Annukka Salama: Käärmeenlumooja (2012)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 330
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Takakannessa on sitaatti "Se skeittasi kuin joku Tony fucking Hawk.". Kiinnostukseni lopahti siihen. En ole skeitti-ihmisä, en tiedä kuka on Tony Hawk (nyt osaan arvella, että kaveri lienee skeittaaja) ja nuortenromaani kyseisestä aiheesta kuulosti aika kamalalta. (Tämä kappale tuli siis minulle pyytämättäni.)

Jätin kirjan kirjahyllyyn tomuttumaan. Lahjoitan sitten eteenpäin, jos sattuisi sopiva uhri löytymään. Kului aikaa... Sitten alkoi kuulua huhuja. Käärmeenlumooja on kuulemma hyväkin. Aha? Siinä oli huhujen mukaan jotain spefi-elementtejäkin. Hmm... Pitäisköhän antaa sittenkin mahdollisuus?

Ensimmäisten 30 sivun jälkeen olin valmis jo keskeyttämään. Enhän minä tajunnut näistä skeittijutuista mitään. Joku poikamainen tyttö tykkää skeitata ja on ihan hävyttömän taitava. Tekee kaikenlaisia temppuja tuosta noin vaan, vaikka aloitti skeittaamisen... öh... juuri sillä hetkellä. Päätin antaa armoa sivulle 100 saakka. Olihan teksti aika nopealukuista kumminkin.

Sivulla 100 olinkin jo onnellisesti koukussa. Annukka Salaman luoma maailma faunoideineen vaikutti todella vinkeältä ja omaperäiseltä. Tarina tuntuu sijoittuvan Helsinkiin, vaikka sitä ei suoraan missään sanota. Paikkojen ja katujen nimistä voi päätellä niin. Salaman luomassa maailmassa on siis faunoideja; ihmisiä, joilla on voimaeläin, joka vaikuttaa yli 50%. Tarinan päähenkilö, skeittarityttö Unna (josta tuli mieleen Avril Lavigne, vaikka ulkonäkökuvaus ei täsmää), luulee olevansa ainoa laatuaan. Kunnes hän törmää Rufukseen ja muihin K2:n tyyppeihin.

Heti kun pääsin yli Rufuksen punaisista rastoista (ja siirsin mielikuvani tähän... Oih!), aloin innostua toden teolla. Koin taas hetkellisen taantumuksen ja sisälläni eli taas 17-vuotias tyttö. Tunteiden kuvaus on Annukka Salamalta todella vahvaa. Sanoisin, että Käärmeenlumooja aiheutti minussa samanlaisia säväreitä kuin Sookie-kirjat. Se on paljon sanottu, kun ottaa huomioon lähtökohdat. Tässä ei ole minua jo ennestään kiinnostavia vampyyreita, vaan ihan uusi laji ja skeittikuvioita. Salaman teksti lähti puolustusasemista.

Käärmeenlumoojan henkilöhahmot ovat hyvin herkullisia. Jokaisella on oma voimaeläimensä ja ne tuodaan hienosti esiin. Ne ovat tyypiteltyjä, vähän karikatyyrisiäkin. Ronnin ja Eetun hahmot aiheuttivat hiukan kulmien kohottelua. Jotain rajaa... Mutta osuudet jäivät niin pieniksi, ettei se suuremmin häirinnyt.
Rufuksen hahmo aiheutti minussa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta olo oli sellainen "Joko taas??", mutta toisaalta näkökulma on tuore ja omaperäinen. Rufus noin muuten hahmona on aivan mielettömän ihana!  (Tähän perään kuuluu tyttömäistä kiherrystä.)

Aika alusta saakka oli selvää, että tässä pohjustetaan sarjaa. Hyvä niin, sillä Salamalla on taatusti paljon kerrottavaa, eikä hyvää tarinaa kannata pilata turhia hötkyilemällä. Käärmeenlumoojassa on varsinaista toimintaa yllättävän vähän, mutta silti eteneminen oli vauhdikasta. Pääpaino oli hahmoihin ja faunoideihin tutustumisessa.

Kyllä ei tullut paha mieli, että tartuin tähän sittenkin. Tulen ehdottomasti lukemaan seuraavankin osan, joka ilmestyy ensi vuonna. Piraijakuiskaaja näkee päivänvalon heinäkuussa 2013.

Nemo Rossi: Rooman sudet (2012)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 220
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Luen nuortenkirjoja varsin vähän, mutta tämä onnistui nappaamaan kiinnostukseni arkeologialla, myyteillä ja historiallaan. Sisäkannessa kirjailijanimi Nemo Rossi kertoo halunneensa kirjoittaa kirjan, jollaisen olisi halunnut lukea 13-vuotiaana. Aika hyvin osuttu, arvelee tämä aikuinen. Suosittelisin tätä 10+ -vuotiaille tytöille ja pojille. Oma 8-vuotiaani ei ehkä jaksaisi tästä (vielä) kiinnostua.

Rooman sudet aloittaa Arkeomysteeri -sarjan ja päätös antaa ymmärtää, että Silvan, Kaiuksen ja Leon seikkailuista voidaan lukea jatkossakin. Sinisen linnan kirjastossa pohdittiin termiä 'arkeomysteeri'. Minusta nimitys on oikein sopiva; mysteeri jännärin ohella. Teinikolmikko tutkii oudon susikultin arvoitusta ja sitä, miten se liittyy Rooman lähistöllä oleviin kaivauksiin. Jokin ei nyt ole ihan kohdillaan.

Tarinan keskiössä on kolmikko Silva, Kaius ja Leo. Silva on nörttityttö, joka hakkeroi käden käänteessä salasanat ties minne. En ole it-alan asiantuntija, mutta vähän kohottelin tälle kulmiani. On kuitenkin kiva, että tietotekniikkaneron roolissa on tyttö. Silva ei ole turhanpäivänen statistihahmo. Hänellä on oma blogikin.
Kaius, Silvan veli, on tietoviisas lukutoukka, jolta sujuu niin latina, italia, englanti kuin suomikin. Hänen tietonsa antiikin Roomasta ovat valtavat ja siinä ja siinä uskottavuuden kanssa. Vaikka ei tätä kaiketi niin tosissaan pitäisi ottaa.
Leo taas on porukan reipas urheilijanuorukainen. Ei liene yllättävää, että ihastumistakin on ilmassa. Rossi kuvaa sen todella suloisesti eikä tee asiasta numeroa. Se on sivuseikka, joskin viehättävä sellainen.
Hahmot ovat siis hiukan stereotypisiä, mutta toimivia. Hiukan tulee Indiana Jonesit mieleen (etenkin, kun Kaiuksen ja Silvan isä on niin poissaoleva tutkijaproffa), mutta sille mielleyhtymälle irvaillaan tarinassa avoimesti.

