George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi (2011/2014)

A Dance With Dragons
Suomennos: Satu Hlinovsky
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 548 +449 + liitteet
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Nyt se on luettu. Kauan odotettu Lohikäärmetanssi. En halua rutista sen odottamisesta, koska seuraavan odottaminen kestää vielä kauemmin. En edes tiedä kuinka kauan. Ei sitä tiedä kukaan. Mutta Winds of Winter ei ole vielä Martiniltakaan valmis. Mukavaan kohtaan tämäkin katkaistiin. Niin, että odottaminen tuntuu ihan mahdottoman pitkältä ajalta. Ruikuti ruikuti...

Myöntää kyllä täytyy, että vähän epätasapainoisia nämä viimeisimmät osat ovat olleet; aluksi on monta sataa sivua hyvin hidasta haahuilua, taustoittamista, merkityksettömän oloisia tapahtumia (joissa ehkä on yksi oleellinen tiedonsiru) – ja sitten parissa viimeisessä luvussa rytisee huolella ja päitä putoaa ihan urakalla. En ole vieläkään toipunut Lohikäärmetanssin kuolemajärkytyksestä. Juujuu. Olisi pitänyt jo oppia, ettei kehenkään saa kiintyä, mutta...

Lohikäärmetanssissa ollaan paljon Daenerysin matkassa, mutta mukana ovat myös Jon, Cersei, Löyhkä (jonka oikeaa nimeä en tässä nyt paljasta), Tyrion, Arya ja muutamia vanhoja tuttuja, jotka nyt vain saavat oman äänensä esiin.

Kuten sanottua, melkoisen venyttämisen makuisia nämä ovat. Kuitenkin Lohikäärmetanssissa on upeita, yksittäisiä kohtauksia. Eräs vaikuttavimmista on kohtaus, jossa Cersei kävelee tietyn matkan alasti. Valitettavasti en avaa juttua nyt enempää, mutta se on monessakin mielessä paljastavin, karuin ja voimakkain kohtaus, mitä koko sarjassa on ollut. Oikeastaan tässäkin osassa viihdyin Cersein matkassa eniten. Siinä on sitten hahmo, jossa on jotain hemmetin kiehtovaa!

Löyhkä-henkilön kohtaama väkivalta on tietyllä tapaa karuinta mitä olen koskaan lukenut. Kyse ei ole pelkästään esim. nylkemiskuvailuista. Löyhkän kohdalla sellaisella ei oikeastaan mässäillä. Kertominen on enemmän toteavaa ja kuvailun painopiste on Löyhkän tuntemassa pelossa ja muussa käytöksessä, ja Martin antaa lukijan mielikuvituksen tehdä loput. Tehokasta. Erittäin tehokasta.

Eniten näissä kirjoissa nyt viime aikoina on rassannut se, ettei mitään juonikuvioita solmita yhteen, vaan tämä leviää ja paisuu kuin tuplahiivat saanut pullataikina. Ja tämä kaikkiko pitäisi kuroa kasaan kahdessa seuraavassa kirjassa? Tuntuu melko uskomattomalta. Vaan ei auta tuomita etukäteen. Onhan tämä matka ollut melkoisen huisa ja se aiheuttaa melkoisia paineita viimeisiä osia kohtaan. Saa nähdä kuinka käy!

Tulen ja jään laulu:
Valtaistuinpeli
Kuninkaiden koitos
Miekkamyrsky 1 ja 2
Korppien kestit
Lohikäärmetanssi 1 ja 2
The Winds of Winter
A Dream of Spring

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika (1972)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 544
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Kalle Päätalo. Ihan taatusti jokainen suomalainen tietää tämän kirjailijan nimen ja sen helkutin pitkän Iijoki-sarjan. Oman ikäpolveni ihmiset ovat kaiketi vähemmän näitä lukeneet, kun taas esimerkiksi äitini on nämä suorastaan ahminut. En tiedä edes kuinka moneen kertaan (tietääköhän itsekään...). Olen siis jo lapsesta saakkaa kuunnellut vahvan kunnioittavaa ylistystä Kalle Päätalosta.

