehtynytkin aiheeseen. Vargan ja Marraskuun lesbolainen suhdekin ei saa sen kummempia alleviivauksia osakseen. Varga ja Marraskuu ovat molemmat aika sukupuolettoman oloisia hahmoja. Molemmissa on keskeisessä osassa identiteetti, joka rakentuu ihan muun asian kautta kuin sukupuolen; Marraskuulla se on pakanuus, Vargalla ihmissuteus.

Kangasvuon ihmissudet eivät ole mitään sellaista kuin vaikkapa Charlaine Harrisin True blood -kirjojen ihmissudet. Täysikuu ei liity asiaan mitenkään, vaan suteus on geeneissä. Minulla on tunne, että Kangasvuo on  tehnyt taustatyötä huolellisesti. Sudenveressä ihmissudet käyttäytyvät susina ollessaan kuin oikeatkin sudet. Laumadynamiikka ja susien kommunikaatio (alistuminen, nuoleminen ja muu käytös) saavat paljon tilaa.

Tyylillisesti Sudenveri onkin siis lähempänä kotimaisia ihmissusiromaaneja, kuten Sudenmorsian ja Susi ja surupukuinen nainen, kuin amerikkalaisia spefiviihderomaaneja. On jännittävä ilmiö, että naiskirjailijat ovat niin vahvasti ihmissusiromaanien takana täällä Suomessa. Kuten Sudenmorsiamessa ja Susi ja surupukuinen nainen -romaaneissa, on Sudenveressäkin keskiössä naishahmot.

Moitittavaa tässä romaanissa ei paljoa ole. Lähinnä pikkujuttuja, jotka ovat pitkälti myös makuasioita. Menin usein nimissä sekaisin. Henkilöitä on paljon ja välillä olikin pihalla esim. siitä, kuka se Ulla nyt olikaan ja oliko Marko hänen poikansa vai veljensä vai kumppaninsa. Nimisoppaa sakensi vielä tuplanimet; Varga on myös Hanna, ja Marraskuu on oikeasti Siiri. Vargan nimimuutos on ihan perusteltu ja oleellinen, mutta Marraskuu/Siiri -nimikikkailu tuntui vähän turhalta.
Alussa varsinkin Marraskuun ja hänen pakanakommuuninsa jäsenten Idunin ja Altamiran loitsuriitit toivat vähän ikävän tunnelman jostakin Siskoni on noita -tyyppisestä noitaviihdesarjasta. Vaikka pidin pakanuuskuviosta paljon riitteineen, niin se ei varsinaisesti oikein antanut romaanille mitään pointtia vaan tuntui irralliselta ja spefi-elementtien korostamistarpeeseen haetulta jutulta.

Sudenveri on haikea, kaunis, tyylikäs ja omaleimainen ihmissusiromaani. Se kertoo valtataistelusta niin sukulaisten, Lauman kuin oman itsensä kanssa.

Pidän muuten tämän kansitaiteesta ja graafisesta asusta valtavasti. Ville Tiihonen on tämän kansisuunnittelun takana. Tyylikäs kansi korostaa Sudenveren eroa spefiviihteestä, ja on synkän kaunis.

Sama tyyli jatkuu kirjan sivuillakin.

Sudenveri on luettu myös Vinttikamarissa, Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa ja Lukukausi -blogissa.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 23. luukku

Kirjabloggaajien yhteisponnistus on ehtinyt jo toiseksi viimeiseen luukkuunsa. Upeita ovatkin olleet! Eilisen luukusta paljastui aimo annos sivistystä Hyönteisdokumentti -blogissa ja jouluaaton, huomisen, luukku avautuu Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa. Koko listan pääset kurkkaamaan Kirjainten virrassa.

Ajattelin ensin tehdä jonkinlaisen joulunovellin. En kuitenkaan saanut aikaan sellaista, vaan tein huomattavasti pienemmän tarinan. Raapale on tasan sadan sanan (+ otsikko) mittainen tarina.

Väärin juhlittu

Se ryntää innoissaan ostoskeskukseen upottaakseen rakkaimpansa lahjoihin. "Kaupallista hapatusta ja aikuiset eivät tarvitse lahjoja", muistuttaa sosiaalisen median kytkös ja julistaa lahjoittaneensa Afrikkaan lauman vuohia sekä kaivollisen vettä. Puhukoon pukille!

Se kuuntelee hartaana paketoidessaan synkkiä, mutta ahdistavan raskaita jouluttomia lauluja. "Joulu on ilon ja riemun juhlaa!", ilakoi radiojuontaja ja soittaa Kulkusia. Varsinainen enkeli!

Se raahaa ähkien lahjasäkkiä piiloon. "Ateistithan eivät juhli joulua", muistuttaa naapuri hymyillen kellarin ovella syli täynnä joulukuvaelmaa. Mikä aasi!

Se laittaa joulupöytään Saarioisten äitien maksalaatikkoa ja fetasalaattia. Sukulaistäti vetää kinkun vierestä herneen nenään ja itkee rosollin perään. Se sika!

Aattoyönä taivaalle syttyy tähti. Se loistaa kaikille yhtä kirkkaana.

--

Toivotan kaikille omannäköistä, ihanaa, hauskaa ja tunnelmallista joulua!

Nancy Jewell: Peikot hassulla päällä (1996 / 2004)

Silly Times with Two Silly Trolls
Suomennos: Sirkka Kurki-Suonio
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 48
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Luvattoman kauan koskemattomana ollut Lukudiplomihaaste saa nyt minun ja Larin ensimmäisen yhteisen kirjan postauksen.

Olemme siis valikoineet 1.-2. luokkalaisille suunnatuista kirjoista seitsemän kirjaa ja Peikot hassulla päällä edustaa runoutta ja kuuluu Satusoppa -kategoriaan (sadut, lorut, runot). Kirjan on kirjoittanut Nancy Jewell ja kuvituksesta vastaa Lisa Thiesing.

Lisäksi teimme tehtävän, jossa piti valita suosikkiruno ja piirtää siitä. Annoin Larin valita ja pääosin piirtääkin. Minä autoin lähinnä värittämisessä, mutta taiteellinen jälki on ehdottomasti enemmän Larin.

Peikot hassulla päällä on ohkainen vihkomainen kirja, jossa riimitellään. Lari rakastaa riimejä ja keksii niitä usein itsekin. Kirjassa on kolme tarinaa: Siellä ja Täällä, Liukkaalla jäällä, ja Kello. Ensimmäisessä pohditaan sitä, mikä on "siellä" ja "täällä". Toisessa ulkoillaan ja kolmannessa ihmetellään pysähtynyttä kelloa.

Pyysin Laria kirjoittamaan oman raporttinsa tästä kirjasta. En kertonut etukäteen mitä mieltä minä olin ja Lari on kirjoittanut osuutensa ennen minua. Pistän sen tähän täysin sellaisena kuin olen sen saanut. En korjaa kirjoitusvirheitä tai muutakaan.

kirja oli loistava runo kohta oli mun lemppari ja hassu juttu oli se kun tupsu ei ymmärtänyt mitä siellä ja täällä oikein tarkoittaa ja kello jakso oli myös hassu nipsu ja tupsu olivat luulleet että kello oli 5 ja se oli koko ajankin! Siinä oli raportti peikot hassulla päällä kirjasta.

Minä en ollut ihan näin haltioitunut. Kysyin Larilta pisteytyksestä. Hän antaisi neljä pistettä ja minä kolme, joten loppuarvosana on siltä väliltä 3½.

Pidin kuvituksesta, mutta tekstitaso ei oikein vakuuttanut. Riimittelyä välillä oli ja välillä ei ollut. Koko teksti tuntui aika kömpelöltä. Olisi kiinnostavaa tietää, onko alkuperäisteksti ollut kokonaan riimillinen.

Tupsu katsoi vasemmalle, ja hän katsoi oikealle. Hän katsoi ylös ja alas ja joka puolelle.-Minä en kyllä näe sinua, Tupsu huusi.-Et sinä voikaan nähdä minua, Nipsu huusi.-Miksi? Tupsu huusi.-Koska sinä et ole täällä minua näkemässä.(s. 14-15)

Onkin hauska huomata, kuinka tällainen ei häirinnyt lasta lainkaan. Lari keskittyi lähinnä itse tarinaan ja sen hassuuteen. Kielestä viis. No niinhän sen tietysti pitääkin olla. Tylsät aikuiset vain nysväävät pilkun parissa.

Tarinat olivat minustakin hauskoja. Etenkin Kello, jossa koitettiin elää sen mukaan, että kello oli koko ajan viisi. Vasta lopussa peikot oivalsivat asian oikean tolan.

Taiteilija työssään. (Miksi lattia on lasten mielestä kivoin paikka?)

Ensimmäinen kirja tehtävineen on siis suoritettu! Tämä on kiinnostavampaa kuin osasin odottaakaan juuri makueroavaisuuksiemme vuoksi. Saa nähdä, mitä pidämme seuraavasta...

T. Saloranta ja M. Koskimies (toim.): Me emme valehtele ja muita Puolueen hyväksymiä novelleja (2012)

Kustantamo: Jyväskylän Science Fiction Seura 42 / URS
Sivumäärä: 202
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

URS tulee sanoista uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio. Se on vähän huumorilla lanseerattu, ei sovi ryppyotsaiseen genretulkintaan. Sillä tarkoitetaan spefi-genrekirjallisuutta, joka ei pyri olemaan korkeakirjallisuutta, vaan on avoimesti viihteellistä, kevyttä eikä kikkaile turhia.

Me emme valehtele ja muita Puolueen hyväksymiä novelleja on antologia, jonka kantava teema on poliittisuus ja työläisyys. Novellien lisäksi juttuja höystävät raapaleet eli lyhyet, tasan sadan sanan tarinat.
Hienosta kansikuvasta vastaa Antti Vanhatalo.