Huumori on erittäin toimivaa ja Rossi käyttääkin sitä säästeliäästi. Näin se tehoaa eikä vesitä koko hommaa vitsiksi. (s. 98-99)

-Miten me palataan Roomaan? Kaius kysyi.-Roomaan! Silva tuhahti.
-Jos nyt ensin päästäisiin hengissä pois tältä hiton vuorelta.
-Enää kilometri ja tullaan pellon laitaan, kaatuneen puunrungon päälle tähystämään noussut Leo rauhoitteli. -Tuolla alhaalla näkyy kyllä teitä, mutta en ole varma mihin suuntaan pitäisi lähteä.
-Ei hätää, Kaius virnisti. -Kai te tiedätte, että kaikki tiet...
-Sano sama vielä latinaksikin, niin sun polkupyörä löytyy huomisaamuna roskasäiliöstä, Silva keskeytti veljensä. -Tule ja irrota tää piikkioksa mun tukasta!

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinassa riittää. Aikuislukijana sitä olisi kaivannut vähän pysähtymistä, mutta ehkä nielen nillityksen siltä osin, sillä potentiaalinen kohderyhmä lienee kanssani eri mieltä. Tietoa Rooman historiasta on ujutettu tekstiin mukavasti eikä tämä tunnu oppikirjalta. Etenkin historiasta innostuneille nuorille tämä on ihan aarre.

Aikuislukijaa tämä ei niin inspiroi, vaikka kyllähän tämän luki. Siitä siis tuo kolme pistettä; hyvää viihdettä, mutta ei elämää suurempaa ja säväyttävämpää kirjallisuutta. Tällekin on kuitenkin varmasti paikkansa, aikansa ja lukijansa. Ja hyvä niin.

Novelli palaa!

Hiukan novellipohdintaa täältä marraskuun viime metreiltä.

Novelleja koitetaan saada nyt uuteen nostoon. Yksi isoimpia projekteja on Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hanke. Eihän hankkeesta voi olla kuin iloinen!

Tajusin itse novellien perään vasta yliopisto-opinnoissa novellikurssin käytyäni. Kyseiseillä kurssilla siis luettiin kotimaisia novelleja "Jotunista Nopolaan" -kurssinimekkeen alla. Varsinaista suosikkinovellistia minulle ei ole kehkeytynyt. Paitsi ehkä Stephen King, mutta Kingillä on muutenkin erityisasema kirjasydämessäni.

Henkilökohtaisesti harmittaa, kun novelleja tunnutaan lukevan niin vähän. Ne, jos mitkä, sopivat muutenkin hyvin nykyiseen hektiseen elämänmenoon. Vain muutaman minuutin uhrauksella voi saada kokonaisen tarinan!

Nykyisin minullakin on aina jokin novellikokoelma kesken. Aloitin eilen juuri uuden ja sulattelen vieläkin sitä ensimmäistä tarinaa. Siinä oli jotakin mykistävää. Hämmästelen novellien kohdalla aina sitä, kuinka pienessä tekstimäärässä voi sanoa niin paljon. No... Siitä antologiasta myöhemmin lisää.
Luen novelleja erityisen mielelläni kun saan jonkun romaanin loppuun enkä halua heti perään aloittaa uutta. Novelli on silloin oivallinen keino saattaa ajatusantennit uudelle taajuudelle.

Opettelen nyt myös itse kirjoittamaan novelleja. Se on minulle vaikea tekstilaji, mutta haastan itseäni mielelläni. Novellin kirjoittaminen antaa myös paljon. Se ei (ehkä) vaadi vuosien työstämistä, vaan valmistuu vähän nopeammin. Novelleihin voi upottaa kaikki ne pikkuideat, jotka eivät kantaisi ihan romaanin vertaa. Toisaalta novelli voi kantaa isojakin ajatuksia, jotka voisi laventaa monisatasivuiseksi romaaniksi. Novelli opettaa tiivistämään ja hiomaan hyvin huolellisesti. Novelli ei anna löysäilyä anteeksi.

Ensimmäinen novellini on nyt nähnyt ihan julkisenkin päivänvalon. Usva -verkkolehden tuorein numero ilmestyi eilen. Ja siellä se Metsän kuningatar keikkuu kirjailijanimelläni Hanna Morre. Usva on ilmainen verkkolehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Kirjoittajakaartissa on niin tunnettuja konkareita (kuten Tapani Bagge, Marko Hautala, Boris Hurtta, Jukka Laajarinne, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara...) kuin meitä uutukaisiakin. Maasta se pienikin ponnistaa.
Käykää kurkkaamassa! Siellä on hienoja tarinoita.

Etenkin spefi-kirjoittajalle novelli on usein väylä, jolla aloittaa. Kauhussa etenkin tuntuu olevan paljon novelleja ja novellisteja: Edgar Allan Poesta ja H. P. Lovecraftista alkaen Clive Barkerin kautta Stephen Kingiin ja Joe Hilliin. Kyllä novelleja maailmassa piisaa!

Lisää ilmaisia verkossa ilmestyneitä novelleja voi kurkata vaikka Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion -sivuilta. Siellä ilmestyy Kultakuoriainen -lehti, jonka dekkarinumero ilmestyi nyt marraskuun alussa.

Novelleista on tehnyt haasteen myös Velma Kirjava kukko -kulttuuriblogissaan. Haasteeseen sopivia novelleja löytyy siis ihan muutaman klikkauksen ulottuvilta!

...

Noh! Menkääs lukemaan siitä! Hus!

Rudyard Kipling: Viidakkokirja (1894 / 1898 ja 1909)

The Jungle Book
Suomennos: Helmi Krohn
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 493
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

En ole koskaan pitänyt Disneyn Viidakkokirja -elokuvasta. Sere Khanissa on jotakin viehättävää, mutta siihen elokuvan viihdyttävyys omalta osalta jääkin. Mowgli on raivostuttava kakara.
Otin kuitenkin oikean Viidakkokirjan 10 Klassikkoa -haasteeseeni, sillä halusin antaa alkuperäisteokselle mahdollisuuden. Disney kun nyt on aina vähän... noh... Disney.

Tuossa otsikossa ylhäälllä on kaksi suomennosvuotta, sillä tämä on suomennettu kahteen eri niteeseen, jotka ilmestyivät siis 1898 ja 1909. Ihan alunperin Kipling kirjoitti näitä lyhyitä tarinoita, joista Viidakkokirja koostuu, aikakausilehtiin. Vuonna 1894 ne julkaistiin sitten yhtenä niteenä. Viidakkokirja ei siis ollutkaan pelkästään tarinaa Mowglista, vaan tässä oli enimmäkseen ihan muita eläinaiheisia kertomuksia.
Olisin kaivannut tähän sisällysluetteloa ja Mowgli-tarinoiden niputtamista. Nyt ne oli siroteltu miten sattuu, myös ajallisesti. Tosin en tiedä, onko tällä ratkaisulla pyritty kunnioittamaan alkuperäistä asua ja järjestystä.

Pistemäärästä voitte huomata, että ei se alkuperäinen Viidakkokirjakaan säväyttänyt. Koitin kovasti ymmärtää ja suhteuttaa tätä aikaansa, satumuotoonsa ja kirjoittajaansa (Intiassa asunut britti). Mutta kun ei, niin ei. Minusta tämä oli aikansa elänyt, väsähtänyt moraalisaarnoihin ja opetuksiin nojautuvaa tarinointia (sikäli siis ihan ymmärrettävää, saduthan ovat usein sellaisia). Hiton tylsä ja Mowgli oli ehkä vielä raivostuttavampi kakara kuin Disney-elokuvassa. Luin tätä reilun kuukauden.