Kirjablogeissa lähti jo jokin aika sitten pyörimään Päätalo-haaste. En ehtinyt siihen alkurytäkkään mukaan, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Niinpä Kalle kauniiseen käteen ja menoksi.

Iijoki-sarjaan kuuluu vaatimattomat 26 teosta. Kyseessä on omaelämäkerrallinen sarja – yksi maailman pisimmistä. Olen aina miettinyt sitä, että miten hitossa omasta elämästä riittääkin horistavaa näin paljon? Jokainen osa kun vaikuttaa olevan noin 400-600 sivua. Eli mistään pikkuvihkosista ei ole kyse.

Huonemiehen poika on Iijoki-sarjan ensimmäinen osa. Tämä edustaa myös kirjaa, jossa on huonoin alku. Selkosten jokien luettelointi ja selostaminen ei minusta ole se parhain lähtökohta, mutta kyllä se siitä sitten käynnistyy, kun pieni Kalle-poika syntyy vuonna 1919. Ja siitä se selostus sitten alkaa...

Kalle vaikutti melkoisen terävältä lapselta, jolla näemmä on mielettömän hyvä muisti jo vauva-ajoista saakka. Minua ärsytti koko kakara suhteellisesti ottaen koko kirjan ajan, ja pidinkin kaikkia muita henkilöitä paljon kiinnostavimpina. Heitä Päätalo kuvaakin värikkäin ja rohkein sanankääntein. Äiti-Riitu ja isä-Herkko olivat kiinnostavimmat ja hyvin aidon oloisesti, ja varmasti rehellisesti kuvattuja.

Eniten nautin tässä kirjassa kielestä ja ylipäätään aikalaiskuvauksesta. Päätalon kieli on varsin roisia ja kaunistelematonta. Hyvin kansainomaista, aitoa. Ja yllättävän hyvin saa selvää, vaikka kaikki murresanat eivät olisikaan tuttuja. Joukossa oli tosi hyviä sanoja; esimerkiksi höpöstellä = leikkiä, turilastaminen = itkeminen, atiminen = sukulaisen kanssa kahvittelu/syöminen...
Aikalaiskuvauksessa oli kaikenlaisia jänniä tapakuvauksia. En esimerkiksi tiennyt sitä, että tuona aikana (ilmeisesti jossain vieläkin!) oli tosi noloa, jos mies ja vaimo kävelevät vierekkäin. Sellaista tekevät vain helluparit. Mutta kunnon ihmiset kävelevät niin, että mies menee edellä ja vaimo perässä. Kalle-poika saa myös usein vitsaa – useimmiten syystä, mutta joskus syyttäkin. 2000-luvun äitiä tämä pieksemisen määrä kauhistuttaa, mutta kirjoittaja itse ei aikuisiälläkään tunnu kyseenalaistavan sitä. Eikä sitä tietysti varmaan juuri 70-luvullakaan kyseenalaistettu.
Hauskimpia kirjan anteja on Satusetä, joka rakentaa uunia. Se ei suju ihan kaikella mahdollisella tehokkuudella, koska kaverilla aina juttua kerrottavana. "Kah kuullehhan kummaa..." alkaa tarina jos toinenkin. Ja eräs polttaa päreensä ihan justiinsa...

Noin niin kuin kaunokirjallisena teoksena tämä oli vähän puuduttava kiinnostavista yksityiskohdista huolimatta. Pitääkö kaikki selostaa niin hemmetin juurta jaksain? Tätäkin olisi joutanut tiivistämään ainakin pari sataa sivua. Paljon luetteloidaan muita asukkaita, ja tipuin kärryiltä heidän suhteensa jo varsin varhain. Ei noista jaksa lukua pitää.

