Annukka Salama: Käärmeenlumooja (2012)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 330
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Takakannessa on sitaatti "Se skeittasi kuin joku Tony fucking Hawk.". Kiinnostukseni lopahti siihen. En ole skeitti-ihmisä, en tiedä kuka on Tony Hawk (nyt osaan arvella, että kaveri lienee skeittaaja) ja nuortenromaani kyseisestä aiheesta kuulosti aika kamalalta. (Tämä kappale tuli siis minulle pyytämättäni.)

Jätin kirjan kirjahyllyyn tomuttumaan. Lahjoitan sitten eteenpäin, jos sattuisi sopiva uhri löytymään. Kului aikaa... Sitten alkoi kuulua huhuja. Käärmeenlumooja on kuulemma hyväkin. Aha? Siinä oli huhujen mukaan jotain spefi-elementtejäkin. Hmm... Pitäisköhän antaa sittenkin mahdollisuus?

Ensimmäisten 30 sivun jälkeen olin valmis jo keskeyttämään. Enhän minä tajunnut näistä skeittijutuista mitään. Joku poikamainen tyttö tykkää skeitata ja on ihan hävyttömän taitava. Tekee kaikenlaisia temppuja tuosta noin vaan, vaikka aloitti skeittaamisen... öh... juuri sillä hetkellä. Päätin antaa armoa sivulle 100 saakka. Olihan teksti aika nopealukuista kumminkin.

Sivulla 100 olinkin jo onnellisesti koukussa. Annukka Salaman luoma maailma faunoideineen vaikutti todella vinkeältä ja omaperäiseltä. Tarina tuntuu sijoittuvan Helsinkiin, vaikka sitä ei suoraan missään sanota. Paikkojen ja katujen nimistä voi päätellä niin. Salaman luomassa maailmassa on siis faunoideja; ihmisiä, joilla on voimaeläin, joka vaikuttaa yli 50%. Tarinan päähenkilö, skeittarityttö Unna (josta tuli mieleen Avril Lavigne, vaikka ulkonäkökuvaus ei täsmää), luulee olevansa ainoa laatuaan. Kunnes hän törmää Rufukseen ja muihin K2:n tyyppeihin.

Heti kun pääsin yli Rufuksen punaisista rastoista (ja siirsin mielikuvani tähän... Oih!), aloin innostua toden teolla. Koin taas hetkellisen taantumuksen ja sisälläni eli taas 17-vuotias tyttö. Tunteiden kuvaus on Annukka Salamalta todella vahvaa. Sanoisin, että Käärmeenlumooja aiheutti minussa samanlaisia säväreitä kuin Sookie-kirjat. Se on paljon sanottu, kun ottaa huomioon lähtökohdat. Tässä ei ole minua jo ennestään kiinnostavia vampyyreita, vaan ihan uusi laji ja skeittikuvioita. Salaman teksti lähti puolustusasemista.

Käärmeenlumoojan henkilöhahmot ovat hyvin herkullisia. Jokaisella on oma voimaeläimensä ja ne tuodaan hienosti esiin. Ne ovat tyypiteltyjä, vähän karikatyyrisiäkin. Ronnin ja Eetun hahmot aiheuttivat hiukan kulmien kohottelua. Jotain rajaa... Mutta osuudet jäivät niin pieniksi, ettei se suuremmin häirinnyt.
Rufuksen hahmo aiheutti minussa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta olo oli sellainen "Joko taas??", mutta toisaalta näkökulma on tuore ja omaperäinen. Rufus noin muuten hahmona on aivan mielettömän ihana!  (Tähän perään kuuluu tyttömäistä kiherrystä.)

Aika alusta saakka oli selvää, että tässä pohjustetaan sarjaa. Hyvä niin, sillä Salamalla on taatusti paljon kerrottavaa, eikä hyvää tarinaa kannata pilata turhia hötkyilemällä. Käärmeenlumoojassa on varsinaista toimintaa yllättävän vähän, mutta silti eteneminen oli vauhdikasta. Pääpaino oli hahmoihin ja faunoideihin tutustumisessa.

Kyllä ei tullut paha mieli, että tartuin tähän sittenkin. Tulen ehdottomasti lukemaan seuraavankin osan, joka ilmestyy ensi vuonna. Piraijakuiskaaja näkee päivänvalon heinäkuussa 2013.