Olen vähän allerginen kaikenlaisille opettavaisille tarinoille, joissa se opetus tulee jollakin tapaa alleviivatusti esiin. Tiedän, että lapsille suunnatuissa tarinoissa se on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja tässä kohdin täytyy taas ottaa ilmestymisaika huomioon. Kirskuttelin silti hampaitani, kun paha saa palkkansa niin mustavalkoisesti.

Tarinoista löytyi kuitenkin yksi suosikki. Rikki-tikki-tavi kertoo samannimisestä sivettikissasta, joka ärhäkkäästi puolustaa erästä taloa inhoilta kobrakäärmeiltä. Tarina oli hauska ja Rikki-tikki-tavi (nimi tulee hänen sotahuudostaan rikk-tikk-tikki-tikki-tshk!) on veikeä ja ovela kaveri. Googlailu kertoikin, että tämä on Viidakkokirjan toiseksi tunnetuin tarina.

Viidakkokirja on muuten jälleen yksi esimerkki siitä, etten oikein tule nobelistien kanssa juttuun. Saa nähdä, saisinko koskaan tartutuksi Kiplingin johonkin muuhun kirjaan.
Varsinaiseksi lastenkirjaksi en tätä oikein osaa suositella, vaikka sellaiseksi tämä on alunperin tarkoitettu. 2000-luvun suomalaislapselle tarinat voivat olla vähän haastavia ja vanhahtava kieli tuonee omat kompurointinsa.

Viidakkokirja kuului myös Lukudiplomi-haasteeseen. Olen nyt lukenut kirjan ja tehtävätarjottimelta valitsin päähenkilön (siis Mowglin) monologin kirjoittamisen. Se on tässä:

Hah! Kaksijalkaiset ovat typeriä. Tuhlata hyvää metsästysaikaa kuivien lehtien kääntelyyn ja koittaa ottaa selkoa Mowglista, viidakon valtiaasta, Seeonee-heimon jäsenestä. Kukaan ihminen ei tunne Mowglia, pikku sammakkoa, kuten hänen susiveljensä. Viidakko on täynnä tarinoita, jos viitsii kuunnella. Viidakon lait on tunnettava, jos haluaa selvitä sen kanssa. Siihen tarvitsee hyvän opettajan. Sellaisen kärsivällisen kuin Baloo ja viisaan kuin Bagheera. Mowgli voisi opettaa ihmistä, mutta ihminen ei halua. Ihminen uhkaa punaisella kukalla ja sulkee silmänsä. Ihminen ei kunnioita luontoa ja minä vastaan siihen Mowglin mestaruussanoilla ja sotahuudolla. Minäkään en kunnioita ihmistä.

--

P.S. Postauksien alalaitaan on nyt ilmestynyt kiinnostava ja ei-kiinnostava -ruudut. Käykäähän klikkailemassa. Koitan sitten saada tolkkua, että millaiset kirjat ja postaukset saavat suosiota ja epäsuosiota.

Hannu Raittila: Canal Grande (2001)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 328
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Canal Grande kuuluu Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseeni ja on ollut muutenkin jo liian kauan TBR-listallani. Nyt se on kuitenkin luettu – ja pidetty.

Teos voitti Finlandia-palkinnon ilmestymisvuonnaan enkä ihmettele lainkaan. Se on hyvin suomalainen, kansainvälinen, kertoo kulttuurien yhteentörmäyksestä ja sisältää hippusen ekokritiikkiäkin. Yli 10 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin koin Canal Granden varsin ajankohtaiseksi.

Canal Grande kertoo suomalaisporukasta, joka saapuu Venetsiaan pelastamaan kaupunkia. Mukana on insinööri Marrasjärvi, humanistidosentti Heikkilä, asiantuntija Saraspää, kulttuurineuvos Snell ja sihteeri Tuuli. He ovat työryhmässä, joka on kaulaansa myöten sekavassa byrokratiassa. Ei ole oikein selvää, onko Venetsian pelastamishanke EU:n, Unescon vaiko minkä tahon ajama. Kukaan ei tiedä mistään mitään eikä ketään oikein kiinnostakaan. Italialainen byrokratia saa etenkin insinööri Marrasjärven hermostumaan. Mukana säheltävät iloiset italialaisveikot Carlo ja Ettore, amerikkalainen Mike ja Venetsian poliisipäällikkö. Ja kun karnevaalit alkavat keskellä lumikaaosta, niin kaikki sekoavat...

Romaanin paras anti oli hiukan karikatyyrisissä henkilöhahmoissa. Etenkin insinöörin ja humanistidosentin vastakkainasettelu kirvoitti paljon hihityksiä. Ajoittain heidän keskustelunsa muistutti kovasti paljon omia keskustelujani puoliskoni kanssa ja sain rutosti lisää hupia. (Puoliskoni nautti tästä kirjasta samasta syystä.)
Marrasjärvi, tarinan kertoja, on suomalaisen insinöörin perustyyppi. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat. Hän tekee mittauksia, hermostuu kun italialainen byrokratia on niin epämääräistä mafiatouhua ja nepotismista ja juo itsensä tainnoksiin. Dosentti Heikkilä taas intoilee kulttuurihistoriasta ja hänestä on vaan hyvä, kun byrokratia vähän jumii. On enemmän aikaa tissutella ja paasata historiaa ja politiikkaa.

Saraspää jäi minulle etäisemmäksi. Hänen osuutensa näkyy päiväkirjamerkintöjen kautta. Hän on ihastunut sihteeriin ja on täysin sekopäinen sekakäyttäjä. Saraspää tarkkailee tilannetta hiljaisena ja kuin ulkopuolisena. Sinänsä kuvaus on onnistunut. Saraspää todella on kuin ulkopuolinen lääketokkuroissaan.

Romaanin alku veti hyvin mukaansa, sitten tuli hetkeksi vähän suvantoa ja karnevaalien osuus oli minusta vähän turhan venytetty ja sekava. Siinä kohdin paikoin taisin tipahtaa kärryiltäkin. Canal Grande ei ole välttämättä mikään helppo romaani.
Loppu on kuitenkin järisyttävä, kun Tuuli saa puheenvuoron. Osuus kiskaisee maton lukijan alta vähän samaan tyyliin kuin Pamisoksen purkaus -romaanissa, josta pidin valtavasti. Noin muuten Canal Grande olisi ollut noin kolmen pisteen romaani, mutta loppu oli niin vaikuttava, että se nosti pistemäärää.

Canal Grande sopii niille, jotka rakastavat Venetsiaa, vastakkainasetteluita, piikikästä huumoria ja stereotypioilla leikittelyä.

John Polidori: Vampyyri (1819 / 2005)

The Vampyre
Suomennos: Sami Jansson
Kustantamo: Faros
Sivumäärä: 83
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Hassu kuva tuossa johtuu siitä, että halusin näyttää miten pieni tämä söpö kirjanen on! Tuo vaaleanpunainen hässäkkä on siis post it -lappujen pinkka. Tämä on siis noin kaksi kertaa post it -lapun kokoinen ja sivumäärästä voi päätellä, ettei tämä ole mikään minitiiliskivi. Tuossa sivumäärässä on vielä Christopher Fraylingin esipuhe.