Kyllä kai seuraava osakin, Tammettu virta, tulee jossakin vaiheessa luettua. Mitään hirvittävää paloa minulla ei siihen ole juuri nyt, mutta katson kyllä, että tämä sarja ansaitsee vielä toisen mahdollisuuden.

Tämäkin opuksen lukemalla osallistun #lukuhaasteeseen

S. Henriksson, I. Hirsjärvi ja A. Leinonen (toim.): Kummallisen kirjoittajat – opas fiktiivisen maailman luomiseen (2014)

Kustantamo: Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry
Sivumäärä: 253
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry on jälleen tehnyt tärkeän teon ja julkaissut kirjoitusoppaan spekulatiivisen fiktion kirjoittajille. Tämä on ikään kuin jatkoa taannoiselle Kirjoita kosmos -oppaalle ja yhdessä nämä kaksi muodostavat todella hyvän paketin.

Tämä helmi sisältää seuraavat artikkelit:
Tiina Raevaara: Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä
Saara Henriksson & Anne Leinonen: Rakenne kannattelee tarinaa
Markku Soikkeli: Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys
Liisa Rantalaiho: Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarusten maailman rakentaminen
Jussi Katajala: Historiallisen spefin kirjoittaminen
Heikki Nevala: Pelon elementit eli tunnelman kirjoittamisesta kauhupainotteisesti
Tommi Vänni: Lukijan hämäämisestä
J. S. Meresmaa: Romanttinen fantasia ja sen luominen
Tuomas Saloranta: Tarinan kirjoittaminen
Shimo Suntila: Kirjoittajan työkalupakki. Pyhä kolminaisuus: lukeminen, palautteen saanti ja palautteen anto
Boris Hurtta ja Irma Hirsjärvi: Parateksti ja konteksti eli mitä tekstin ympärille
Katri Alatalo: Onko fantasialla tulevaisuutta?
Saara Henriksson: Isona minusta tulee kirjailija
Irma Hirsjärvi: Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen

Artikkeleita ei tarvinne sen kummemmin lähteä avaamaan tai esittelemään. Otsikko kertoo hyvin mistä on milloinkin kyse. Kaikista jutuista suorastaan huokuu asiantuntemus. Kukin kirjoittaja on selvästi omalla alueellaan ja tietää mitä sanoa. Kotimaiseen spefiin ja spefiin tutkimiseen perehtynyt tunnistanee kaikki kirjoittajat ainakin jollakin tasolla.

Erityisen ihastunut olin taaskin siihen, että tässä tarjottiin ihan konkretiaa. Mitä tehdä, mihin kiinnittää huomiota, mitä lukea jne. Ei mitään "pyri löytämään oma äänesi" -diibadaabaa. Eihän toki kukaan väitä, että se oma tarjottu keino on se ainoa oikea. Kirjoittajat tuovat esiin hyvin sen, mitä kirjoittamisen opettaminen itse asiassa on: erilaisten työkalujen esittelyä, mutta jokainen löytää itselleen sopivimmat kokeilemalla ja jokainen käyttää omiaan omalla tyylillään.

