Suomennos: Katriina Huttunen
Kustantamo: Aula & co.
Sivumäärä: 240
Ane Riel jäi nimenä mieleen, kun luin hänen esikoisromaaninsa Pihkan. Pidin sen hiukan vinksahtaneesta, karusta ja kauhun elementtejäkin saavasta tarinasta valtavasti. Niinpä en paljoa tarvinnut houkuttelua huomattuani Tiiman ilmestyneen.
Tiima kertoo Alman, kuuron vanhuksen, ja pienen pojan, jolla on Lulu-niminen koira, ystävyydestä. Alma elää yksin, hyvin erakoituneena ja ihmispelkoisena pienessä talossaan sympaattisessa tanskalaiskylässä. Muisti on alkanut heiketä, kuulo on kadonnut vuosia sitten. Joka ilta Alma kuitenkin muistaa vetää olohuoneen vanhan kaappikellon, vaimon. Alma kuitenkin sisimmässään kaipaa jonkinlaista ihmiskontaktia, merkkiä elämästä. Ja kun hän ikkunasta huomaa pienen pojan koiransa kanssa, saa elämä äkkiä merkitystä uudella tavalla. Mutta mitä on tapahtunut Alman miehelle Otolle?
Romaani on vähintäänkin yhtä hieno kuin edeltäjänsä. Ei ehkä niin kauhuisa, mutta synkkä pohjavire Tiimassakin on. Miltä tuntuu, kun maailma katoaa ympäriltä, jää vain sen rakkaimpansa kanssa ja sitten lopulta yksin? Kun elämää rytmittää pelkästään kaappikellon vetäminen. Alma on varma, että kuolee silloin kun ei enää muista, jaksa tai halua vetää kaappikelloa.
Hiljalleen Alman ja Oton salaisuudet alkavat paljastua lukijalle Alman hajanaisina muistipätkinä. Pieni poika on Alman muistojen avain, eikä aika voi jatkaa kulkuaan, jos kellon ratas jumittaa paikallaan.
Tiima etenee hitaasti ja hienovireisesti, kuitenkin koukuttavasti. Tarina avautuu aina rataksen nykäyksen kerrallaan. Kerronta on tiivistä, jopa eleetöntä. Petollisen raukeaa. Tiima on tismalleen oikean mittainen – ja ehkä paras kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut. Tai ainakin kärkipäässä joka tapauksessa.
Tiima muualla Blogistaniassa:
Kirjasähkökäyrä
Helmi Kekkonen
Kommentit
Lähetä kommentti