John Polidorin (jep, se sama, joka esiintyi Hurskaat sisaret -kirjassa) Vampyyri on tiettävästi ensimmäinen vampyyriromaani. Nykymittapuulla tätä kaiketi tosin kutsuttaisiin novelliksi, mutta käytän termiä romaani, koska sellaiseksi se on alunperin tarkoitettu.

Vampyyri kertoo hyväuskoisesta ja hiukan hölmöstä Aubrey -nimisestä aatelismiehestä ja synkän salaperäisestä lordi Ruthvenista. Ruthven ilmestyy Lontoon seurapiireihin ja herättää kiinnostusta. Myös Aubrey kiinnostuu oudosta miehestä ja yllättyy, kun lordi ehdottaa, että he voisivat samaa matkaa kierrellä ympäri Eurooppaa. He lähtevät sitten reissuun, mutta vähitellen Aubreyta alkaa epäilyttää. Reissu saa karun lopun, kun Aubrey palaa kotiin sisarensa luo.

Kääntäjä Sami Jansson on tavoittanut hienosti hiukan vanhahtavan kielen ja rytmin. Vampyyri on nopeasti luettu tarina. Ei mitenkään erityisen syvällinen, mutta siinä on hieno tunnelma ja tietynlainen modernismin tuntu ilmestymisaikansa huomioonottaen. Tarina itsessään on kuitenkin minusta vähän tylsä ja hätäisen oloinen. Esipuheen mukaan tämä on kirjoitettu "muutaman joutilaan aamun aikana". Olisi ehkä kannattanut käyttää enemmän niitä aamuja.

Tästä huolimatta on helppo ymmärtää, miksi tämä on klassikko – ja miksi tämä on vähän unohdettukin verrattuna vaikkapa Draculaan. Kreivi Dracula on kuin viimeistelty lordi Ruthven ja neitsyiden osuuskin voidaan jäljittää tähän. Polidorin Vampyyrin vaikutusta ei voi kiistää ja siksi aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tämä lukaista. Huomaa, että tästä se ajatus sitten lähti... Eikä vampyyrin kuva ole juuri näihin aikoihin tultaessa muuttunut; synkkyys, salaperäisyys, kiehtovuus, tummuus (kuvainnollisesti), rikkaus... Kyllä, kyllä. Tutulta kuulostaa.

Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että villit huhut kertovat Aubreyn kuvastavan Polidoria itseään ja Ruthvenin esikuva on puolestaan lordi Byron. Mene ja tiedä!

Charlaine Harris: Veren sitomat (2008 / 2012)

From Dead to Worse
Suomennos: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 346
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Sookie-kirjasarja on edennyt nyt 8. osaansa ja telepaattitarjoilijalla riittää puuhaa: Quinn on hukassa, Amelia selvittelee kuinka saisi Bobin entiselleen, Alcide on ärsyttävä, Eric on outo ja Bill toivoo yhä suhteen lämpiävän. Lisäksi niin ihmissusien kuin vampyyrienkin piireissä kuhisee eikä ruumiilta (ja tuhkakasoilta) taas vältytä. Jasonilla ja Crystalillakaan ei mene hyvin. Ainiin. Ja yllättäviä sukulaisia piisaa kaksin kappalein.Joten tapahtumissa piisaa!

Kuten Kirjamielellä -blogin marjis toteaa, on tässä teoksessa aika positiivinen tunnelma. Tapahtumiakin on paljon, kuten yllä luettelin, mutta moni asia selviää ihan keskustelunkin kautta. Ihan mukavaa vaihtelua.

Pidän valtavasti Sookien muuttumisesta. Harris on hyvin onnistunut kasvattamaan sopeuttamaan Sookien tilanteeseen. Hän ei ole enää niin naiivi, herkkä ja ahdistunut. Sookie on ovelampi, vaativampi, itsetietoisempi ja jopa ironisempi. Tuo ironisuus kukkii huumorissakin paljon ja tekee Veren sitomista entistä nautinnollisemman.

Katsoin alas nähdäkseni, oliko toisen sandaletin pieni solki varmasti auki. Kihnutin kengän jalastani. Kun vilkaisin taas ylös, Billin tummat silmät katsoivat minua kiinteästi.
"Antaisin mitä tahansa jos saisin vielä maata kanssasi", hän sanoi.
Olin rullaamassa vasenta sukkaa alas reittäni, mutta jähmetyin.
Okei, olin äimistynyt monestakin syystä. Ensinnäkin tuo raamatullinen ilmaus "maata kanssasi". Ja sitten ällistyin sitäkin, että hän piti minua niin ikimuistoisena petikumppanina.
Ehkä hän muisti vain neitsyet.
(s. 26)

Arkisuus on tässä romaanissa toinen hieno elementti, jolle Harris antaa nyt enemmän tilaa. Sookie käy kirkossa, laittaa ruokaa, käy kirjastossa... Hauska kurkistus amerikkalaisen nuoren sinkkunaisen arkeen. Jotakin muuta kuin Sinkkuelämää, olkoonkin, että tässä on spefi-elementtejä.

No sitten miehet! Tilanne on kutkuttava ja vähän huolestuttavakin. Vinttikamarin Ahmu ei enää ollut Ericin lumovoiman jysäyttämä. Minä sen sijaan olen yhä iloisesti koukussa. Eric on vähän pehmennyt, mutta toisaalta niin pitääkin. Rakastuneet miehet nyt vain ovat sellaisia, olkoonkin, että kyseinen mies on viikinkiaikainen. Ericin tapa kutsua Sookieta lemmitykseen on aika kutkuttava. Se pistää vähän silmään, mutta toisaalta se sopii hyvin Ericille ajatellen hänen historiaansa.
Olen nyt vain huolissani Samista. Sam ja Sookie lähestyvät hiukan huolestuttavasti. Älkää ymmärtäkö väärin. Sam on mukava kaveri, mutta... Äh. Ei. En taho!

Veren sitomat olisi ollut muuten viiden pisteen kirja, mutta Jasonin ja Crystalin osuus oli suorastaan kömpelön päälleliimattu. Melkein samaa voi sanoa Quinnistakin, mutta häneen liittyvä juonirakenne alkoi jo aiemmin. Olisi luullut, että Harris ottaisi ihmispuumista vielä enemmän irti, mutta ei ainakaan tässä osassa.

Kirjan loppu oli minusta virkistävän hieno ja avaa uusia kuvioita. En osannut odottaa sitä, vaikka toisaalta ei olisi pitänyt olla yllättynyt.

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa
Verta sakeampaa
Veren perintö
Pahan veren valtakunta
Veren sitomat
Pedon veri (marraskuu 2012)
Samaa verta (maaliskuu 2013)

Matthew Gregory Lewis: The Monk (1796)

Sivumäärä: n. 400
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: ilmainen e-kirja

Kyllä hirvitti tarttua tähän. 1700-luvun englantia, lukuaikaa pari viikkoa ja minä olen viimeksi englanniksi lukenut jotain Pottereita kauan, kauan sitten...
Kiitos Kindlen ja sen oivallisen sanakirjan selvisin kuitenkin kieliongelmista varsin hyvin. Opin mm. sen, että arkaaisessa englannissa corse on luuranko eli corpse.
The Monk tuli siis lukuohjelmistooni kauhukirjallisuutta käsittelevän kirjallisuuskurssin myötä. Tätä ei ole suomennettu, joten siksi luin tämän englanniksi.