Muutama artikkeli kolahti minuun aivan erityisesti ja sai sisäisen kynäni väräjämään. Liisa Rantalaihon artikkeli koskee spekulatiivisen maailman yhteiskunnan ja politiikan tärkeydestä. Vaikka ei rakentaisikaan kovin yksityiskohtaista maailmaa, on näitä asioita kuitenkin mietittävä. Miten mikäkin toimii? Mistä ruoka? Miten työt jakautuvat? Kuka määrää missäkin? Kirjaesimerkein Rantalaiho avaa esimerkkiä.
Joskin tässä kohdin minun on hihkaistava sananen Eddingsin puolesta. "Mistähän esimerkiksi Belgarionin tarun Rak Ctholin temppelivuori jatkuvasti hankki pappejaan? Mistä sinne riitti uhrattavia ihmisiä (kuvattua vauhtia reilusti yli 100 000/vuosi)? Mistä autiomaan keskellä olevaan temppelivuoreen hankittiin viljaa ja lihaa, kun ei lähistöllä ollut peltoja ja laidunmaita? Mistä saatiin pappien mustiin kaapuihin kangasta ja siihen lankaa?" (s. 53).
Kyseessähän on minulle suorastaan sydämen asia, enkä väitä, että Belgarionit olisivat vailla logiikka-aukkoja. Mutta siis murgoyhteiskuntahan on valtavan suuri. Kaiketi voisi pitää meidän maailmamme Kiinan + Intian yhteissumman kokoisena. Murgonainen on suunnilleen jatkuvasti raskaana. Niinpä siis pappejakin riitti, kun väestökasvu oli suurta. Pappeus ei toki varmaankaan ollut aina niin vapaaehtoista... Uhrattavia ihmisiä tuli orjista, mutta murgot uhrasivat hövelisti myös omaa kansaansa. Raskaana olevaa naista ei uhrattu, joten siinä hyvä lisäsyy pysyä tiineenä. Rak Ctholin alla oli valtava luolasto, jossa eli orjia. Nämä orjat olivat olleet siellä vuosisatoja ja näin ollen lisääntyivät myös keskenään. Ja siis sitä populaa siellä oli paljon. Tuhansia, kymmeniä tuhansia. Rak Ctholin ja murgokaupunkien välillä oli jatkuvasti liikennettä. Muistaakseni sankarimme käyttivät tätä myös hyväkseen. Näin siis kulki viljat, lihat, kankaat ja uhrattavat (niiden orjien lisäksi). Muistaakseni Torakille uhrattiin ihminen kerran tunnissa. Jos edetään meidän ajanlaskumme mukaan, niin tämä tarkoitti 8 760 uhrausta per vuosi. Muuallakin uhrattiin, mutta tämä siis Rak Ctholissa. Näistä laajemmin on Rivan aikakirjat -teoksessa. Mutta ehkä se tästä! Ja noin niin kuin asiana näitä kuvioita on hyvä miettiä, jos tällaista juttua kirjoittelee.

Jussi Katajalan artikkeli historiallisen spefin kirjoittamisesta pisti nöyräksi. Eihän siellä mitään uutta tullut, vaan vahvistusta vanhalle: tee taustatyö kunnolla. Historiallinen spefikin vaatii taustatyönsä. Onneksi Katajala antaa hyviä vinkkejä siihen mitä tehdä, minne mennä ja mistä löytää tietoa. Arvostan aina kovasti tällaista konkretiaa.

Tommi Vännin artikkeli sai räpyttelemään hämmästyneesti silmiä ja kiekaisemaan ääneen PETKUHUIPUTUSTA! Kylläpä nuo kirjailijat ovat sitten ovelia huijaamaan viattomia lukijoita. Vänni nostaa esimerkiksi sellaiset pikkutekijät kuin J. R. R. Tolkien ja J. K. Rowling. Olen ollut kuuntelemassa Vännin luentoa tästä aiheesta Finnconissa, mutta olin jo autuaasti unohtanut sen sisällön. Nyt se on tässä ja voin palata hämmentymään aina uudestaan. Lukekaa ja hämmästykää Klonkun liikkuvuudesta!

Katri Alatalon pohdiskelevampi artikkeli kotimaisen fantasian tulevaisuudesta sai minut nyökyttelemään niskani sijoiltaan. Jupisin itsekseni ääneen "Niin justiin!", Niinpä!", "Kyllä!", "Älä muuta sano!" ja "Sitä minäkin ihmettelen!". Alatalo ihmettelee, missä viipyy kotimainen, aikuisille suunnattu eeppinen fantasia (vaikka hän ei "Suomen Martinia" kaipaakaan). Hänen laillaan minäkin epäilen, että tämä tie vie siihen suuntaan, minne esim. Hannu Rajaniemi on jo lähtenyt – ensin kirjoitetaan englanniksi. Tämä hiukan surettaa minua, mutta vahvastihan siltä näyttää.

