Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras (2022)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 343

Vuoden viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, kellahti luettujen pinoon Akseli Heikkilän puhdasverinen kauhuromaani Hiljainen vieras. Aloitin tämän aiemmin syksyllä kirjaston lainakappaleena. Luettuani ensimmäiset 30 sivua, palautin teoksen sillä halusin tämän omaan hyllyyni.

Hankinta osoittautui odotettua vaikeammaksi! En nimittäin onnistunut löytämään tätä Helsingin kirjamessuilta millään. Kävin sekä kustantamon pistettä tonkimassa että Rosebudin osastolla. (Sivumennen sanoen isojen kustantamojen valtaisat yhteisosastot niin Helsingissä kuin Tampereella olivat mielestäni todella sekavia.) Lopulta ystävä onnistui tämän löytämään Tampereen messuilta, jossa olin itsekin tätä etsimässä. En muuten löytänyt sieltä myöskään Maria Turtschaninoffin Suomaata, vaan se piti hakea Tampereen Akateemisesta ohikulkumatkalla.Tarinalla – siis kirjan löytämiseksi – oli kuitenkin onnellinen loppu, kun sain kirjan käsiini ja lukunautintoni vietyä loppuun asti.

Hiljainen vieras kertoo Oonasta, joka avomiehensä kanssa muuttaa Korpikumpuun, suvun vanhaan kartanoon. Oonalla ja Tuomaksella on ollut lapsihaaveita, mutta vauvaa ei vain ole kuulunut. Korpikummussa Oona tuleekin yllättäen raskaaksi, mutta hän ei osaa iloita siitä kuten Tuomas. Oonan seuraan ilmestyy mystinen, tummiin pukeutunut Elisabet, joka väittää Oonan lapsen olevankin hänen. Oonaa painaa myös salaisuus ja syyllisyys pikkuveljensä kuolemaan liittyen.

Sukukartano, kummitusnainen, mystiset kuolemat, salaisuudet, jopa pienoinen häivähdys insestiä... Tästä muodostuu moderni goottilainen kauhuromaani, jollaiset ovat Suomessa harvassa ja tervetullut lisä, mikäli minulta kysytään. Hiljainen vieras on napakan mittainen, mikä on sille vain kunniaksi. Tarina kantaa itsensä puistatuksia aiheuttavaan viimeiseen sivuun saakka. Sukukartanoromaaneista ei siis tarvitse aina tehdä yli 500-sivuisia järkäleitä, ettäs tiedätte.

Hiukan ihmettelin ratkaisua jakaa teksti lukujen lisäksi peräti 14 osaan prologin ja epilogin lisäksi. Näin lyhyessä sivumäärässä noin monta osaa teki lukukokemuksesta turhan katkonaisen, mikä latisti tunnelman tiheyttä. Kauhu, jos mikä, vaatii tiheän tunnelman eikä hapenvetotaukoja lukijalle. Heikkilä pitäytyy noin muuten onnistuneesti nimenomaan tunnelmassa. Kauhu syntyy aivan pienin elein, vailla verilöylyjä tai muuten turhan yksityiskohtaisia kuvailuja. Hän luottaa lukijan mielikuvitukseen.

Soisin Heikkilän jatkavan tällä linjalla, kun se kerran sujuu. Suosittelen Hiljaista vierasta kauhun ystäville. Ei sovi herkille raskaana oleville ja vauvojen vanhemmille.

Hiljainen vieras muualla Blogistaniassa:
Elämä on ihanaa
Kulttuuri kukoistaa
Kirjaluotsi

Marja Kyllönen: Vainajaiset (2022)

Kustantamo: Teos
Lukija: Tuija Kosonen
Kesto: 10 h 39 min

Vainajaiset ylsi vuoden Finlandia-ehdokkaisiin, mutta minua houkutteli tarina itsessään. Syntymätön lapsi kertoo tarinaa äidistään Laimista ja isästään Raunosta, ja siitä, mitä hänestä itsestään olisi voinut tulla, mitä hän olisi halunnut tehdä ja kenen paikan ottaa. Laimin ja Raunon kaunis rakkaustarina alkaa jo 1960-luvulta, muuttuen omalla tavallaan surullisen kammottavaksi ensin lapsettomuuden ja sitten lapsen myötä. Mukana erikoisessa henkilökavalkadissa ovat myös naapurin Hertta-tyttö, jonka osuus tarinasta on erityisen ruma ja ahdistava, sekä punkkaripoika Nuutti, joka tosin jää vähän irralliseksi vaikka olikin tarpeellinen hahmo.