The Monk kertoo munkista, joka lankeaa paholaisen pauloihin. Ambrosio on tumma, ylpeä mies. Luja uskossaan, hyvin hurskas ja ylpeä siitä. Hänen pasmansa kuitenkin menevät sekaisin, kun hänen apulaisestaan Rosariosta paljastuu jotakin yllättävää. Hiukan myöhemmin Ambrosio ihastuu ihanaan 16-vuotiaaseen Antoniaan, mutta tarvitsee hieman itse Luciferin apua saavuttaakseen neidon. Antonian sydän sykkii Lorenzolle, mutta sekään ei ole mutkatonta.
Ambrosion ohella The Monk kertoo myös Raymondin ja Agnesin rakkaustarinan, jota vaikeuttaa Agnesin asema nunnana. Agnes on jo kohdussa luvattu luostariin, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Tämä on varsin tyypillinen aikansa goottilainen romaani. Hurjia juonenkäänteitä, ylilluonnollisuutta, riutuvaa rakkautta, raiskauksia, insestiä, traagisia kuolemia ja onnellinen loppu. Aikanaan tämä oli hyvin skandaalinkäryinen. The Monk sijoittuu Espanjaan, mutta aikaa on vaikea sanoa (arvioisin, että keskiajalle). Tämä on kirjoitettu anglikaanisessa Englannissa, jossa katolisen kirkon kritisointi oli ihan ok, mutta The Monk oli silti hiukan liikaa. Tässä kritisoidaan nimenomaan kirkkoa ja luostarilaitosta, ei niinkään uskoa tai Jumalaa.

The Monkilla on selkeä yhteys myös syntiinlankeemus-kertomukseen. Aikansa huomioon ottaen tässä on yllättävän monipuolisia naishahmoja, ei siis liikuta vain madonna / huora -akselilla. Siltikin nainen on se, joka aina houkuttaa miespolon syntiin. Naiset ovat aktiivisia toimijoita, miehet vähän vässyköitä. Tyypillistä goottilaisromaania siis.

The Monk herätti myös keskustelua kauhusta ja pelosta kirjallisuudessa. Ann Radcliffe, menestyksekäs aikalaiskirjailija myös, paheksui tätä romaania paljon juuri siksi, että Lewis kuvaa tässä kauheuksia ja tyyliä voidaan paikoin pitää splatter-henkisenä. Eli herättää kauhua. Radcliffe taas suosi elliptisempää tyyliä ja jätti paljon kuvaamatta. Hänen päähenkilönsä usein näkivät "jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa" ja sitten pyörtyivät.

Tämä ei herättänyt minussa mitään suuria intohimoja. The Monk on aika sekava tarina, jossa on paljon sisäkkäistarinoita ja sisäkkäistarinoissakin on vielä sisäkkäistarinoita. Tämä ei ole mielestäni täysin kestänyt ajanhammasta, mutta on toki arvostettava teos omassa lajissaan ja aikajanallaan. Olin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän ja suosittelen tätä muillekin kauhukirjallisuudesta ja sen historiasta kiinnostuneille.

Blogistanian vuoden 2012 palkintokilpailut

Blogistanian vuoden 2012 palkintokilpailut


Kirjablogistit valitsevat jälleen vuoden parhaat kirjat. Joulukuun alussa valitaan Blogistanian Kuopus, eli ensimmäisitä kertaa mukana ovat myös lasten- ja nuortenkirjat. Tammikuun alussa valitaan Blogistanian Finlandia ja helmikuun alussa Blogistanian Globalia.

Blogistanian Kuopus 2012

Blogistanian Kuopus on tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa lauantaina 1.12.2012 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.

Blogistanian Kuopusta emännöi Saran kirjat. Kilpailujulistus julkaistaan Saran kirjoissa 15.11. klo 10.00.



Blogistanian Finlandia 2012

Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa keskiviikkona 2.1.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan saman päivän iltana klo 20.

Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja. Kilpailujulistus julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa 15.11. klo 10.00.

Blogistanian Globalia 2012

Blogistanian Globalia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa perjantaina 1.2.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 4.2.2013 klo 10.

Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjava kammari. Kilpailujulistus julkaistaan Kirjavassa kammarissa 15.11. klo 10.00.


Osallistumisohjeet

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

William Shakespeare: Talvinen tarina (1611 / 2006)

The Winter's Tale
Suomennos: Jyrki Vainonen
Käännösvuosi: 2006
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 177
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Morren Shakespeare-seikkailut jatkuvat! Talvinen tarina houkutti minua nimensä vuoksi, mutta mitään muita ennakkotietoja minulla ei ollut. Tämä lienee niitä vähemmän tunnettuja ja suosittuja Shakespearen näytelmiä?

Talvinen tarina kertoo järjettömästä mustasukkaisuudesta. Sisilian kuningas Leontes syyttää äkkiä vaimoaan Hermionea pettämisestä Leonteen parhaan ystävän Poliksenesin (Böömin kuningas) kanssa. Hermione (onkohan J. K. Rowlingin lukenut Shakespearensa?), tuo naisista uskollisin, jaloin ja puhtain, vannoo viattomuuttaan. Leontes on armoton ja mustasukkaisuutensa sokaisema, ja passittaa raskaana olevan vaimonsa tyrmään. Kuningas uskoo, että lapsikin on petturuuden hedelmä. Apua haetaan Delfoin Oraakkelilta, mutta Leontes ei usko siihenkään. Tyrmässä syntynyt lapsi piilotetaan Böömiin lammaspaimenen kasvatettavaksi. Leonteen ja Poliksenesesin välit ovat myös mennyttä. Hermione kuolee suruun, samoin heidän poikansa. Ajan kuluessa Poliksenesesin poika rakastuu mystiseen paimentyttöön...

Näytelmä ammentaa hyvin paljon antiikin tarinoista. Sehän on jossakin määrin tyypillistäkin Shakespearelle (ja ehkä tuolle ajalle muutenkin), mutta tässä se korostuu esim. Hamletia ja Macbethia enemmän. Tässä painoksessa on runsaasti alaviitteitäkin selittämässä sitä ja muitakin taustoja. Plussaa siitä, sillä sen kautta tekstistä sai vielä enemmän irti.

Esipuheessa (Clas Zilliacus) taustoitetaan Talvista tarinaa myös, mutta en kyllä muista lukeneeni vähään aikaan näin huonoa ja sekavaa esipuhetta. Esipuhe on otsikoitu otsikolla "Hirviömäinen sepitelmä" ja jo se on aika harhaanjohtava. Toki Leontes on mustasukkaisuudessaan ja murhanhimossaan hirviömäinen, mutta tämä on hyvin, hyvin kiltti ja kauniskin tarina verrattuna vaikkapa Macbethiin.