Onko joskus sellainen tunne, ettei tiedä mitä lukisi? Irma Hirsjärven kokoama, alunperin kirjoittajaleirillä ryhmätyönä kerätty lista antaa hyviä vinkkejä. Teemoja löytyy sodista erotiikkaan ja klassikoista sarjakuviin. Taatusti jokaiselle jotakin.

Ainoat pikkupyyhkeet Kummallisen kirjoittajat -oppaalle annan pienoisesta huolimattomuudesta. Oikoluku olisi ollut vielä paikallaan. Esim. Moria oli välillä Morja ja teosten nimistä oli paikoin kursiivi unohtunut. Joissakin artikkeleissa ei mainitun teoksen tekijää oltu mainittu lainkaan, mitä pidän vähän outona. Nyt vuonna 2014 on aika selvää, kuka on kirjoittanut Houkutuksen (varsinkin kontekstin huomioonottaen), mutta entä 10 vuoden päästä. Ja jotenkin koen hyväksi tavaksi mainita tekijä silloin kun teos mainitaan artikkelissa ensimmäisen kerran (jatkuvastihan sitä tekijää ei tarvitse hokea).

Mutta noin muuten sisältö on täyttä rautaa ja timanttia. Mikä parasta, minusta nämä asiat ovat sellaisia, jotka eivät vanhene lainkaan. Uusia työkaluja ja käyttötapoja voi toki tulla, mutta myös vanhat konstit on hyvä pitää mielessä.
Suosittelen tätä lämpimästi myös realististen tarinoiden kirjoittajille. KAIKKI asiat ovat sovellettavissa myös realistiseen proosaan.

Ei muuta kuin kirjoittamisen iloa!

Äideistä parhain – novelli #lukuhaasteeseen

Pelottavaa perjantaita itse kullekin säädylle!

Tänään haluan tarjoilla teille novellin. Kyseessä on tekemäni kauhunovelli Kuoriaiskirjojen järjestämään Stepanin koodeksi -novellikilpailuun. Novelli ei esilukijoiden mukaan edellytä perehtyneisyyttä Stepanin koodeksi -myyttiin, mutta jos sen tuntee, niin saa varmasti mukavat lisäsävärit. Arvioni Stepanin koodeksi -novelliantologista löytyy tästä.

Onni ei ollut tällä kertaa minulle suosiollinen, joten pistän novellin jakoon tätä kautta. Onpahan välipalaa tuota seuravaa kokoelmaa odotellessa!
Äideistä parhain -novellin lukemalla voit osallistua vaikka #lukuhaasteeseen!

Olkaatten hyvät, tässä LINKKI!

#Lukuhaaste

Lukutaito on tärkeä taito. Täällä länsimaissa sitä tulee pidettyä itsestäänselvyytenä – kaikkihan osaavat lukea! Näin ei kuitenkaan aina ole.
Lukutaito on avain kehitykseen, sivistykseen ja rauhaan. Kynä on miekkaa vahvempi. Miksemme levittäisi lukemisen iloa ympäri maailman?!

Suomen Pakolaisapu on lanseerannut #Lukuhaasteen syyskuun ajaksi. Myös minä aion osallistua ja kannustan sinua tekemään samoin.
Lahjoitan siis euron jokaista syyskuussa lukemaani kirjaa ja novellia kohden. Lasken tähän myös ne tekstit, joita luen yritykseni Morren maailma nimissä, vaikka niistä en täällä bloggaakaan.

Ei muuta kuin lukemisen iloa sinulle, minulle – kaikille!

Marko Hautala: Kuokkamummo (2014)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 328
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Marko Hautala kuuluu ehdottomasti kotimaisen kauhukirjallisuuden kaartiin. Ei siellä tietysti kauheasti tunkuakaan ole, mutta vaikka määrä on vähäinen, niin laatu on korkea.