Muuten juonta on oikeastaan turha edes avata, sillä se ei ole tämän kirjan juju. Oleellista tässä on kieli. Väkevä, voimakas, rönsyävä, häpeämätön, tarkka ja terävä. Ilman sen erityisyyttä tarina itsessään ei olisi kaiketi kummoinenkaan, vaikkakin sikiö kertojana onkin hiukan tavanomaisuudesta poikkeava ratkaisu.

Kieli kuitenkin tekee tästä romaanista hyvin vahvan. En sano hyvän, enkä sano huonon. Sellaisella akselilla ei Vainajaisten kanssa ole mitään tekemistä. Kuuntelun jälkeen olo oli kovin pöllämystynyt, pöyristynyt ja hämmentynyt. Vainajaiset jäävät pitkäksi aikaa kielen päälle pyörimään, niskaa nakertamaan. Erityisen paljon Kyllönen ammentaa kuvailua luonnosta eikä todellakaan tyydy vain maalailemaan kauniita kesäpäiviä ja lempeitä auringonlaskuja.

Tietenkään tätä ei oikeastaan voi edes selittää ilman näytettä, jonka hain sattumanvaraisella selailulla:

Lauhat, lempeät lautaset lekkuisivat heidän allaan kuin lempeä lulla ja he keinahtaisivat suloiseen uneen, jossa olisivat yhtä ja yhtä äkkiä minä silpoisin sen kädet vyötäisiltäni irti, tyrkkäisin syöttilääni kaaressa kaakin selästä ja karauttaisin tähdistä läpi, ja se lankeaisi halki mätäpilvien ja silmänräväysten, läjähtäisi rähmälleen paskarinkiin koulun pihaan ja päät puhkeaisivat kuin reiät sen ympärille, pursuaisivat kuolaa ja kikatusta, että ei kai se nyt kuollut, ketä me sit härkitään, ja joku survaisisi kepin sen suuhun, tseh tseh, anna hurtta tassu, anna huora tussu eikä kukaan liimaisi Hertan peppuun lappua, jossa lukee Tyyristyllerö tai Ryhis eli Ryhävalas, eikä kastaisi häntä likaojassa Satu Sammakkoksi, Syöttöporsaaksi, Mursuksi eikä Merilehmäksi, sillä unessa ihmisellä ei ole nimeä eikä minuutta, ei varjoa eikä valetta; on vain hätää ja haavetta, jotka heruvat samasta allikosta.

[Tekstin muotoilu e-kirjan mukainen. Morre huom.]

Olisin saattanut jopa keskeyttää tämän alkuunsa, mene ja tiedä, ellei lukija Tuija Kosonen olisi ollut niin mahtava. Hän osasi todella hyvin rytmittää puheensa kirjan vimman mukaan, mutta olematta näyttelijä kuunnelmassa. Äänikirja on äänikirja, ja kuunnelma on kuunnelma. En pidä siitä, jos lukija eläytyy liikaa ja koettaa näytellä rooleja.

Vainajaiset sopii niille, jotka arvostavat voimakasta kerrontaa ja kieltä, eivätkä kaihda runsasta kuvailua. Teos ei päästä lukijaansa helpolla eikä lopun kiitoskaan ole niin yksiselitteinen asia. Olen joka tapauksessa iloinen kun kuuntelin tämän. Mikä kokemus!

Vainajaiset muualla Blogistaniassa:
Tuijata.Kulttuuripohdintoja
Anun ihmeelliset matkat

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (2022)

Det blå garnet: En bok om att sticka
Suomennos: Ulla Lempinen
Kustantamo: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 188

Neulon – tai oikeastaan minä murteellisesti kudon, vaikka tarkoitan neulomista – ympäri vuoden, mutta etenkin talvi on ilmeisistä syistä oivallista aikaa vajota neuloosiin. Niinpä Karin Erlandssonin Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta ilmestyi juuri sopivaan aikaan kirjastoon ja minun hyppysiini.

Esseeteoksessaan Erlandsson kertoilee niin omasta suhteestaan neulomiseen – ja samalla vähän kirjoittamiseenkin – kuin neulomisen historiasta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Minun ja Erlandssonin tyylit niin neulomisen kuin kirjoittamisen kanssa ovat kovin erilaiset, mutta on helppo jakaa joitakin samoja perusajatuksia, kuten se, että neule edistyy silmukka silmukalta, kirja taas sana sanalta. Välillä pitää purkaa ja poistaa, joskus aloittaa alusta – ja voi siitä pelonsekaista tyydytystä, kun jonkin saa valmiiksi. Monia projekteja on yhtä aikaa kesken ja suunnitelmat ovat toisinaan kovin häilyväisiä.

Esseen punais... öh... sinisenä lankana kulkee Erlandssonin itselleen ostama sinisten lankojen setti, josta hän aikoo neuloa villapaidan. Tämä on meillä yhteistä; ihastus siniseen väriin. Harmi, ettei tätä ole hyödynnetty kannessa.

Luin tämän kahdelta istumalta. Kirja on pieni ja sympaattinen, erittäin helppolukuinen varmasti myös sille, joka ei neulo. Omaan makuuni tämä oli turhankin rautalankainen. Välillä tuntui siltä, että olisi lukenut yksinkertaistettua Wikipedia-artikkelia ja kun luki kirjan näin nopsaan, niin moni asia tuntui jankkaamiselta. Mm. Fair Isle -paitoihin liittyvä tieto tuli esiin moneen kertaan.

Kiinnostavasti Erlandsson käy läpi neulomisen merkitystä niin politiikassa kuin kulttuurissakin. Neulovia naisia on kaikkialla, vaikka alun perin Britanniassa neulekiltoihin pääsivät vain miehet. Jäin odottamaan kuitenkin vielä Minna Canthin kuuluisan virkkeen esille ottamista, mutta se jäi. Sanottakoon se tässä: "Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä."

Sininen lanka suhtautuu tietenkin hyvin haltioituneesti neulomiseen. Olisin ehkä kaivannut enemmän myös näkökulmaa, jossa käsityöstä ei niin nautikaan. Totta kai esiin nousee aiempien vuosikymmenten (ja -satojen) velvollisuuskäsityöt ja toisaalta myös omien töiden parissa kiroilu. Mutta 24 esseen joukkoon olisi ehkä mahtunut yksi soraäänillekin omistettu juttu.

Kohdeyleisöksi tälle sopiikin lähinnä neuloosiin vajonneet naiset (neulovia miehiä tässä ei juuri huomioida em. historiallista seikkaa lukuun ottamatta). Itsehän haksahdin aivan juuri virkkoosiin...

Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta muualla Blogistaniassa:
Kirjavinkit

Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (2021)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 176

Tartuin Löytyn esseeteokseen velvollisuudentuntoisena, mutta myös hiukan uteliaana. Olen lukenut Helsingin yliopistossa pääaineenani nimenomaan kotimaista kirjallisuutta – sillä nimellä olevaa oppiainetta. Tällä hetkellä, yli 10 vuotta myöhemmin, palasin yliopistolle ja luen nyt Jyväskylän yliopistossa pääaineenani kirjallisuutta. Löytyn teoksen myötä ymmärrän vielä paremmin miksi.

Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle ei ollut sitä mitä ihan alun perin odotin. Onneksi. Ajattelin esseiden olevan vanhan polven haikeaa uikutusta siitä, kuinka kotimainen kirjallisuus ei ole enää nykyään kunnollista ja kuinka ennen kaikki oli paremmin. Niin että heipat vain kotimaiselle kirjallisuudelle.

Not. Ei sinne päinkään.

Löytty pohtii esseissään kirjallisuuden, tässä tapauksessa siis suomalaisen kirjallisuuden, maantieteellisiä rajoja ja kuinka keinotekoisia ne lopulta ovat. Mitä järkeä on asettaa kirjallisuutta minkään maan rajojen sisäpuolelle? Kuinka suomalainen pitää olla voidakseen olla suomalainen kirjailija? Riittääkö kansalaisuus? Kirjoituskieli? Kirjojen aiheet? Ja mitä väliä sillä lopulta on?

Löytty nostaa esiin etenkin Hassan Blasimin, mutta osansa pohdinnoista saavat muutkin kirjailijat ja heidän teoksensa, kuten vaikkapa Edith Södergran ja Minna Canth. Esseissä nostettujen esimerkkien kautta Löytty maalaa kuvan siitä, kuinka suomalaisessa kirjallisuudessa on vähemmistöjä käsitelty. Tympeimmän kuvan sain Matti Pulkkisen romaanista Romaanihenkilön kuolema. Vaikka romaani ei ehkä olekaan kovin rasistinen, vaikka pinnalta katsoen sitä hyvin räikeästi onkin, niin ei se houkutellut yhtään.

Olli Löytty ei nosta itseään jalustalle. Oikeastaan päinvastoin. Hän kyseenalaistaa ja pyörittelee jatkuvasti omaa osaamistaan, omia tulkintojaan. Kokoelman loppupuolella hän toteaakin, että on helpottunut Ruskeat tytöt -kollektiivin esilletulosta. Että nyt ääneen pääsevät ne, joita asiat paljolti koskevat.

Teos pisti minut pyörittelemään myös omaa suhtautumistani kotimaiseen kirjallisuuteen, tuohon rakkaaseen pääaineeseen, jota alun perin muuten inhosin. Olisin aikanaan halunnut lukea yleistä kirjallisuustiedettä pääaineenani, sillä kotimainen kirjallisuushan oli tylsää ja pelkkää väinölinnaa ja veijomerta. Olin saanut kuitenkin päähäni jostakin ajatuksen, että yleisen kirjallisuustieteen puolella teokset on aina luettava alkuperäiskielellä. Englanti nyt vielä menisi, mutta saksa, ranska, venäjä... Ei prkl. Niinpä nöyrryin kotimaisen puolelle ja loppu on historiaa. Vai onko?

Tunnen kotimaisen kirjallisuuden kenttää mielestäni aika hyvin, ja etenkin spekulatiivisen fiktion osalta suorastaan erinomaisesti. Mutta mutta... Kun mennään Suomen rajojen ulkopuolelle, niin otteeni alkaa lipsua. Tiedän yhtä ja toista, mutta en voi puhua itsestäni enää asiantuntijana. Nykyisessä globaalissa maailmanmenossa tämä on järjetöntä. Jäin eilen pohtimaan, mistä tämä kohdallani johtuu?

Tunnustan heti, että arastelen lukea englanniksi. Se on hidasta ja vaivalloista, vaikka selviänkin siitä. Niin... Näin itsekseenhän se taito siitä kasvaa, vai mitä... Mutta tämä ei taida ollakaan juurisyy. Kyse on siitä, että en halua luopua oman osaamiseni tuomasta varmuudesta. Kotimaisen kenttä pysyy pienuutensa vuoksi kontrollissani. Se on hallittavissa oleva laatikko. Mutta kun sen laatikon seinät avaa, niin otteeni laatikosta lipeää. Laatikko on vähän kuin taakka ja turva yhtä aikaa. Uskaltaisikohan sitä kurkkia enemmänkin laatikon ulkopuolelle?

Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle sattui käsiini hyvään aikaan ja on hyvä rohkaisu eteenpäin. Suosittelen esseeteosta kaikille, joita kiinnostaa pohtia kirjallisuuden keinotekoisia rajoja. Siinä missä genre on hyvä renki, mutta huono isäntä, ei kirjallisuuden kotimaa ole näinä päivinä edes hyvä renki.

Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle muualla Blogistaniassa:
Kirjavinkit
Vetus et Nova
Kirjat kertovat

Ane Riel: Tiima (2021 / 2022)

Urværk
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustantamo: Aula & co.
Sivumäärä: 240

Ane Riel jäi nimenä mieleen, kun luin hänen esikoisromaaninsa Pihkan. Pidin sen hiukan vinksahtaneesta, karusta ja kauhun elementtejäkin saavasta tarinasta valtavasti. Niinpä en paljoa tarvinnut houkuttelua huomattuani Tiiman ilmestyneen.

Tiima kertoo Alman, kuuron vanhuksen, ja pienen pojan, jolla on Lulu-niminen koira, ystävyydestä. Alma elää yksin, hyvin erakoituneena ja ihmispelkoisena pienessä talossaan sympaattisessa tanskalaiskylässä. Muisti on alkanut heiketä, kuulo on kadonnut vuosia sitten. Joka ilta Alma kuitenkin muistaa vetää olohuoneen vanhan kaappikellon, vaimon. Alma kuitenkin sisimmässään kaipaa jonkinlaista ihmiskontaktia, merkkiä elämästä. Ja kun hän ikkunasta huomaa pienen pojan koiransa kanssa, saa elämä äkkiä merkitystä uudella tavalla. Mutta mitä on tapahtunut Alman miehelle Otolle?

Romaani on vähintäänkin yhtä hieno kuin edeltäjänsä. Ei ehkä niin kauhuisa, mutta synkkä pohjavire Tiimassakin on. Miltä tuntuu, kun maailma katoaa ympäriltä, jää vain sen rakkaimpansa kanssa ja sitten lopulta yksin? Kun elämää rytmittää pelkästään kaappikellon vetäminen. Alma on varma, että kuolee silloin kun ei enää muista, jaksa tai halua vetää kaappikelloa.