Talvinen tarina oli sarjassamme "ihan kiva". Paikoin hauskakin, joskus hieman sekava, mutta päällisin puolin jäi se "ihan kiva" -olo. Tämä ei tehnyt mitään suurta vaikutusta tarinallisesti tai kielellisesti, mutta ei tätä voi huononakaan pitää.

Kuinka Kindle tuli taloon...

Suhtauduin e-kirjoihin aika ennakkoluuloisesti. E-kirjat eivät mielestäni ole oikeita kirjoja. Haluan haistella paperia, käännellä sivuja ja yksinkertaisesti hypistellä kirjaa. Se on osa lukukokemusta ja bibliofilian viehätystä.
Nyt on ollut kyllä pakko taipua vähän. E-kirjoilla on aikansa ja paikkansa. Se ei poissulje perinteisiä kirjoja. Enhän minä ole lakannut ostamasta cd-levyjäkään vaikka kuuntelen musiikkia myös mp3-muodossa ja vielä Spotifyn kautta.

Lukulaite osoitti todellisen tarpeensa yllättävän äkkiä. Aloitin tänä syksynä kirjallisuuskurssin, jossa käsitellään sellaisia kirjoja, jotka on helpoin saada e-kirjamuodossa. Kyse on varhaisista goottilaisista romaaneista. Matthew Lewisin The Monk on minulla juuri kesken.

Ensiavuksi osoittautui kirjasto. Tiesittekö, että kirjastosta voi lainata myös lukulaitteita? Minä en tiennyt, ennen kuin joku (en muista kuka, tunnusta!) vinkkasi. Katsoin, missä kirjastossa on e-kirjanlukulaitteita lainattavissa. Kotikirjastossani Entressessä näytti olevan. Ei muuta kuin kipin kapin kirjastoon ja Kindle lainaksi.

Ja voi juma! Kuulkaa. Minä rakastuin. Ra-kas-tuin. Ensin minuun teki vaikutuksen niinkin simppeli asia kuin sanakirja. The Monk on kirjoitettu 1700-luvulla ja sen ajan englanti on hienoisesti erilaista kuin nykyisin (vrt. vaikka saman ajan suomi). Minulle englanniksi lukeminen ei muutenkaan ole helppoa ja olen tehnyt sitä luvattoman vähän. Mutta Kindlellä se on näppärää! Sanan tarkistaminen sanakirjasta on niin nopeaa ja vaivatonta, ettei se juuri katkaise lukuprosessia.
Tämä mullistaa englanniksi lukemiseni kokonaan. Ja tämä sai aivonystyräni pyörimään yhä vinhempaa tahtia, kun se valikoiman laajentuminen syöksyi tajuntaani. Lisäksi lukuisat ilmaiset e-kirjat tulisivat helpolukuisemmiksi. Olin jo todennut, että kännykällä lukeminen ei oikein ollut mukavaa.

Viime viikon tiistaina hain Kindlen kirjastosta ja lauantaina teimme puoliskon kanssa oman Kindlen tilauksen. Kindle saapui meille tänään. Huh!
Päädyimme Kindleen, koska sitä suositeltiin ylivoimaisesti eniten ja siitä meillä oli jo kokemusta. Ei tarvinnut siis ostaa sikaa säkissä. Ainakaan ihan.
(Olen tietoinen kyllä esim. Martin Bekkelundin tapauksesta.)

Tilaus tehtiin Amazon USA:sta. Olisimme halunneet alunperin Kindle Paperwhiten, eli sen uusimman Kindlen, mutta sitä ei toimiteta Suomeen. Tämä "ei toimiteta Suomeen" aiheutti jonkun verran harmaita hiuksia. Ei saatu nimittäin juuri sellaista suojakanttakaan jonka olisimme halunneet, koska "ei toimiteta Suomeen". Tyydyimme siis sitten yksinkertaisiin mustiin nahkakansiin. Lukulaite kun tulee kulkemaan laukussa ja reissussa, niin on sillä hyvä olla suoja.
Koska Paperwhitea ei saatu, niin päädyimme Kindle Keyboard 3G -malliin. Juuri Keyboard -versio oli se kirjastonkin kappale. 3G toi lisähintaa, mutta Keyboard-versiota ei saanut ilman sitä. 3G mahdollistaa siis ilmaisen pääsyn verkkoon. Tämä ei tarkoita sitä, että voi surffailla vapaasti netissä ilmaiseksi, vaan kirjojen lataaminen onnistuu silloin kun langatonta verkkoa ei ole saatavilla.

Tilaus maksettiin luottokortilla ja hintaa tuli hiukan yli 200 dollaria. Maksu kannattaa maksaa dollareina eikä euroina vaihtokurssin vuoksi. Hinta sisälsi itse lukulaitteen, valitsemamme kannet, tullimaksun (sen osuus 55 dollaria) ja toimituksen. Tullia ei siis tarvitse jännittää.
Toimitusta voi vain kehua nopeaksi. Tilaus tehtiin lauantaina ja tänään tosiaan paketti saapui perille kotiovelle tuotuna.

Kuvissa näkyy nyt oma Kindle. En kuvannut kirjaston kappaletta lainkaan, se kun on ihan samanlainen. Kindle ladataan tietokoneella. Akun kesto on aika hurja, jos vertaa kännyköihin ja läppäreihin. Se kestää viikkoja, jos sillä vain lukee. Musiikin tai äänikirjojen kuuntelu, latailu ym. kuluttavat sitä toki enemmän.

Ohjekirja löytyy Kindlestä valmiiksi ladattuna. Se kannattaa lukea läpi ihan oikeasti. Ja sen kanssa on hyvä harjoitella alleviivauksia, muistiinpanoja, kirjanmerkin jättämistä ym.

Alunperin ajattelin, etten halua Kindleä, koska sen kanssa ei voi lukea muita kuin Amazonin omia kirjoja. Tämä ei pidä paikkaansa. Apuun tulee ilmainen Calibre-ohjelma, jonka kautta Kindleen(kin) saa niin omia tekstitiedostoja kuin vaikkapa Project Gutenbergin ilmaisia e-kirjoja.

(kyllä, taustalla on Eric Northman <3 )

Latasin Kindleeni nyt ensihätään 28 kirjaa. Jos niillä vaikka pääsisi alkuun...

Tuosta kansien valinnasta vielä... Kindlen suojakansia myydään Kindle-kohtaisesti. Keyboradille omiaan, Touchille omiaan jne. Ajattelin ensin, että väliäkö sillä on mitkä kannet tilaa. Suunnilleen samankokoisiahan ne laitteetkin ovat! On sillä väliä.

Kindle kiinnitetään koteloonsa/kanteensa tällaisten klipsujen avulla. Hyvä sinänsä, sillä näin se ei putoa sieltä. Mutta tämän takia eri mallien kotelot tuskin käyvät toisilleen. Joten paree pysyä sen oman mallin valikoimissa.

Ihan lähiaikoina siis lukukokemuksista lisää. Luvassa on kaikenlaista jännää!

Kindlestä on myös postattu Kirjainten virrassa ja Sallan lukupäiväkirjassa.