Kuokkamummo on pelottava tarina. Se ammentaa voimansa juuri niistä lapsuuden kauhujutuista, kun kokoonnuttiin kertomaan paikallisia tarinoita.
Se kertoo Sagalista, joka puhui. Samuelista, joka rakastui. Maisasta, joka saa rohkeutta olla antamatta proffalle. Juliasta, joka tuli Amerikasta ja katosi. Pasista, joka ei uskonut. Ja Reginasta, joka löysi kuokan.
1980-luvusta ja 2000-luvusta, jotka eivät sitten kuitenkaan eroa niin paljoa toisistaan. Säännöt ovat samat. Kukaan ei puhu.

Kirja, joka alkaa näin, ei voi olla huono:

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkamummo tappaa lapsia.Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuneiden puiden takana. Paljain laihoin varpain se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi. Se odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta tai pelastamaan linnunpoikaa. Se odottaa, että sille käännetään selkä. Se humauttaa kuokan lapaluiden väliin niin, että ilmat menee pihalle ja jaloista häviää tunto.

Kuokkamummo on turhankin sujuvasti etenevä. Se pakottaa valvomaan pimeässä ja lukemaan vielä yhden luvun jouhevaa tekstiä. Ahmimaan suorastaan. Juoni, josta en halua puhua juurikaan enempää turhia paljastuksia välttääkseni, toimii erinomaisen hyvin. Siinä on tuttua sopivasti ja sopivasti vierasta, jänniä elementtejä.

Amerikasta Suomeen muuttanut Julia on hieno hahmo ja hyvin uskottava. Pidin kovasti myös Samuelista, niin aikuisena kuin nuorenakin. Epäeettisin keinoin Kuokkamummon legendaa tutkiva Maisa on myös kovin kiehtova hahmo. Ja eniten pisteitä on annettava Sagalille, maahanmuuttajaperheen tytölle. Ihastuin erityisen paljon Sagalin kuvaukseen, jossa hänen taustansa ei ole jutun pääpointti eikä sillä ratsasteta erikoisuudentavoittelemisen nimissä. Kulttuurieroja tuodaan kyllä esiin, mutta jotenkin Hautala onnistuu tekemään sen niin sujuvaksi osaksi nykysuomalaista elämää, että se asettuu samalle lähtöviivalle vaikkapa Samuelin perhe-elämän kuvaamisen kanssa. Ja näinhän sen pitäisikin olla.

Hautalalla on taito myös tunnelmoida niin, että varsinkin näin syyspimeällä niskavillat nousevat pystyyn. Kuokkamummo ei tarjoile verta ja suolenpätkiä, vaan piinaavaa fiilistä siitä, että joku tuijottaa sinua. Lapaluidenkin välissä kihelmöi ikävästi...

Ainoastaan tarinan loppu jätti hölmistyneen fiiliksen. Kauhukirjallisuudessa en toki pidäkään liian selitetyistä lopuista, mutta tämä jäi turhan hämäräksi. Esimerkiksi lopun Tarkastaja-kuvio meni ihan ohi. Ja muutaman henkilön tarina loppui jotenkin kesken kaiken.
Harmillista. Saattaa olla, että tarina vaatii uudelleen lukemista, jotta se aukeaisi kunnolla?

Kuokkamummosta kannattaa lukea myös nämä blogahdukset:
Lukuisa
Rakkaudesta kirjoihin
Booking it some more
Järjellä ja tunteella
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjavalas

Annukka Salama: Harakanloukku (2014)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 338 (e-kirja)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Annukka Salaman ihastuttavan omanlaisensa Faunoidit-sarja on päässyt kolmanteen osaansa. Toisin kuin luultiin, sarja ei päätykään tähän, mutta Unnan ja Rufuksen tarina saa päätöksensä, ja jatkossa keskitytään uusiin tyyppeihin.
Ratkaisu on minusta oikein hyvä. Tämän porukan tarina on kantanut hyvin kolme kirjaa ja venyttämisen maku tuppaa iskemään äkkiä, ellei keksi jotain totaalisen uutta lähtökohtaa.