Hiljalleen Alman ja Oton salaisuudet alkavat paljastua lukijalle Alman hajanaisina muistipätkinä. Pieni poika on Alman muistojen avain, eikä aika voi jatkaa kulkuaan, jos kellon ratas jumittaa paikallaan.

Tiima etenee hitaasti ja hienovireisesti, kuitenkin koukuttavasti. Tarina avautuu aina rataksen nykäyksen kerrallaan. Kerronta on tiivistä, jopa eleetöntä. Petollisen raukeaa. Tiima on tismalleen oikean mittainen – ja ehkä paras kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut. Tai ainakin kärkipäässä joka tapauksessa.

Tiima muualla Blogistaniassa:
Kirjasähkökäyrä
Helmi Kekkonen

Kristiina Vuori: Kesytön liekki (2022)

Kustantamo: Tammi
Kesto: 11 t 40 min
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Helsingin kirjamessujen aikoihin kaipasin jotain kevyempää kuunneltavaa, ja mikäpä voisi osua paremmin meikäläiseen makuhermoon kuin kunnon historiallinen romanssi! Kristiina Vuoren romaanit ovat jo ennestään tuttuja ja olen pitänyt niistä vaihtelevalla menestyksellä. Kesytön liekki on ihan uutukainen ja sijoittuu minulle tutuille paikoille Etelä-Suomen ruukkialueille Fiskarsiin, Mustioon, Antskog jne. Jokin noissa ruukeissa viehättää!

1600-luvulle sijoittuvaa Kesytöntä liekkiä luonnehditaan mysteeriromaaniksi. Mene ja tiedä nyt sitten... Kyllähän päähenkilö Maria vähän etsii tulipalojen sytyttäjää, mutta enemmän keskiössä on Marian itse itsensä etsiminen. Maria tietää, ettei halua miehelään ja lapsia. Ei lapsuudenystävä Johannesta eikä ketään muutakaan. Vai tietääkö... Viekö sydämen Johannes törppöydestään huolimatta? Vai kenties tulinen seppämestari Jean? Tai ehkäpä kilpailevan ruukin huonomaineinen Carl? Toisaalta Maria on päättänyt jäädä sairaalloisen veljensä avuksi ruukkia pitämään, kun Elin-äiti ei enää jaksaisi.

Sain mitä pyysin: kevyen, historiallisen romaanin. Kesytön liekki on taitavan tekijän kynästä lähtöisin. Vuori tietää mitä tekee ja mistä kirjoittaa. Mutta minun liekkini ei vain tälle syttynyt. Kesytön liekki oli tavanomainen, ennalta-arvattava ja ihan ok. Olisin ehkä kaivannut enemmän kierroksia tuosta mieskolmikon pyörittelystä. Kaksi tiputettiin hyvin selvästi jo alkuvaiheessa pois ja kolmatta sitten jännitetään loppuun asti. Loppu oli myös turhan äitelä minun makuuni, mutta eittämättä ihan söppänä.

Kielestä on annettava kyllä erityistä plussaa. Tekstissä viljellään monipuolisesti aikalaistunnelmaa tuovaa sanastoa, mikä ei kuitenkaan tunnu biljeeraamiselta. Joskin herkän romanttis-eroottinen kohtaus meni ihan kikatteluksi, kun lukija lausui sanat aataminsauva ja ilopilli. Naisella on puolestaan kanervikko. Romanttista viihdettähän tässä haettiin, joten ei passaa valittaa yhtään!

Harmittaa, etten syttynyt tälle, vaikka syttymättömyydelle ei oikeastaan pitäisi olla mitään syytä. Mietin, että onko historiallisten romanssien kiintiöni tullut täyteen? Johan sitä on 20 vuotta luettu, joten voihan se olla, että aika aikansa kutakin.

Tarinan lopussa Vuori kertoo vielä romaanin taustoista. Suurimmalla osalla henkilöistä on todelliset vastineensa, mutta luonnollisesti Vuori korostaa, että hänen tulkintansa heistä on fiktiivinen. Eniten minua kiinnosti kuitenkin Marian äiti Elin Såger, joka vaikutti varsinaiselta rautarouvalta. Hänessä oli ehkä samaa ruutia kuin Vuoren aiemman romaanin, Kaarnatuulen, päähenkilö Valpurissa. Sivumennen sanoen Kaarnatuuli on ehdottomasti Vuoren parhaimpia romaaneja. Saisimmekohan romaanin Elinistä?

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 34. Kirjailijan nimessä on luontosana.

Kesytön liekki muualla Blogistaniassa:
Kirjasähkökäyrä