Top Ten Tuesday: Näitä kirjoja en aio lukea

Kirjablogeissa on viime aikoina tiistaisin kiertänyt hauska TTT-listaus, Top Ten Tuesday, jossa siis listaillaan milloin mitäkin. Nyt päätin minäkin osallistua ja idean otin Kirsin kirjanurkasta. Joka tiistai en varmaan osallistu, mutta silloin kuin mieleen putkahtaa jotain hauskaa.

Yleensä listataan niitä kirjoja, jotka aiotaan lukea. Nyt listaan kymmenen sellaista, joita en aio lukea.
Pitäisi toki olla ennakkoluuloton, tarttua haasteisiin ja plaaplaaplaa. Maailma on kuitenkin täynnä kiinnostavia kirjoja. Niin täynnä, etten luultavasti elinaikanani ehdi lukea kaikkia niitä. Joten miksi pitäisi tarttua kirjaan, jota en lähtökohtaisesti pidä kiinnostavana? Koska mielipide voi muuttua. Tottakai, mutta aikaa se silti vie. Tahdon mieluummin tarttua niihin kiinnostaviin kirjoihin silläkin riskillä, että tulee pettymyksiä. Lisäksi kirjallisuutta opiskellessani olen jo tarpeeksi saanut (ja saan yhä) lukea niitä etukäteen kiinnostamattomia kirjoja.

Kirjat ovat mieleenputkahtamisjärjestyksessä:

1. James Joyce: Ulysses
Kielellä kikkailu ei tässä määrin ole minun juttuni. Ne vähäiset näytteet, joita olen lukenut, ovat osoittaneet sen ettei Joyce missään tapauksessa ole minun makuuni.

2. Paulo Coelho: koko tuotanto
Rahastuksen makuista elämänviisautta ja itsehoitoa. Hoidan itseäni mieluummin hyvillä kirjoilla. Sen sijaan Pauli Kohelon Ohessa tilinumeroni kiinnostaa kyllä.

3. Antti Hyry: Uuni
Ei enää Antti Hyryä minulle. Aitta oli jo tarpeeksi tuskallinen kokemus. Olkoonkin, että Uuni on Finlandia-voittaja.

4. Susan Ruusunen: Pääministerin morsian
Tätä ei varmaan oikeasti tarvitse juuri selitelläkään?

5. Armas J. Pulla: 'Jees, punamultaa!', sanoi kersantti Ryhmy
Jostain mystisestä syystä tämä löytyy ihan kotikirjahyllystä. En koe sotilashuumoria oikein omakseni.

6. J. K. Rowling: Paikka vapaana
Niin paljon kuin Pottereita rakastinkin, niin tämä tyystin toisentyyppinen romaani ei kiinnosta aihepiireiltään yhtään.

7. Herman Meville: Moby Dick eli valkoinen valas
Tiiliskiviromaani valaanmetsästyksestä ei oikein inspiroi. Onhan siinä muitakin teemoja, mutta silti. Haukotuttaa jo valmiiksi.

8. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
Tiedän, että monet rakastavat tätä. Se mitä olen tätä selaillut, niin vaikuttaa aivan liian hämärältä ja erikoiselta minun makuuni.

9. Josten Gaarder: Sofian maailma
ZZZzzzzzzZZZZzzzz...

10. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Jo tuo nimi on minusta kovin luotaantyöntävä. Tulee mieleen epämääräinen, haahuileva taideproosa. Olen luultavasti väärässä, mutta kun jo nimi aiheuttaa puistatuksia, niin en näe syytä tarttua tähän.

Hah! Siinä teille ällisteltävää ja silmien pyöriteltävää!

Ursula K. Le Guin: Pimeälipas ja muita kertomuksia (1975 / 2005)

The Wind's Twelve Quarters
Suomennos: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 179 (pokkari)
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Oikeastaan hävettää, että tämä on ollut lukemattomana hyllyssäni niin pitkään. Nyt luettuani hävettää melkein vielä enemmän! Ja sekin vähän hävettää, että tunnen Ursula K. Le Guinin tuotantoa kovin huonosti. Minulla on vain hämäriä muistikuvia lapsena luetuista Maamerentarinoista. Nyt siis asia korjataan.

Pimeälipas ja muita kertomuksia sisältää yhdeksän novellia ja esipuheen tähän on tehnyt Vesa Sisättö. Yhdeksän novellia on valikoima The Wind's Twelve Quartersista.
Novellit ovat:
Pimeälipas
Päästösana
Nimien laki
Talven kuningas
Yhdeksän henkeä
Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi
Aliset tähdet
Tien suunta
Jotka Omelasista poistuvat (suom. Veikko Rekunen)

Minun on pakko aluksi kertoa tästä novellikokoelmasta vähän erikoisemmalla tavalla. En muulla tavalla osaa ilmaista sitä, miltä minusta tuntui.
Tarttuessani tähän kirjaan, tunsin seisovani polun päässä. Polku johdatti kohti metsää, jossa kasvoi suuria, paksurunkoisia tammia. Metsä näytti valoisalta, vaikka tammet kasvoivat tiheässä. Polku oli kapea, enkä nähnyt sitä, mihin se päättyisi. Se herätti vähän epäluuloa, mutta muistan hämärästi käyneeni tässä metsässä ennenkin. Mieltä kalvoi uteliaisuus.
Rohkeasti astun metsään. Kun puut tihentyvät taas takanani, näen maassa kolikon. Se näyttää tummalta ja kuluneelta, arvottomalta penniltä. Pyörittelen sitä käsissäni hetken ja se kirkastuu. Oikea kultaraha! Jatkan matkaani ja näen taas kolikon. Se ei ole ihan niin tummunut kuin se aiempi, mutta huomaan senkin kirkastuvan käsissäni. Joudutan askeleitani ja kolikoita on polulla lisää. Osa niistä hohtaa kirkkaasti jo maassa maatessaan, osa tarvitsee pyörittelyä.
Polku päättyy. Metsä on takanani ja olen tupsahtanut tähän tietokoneen ääreen. Käsissäni on kourallinen kirkkaasti hohtavia kultakolikoita. Juuri sen verran, kun kämmenelleni mahtuu. En oikeastaan kaipaakaan enempää, vaan olen kerrankin tyytyväinen tähän. Ne hohtavat vielä kauan.

Joskohan nyt saisin sanottua vähän sisällöistäkin. Novellit ovat niin fantasiaa, scifiä kuin jotain kummaakin. Kunkin novellin alussa on Le Guinin pieni taustoitus. On aivan pakko lainata teille niminovellin Pimeälipas taustoitus:

Kun tyttäreni Caroline oli kolmen, hän tuli kerran luokseni pieni puinen lipas pienissä käsissään ja sanoi: "Aavaa mitä tässä vasiassa on!" Minä arvasin kaalimatoja, hiirulaisia, norsuja ja sen sellaista. Hän pudisti päätään sanoinkuvaamattoman aavemaisesti hymyillen, raotti lipasta niin, että pystyin juuri ja juuri kurkistamaan sisälle ja kertoi: "Pimeä."
(s. 10)

Olo oli todella hyytävä jo valmiiksi tämän jälkeen!