Hiukan harmittaa toisaalta, sillä Harakanloukku oli minulle pettymys. En tiedä odotinko jotenkin liikoja? Tai mitä sitä odotti ylipäätään? Tietynlaiset päätösosat ovat toki vaikeita ja aina on joku, joka ei tykkää. Mutta täällä nyt ei vaan kolahtanut niin lujaa. Muualla tämä on kyllä saanut kiitosta enkä minäkään halua tätä huonoksi sanoa, ei ei.

Ehkä osa johtui siitä, että tarina lähti liikkeelle eri tavalla kuin luulin. Harakanloukku nimenä asetti Joonen vakavasti uhanalaiseksi, mutta kun se olikin Vikke, joka joutui pulaan, niin olin ihan sekaisin. Kirjan nimi on kuitenkin ihan oikea, tarkoituksellinen ja Joonesta tässä on pitkälti kysekin.
Pääsin kuitenkin kärryille hyvin. Vikke siis kaapataan voimaeläintuotantolaitokseen ja tuttu poppoo lähtee pelastamaan kaveria. He matkustavat supervaaralliseen Venoriin, joka on täysin metsästäjien asuttama. Siellä selviää moni asia ja Joone löytää elämänsä rakkauden.

Tarina kulkee tuttuun tapaan hyvin jouhevasti eteenpäin. Minua kiusasi tässä tietynlainen painopisteen sopimattomuus. Ollaan Venorissa. Todella vaarallisessa kaupungissa, josta yksikään faunoidi ei ole palannut elävänä. Etsitään myös rakasta ystävää, jonka henki on hirvittävässä vaarassa.
Ja sitten tämä faunoidiporukka mokailee, viis veisaa turvallisuuskysymyksistä (mm. unohtavat nukkua suojaavat kameleonttiriipukset yllään) ja keskittyy selvittelemään rakkaussuhteitaan ja luomaan uusia. Jotenkin tämä asetelma ei toiminut. Kaikki osaset toki olivat tarpeen kokonaistapahtuman kannalta, mutta silti tarina tuntui todella oudolta. Tiedän, ettei näissä saisi liikaa keskittyä tällaiseen, mutta ehkä pettymykseni vuoksi jäin jumiin tähän.

Toinen asia, mikä sai minut muljauttelemaan silmiäni, oli Viken päätyminen gladiaattoriksi. Venorissa siis hankalimmat faunoidivangit joutuvat areenalle, jossa hommia ei todellakaan hoideta näytellen. Ehkä tässä osuttiin liian lähelle tuttua juttua, mutta Dragonlancen Legendat-sarjassa on täsmälleen samanlainen juttu, kun Caramon joutuu areenalle. Muistaisin myös lukeneeni jostakin muualta tällaisen "vangit gladiaattoreiksi" -kuvion ja se kieltämättä vähän tympi.
Viken ylivoimaisuus areenalla oli myös vähän hohhoijaa-osastoa.

Kiitosta on sen sijaan annettava Joonen tarinasta. Minusta se on kirjan onnistuneinta antia. Erotiikkakin oli oikein maukasta ja hyvällä tyylitajulla toteutettua. Sitä paitsi pidän Joonesta aivan tavattomasti muutenkin. Joone on niin sympaattinen, kiltti ja ajatteleva, mutta toisaalta täysin vietävissä. Mikään ärsyttävä "herra erinomaisuus" Joone ei ole.

Toinen kiitos kuuluu Unnan ja Rufuksen tarinan päätökselle. Se oli toki odotettavissa oleva ratkaisu, mutta hyvin toteutettu sellainen. Kaunis, söpö ja vähän pilke silmäkulmassa kirjoitettu.

Harakanloukku ei siis ollut huono. Se vain ei täysin täyttänyt odotuksiani.

Faunoidi-sarja:
Käärmeenlumooja
Piraijakuiskaaja
Harakanloukku

Lue muita arvioita:
Kujerruksia
Vinttikamarissa
Notko, se lukeva peikko

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa