Suomennos: Kari Salminen
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 390
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos
Jude Coyne on ikääntyvä death-metal-muusikko, jonka kiinnostus makaaberiin ja yliluonnolliseen on hyvin fanien tiedossa. Kannibaalien keittokirjat ja käytetyt hirttosilmukat alkavat kuitenkin tuntua kesyiltä, kun Jude huomaa ilmoituksen netissä huutokaupattavasta sielusta. Tuhannella dollarilla Judesta tulee kuolleen miehen haamun ylpeä omistaja.
Juden ovelle tuodaan sydämen muotoinen rasia. Rasiasta löytyy kuolleen miehen puku, jonka mukana rauhattoman sielun on luvattu saapuvan. Judea lähinnä huvittaa: häntä eivät ole jääneet vainoamaan sen paremmin väkivaltainen isä, hylätyt rakastajat kuin petetyt bändikaveritkaan - mitä yksi vanhuksen sielu hänelle mahtaisi?
Mutta sitten haamu onkin kaikkialla. Se kykenee tekemään itsensä näkyväksi mitä epämiellyttävimmillä hetkillä. Ja se on tosissaan. Se kutsuu Judea mukaansa yöpuolen tielle. Ja kun se heilauttaa hypnoottista partaveitsen teräänsä, Jude ei voi olla seuraamatta perässä.
Oma arvio:
Joulupukki toi tämän kirjan kaikessa kilteydessään miehelleni ja olin aivan innoissani. Jännä tarina tiedossa! Suuria odotuksia latasi myös tietoisuus siitä, että kirjailija Joe Hill on kauhukirjallisuuden kuninkaan, Stephen Kingin, poika! Asetelma on toisaalta myös epäreilu Hilliä kohtaan; isän varjo vaikuttaa välttämättä lukukokemukseen etenkin kun poika on valinnut saman kirjallisuudengenren. Niinpä en voinut lukea tätä ajattelematta Kingiä itseään ja se vaikutti (liian) voimakkaasti lukukokemukseeni.
Tarina itsessään on pirskatin hyvä, jos vaan pystyy sulkemaan silmänsä kliseisiltä goottitytöiltä (miksi kaikilla sellaisilla on takanaan rankka lapsuus ja nuoruus sisältäen hyväksikäyttöä, huumeita, prostituutiota ym.?), mystisiltä katoamisilta, rokkarikuolemilta, elämän ja kuoleman rajamailla nähdyiltä valoilmiöiltä, ja ällöimelältä lopulta. Näihin Hill sortuu ihan liikaa.
Tekstin kömpelyyskin häiritsi ajoittain, vaikka en tiedäkään paljonko siitä voi syyttää myös suomentajaa. Tässä pari näytettä:
He voisivat nostaa oikeusjutun Jessica McDermott Pricea vastaan, ja se saattaisi tuottaa hiukan mielihyvää, mutta kostaminen naiselle ei saisi kuollutta miestä häipymään. Jude tiesi sen. Hän oli nähnyt paljon kauhuelokuvia.--
Se oli Ruth. Hänen nimensä oli Ruth. Hän oli Bammyn kaksoissisar, joka oli kadonnut joskus 1950-luvulla. Vanhemmat olivat huutaneet tytöt sisälle syömään. Bammy oli tullut juoksujalkaa, mutta Ruth oli jäänyt ulos viivyttelemään, ja sen koommin ei kukaan ollut nähnyt häntä... elävänä.
Kömpelö kieli, töksähtelevät lauseet. Ei näin. En tältä odottanutkaan mitään lyyristä ihmettä, mutta kieli on aika iso osa lukunautintoa oli kyseessä minkä tahansa kirjallisuudenlajin edustaja. Makuasiahan tämäkin tietysti on.
Joe Hillillä on kuitenkin muutamia hauskoja jippoja, jotka huvittivat mukavasti. Päähenkilö-Juden tapa kutsua kulloisiakin rakastajattariaan osavaltion mukaan (mm. Georgia, Florida ja Tennessee) oli hauska idea. Satunnaiset viittaukset metallimusiikin maailmaan miellytti myös, joskin se edellyttää lukijalta jonkin verran genren tuntemusta.
En tämän kokemuksella halua Hill-parkaa ihan kokonaan lytätä. Olihan kyseessä vielä herran esikoisteos. Kaipasin kuitenkin enemmän sitä samaa psykologista kauhun otetta, jonka Stephen King hallitsee, ja vähemmän verellä, sisäelimillä ja kliseillä mässäilyä. Ehkä ensikerralla?