Jokainen novelli itsessään on viiden pisteen arvoinen. Jos antaisin arvosanoja 5+, niin yksi novelli voisi yltää siiihen; Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi. Ja arvatkaapa mitä? Se on vielä scifiä. Minun pitäisi inhota sellaista. Ollaan jossain aluksella ja puhutaan tekniikkaa. Muttta siinä on muutakin. Jotain surumielisyyttä, kauneutta, inhimillisyyttä ja siten raadollisuuttakin. Ja kauneutta. Jo novellin nimikin on todella hieno!

Pidän tavattomasti Le Guinin tyylistä. Hän ei tee asioista turhan vaikeita, mutta jättää lukijalle tilaa oivaltaa. Tyyliä voisi kuvata lempeän haastavaksi. Teksti on älykästä, mutta hän ei sorru brassailemaan sivistyssanoilla (edes niillä teknisillä!).
Le Guin kuljettaa tarinaa novelleissaan taidolla. Jokainen novelli ei kaavamaisesti pääty johonkin yllätykseen, mutta silti päätökset ovat hienoja huippuja. Yllätyksen sijaan se voi olla oivallus, tunnelma tai mieliala (erityisesti novellissa Aliset tähdet).

Hehkutusta hehkutusta, mutta tekee hyvää parin edellisen lukukokemuksen jälkeen. Pimeälipas ja muita kertomuksia on yksi vaikuttavimpia ja hienoimpia novellikokoelmia ikinä. Oikeesti.

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän (2012)

Kustantamo: Moreeni
Sivumäärä: 193
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tartuin tähän ennen kaikkea kiinnostavan aiheen vuoksi. Huomenna rakastan vähemmän kertoo Uulasta, joka toipuu naisystävänsä Sofian itsemurhasta. Uula muuttaa yhteen uuden naisystävän, Kertun, kanssa, mutta Sofian kuolema varjostaa Uulan elämää ja siten uutta suhdettakin raskaasti. Uula on koittanut muuttaakin usein, mutta aina vain Sofia seuraa häntä.

Valitettavasti kirja ei ollut lainkaan minua varten. Ei niin yhtään. Isoimmat ongelmat olivat kielessä ja henkilöhahmoissa. Joudun avaamaan juonta aika paljon perustellakseni näkemykseni, joten jos haluat välttää juonipaljastuksia, niin kannattaa lopettaa tähän. Toisaalta tämä ei ole eikä sen ole tarkoituskaan olla juonivetoinen kirja, joten paljastukset eivät ehkä haittaa lukukokemusta.
Omalla vastuulla kumminkin.

Minä ja lyyrinen kieli emme tule juttuun keskenään. Vika ei ole kirjailijan. En minä aina ymmärrä hienoja ja arvostettuja runoilijoitakaan. Ilselä -blogin Minna kehui tämän kieltä käsittämättömän hienoksi. Minulle jäi lukukokemuksena vain se käsittämättömyys. Kieli ei niinkään ole koukeroista, vaan lauseet ovat lyhyehköjä ja pikkuseikkoihin takertuvia. Välissä oli kappaleita, jotka olivat kuin (proosa)runoja ja ne olivat sisennettykin tekstiin siihen malliin.

Tarinan kertojana on Uula. Tämä tekee teoksen sävystä vähän turhan ruikuttavan minun makuuni ja kaiken lisäksi en sympannut Uulaa ollenkaan. Hän suree Sofiaa, on täysin pirttihirmumaisen Kertun tossun alla ja luonnollisesti sitten ruikuttaa. Fiilis oli lähinnä sellainen "nyt hei vähän selkärankaa hyvä mies!" eikä myötätuntoa tihkuva. Ehkä se johtuu siitä, että en saanut Uulaa eläväksi lainkaan mielessäni enkä tule juttuun passiivisten henkilöhahmojen kanssa.
Uula tuntuu kuitenkin uskottavalta ja etenkin hänen ajatuksensa Sofian itsemurhalta tuntuvat aidoilta ja oikeilta. Lintulan psykologinen ote on vahva, mutta ihmekös tuo, kun hän on koulutukseltaan psykologi.

Kerttu ja Sofia olivat taas hyvin epäuskottavia, lähes karikatyyrisiä omissa ääripäissään. Kerttu on suorastaan hysteerinen hahmo. Jo samana päivänä, kun hän muuttaa Uulan kanssa yhteen, niin hän on tilannut oranssin kulmasohvan Uulan kanssa neuvottelematta ja sohvan sopivuutta mittaamattomana. Seuraavana päivänä hän ilmoittaa Uulalle, että heille tulee koira. Ihan pieni vain, Kerttu lupasi. Kotona oli vastassa tanskandoggi. Sitä seuraavana puhutaan jo lapsista, sitä seuraavana asuntoon muuttaa myös Pekka-serkku, sitten puhutaan häistä... Ja sitten jo erotaankin.
Tiedän, että joskus totuus on tarua ihmeellisempää, mutta viikossa kaikki tämä on vähän liikaa.

-Ensimmäistä kertaa yhteen jonkun kanssa. Uula ja Kerttu. Kuula. Kurttu, Kerttu nauraa. -Tämä on mahtavaa.
-Paljonko siellä alhaalla on vielä laatikoita?
-Voidaan miettiä sisustusta, Kerttu sanoo ja pyörähtää ilosta ympäri, mekon punaisessa helmassa pala pakkausteippiä. -Tapetteja. Keltaisia tapetteja?
-Pitääkö syödä ennen kuin aletaan tyhjentää näitä? Voin laittaa jotain.
-Mennäänkö tapettikaupoille? Huomenna? Mitäköhän vuokranantaja sanoo? Tapetoin itse edellisetkin asunnot, on taatusti siistiä jälkeä.
-Joku makaronipata?
-Kulta mieti, meidän ensimmäinen yhteinen koti! Kerttu sanoo ja pyörähtää taas, kädet levällään kuin elämä.
Tekisi mieli kampata hänet.
(s. 12)

Uulan ja Kertun dialogi on valtaosin tuollaista. Sillä kaiketi yritetään alleviivata heidän kohtaamattomuuttaan, mutta lukijana se lähinnä ärsytti. Kerttu vaikuttaa rasittavalta, Uula ilkeältä.

Sofia taas on flegmaattistakin flegmaattisempi. Uulan ja Sofian tapaaminen tuntuu aivan absurdilta. Sofia näkee Uulan taksijonossa, tarttuu tämän hihaan, raahaa taksiin ja vie kotiinsa. Kuulostaa lähinnä hupisarjakuvalta, jossa Viivi tekee jo ennestään tutulle Wagnerille jotain tuollaista.
Sofia ei halua puhua, ei tunnu pitävän mistään, ei harrasta seksiä rakkaudesta, ei halua seurustella ja on ylipäätään tyly ja tympeä kaveri. Ja Uula rakastuu sen kummemmin asiaa edes ihmettelemättä ja seurusteleekin vielä viisi vuotta tämän kanssa. Hohhoh...

No. Kun kieli ja henkilöt eivät kolahtaneet, niin ei romaanista jäänyt jäljelle juuri mitään, mistä olisin pitänyt. Jos ne olisivat kolahtaneet, niin olisin kaiketi suhtautunut tähän yhtä innostuneesti kuin Järjellä ja tunteella -blogin Susa. Nyt tämä vain ei puhutellut minua.