Sisältö on seuraavanlainen:

Maria Carole: Kansantauti (raapale)
Mari Saario: Punaorvokkien laulu
Niko Aslak Peltonen: Ei mitään muuta kuin sanat
Shimo Suntila: Radiotyttö (raapale)
Antti Pohjamies: Väärä maailma
Mixu Lauronen: Me emme valehtele
Tarja Sipiläinen: Työmyyrä (raapale)
Seppo Kallio: Valkoisten hiirten talo
Susi Vaasjoki: Valtakunnassa kaikki hyvin
Shimo Suntila: Steelen ruukki (raapale)
Jussi Katajala: Marsin aave
Markus Harju: Markkinarako
Maria Carole: Johtokunnan kokouksessa (raapale)
Tuomas Saloranta: Vuosia enkelit varoittelivat
Juha Salmi: Muuri
Tarja Sipiläinen: Kirjakahvila (raapale)

Kokoelma on perushyvä. Epätasalaatuisuutta on, mutta mitään suuria eroja ei ollut. Pidin joistakin raapaleista enemmän kuin toisista, pidin joistakin novelleista enemmän kuin toisista.

Raapaleissa pidän ylipäätään siitä, että ihan lopussa juttu kiepautetaan jotenkin ihan kummasti. Raapaleihin se sopii oikeastaan aina, novelleissa sellainen alkaa äkkiä tuntua puuduttavalta toistokaavalta. Shimo Suntilan molemmat raapaleet olivat erinomaisia. Suntila onkin varsinainen raapalekonkari. Hänen blogistaan löytyykin raapale vuoden jokaiselle päivälle!

Antologian molemmissa Suntilan raapaleissa on tietynlaista karua hyytävyyttä, jota lakoninen ääni vain korostaa.

Mari Saarion Punaorvokkien laulu oli kaihoisan surullinen ja traaginen tarina. Nuorten ilta tanssilavalla saa kohtalokkaita seurauksia, sillä eräs vanha kauna elää yhä. Pidin siitä, kuinka tyylikkäällä tavalla Saario onnistui tuomaan spefielementin ja todellisen historiallisuuden nykyaikaan sijoittuvaan tarinaan.

Ei mitään muuta kuin sanat on tarina pamfletista, sanojen voimasta ja rakkaudesta. Pidin sen ideasta ja etenkin alun toteutuksesta. Loppu pääsi vähän lässähtämään, mutta tarina on kaunis. Peltosella on selvästi sana hallussaan erilaisissa tekstityyleissä!

Mixu Laurosen Me emme valehtele luo kiinnostavan näkökulman Pohjois-Koreaan. Idea on kerrassaan niin herkku, että suorastaan petyin tarinan lyhyyteen. Tämä jäi tyngäksi. Tarinasta olisi ollut huomattavasti pidempäänkin novelliin potkua, ellei jopa ihan romaaniksi saakka. Me emme valehtele pisti pohtimaan, että kuka valehtelee ja kuka ei.

Susi Vaasjoen novelli antoi lukijalle vähän haastetta. Valtakunnassa kaikki hyvin tuo mieleen X-Men -sarjakuvat mutanttihahmoineen. Vaasjoen mutantit vaikuttavat kuitenkin hillityimmiltä perisuomalaiseen tyyliin ja muutenkin jopa uskottavimmilta. Novellin loppu jäi hyvällä tavalla vähän hämäräksi, enkä ole varma tajusinko ideaa vieläkään oikein. Harvinaista kyllä, asia jäi kutkuttamaan positiivisesti enkä ärsyyntynyt. En osaa sanoa miten se on mahdollista.

Suosikikseni kuitenkin nousi Salorannan Vuosia enkelit varoittelivat. Jo novellin nimi on erottuva ja jää hyvin mieleen. Novelli onnistui jatkuvasti kulkemaan suuntaan, jota en osannut odottaa. Olin koko ajan varma, että tietäisin mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta ei. Oletukseni menivät jatkuvasti pieleen. Tarina sijoituu määrittelemättömään tulevaisuuteen, mutta siinä on paljon piirteitä nykyisyydestäkin. Suorastaan puistattaa...

Koko antologiassa miellytti erityisesti tekstien heijastuvuus tähän aikaan. Työntekijöistä halutaan repiä kaikki irti, joskus hinnalla millä hyvänsä. Mihinkään ei uskalla luottaa, mutta joskus on pakko. Sitten käy köpelösti. Raha, kiire ja välinpitämättömyys kaikuvat niin että korvissa soi.

Vaikka kirjallisilta ansioiltaan kokoelma ei ole huippuluokkaa, on tämä kiinnostava katsaus 2000-luvun alustakin. Tämän pistän visusti talteen ja luen uudestaan viimeistään 20-30 vuoden päästä. Kuinka lähelle osuttiin?

Tehokas etäännytyskeino

On taas keskeytyksen aika. Tällä kertaa olin niin hurja, että jätin kesken kirjan, joka oli osana kurssilukemistoa. Kirja, jonka olen halunnut lukea pitkään. Kirja, josta tehtyä sangen kuuluisaa elokuvaa en ole nähnyt (enkä tunne pienintäkään himoa katsoa). Kirja, jonka pitäisi osua minun makuuni, jos genreä ajattelee.

Kauhukirjallisuuden yksi väkivaltaisimmista klassikoista jäi kesken. Amerikan psyko oli todella pettymys. Luin sivulle 108 asti (kokonaisuudesssaan sivuja 448) ja sitten selailin loppuun. En siis voi sanoa lukeneeni kirjaa.

Yllättäen ehkä pulmana ei ollut väkivaltaisuus, vaikka se onkin tässä rajua ja kuvottavaakin. Stephen Kingin romaanien väkivaltaisuudet sopisivat pikkulasten iltasaduiksi tämän rinnalla.
Pulmana oli kirjailija Bret Easton Ellisin tehokas etäännytyskeino. Se oli niin tehokas, että etäännyin tarinasta kokonaan. Tämä keino on luettelointi. Sitä on jatkuvasti, joka paikassa. Luetteloidaan vaatemerkkejä, tavaroita, väkivallantekoja... Raamatun sukuluettelotkin ovat viihdyttävimpiä kuin tämä. Puuduin ihan täysin. Koko tekstin sävy on niin monotoninen ja tuo vain pahensi asiaa.

Amerikan psykohan kertoo Patrick Batemanista, amerikkalaisesta rikkaasta jupista. Hänen pakkomielteenään on väkivalta ja hän sitten tappaakin prostituoituja sekä ainakin yhden työtoverinsa. Kuvaukset ovat hyvin raakoja. Ilmestyessään tämä aiheutti melkoisen kohun ja on yhä sensuroitu monessa maassa. Amerikan psyko ei anna mitään toivoa. Paha ei saa palkkansa, väkivallalle ei ole järjellistä motiivia, seuraamuksia ei ole.

Kurssiluennon jälkeen ymmärrän paremmin tämän aseman kauhukirjallisuuden kaanonissa ja klassikkostatuksen. Tätä on pidetty yhteiskunnallisena satiirina ja ehkä se sitä onkin. Minä vain en jaksanut tarpoa tätä loppuun asti. En saanut tästä mitään irti. Löydän parempaakin luettavaa.

Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa (1852 / 1893)

Uncle Tom's Cabin
Suomennos: Aatto S.
Kustantamo: WSOY / Project Gutenberg
Sivumäärä: -
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: ilmainen e-kirja

Onnistuin sitten haalimaan käsiini ilmeisesti jonkinlaisen lyhennelmän, kuten tuossa kuvassa lukeekin: "Beecher Stowen alkuteoksesta nuorisolle sovittanut A. H. Fogowitz" ja suomennos on Aatto S. (kuka lie...). Tämä nimittäin tuntui epäilyttävän lyhyeltä ja kömpelöltäkin. Tämä versio on siis ilmaiseksi saatavilla Project Gutenbergista. Toivottavasti tämä kelpaa silti osaksi So American -haastetta (korvaan Alex Haleyn Juuret tällä).

Oikeastaan mietin ensin, että kirjoitanko tästä postausta ollenkaan. Nimittäin tämä vaikutti jotenkin niin kömpelöltä, että en tiedä paljonko se on alkuperäisyyttä, paljonko käännöstä ja paljonko tätä "nuorisolle sovittamista". Tai paljonko se on sitä, että tämäkin on alun alkaen julkaistu jatkokertomuksena lehdessä. Melkein harmittaa, että tulin tämän lukeneeksi, mutta kun se oli niin näppärästi saatavilla ja tajusin vasta tämän Kindleen ladattuani, että kyse onkin tällaisesta versiosta.

Setä Tuomon tupa kertoo siis Yhdysvaltain mustaihoisten orjuudesta. Keskiössä on Tuomo -niminen orja ja hänen surullinen tarinansa. Ensinnäkin minua nyppii jo tuo nimien kääntäminen, mutta se on tietysti ajan henki ollut tätä suomennettaessa. Rinnalla kulkee toinen, hiukan onnellisemmin päättyvä orjatarina.

Suomennoksen kieli oli tietysti vanhaa ja hullunkurista 2000-lukulaisen korviin: myömään (so. myymään), sydämmellinen (kaksi m-kirjainta), orjain (orjien), kiihkoinen pelaaja...
Lisäksi yksi kohta huvitti:

"Näetkös, vanha noita, se auttaa paremmin kuin salmiakki!" ivasi Sambo ja kääntyi sitte heti Cassyyn päin rankaisemaan häntäkin.

Epäilen vahvasti, että Beecher Stowe ei ole alkuperäisessä tekstissä puhunut salmiakista mitään...

Teoksessa on hyvin, hyvin vahva uskonnollinen ja moraalinen sävy. Korostan taas sitä, etten tiedä paljonko siihen vaikuttaa tämä lukemani sovitus. Olen ymmärtänyt, että alkuperäistekstikin on orjuutta vastustava ja järjestelmää kyseenalaistava. Näin se on tässäkin. Ideaa korostetaan huonoilla isännillä. Kuka on huono saamattomuuttaan ja kuka julmuuttaan. Pari hyväkin valkoista miestä löytyy, mutta heidän harvinaisuuttaan korostetaan. Tekstissä tuodaan esiin eettisiä kysymyksiä perheen hajoittamisesta, oikeudesta piestä orjia ja kuinka orjan voi oikeastaan tappaakin, vaikka se ei näennäisesti laillista olekaan.

Ymmärrän teoksen klassikkoarvon. Näen Beecher Stowen tavallaan Yhdysvaltain Minna Canthina tässä suhteessa. Setä Tuomon tuvan onkin sanottu vaikuttavan jopa orjuuden lakkauttamiseen.
Mutta kirjalliselta tyyliltään tämä ei minua vakuuttanut. En ole uskonnollisten tekstien ystävä ja vielä vähemmän näin vahvan moraalisen asettelun ystävä. Tokihan Canth tekee samaa (vähemmän uskonnollisesti tosin), mutta tässä se oli jotenkin niin kömpelöä ja mustavalkoista; valkoiset pahoja (paria poikkeusta lukuunottamatta), mustat hyviä.

Ehkä saatan joskus lukea alkuperäisen tekstin päästäkseni selvyyteen tästä. Mutta ainakaan tämä nuorisoversio ei nyt kolahtanut, vaikka teoksen teema tärkeä olikin aikanaan. Ja on kyllä yhä.

Mia Vänskä: Musta kuu (2012)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 294
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Viime vuonna ilmestyi Vänskän esikoisteos Saattaja, joka ei täysin vakuuttanut, mutta sen verran, etttä kiinnostuin tästäkin. Musta kuu onkin mielestäni kehittyneempi ja tietyllä tapaa vahvempi teos.

Lomamökkialueella tapahtuu kummia. On rakastunut senioripariskunta, matalaa profiilia viettävä bändi, autuasta yksinlomaa viettävä perheenäiti, ja eronnut isä pikkutyttärensä kanssa. Alun prologi jo kertoo lukijalle, että ruumiita on tiedossa. Se on tietysti kauhugenressä odotettavissa ilman prologejakin, mutta Kirsin arvion tavoin minäkin koin sen vähän turhana. Tai olisin valinnut toisen kohdan.

Saattajan kohdalla kritisoin henkilöitä, mutta tässä siihen ei ole oikeastaan juuri tarvetta. Yksin lomaileva Annukka, tarinan yksi keskeisimmistä henkilöistä, oli mielestäni täysin onnistunut hahmo aivan viime loppuun saakka. Samoin Jake, bändin katastrofiotsikoita aiheuttava raikulipoika. Myös Aurora jää juuri sopivalla ja tyylinsä sopivalla tavalla etäiseksi ja vähän arvoitukseksikin. Pidin myös 1600-luvulla eläneestä Aune Tuomaantyttärestä ja hänen tarinastaan. Tarkka lukija voi muuten myös bongata tutun hahmon Saattajasta! (Olen aivan hulluna näihin kirjailijan viittauksiin omiin teoksiinsa. Saan niistä jotain lapsellista löytämisen riemua. Kikkaa käyttää tehokkaasti myös Stephen King.)
Henkilöistä häiritsi vain muutama selvä täytehenkilö, joita tarvittiin ruumiiksi. Ja Erkan muuttuminen lopussa jäi vähän turhan perustelemattomaksi ja äkkinäiseksi. Muutoin Erkkakin oli oikein oivallinen ja hieno vastapari Jakelle.

Mustan kuun isoin ongelma minulle oli koukun puute. Enkä vilpittömästi osaa sanoa miksi. Saatoin lukeaa kirjaa väärään aikaan, väärässä mielentilassa tms. Luin kirjaa yli kuukauden vaikka tämä ei missään tapauksessa ole hidaslukuinen kirja. Vänskän teksti on hyvin sujuvaa, suoraviivaista ja helppoa. Tarinassa ei ole edes mitään suvantovaihetta tai muuta turhaa jaarittelua. Tai jos haluaa hakemalla hakea, niin ehkä tapahtumia oli aavistuksen venytetty ja loppurytinä taas turhan tiivis ja miltei hätäinen.

Kaikkiaan Musta kuu oli kuitenkin ihan mukava lukukokemus. En pelännyt ihan niin paljon kuin Maija Kirjojen keskellä enkä ollut ihan niin ihastunut kuin Järjellä ja tunteella -blogin Susa. Tunnelmien rakentamisessa Vänskä on kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Etenkin metsätunnelmakuvaukset herättävät minussa kunnioittavaa ihailua.

Ei muuta sitten kuin seuraavaa teosta odottelemaan!

Kuusi kovaa kotimaista -haasteen loppuarvonta

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää!

Vuosi on kulunut haipakkaa tahtia. Viime vuonna tähän aikaan julistin Kuusi kovaa kotimaista -haasteen, jonka ideana oli lukea kuusi kotimaista ennen vuotta 2012 ilmestynyttä kirjaa.

Ihastuttavan moni tarttui haasteeseen ja sai sen vielä suoritettuakin! Lukemisto onkin ollut monipuolista ja olen saanut hyviä lukuvinkkejä.

Olen suomalaisena ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelijana ehkä jäävi sanomaan, mutta minusta suomalainen kirjallisuus on hienoa! Monissa teoksissa näkyy suomalaisuus aina jollakin tasolla, vaikka sitä ei isänmaallisuuksilla olisi kuorrutettukaan. Kerrontatyyli on ihan omanlaistaan, tekstit ovat valtaosin huolella tehtyjä ja toimitettuja. Mielestäni suomalainen kirjallisuus erottuu edukseen muusta eurooppalaisesta kirjallisuudesta juuri omaleimaisuutensa vuoksi, mikä näkyy niin suomikummassa kuin realistisemmissakin jutuissa.

No niin. Asiaan. Tässähän ihan herkistyy muuten.

Listaan on otettu mukaan ne, jotka kävivät ilmoittamassa haasteen suorittamisesta. Pelkillä aikomuksilla ei siis arvontaan päässyt. Bloggauspakkoahan ei ollut, mutta lähes kaikista kirjoista blogattiin.

Haasteen suorittivat ja arvontaan osallistuvat:

Kirjantila -blogin Jaakko:

• Rosa Liksom: Hytti nro 6
• Sofi Oksanen: Puhdistus
• Pirkko Saisio: Punainen erokirja
• Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
• Kristina Carlson: Maan ääreen
• Irja Rane: Naurava neitsyt

Kirjakaapin avain -blogin Jonna:

• Anna-Leena Härkönen: Akvaariorakkautta
• Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä
• Reijo Mäki: Mustasiipi
• Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
• F. E. Sillanpää: Elokuu
• Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu

Mitenköhän tässä kaikessa käy -blogin Maukka:

• Umayya Abu-Hanna: Sinut
• Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
• Riku Korhonen: Hyvästi tytöt
• Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
• Petri Tamminen: Mitä onni on
• Joni Pyysalo: Ja muita novelleja

Pisara -blogin Helmi-Maaria Pisara:

• Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
• Maria Peura: On rakkautes ääretön
• Juha Itkonen: Seitsemäntoista
• Satu Taskinen: Täydellinen paisti
• Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
• Saima Harmaja: Kaukainen maa

Hyönteisdokumentti -blogin hdcanis:

• Leena Krohn: Kertomuksia
• Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa
• Markku Envall: Kieltä terävämpi giljotiini
• Juhani Rekola: Beetlehem on kaikkialla
• Armas J. Pulla: Mykän filmin sankarit
• Reino Hirviseppä: Hupilaulun taitajia

Villasukka kirjahyllyssä -blogin Villasukka kirjahyllyssä:

• Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
• Marko Hautala: Käärinliinat
• Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
• Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
• Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja
• Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Satun luetut -blogin Satu:

• Sofi Oksanen: Puhdistus
• Arne Nevanlinna: Marie
• Väinö Linna: Tuntematon sotilas
• Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
• Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
• Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Nannan kirjakimara -blogin Nanna:

• Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
• Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
• Katri Lipson: Kosmonautti
• Markus Nummi: Karkkipäivä
• Sofi Oksanen: Baby Jane
• Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Sinisen linnan kirjasto -blogin Maria:

• Essi Tammimaa: Paljain käsin
• Tuula Levo: Neiti Soldan
• Riikka Pulkkinen: Totta
• Anita Konkka: Talvi Ravennassa
• Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
• Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Kujerruksia -blogin Linnea:

• Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
• Riikka Pulkkinen: Totta
• Markus Nummi: Karkkipäivä
• J. Pekka Mäkelä: Nedut
• Jari Tervo: Koljatti
• Laura Gustafsson: Huorasatu

edit: 1.1.2013 Haasteen suoritti, mutta arvonnasta sivuun jäi Luen ja kirjoitan -blogin Paula:

• Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
• Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
• Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
• Anja Snellman: Aura
• Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
• Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Minä itse luin nämä:

• Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
• Sofi Oksanen: Baby Jane
• Heikki Turunen: Simpauttaja
• Hannu Raittila: Canal Grande
• Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
• Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Palkintoja arvoin kolme kappaletta. Pääpalkintona on 30e:n lahjakortti Akateemiseen kirjakauppaan + Mörkö-magneetti ja Horna -sisuja. Lohdutuspalkintoina on Mörkö-magneetti ja Horna-sisuja.
Mörkö on siksi, että se on yksi lempihahmoistani kotimaisessa kirjallisuudessa. Horna-sisuja joulukuisen suklaavyöryn vastapainoksi ja suomalaisella sisulla pääsee vaikka (hornaan) mihin!

Lohdutuspalkinnot voittivat Satun luetut -blogin Satu:

...ja Nannan kirjakimara -blogin Nanna:

Ja pääpalkinnon voitti:

Mitenköhän tässä kaikessa käy -blogin Maukka!

(Tulipas epäselvät kuvat... Herra Onnikin viipotti jo muualle...)

Oikein paljon onnea voittajille (pistäkää yhteystietonne tulemaan!) ja kiitos haasteeseen osallistuneille!

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu (1997)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 363
Pisteet: 1½/5
Mistä minulle: oma ostos

Sain sentään edes oman haasteeni suoritettua ajoissa, joskin viime tipassa. Muut haasteet ovatkin jääneet iloisesti retuperälle... Mutta joka tapauksessa tämä on viimeinen osuuteni Kuusi kovaa kotimaista -haasteestani, joka päättyy huomenna!

Olen aiemmin lukenut Antti Tuurilta novellikokoelman Vuosi elämästä. Kokoelma ei tehnyt elämää suurempaa vaikutusta, mutta jätti kiinnostuksen Tuurin tuotantoon. Lakeuden kutsua on kehuttu paljon ja onhan se voittanut Finlandiankin. Niinpä ajattelin ottaa sen lukemistooni.
Valitettavasti kiinnostukseni Tuurin tuotantoon lopahti tähän.

Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani, enkä ole sellaisten ystävä juuri lainkaan. Uskon joukkoon mahtuvan poikkeuksiakin, mutta tämä romaani ei ollut sellainen. Teos on myös mainetta niittäneen Pohjanmaa-sarjan päätösosa, mutta jokainen teos on luettavissa omana kokonaisuutenaan. Tässäkin välillä sukupolvien aiempiin toimiin viitattiin, mutta se ei lukukokemusta häirinnyt.

Romaani kertoo Amerikasta Suomeen palanneen Erkki Hakalan yhdestä päivästä. Ohjelmassa on niin bisneksiä kuin vaimon kanssa välien selvittelyjä. Vaimo nimittäin oli tullut Suomeen muutamaa vuotta aiemmin ja olipa ehtinyt saada lapsenkin erään lapualaisen kanssa. Lisäksi kirjassa juodaan paljon kahvia. Todella paljon. Jatkuvasti. Kyllästyin siihen jo alle sadassa sivussa. Lakeuden kutsu on ns. kahvinjuontikirjallisuudesta loistava malliesimerkki.

Antti Tuuria on verrattu paljon kaimaansa Antti Hyryyn. Vertaus ei ole tyhjästä nyhjäisty. Etenkin kielellisesti tässä on paljon samaa ja se on se isoin kompastuskivi minulle. Minun korvaani kieli kuulostaa liian yksinkertaiselta, tökkivältä ja erittäin lakoniselta. Sitä on kuvattu kirveellä veistetyksi. Aika osuvaa. Minä vain en pidä siitä. Tuurilla tosin on sentään aavistus hyvin kuivakkaa huumoria mukana. Hyryltä se puuttuu – tai sitten minä en vain tavoittanut sitä.

Sain kahvini juoduksi, arvelin voivani maksaa. Yritin katsella tyttöä tuomaan laskun, mutta se oli nyt piiloutunut keittiöön. Sanoin poikien säikäyttäneen tytön puheillaan ehkä ulos koko kapakasta. Taisto ei uskonut ravintolan meitä maksamatta pois päästävän, ja aikaa meillä vielä oli.Näin tytön tulevan keittiön ovelle, huidoin laskua, tyttö nyökkäsi ja kääntyi takaisin.(s. 103)

Yhdenpäivänromaaneissa minua kiusaa liiallinen tapahtumien yksityiskohtainen selostus. Tämä oli oikein malliesimerkki siitä. Selostetaan ovien avaamisia, ajoreittejä, kävelyitä ja sitä saamarin kahvinjuontia. Olihan tässä muutakin tapahtumia, kuten se tiukka tehdaskauppa, mutta se kaikki hukkui sinne lakonisuuden sekaan.

Teoksen loputtua jäinkin ihmettelemään sitä, mikä jutun ideana oli. Miksi tarina kerrottiin? Olisinko ymmärtänyt paremmin, jos olisin pohjalainen? Tai keski-ikäinen mies? Tai lukenut koko sarjan?
Lakeuden kutsu näyttää Hakalalle sukulaistensa suhtautumista EU:hun ja vanhojen muistelua, mutta siinäpä se. Loppua en käsittänyt oikeastaan ollenkaan. Siitä jäi lähinnä sellainen Niin? -olo.

Olipas tylytystä. En halua väittää Tuurin olevan huono kirjailija tai Lakeuden kutsun olevan huono romaani. Tämä on taatusti hyvä teos sille, joka tällaisesta tyylistä pitää. Minulle tämä oli aikamoista pakkopullaa. Onneksi sentään nopealukuista sellaista.

Kirjallisia taisteluita ja voittajia

Kirjamaailmassa näin loppuvuodesta tapahtuu paljon. Tai oikeastaanhan koko syksy on hyvinkin kirjavaa aikaa.

Tieto-Finlandian voitti tänä vuonna Elina Lappalaisen teos Syötäväksi kasvatetut. Rehellisesti sanoen kirja ei kuulu kiinnostukseni piiriin (vaikka tänä päivänä jokaisen olisi hyvä olla kiinnostunut syömänsä ruoan alkuperästä), mutta pidän sen aihetta erinomaisena.

Finlandia Junior -palkinto meni Christel Rönnsin teokselle Det vidunderliga ägget. Sitä on sanottu lempeäksi tarinaksi erilaisuudesta, ystävyydestä ja luopumisesta. En ole tutustunut teokseen, joten omakohtaiset kommentit jäävät aika vaisuiksi.

Finlandia -palkinto meni Ulla-Lena Lundbergin teokselle Jää (Is). Olen lukenut Lundbergilta aiemmin Marsipaanisotilaan, joka oli ihan ok. Jää odottaa lukuvuoroaan, joten siitä myöhemmin lisää Morren maailmassa.

Jo perinteeksi muodostunut voittajasta itkeminen on jo alkanut ainakin YLE:n ja Hesarin sivuilla. Kaikki voittajat ovat naisia, kaksi suomenruotsalaistakin. On se niin väärin. Ja pitihän se arvata, että Halonen valitsee vähemmistönaisen. Niin paljon hän vihaa miehiä ja suomea äidinkielenään puhuvia. Lisäksi on selvää, että Halonen tukee uskonnollista propagandaa, koska hän on liittynyt kirkkoon.
Vinku vonku. Vaikka saahan noista hyvät naurut, kun nimimerkin takaa on niin helppo huudella.

Tähän kun vielä kerron, että Blogistanian Kuopus -palkinnon voitti Annukka Salaman Käärmeenlumooja, niin salaliittoteoreetikot saavat lisää vettä myllyynsä.

Haluan tässä onnitella kaikkia voittajia! En ole tutustunut kuin yhteen voittajateokseen, mutta uskon vilpittömästi jokaisen palkintonsa ansainneen. Onnea!

Kirsin kirjanurkka haastoi minut kirjallisiin kaksintaisteluihin. Ideana on vapaasteen tyyliin asettaa vastakkain kirjailijoita ja valita niistä sitten toinen sen kummemmin perustelematta. Teen samoin kuin Kirsi ja valitsen aika nopsaan sen kummemmin miettimättä. Päätin valita kirjailijat siten, että kotikirjahyllyni suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta vastakkain aakkosten etupää ja loppupää.

Tällainen siitä listasta sitten tuli:

Aulis Aarnio vai Émile Zola? Zola
Douglas Adams vai Kristiina Vuori? Vuori
Chimamanda Ngozi Adichie vai Oscar Wilde? Wilde
Juhani Aho vai Kjell Westö? Aho
John Ajvide Lindqvist vai Donald E. Westlake? Ajvide Lindqvist
Päivi Alasalmi vai Annica Wennström? Alasalmi
Deborah Alcock vai Margaret Weis? Weis
Lloyd Alexander vai Michael Weaver? Alexander
Isaac Asimov vai Herbjörg Wassmo? Wassmo
Marjaana Aumasto vai Helena Waris? Waris
Jane Austen vai Mika Waltari? Austen
Muriel Barbery vai David Foster Wallace? Wallace
Clive Barker vai Alice Walker? Barker
L. Frank Baum vai Miia Vänskä? Vänskä
Michael Blake vai Eeva Vuorenpää? Blake
Marion Zimmer Bradley vai Anna Virubova? Bradley
Gwen Bristow vai Seija Vilén? Bristow
Charlotte Brontë vai Jules Verne? Brontë
Terry Brooks vai Annelies Verbeke? Brooks
Dan Brown vai Marja-Liisa Vartio? Vartio
Mihail Bulgakov vai Tuula-Liina Varis? Bulgakov
Betsy Byars vai Jussi Valtonen? Valtonen
Minna Canth vai Kaari Utrio? Canth
Roberto Calasso vai Ljudmila Ulitskaja? Ulitskaja
Truman Capote vai Ivan Turgenev? Turgenev
Kristina Carlson vai Pirjo Tuominen? Carlson
Tracy Chevalier vai Anton Tsehov? Tsehov
Arthur C. Clarke vai Michel Tournier? Tournier
Susanna Clarke vai Leo Tolstoi? Tolstoi
Philippe Claude vai J. R. R. Tolkien? Tolkien
Susan Cooper vai Mila Teräs? Cooper
Bernard Cornwell vai Jari Tervo? Cornwell
Michael Crichton vai Donna Tartt? Tartt
Kevin Crossley-Holland vai Maila Talvio? Talvio
Clive Cussler vai Peter Straub? Straub
Aleksi Delikouras vai Kathryn Stockett? Delikouras
F. M. Dostojevski vai John Steinbeck? Dostojevski
Sergei Dovlatov vai Alexandr Solzenitsyn? Solzenitsyn
Hal Duncan vai Anja Snellman? Snellman
Lordi Dunsany vai Johanna Sinisalo? Sinisalo
Alexandre Dumas (vanh.) vai Lionel Shiver? Dumas
Alexandre Dumas (nuor.) vai Mary Shelley? Shelley
Umberto Eco vai Diane Setterfield? Eco
David Eddings vai Walter Scott? Eddings
Bret Easton Ellis vai Bernhard Schlink? Schlink
Michael Ende vai Maisa Savolainen? Ende
J. H. Erkko vai Romain Sardou? Sardou
Jyrki Erra vai Andrzej Sapkowski? Sapkowski
Jeffrey Eugenides vai C. J. Sansom? Eugenides
Anders Fagers vai Jan Salminen? Salminen
Ken Follett vai J. D. Salinger? Follett
R. A. Salvatore (on F:n kohdalla Forgotten Realmsin takia) vai Juha Ruusuvuori? Salvatore
David Foenkinos vai J. K. Rowling? Rowling
Alan Dean Foster vai Patrick Rothfuss? Rothfuss
Marianne Fredriksson vai Mikko Rimminen? Fredriksson
Claudie Gallay vai Anne Rice? Rice
Charlotte Perkins Gilman vai Iida Rauma? Rauma
Nikolai Gogol vai Marisha Rasi-Koskinen? Gogol
Olivia Goldsmith vai Irja Rane? Rane
Robert Goolrick vai Hannu Raittila? Raittila
Michael Gruber vai Raymond Radiguet? Gruber
Pentti Haanpää vai Armas J. Pulla? Haanpää
Magdalena Hai vai Terry Pratchett? Pratchett
Matt Haig vai Piia Posti? Posti
Steven Hall vai Mike Pohjola? Pohjola
Indrek Hargla vai Edgar Allan Poe? Poe
Deborah Harkness vai Raimo Pesonen? Harkness
Charlaine Harris vai Sari Peltoniemi? Harris
Saara Henriksson vai Chuck Palahniuk? Henriksson
Herman Hesse vai Teuvo Pakkala? Pakkala
Tracy ja Laura Hickman vai Arto Paasilinna? Hickman
Johanne Hildebrandt vai Raija Oranen? Oranen
Joe Hill vai Aki Ollikainen? Ollikainen
Elina Hirvonen vai Sofi Oksanen? Oksanen
Laila Hirvisaari vai Anni Nupponen? Nupponen
Robin Hobb vai Markus Nummi? Hobb
Alice Hoffman vai Audrey Niffenegger? Hoffman
Kari Hotakainen vai Eero Niemelä? Hotakainen
Hovimäki-sarja (useita tekijöitä, aakkostettu sarjan mukaan) vai David Nicholls? Hovimäki
Veikko Huovinen vai Kari Nenonen? Huovinen
Suvi Hurmelinna vai Irène Némirovsky? Nèmirovsky
Anthony Hyde vai Reijo Mäki? Mäki
Peter Höeg vai Kate Mosse? Mosse
Conn Iggulden vai Kate Morton? Iggulden
John Irving vai Toni Morrison? Irving
Kazuo Ishiguro vai Alberto Moravia? Ishiguro
Risto Isomäki vai Graham Moore? Isomäki
Asko Jaakonaho vai Margaret Mitchell? Mitchell
Christian Jacq vai Henry Miller? Jacq
EL James vai China Miéville? Miéville
Eeva Joenpelto vai J. S. Meresmaa? Meresmaa
Maria Jotuni vai Patricia McKillip? Jotuni
Arvid Järnefelt vai Colleen McCullough? Järnefelt
Pasi Ilmari Jääskeläinen vai Cormac McCarthy? Jääskeläinen
Franz Kafka vai Anneli Matilainen? Kafka
Markus Kajo vai Richard Mason? Kajo
Aino Kallas vai Asko Martinheimo? Kallas
Jenny Kangasvuo vai George R. R. Martin? Martin
Anneli Kanto vai Olivia Manning? Kanto
Mikko Karppi vai Thomas Mann? Mann
Riina Katajavuori vai Henning Mankel? Katajavuori
Katja Kaukonen vai Petja Lähde? Kaukonen
Niko Kazantsakis vai Kristiina Lähde Kazantsakis
Helmi Kekkonen vai Annabel Lyon? Kekkonen
Yasmina Khadra vai Sergei Lukjanenko? Lukjanenko
Ilmari Kianto vai Ulla-Lena Lundberg? Lundberg
Stephen King vai Lois Lowry? King
Aleksis Kivi vai H. P. Lovecraft? Kivi
Herman Koch vai Jack London? Koch
Dean Koontz vai Erlend Loe? Loe
Anna Kortelainen vai Jenni Linturi? Linturi
Juha-Pekka Koskinen vai Maritta Lintunen? Koskinen
Marco Kosonen vai Johannes Linnankoski? Linnankoski
Milan Kundera vai Väinö Linna? Linna
Tuomas Kyrö vai Torgny Lindgren? Kyrö
Sirpa Kähkönen vai Laura Lindstedt? Kähkönen
Jarkko Laine vai Stanislav Lem? Laine
Ursula K. Le Guin vai Anne Leinonen? Le Guin
Harper Lee vai Janice Y. K. Lee? Lee (saatte arvata kumpi!)

PUUH!! Olipa urakka. Hatunnosto sille, joka jaksoi lukea koko listan. Listasta puuttuu runot, novellikokoelmat ja elämäkerrat.

Tähän loppuun vielä muistutan Kuusi kovaa kotimaista -haasteesta! Arvonnan aika on pian käsillä! Jos olet haasteen suorittanut, niin käy linkkaamassa suorituksesi tänne!

Blogistanian Kuopus 2012 -ehdokkaani

Blogistanian Kuopus 2012

Blogistanian Kuopus on tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa lauantaina 1.12.2012 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.

Kisaemäntänä toimii Sara Saran Kirjat -blogista.

Pisteytyksestä voi lukea täältä.

Morren maailmaan Blogistanian Kuopus 2012 -ehdokkaat ovat:

1. Aleksi Delikouras: Nörtti – New Game (3 pistettä)

Nörtti - New Game edustaa nuorelta nuorelle kirjallisuutta parhaimmillaan. Kirja tuo esiin aina ajoittain puhuttavan pelaamisen maailman sen kummemmin holhoamatta tai opettamatta. Rehellisenä ja aitona. Kirjan kieli on erityisen hienoa, nuorisomaista ilman jatkuvaa kirosanojen käyttöä. Teos on myös aikuislukijan näkökulmasta aidosti hauska. Nörtti - New Game on myös ajan hengen mukaisesti monimediainen teos Youtube-videoineen.

2. Annukka Salama: Käärmeenlumooja (2 pistettä)

Käärmeenlumooja edustaa nuorille suunnattua suomikummaa ja spefikirjallisuutta parhaimmillaan. Se tuo uudenlaisen lisän paranormaalin romantiikan ystäville. Teos pohtii ihmisyyttä ja eläimellisyyttä faunoidien kautta. Intohimoa käsitellään tyylikkäästi ja vetävästi. Käärmeenlumoojan vahvuus on erityisesti erilaisissa henkilöhahmoissa.

Ei muuta kuin tuloksia jännäämään!

Annukka Salama: Käärmeenlumooja (2012)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 330
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Takakannessa on sitaatti "Se skeittasi kuin joku Tony fucking Hawk.". Kiinnostukseni lopahti siihen. En ole skeitti-ihmisä, en tiedä kuka on Tony Hawk (nyt osaan arvella, että kaveri lienee skeittaaja) ja nuortenromaani kyseisestä aiheesta kuulosti aika kamalalta. (Tämä kappale tuli siis minulle pyytämättäni.)

Jätin kirjan kirjahyllyyn tomuttumaan. Lahjoitan sitten eteenpäin, jos sattuisi sopiva uhri löytymään. Kului aikaa... Sitten alkoi kuulua huhuja. Käärmeenlumooja on kuulemma hyväkin. Aha? Siinä oli huhujen mukaan jotain spefi-elementtejäkin. Hmm... Pitäisköhän antaa sittenkin mahdollisuus?

Ensimmäisten 30 sivun jälkeen olin valmis jo keskeyttämään. Enhän minä tajunnut näistä skeittijutuista mitään. Joku poikamainen tyttö tykkää skeitata ja on ihan hävyttömän taitava. Tekee kaikenlaisia temppuja tuosta noin vaan, vaikka aloitti skeittaamisen... öh... juuri sillä hetkellä. Päätin antaa armoa sivulle 100 saakka. Olihan teksti aika nopealukuista kumminkin.

Sivulla 100 olinkin jo onnellisesti koukussa. Annukka Salaman luoma maailma faunoideineen vaikutti todella vinkeältä ja omaperäiseltä. Tarina tuntuu sijoittuvan Helsinkiin, vaikka sitä ei suoraan missään sanota. Paikkojen ja katujen nimistä voi päätellä niin. Salaman luomassa maailmassa on siis faunoideja; ihmisiä, joilla on voimaeläin, joka vaikuttaa yli 50%. Tarinan päähenkilö, skeittarityttö Unna (josta tuli mieleen Avril Lavigne, vaikka ulkonäkökuvaus ei täsmää), luulee olevansa ainoa laatuaan. Kunnes hän törmää Rufukseen ja muihin K2:n tyyppeihin.

Heti kun pääsin yli Rufuksen punaisista rastoista (ja siirsin mielikuvani tähän... Oih!), aloin innostua toden teolla. Koin taas hetkellisen taantumuksen ja sisälläni eli taas 17-vuotias tyttö. Tunteiden kuvaus on Annukka Salamalta todella vahvaa. Sanoisin, että Käärmeenlumooja aiheutti minussa samanlaisia säväreitä kuin Sookie-kirjat. Se on paljon sanottu, kun ottaa huomioon lähtökohdat. Tässä ei ole minua jo ennestään kiinnostavia vampyyreita, vaan ihan uusi laji ja skeittikuvioita. Salaman teksti lähti puolustusasemista.

Käärmeenlumoojan henkilöhahmot ovat hyvin herkullisia. Jokaisella on oma voimaeläimensä ja ne tuodaan hienosti esiin. Ne ovat tyypiteltyjä, vähän karikatyyrisiäkin. Ronnin ja Eetun hahmot aiheuttivat hiukan kulmien kohottelua. Jotain rajaa... Mutta osuudet jäivät niin pieniksi, ettei se suuremmin häirinnyt.
Rufuksen hahmo aiheutti minussa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta olo oli sellainen "Joko taas??", mutta toisaalta näkökulma on tuore ja omaperäinen. Rufus noin muuten hahmona on aivan mielettömän ihana!  (Tähän perään kuuluu tyttömäistä kiherrystä.)

Aika alusta saakka oli selvää, että tässä pohjustetaan sarjaa. Hyvä niin, sillä Salamalla on taatusti paljon kerrottavaa, eikä hyvää tarinaa kannata pilata turhia hötkyilemällä. Käärmeenlumoojassa on varsinaista toimintaa yllättävän vähän, mutta silti eteneminen oli vauhdikasta. Pääpaino oli hahmoihin ja faunoideihin tutustumisessa.

Kyllä ei tullut paha mieli, että tartuin tähän sittenkin. Tulen ehdottomasti lukemaan seuraavankin osan, joka ilmestyy ensi vuonna. Piraijakuiskaaja näkee päivänvalon heinäkuussa 2013.

Nemo Rossi: Rooman sudet (2012)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 220
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Luen nuortenkirjoja varsin vähän, mutta tämä onnistui nappaamaan kiinnostukseni arkeologialla, myyteillä ja historiallaan. Sisäkannessa kirjailijanimi Nemo Rossi kertoo halunneensa kirjoittaa kirjan, jollaisen olisi halunnut lukea 13-vuotiaana. Aika hyvin osuttu, arvelee tämä aikuinen. Suosittelisin tätä 10+ -vuotiaille tytöille ja pojille. Oma 8-vuotiaani ei ehkä jaksaisi tästä (vielä) kiinnostua.

Rooman sudet aloittaa Arkeomysteeri -sarjan ja päätös antaa ymmärtää, että Silvan, Kaiuksen ja Leon seikkailuista voidaan lukea jatkossakin. Sinisen linnan kirjastossa pohdittiin termiä 'arkeomysteeri'. Minusta nimitys on oikein sopiva; mysteeri jännärin ohella. Teinikolmikko tutkii oudon susikultin arvoitusta ja sitä, miten se liittyy Rooman lähistöllä oleviin kaivauksiin. Jokin ei nyt ole ihan kohdillaan.

Tarinan keskiössä on kolmikko Silva, Kaius ja Leo. Silva on nörttityttö, joka hakkeroi käden käänteessä salasanat ties minne. En ole it-alan asiantuntija, mutta vähän kohottelin tälle kulmiani. On kuitenkin kiva, että tietotekniikkaneron roolissa on tyttö. Silva ei ole turhanpäivänen statistihahmo. Hänellä on oma blogikin.
Kaius, Silvan veli, on tietoviisas lukutoukka, jolta sujuu niin latina, italia, englanti kuin suomikin. Hänen tietonsa antiikin Roomasta ovat valtavat ja siinä ja siinä uskottavuuden kanssa. Vaikka ei tätä kaiketi niin tosissaan pitäisi ottaa.
Leo taas on porukan reipas urheilijanuorukainen. Ei liene yllättävää, että ihastumistakin on ilmassa. Rossi kuvaa sen todella suloisesti eikä tee asiasta numeroa. Se on sivuseikka, joskin viehättävä sellainen.
Hahmot ovat siis hiukan stereotypisiä, mutta toimivia. Hiukan tulee Indiana Jonesit mieleen (etenkin, kun Kaiuksen ja Silvan isä on niin poissaoleva tutkijaproffa), mutta sille mielleyhtymälle irvaillaan tarinassa avoimesti.

Huumori on erittäin toimivaa ja Rossi käyttääkin sitä säästeliäästi. Näin se tehoaa eikä vesitä koko hommaa vitsiksi. (s. 98-99)

-Miten me palataan Roomaan? Kaius kysyi.-Roomaan! Silva tuhahti.
-Jos nyt ensin päästäisiin hengissä pois tältä hiton vuorelta.
-Enää kilometri ja tullaan pellon laitaan, kaatuneen puunrungon päälle tähystämään noussut Leo rauhoitteli. -Tuolla alhaalla näkyy kyllä teitä, mutta en ole varma mihin suuntaan pitäisi lähteä.
-Ei hätää, Kaius virnisti. -Kai te tiedätte, että kaikki tiet...
-Sano sama vielä latinaksikin, niin sun polkupyörä löytyy huomisaamuna roskasäiliöstä, Silva keskeytti veljensä. -Tule ja irrota tää piikkioksa mun tukasta!

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinassa riittää. Aikuislukijana sitä olisi kaivannut vähän pysähtymistä, mutta ehkä nielen nillityksen siltä osin, sillä potentiaalinen kohderyhmä lienee kanssani eri mieltä. Tietoa Rooman historiasta on ujutettu tekstiin mukavasti eikä tämä tunnu oppikirjalta. Etenkin historiasta innostuneille nuorille tämä on ihan aarre.

Aikuislukijaa tämä ei niin inspiroi, vaikka kyllähän tämän luki. Siitä siis tuo kolme pistettä; hyvää viihdettä, mutta ei elämää suurempaa ja säväyttävämpää kirjallisuutta. Tällekin on kuitenkin varmasti paikkansa, aikansa ja lukijansa. Ja hyvä niin.

Novelli palaa!

Hiukan novellipohdintaa täältä marraskuun viime metreiltä.

Novelleja koitetaan saada nyt uuteen nostoon. Yksi isoimpia projekteja on Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hanke. Eihän hankkeesta voi olla kuin iloinen!

Tajusin itse novellien perään vasta yliopisto-opinnoissa novellikurssin käytyäni. Kyseiseillä kurssilla siis luettiin kotimaisia novelleja "Jotunista Nopolaan" -kurssinimekkeen alla. Varsinaista suosikkinovellistia minulle ei ole kehkeytynyt. Paitsi ehkä Stephen King, mutta Kingillä on muutenkin erityisasema kirjasydämessäni.

Henkilökohtaisesti harmittaa, kun novelleja tunnutaan lukevan niin vähän. Ne, jos mitkä, sopivat muutenkin hyvin nykyiseen hektiseen elämänmenoon. Vain muutaman minuutin uhrauksella voi saada kokonaisen tarinan!

Nykyisin minullakin on aina jokin novellikokoelma kesken. Aloitin eilen juuri uuden ja sulattelen vieläkin sitä ensimmäistä tarinaa. Siinä oli jotakin mykistävää. Hämmästelen novellien kohdalla aina sitä, kuinka pienessä tekstimäärässä voi sanoa niin paljon. No... Siitä antologiasta myöhemmin lisää.
Luen novelleja erityisen mielelläni kun saan jonkun romaanin loppuun enkä halua heti perään aloittaa uutta. Novelli on silloin oivallinen keino saattaa ajatusantennit uudelle taajuudelle.

Opettelen nyt myös itse kirjoittamaan novelleja. Se on minulle vaikea tekstilaji, mutta haastan itseäni mielelläni. Novellin kirjoittaminen antaa myös paljon. Se ei (ehkä) vaadi vuosien työstämistä, vaan valmistuu vähän nopeammin. Novelleihin voi upottaa kaikki ne pikkuideat, jotka eivät kantaisi ihan romaanin vertaa. Toisaalta novelli voi kantaa isojakin ajatuksia, jotka voisi laventaa monisatasivuiseksi romaaniksi. Novelli opettaa tiivistämään ja hiomaan hyvin huolellisesti. Novelli ei anna löysäilyä anteeksi.

Ensimmäinen novellini on nyt nähnyt ihan julkisenkin päivänvalon. Usva -verkkolehden tuorein numero ilmestyi eilen. Ja siellä se Metsän kuningatar keikkuu kirjailijanimelläni Hanna Morre. Usva on ilmainen verkkolehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Kirjoittajakaartissa on niin tunnettuja konkareita (kuten Tapani Bagge, Marko Hautala, Boris Hurtta, Jukka Laajarinne, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara...) kuin meitä uutukaisiakin. Maasta se pienikin ponnistaa.
Käykää kurkkaamassa! Siellä on hienoja tarinoita.

Etenkin spefi-kirjoittajalle novelli on usein väylä, jolla aloittaa. Kauhussa etenkin tuntuu olevan paljon novelleja ja novellisteja: Edgar Allan Poesta ja H. P. Lovecraftista alkaen Clive Barkerin kautta Stephen Kingiin ja Joe Hilliin. Kyllä novelleja maailmassa piisaa!

Lisää ilmaisia verkossa ilmestyneitä novelleja voi kurkata vaikka Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion -sivuilta. Siellä ilmestyy Kultakuoriainen -lehti, jonka dekkarinumero ilmestyi nyt marraskuun alussa.

Novelleista on tehnyt haasteen myös Velma Kirjava kukko -kulttuuriblogissaan. Haasteeseen sopivia novelleja löytyy siis ihan muutaman klikkauksen ulottuvilta!

...

Noh! Menkääs lukemaan siitä! Hus!

Rudyard Kipling: Viidakkokirja (1894 / 1898 ja 1909)

The Jungle Book
Suomennos: Helmi Krohn
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 493
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

En ole koskaan pitänyt Disneyn Viidakkokirja -elokuvasta. Sere Khanissa on jotakin viehättävää, mutta siihen elokuvan viihdyttävyys omalta osalta jääkin. Mowgli on raivostuttava kakara.
Otin kuitenkin oikean Viidakkokirjan 10 Klassikkoa -haasteeseeni, sillä halusin antaa alkuperäisteokselle mahdollisuuden. Disney kun nyt on aina vähän... noh... Disney.

Tuossa otsikossa ylhäälllä on kaksi suomennosvuotta, sillä tämä on suomennettu kahteen eri niteeseen, jotka ilmestyivät siis 1898 ja 1909. Ihan alunperin Kipling kirjoitti näitä lyhyitä tarinoita, joista Viidakkokirja koostuu, aikakausilehtiin. Vuonna 1894 ne julkaistiin sitten yhtenä niteenä. Viidakkokirja ei siis ollutkaan pelkästään tarinaa Mowglista, vaan tässä oli enimmäkseen ihan muita eläinaiheisia kertomuksia.
Olisin kaivannut tähän sisällysluetteloa ja Mowgli-tarinoiden niputtamista. Nyt ne oli siroteltu miten sattuu, myös ajallisesti. Tosin en tiedä, onko tällä ratkaisulla pyritty kunnioittamaan alkuperäistä asua ja järjestystä.

Pistemäärästä voitte huomata, että ei se alkuperäinen Viidakkokirjakaan säväyttänyt. Koitin kovasti ymmärtää ja suhteuttaa tätä aikaansa, satumuotoonsa ja kirjoittajaansa (Intiassa asunut britti). Mutta kun ei, niin ei. Minusta tämä oli aikansa elänyt, väsähtänyt moraalisaarnoihin ja opetuksiin nojautuvaa tarinointia (sikäli siis ihan ymmärrettävää, saduthan ovat usein sellaisia). Hiton tylsä ja Mowgli oli ehkä vielä raivostuttavampi kakara kuin Disney-elokuvassa. Luin tätä reilun kuukauden.

Olen vähän allerginen kaikenlaisille opettavaisille tarinoille, joissa se opetus tulee jollakin tapaa alleviivatusti esiin. Tiedän, että lapsille suunnatuissa tarinoissa se on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja tässä kohdin täytyy taas ottaa ilmestymisaika huomioon. Kirskuttelin silti hampaitani, kun paha saa palkkansa niin mustavalkoisesti.

Tarinoista löytyi kuitenkin yksi suosikki. Rikki-tikki-tavi kertoo samannimisestä sivettikissasta, joka ärhäkkäästi puolustaa erästä taloa inhoilta kobrakäärmeiltä. Tarina oli hauska ja Rikki-tikki-tavi (nimi tulee hänen sotahuudostaan rikk-tikk-tikki-tikki-tshk!) on veikeä ja ovela kaveri. Googlailu kertoikin, että tämä on Viidakkokirjan toiseksi tunnetuin tarina.

Viidakkokirja on muuten jälleen yksi esimerkki siitä, etten oikein tule nobelistien kanssa juttuun. Saa nähdä, saisinko koskaan tartutuksi Kiplingin johonkin muuhun kirjaan.
Varsinaiseksi lastenkirjaksi en tätä oikein osaa suositella, vaikka sellaiseksi tämä on alunperin tarkoitettu. 2000-luvun suomalaislapselle tarinat voivat olla vähän haastavia ja vanhahtava kieli tuonee omat kompurointinsa.

Viidakkokirja kuului myös Lukudiplomi-haasteeseen. Olen nyt lukenut kirjan ja tehtävätarjottimelta valitsin päähenkilön (siis Mowglin) monologin kirjoittamisen. Se on tässä:

Hah! Kaksijalkaiset ovat typeriä. Tuhlata hyvää metsästysaikaa kuivien lehtien kääntelyyn ja koittaa ottaa selkoa Mowglista, viidakon valtiaasta, Seeonee-heimon jäsenestä. Kukaan ihminen ei tunne Mowglia, pikku sammakkoa, kuten hänen susiveljensä. Viidakko on täynnä tarinoita, jos viitsii kuunnella. Viidakon lait on tunnettava, jos haluaa selvitä sen kanssa. Siihen tarvitsee hyvän opettajan. Sellaisen kärsivällisen kuin Baloo ja viisaan kuin Bagheera. Mowgli voisi opettaa ihmistä, mutta ihminen ei halua. Ihminen uhkaa punaisella kukalla ja sulkee silmänsä. Ihminen ei kunnioita luontoa ja minä vastaan siihen Mowglin mestaruussanoilla ja sotahuudolla. Minäkään en kunnioita ihmistä.

--

P.S. Postauksien alalaitaan on nyt ilmestynyt kiinnostava ja ei-kiinnostava -ruudut. Käykäähän klikkailemassa. Koitan sitten saada tolkkua, että millaiset kirjat ja postaukset saavat suosiota ja epäsuosiota.

Hannu Raittila: Canal Grande (2001)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 328
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Canal Grande kuuluu Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseeni ja on ollut muutenkin jo liian kauan TBR-listallani. Nyt se on kuitenkin luettu – ja pidetty.

Teos voitti Finlandia-palkinnon ilmestymisvuonnaan enkä ihmettele lainkaan. Se on hyvin suomalainen, kansainvälinen, kertoo kulttuurien yhteentörmäyksestä ja sisältää hippusen ekokritiikkiäkin. Yli 10 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin koin Canal Granden varsin ajankohtaiseksi.

Canal Grande kertoo suomalaisporukasta, joka saapuu Venetsiaan pelastamaan kaupunkia. Mukana on insinööri Marrasjärvi, humanistidosentti Heikkilä, asiantuntija Saraspää, kulttuurineuvos Snell ja sihteeri Tuuli. He ovat työryhmässä, joka on kaulaansa myöten sekavassa byrokratiassa. Ei ole oikein selvää, onko Venetsian pelastamishanke EU:n, Unescon vaiko minkä tahon ajama. Kukaan ei tiedä mistään mitään eikä ketään oikein kiinnostakaan. Italialainen byrokratia saa etenkin insinööri Marrasjärven hermostumaan. Mukana säheltävät iloiset italialaisveikot Carlo ja Ettore, amerikkalainen Mike ja Venetsian poliisipäällikkö. Ja kun karnevaalit alkavat keskellä lumikaaosta, niin kaikki sekoavat...

Romaanin paras anti oli hiukan karikatyyrisissä henkilöhahmoissa. Etenkin insinöörin ja humanistidosentin vastakkainasettelu kirvoitti paljon hihityksiä. Ajoittain heidän keskustelunsa muistutti kovasti paljon omia keskustelujani puoliskoni kanssa ja sain rutosti lisää hupia. (Puoliskoni nautti tästä kirjasta samasta syystä.)
Marrasjärvi, tarinan kertoja, on suomalaisen insinöörin perustyyppi. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat. Hän tekee mittauksia, hermostuu kun italialainen byrokratia on niin epämääräistä mafiatouhua ja nepotismista ja juo itsensä tainnoksiin. Dosentti Heikkilä taas intoilee kulttuurihistoriasta ja hänestä on vaan hyvä, kun byrokratia vähän jumii. On enemmän aikaa tissutella ja paasata historiaa ja politiikkaa.

Saraspää jäi minulle etäisemmäksi. Hänen osuutensa näkyy päiväkirjamerkintöjen kautta. Hän on ihastunut sihteeriin ja on täysin sekopäinen sekakäyttäjä. Saraspää tarkkailee tilannetta hiljaisena ja kuin ulkopuolisena. Sinänsä kuvaus on onnistunut. Saraspää todella on kuin ulkopuolinen lääketokkuroissaan.

Romaanin alku veti hyvin mukaansa, sitten tuli hetkeksi vähän suvantoa ja karnevaalien osuus oli minusta vähän turhan venytetty ja sekava. Siinä kohdin paikoin taisin tipahtaa kärryiltäkin. Canal Grande ei ole välttämättä mikään helppo romaani.
Loppu on kuitenkin järisyttävä, kun Tuuli saa puheenvuoron. Osuus kiskaisee maton lukijan alta vähän samaan tyyliin kuin Pamisoksen purkaus -romaanissa, josta pidin valtavasti. Noin muuten Canal Grande olisi ollut noin kolmen pisteen romaani, mutta loppu oli niin vaikuttava, että se nosti pistemäärää.

Canal Grande sopii niille, jotka rakastavat Venetsiaa, vastakkainasetteluita, piikikästä huumoria ja stereotypioilla leikittelyä.

John Polidori: Vampyyri (1819 / 2005)

The Vampyre
Suomennos: Sami Jansson
Kustantamo: Faros
Sivumäärä: 83
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Hassu kuva tuossa johtuu siitä, että halusin näyttää miten pieni tämä söpö kirjanen on! Tuo vaaleanpunainen hässäkkä on siis post it -lappujen pinkka. Tämä on siis noin kaksi kertaa post it -lapun kokoinen ja sivumäärästä voi päätellä, ettei tämä ole mikään minitiiliskivi. Tuossa sivumäärässä on vielä Christopher Fraylingin esipuhe.

John Polidorin (jep, se sama, joka esiintyi Hurskaat sisaret -kirjassa) Vampyyri on tiettävästi ensimmäinen vampyyriromaani. Nykymittapuulla tätä kaiketi tosin kutsuttaisiin novelliksi, mutta käytän termiä romaani, koska sellaiseksi se on alunperin tarkoitettu.

Vampyyri kertoo hyväuskoisesta ja hiukan hölmöstä Aubrey -nimisestä aatelismiehestä ja synkän salaperäisestä lordi Ruthvenista. Ruthven ilmestyy Lontoon seurapiireihin ja herättää kiinnostusta. Myös Aubrey kiinnostuu oudosta miehestä ja yllättyy, kun lordi ehdottaa, että he voisivat samaa matkaa kierrellä ympäri Eurooppaa. He lähtevät sitten reissuun, mutta vähitellen Aubreyta alkaa epäilyttää. Reissu saa karun lopun, kun Aubrey palaa kotiin sisarensa luo.

Kääntäjä Sami Jansson on tavoittanut hienosti hiukan vanhahtavan kielen ja rytmin. Vampyyri on nopeasti luettu tarina. Ei mitenkään erityisen syvällinen, mutta siinä on hieno tunnelma ja tietynlainen modernismin tuntu ilmestymisaikansa huomioonottaen. Tarina itsessään on kuitenkin minusta vähän tylsä ja hätäisen oloinen. Esipuheen mukaan tämä on kirjoitettu "muutaman joutilaan aamun aikana". Olisi ehkä kannattanut käyttää enemmän niitä aamuja.

Tästä huolimatta on helppo ymmärtää, miksi tämä on klassikko – ja miksi tämä on vähän unohdettukin verrattuna vaikkapa Draculaan. Kreivi Dracula on kuin viimeistelty lordi Ruthven ja neitsyiden osuuskin voidaan jäljittää tähän. Polidorin Vampyyrin vaikutusta ei voi kiistää ja siksi aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tämä lukaista. Huomaa, että tästä se ajatus sitten lähti... Eikä vampyyrin kuva ole juuri näihin aikoihin tultaessa muuttunut; synkkyys, salaperäisyys, kiehtovuus, tummuus (kuvainnollisesti), rikkaus... Kyllä, kyllä. Tutulta kuulostaa.

Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että villit huhut kertovat Aubreyn kuvastavan Polidoria itseään ja Ruthvenin esikuva on puolestaan lordi Byron. Mene ja tiedä!

Charlaine Harris: Veren sitomat (2008 / 2012)

From Dead to Worse
Suomennos: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 346
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Sookie-kirjasarja on edennyt nyt 8. osaansa ja telepaattitarjoilijalla riittää puuhaa: Quinn on hukassa, Amelia selvittelee kuinka saisi Bobin entiselleen, Alcide on ärsyttävä, Eric on outo ja Bill toivoo yhä suhteen lämpiävän. Lisäksi niin ihmissusien kuin vampyyrienkin piireissä kuhisee eikä ruumiilta (ja tuhkakasoilta) taas vältytä. Jasonilla ja Crystalillakaan ei mene hyvin. Ainiin. Ja yllättäviä sukulaisia piisaa kaksin kappalein.Joten tapahtumissa piisaa!

Kuten Kirjamielellä -blogin marjis toteaa, on tässä teoksessa aika positiivinen tunnelma. Tapahtumiakin on paljon, kuten yllä luettelin, mutta moni asia selviää ihan keskustelunkin kautta. Ihan mukavaa vaihtelua.

Pidän valtavasti Sookien muuttumisesta. Harris on hyvin onnistunut kasvattamaan sopeuttamaan Sookien tilanteeseen. Hän ei ole enää niin naiivi, herkkä ja ahdistunut. Sookie on ovelampi, vaativampi, itsetietoisempi ja jopa ironisempi. Tuo ironisuus kukkii huumorissakin paljon ja tekee Veren sitomista entistä nautinnollisemman.

Katsoin alas nähdäkseni, oliko toisen sandaletin pieni solki varmasti auki. Kihnutin kengän jalastani. Kun vilkaisin taas ylös, Billin tummat silmät katsoivat minua kiinteästi.
"Antaisin mitä tahansa jos saisin vielä maata kanssasi", hän sanoi.
Olin rullaamassa vasenta sukkaa alas reittäni, mutta jähmetyin.
Okei, olin äimistynyt monestakin syystä. Ensinnäkin tuo raamatullinen ilmaus "maata kanssasi". Ja sitten ällistyin sitäkin, että hän piti minua niin ikimuistoisena petikumppanina.
Ehkä hän muisti vain neitsyet.
(s. 26)

Arkisuus on tässä romaanissa toinen hieno elementti, jolle Harris antaa nyt enemmän tilaa. Sookie käy kirkossa, laittaa ruokaa, käy kirjastossa... Hauska kurkistus amerikkalaisen nuoren sinkkunaisen arkeen. Jotakin muuta kuin Sinkkuelämää, olkoonkin, että tässä on spefi-elementtejä.

No sitten miehet! Tilanne on kutkuttava ja vähän huolestuttavakin. Vinttikamarin Ahmu ei enää ollut Ericin lumovoiman jysäyttämä. Minä sen sijaan olen yhä iloisesti koukussa. Eric on vähän pehmennyt, mutta toisaalta niin pitääkin. Rakastuneet miehet nyt vain ovat sellaisia, olkoonkin, että kyseinen mies on viikinkiaikainen. Ericin tapa kutsua Sookieta lemmitykseen on aika kutkuttava. Se pistää vähän silmään, mutta toisaalta se sopii hyvin Ericille ajatellen hänen historiaansa.
Olen nyt vain huolissani Samista. Sam ja Sookie lähestyvät hiukan huolestuttavasti. Älkää ymmärtäkö väärin. Sam on mukava kaveri, mutta... Äh. Ei. En taho!

Veren sitomat olisi ollut muuten viiden pisteen kirja, mutta Jasonin ja Crystalin osuus oli suorastaan kömpelön päälleliimattu. Melkein samaa voi sanoa Quinnistakin, mutta häneen liittyvä juonirakenne alkoi jo aiemmin. Olisi luullut, että Harris ottaisi ihmispuumista vielä enemmän irti, mutta ei ainakaan tässä osassa.

Kirjan loppu oli minusta virkistävän hieno ja avaa uusia kuvioita. En osannut odottaa sitä, vaikka toisaalta ei olisi pitänyt olla yllättynyt.

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa
Verta sakeampaa
Veren perintö
Pahan veren valtakunta
Veren sitomat
Pedon veri (marraskuu 2012)
Samaa verta (maaliskuu 2013)

Matthew Gregory Lewis: The Monk (1796)

Sivumäärä: n. 400
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: ilmainen e-kirja

Kyllä hirvitti tarttua tähän. 1700-luvun englantia, lukuaikaa pari viikkoa ja minä olen viimeksi englanniksi lukenut jotain Pottereita kauan, kauan sitten...
Kiitos Kindlen ja sen oivallisen sanakirjan selvisin kuitenkin kieliongelmista varsin hyvin. Opin mm. sen, että arkaaisessa englannissa corse on luuranko eli corpse.
The Monk tuli siis lukuohjelmistooni kauhukirjallisuutta käsittelevän kirjallisuuskurssin myötä. Tätä ei ole suomennettu, joten siksi luin tämän englanniksi.

The Monk kertoo munkista, joka lankeaa paholaisen pauloihin. Ambrosio on tumma, ylpeä mies. Luja uskossaan, hyvin hurskas ja ylpeä siitä. Hänen pasmansa kuitenkin menevät sekaisin, kun hänen apulaisestaan Rosariosta paljastuu jotakin yllättävää. Hiukan myöhemmin Ambrosio ihastuu ihanaan 16-vuotiaaseen Antoniaan, mutta tarvitsee hieman itse Luciferin apua saavuttaakseen neidon. Antonian sydän sykkii Lorenzolle, mutta sekään ei ole mutkatonta.
Ambrosion ohella The Monk kertoo myös Raymondin ja Agnesin rakkaustarinan, jota vaikeuttaa Agnesin asema nunnana. Agnes on jo kohdussa luvattu luostariin, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Tämä on varsin tyypillinen aikansa goottilainen romaani. Hurjia juonenkäänteitä, ylilluonnollisuutta, riutuvaa rakkautta, raiskauksia, insestiä, traagisia kuolemia ja onnellinen loppu. Aikanaan tämä oli hyvin skandaalinkäryinen. The Monk sijoittuu Espanjaan, mutta aikaa on vaikea sanoa (arvioisin, että keskiajalle). Tämä on kirjoitettu anglikaanisessa Englannissa, jossa katolisen kirkon kritisointi oli ihan ok, mutta The Monk oli silti hiukan liikaa. Tässä kritisoidaan nimenomaan kirkkoa ja luostarilaitosta, ei niinkään uskoa tai Jumalaa.

The Monkilla on selkeä yhteys myös syntiinlankeemus-kertomukseen. Aikansa huomioon ottaen tässä on yllättävän monipuolisia naishahmoja, ei siis liikuta vain madonna / huora -akselilla. Siltikin nainen on se, joka aina houkuttaa miespolon syntiin. Naiset ovat aktiivisia toimijoita, miehet vähän vässyköitä. Tyypillistä goottilaisromaania siis.

The Monk herätti myös keskustelua kauhusta ja pelosta kirjallisuudessa. Ann Radcliffe, menestyksekäs aikalaiskirjailija myös, paheksui tätä romaania paljon juuri siksi, että Lewis kuvaa tässä kauheuksia ja tyyliä voidaan paikoin pitää splatter-henkisenä. Eli herättää kauhua. Radcliffe taas suosi elliptisempää tyyliä ja jätti paljon kuvaamatta. Hänen päähenkilönsä usein näkivät "jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa" ja sitten pyörtyivät.

Tämä ei herättänyt minussa mitään suuria intohimoja. The Monk on aika sekava tarina, jossa on paljon sisäkkäistarinoita ja sisäkkäistarinoissakin on vielä sisäkkäistarinoita. Tämä ei ole mielestäni täysin kestänyt ajanhammasta, mutta on toki arvostettava teos omassa lajissaan ja aikajanallaan. Olin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän ja suosittelen tätä muillekin kauhukirjallisuudesta ja sen historiasta kiinnostuneille.