maanantai 26. joulukuuta 2022

Marja Kyllönen: Vainajaiset (2022)

Kustantamo: Teos
Lukija: Tuija Kosonen
Kesto: 10 h 39 min

Vainajaiset ylsi vuoden Finlandia-ehdokkaisiin, mutta minua houkutteli tarina itsessään. Syntymätön lapsi kertoo tarinaa äidistään Laimista ja isästään Raunosta, ja siitä, mitä hänestä itsestään olisi voinut tulla, mitä hän olisi halunnut tehdä ja kenen paikan ottaa. Laimin ja Raunon kaunis rakkaustarina alkaa jo 1960-luvulta, muuttuen omalla tavallaan surullisen kammottavaksi ensin lapsettomuuden ja sitten lapsen myötä. Mukana erikoisessa henkilökavalkadissa ovat myös naapurin Hertta-tyttö, jonka osuus tarinasta on erityisen ruma ja ahdistava, sekä punkkaripoika Nuutti, joka tosin jää vähän irralliseksi vaikka olikin tarpeellinen hahmo.

Muuten juonta on oikeastaan turha edes avata, sillä se ei ole tämän kirjan juju. Oleellista tässä on kieli. Väkevä, voimakas, rönsyävä, häpeämätön, tarkka ja terävä. Ilman sen erityisyyttä tarina itsessään ei olisi kaiketi kummoinenkaan, vaikkakin sikiö kertojana onkin hiukan tavanomaisuudesta poikkeava ratkaisu.

Kieli kuitenkin tekee tästä romaanista hyvin vahvan. En sano hyvän, enkä sano huonon. Sellaisella akselilla ei Vainajaisten kanssa ole mitään tekemistä. Kuuntelun jälkeen olo oli kovin pöllämystynyt, pöyristynyt ja hämmentynyt. Vainajaiset jäävät pitkäksi aikaa kielen päälle pyörimään, niskaa nakertamaan. Erityisen paljon Kyllönen ammentaa kuvailua luonnosta eikä todellakaan tyydy vain maalailemaan kauniita kesäpäiviä ja lempeitä auringonlaskuja.

Tietenkään tätä ei oikeastaan voi edes selittää ilman näytettä, jonka hain sattumanvaraisella selailulla:

Lauhat, lempeät lautaset lekkuisivat heidän allaan kuin lempeä lulla ja he keinahtaisivat suloiseen uneen, jossa olisivat yhtä ja yhtä äkkiä minä silpoisin sen kädet vyötäisiltäni irti, tyrkkäisin syöttilääni kaaressa kaakin selästä ja karauttaisin tähdistä läpi, ja se lankeaisi halki mätäpilvien ja silmänräväysten, läjähtäisi rähmälleen paskarinkiin koulun pihaan ja päät puhkeaisivat kuin reiät sen ympärille, pursuaisivat kuolaa ja kikatusta, että ei kai se nyt kuollut, ketä me sit härkitään, ja joku survaisisi kepin sen suuhun, tseh tseh, anna hurtta tassu, anna huora tussu eikä kukaan liimaisi Hertan peppuun lappua, jossa lukee Tyyristyllerö tai Ryhis eli Ryhävalas, eikä kastaisi häntä likaojassa Satu Sammakkoksi, Syöttöporsaaksi, Mursuksi eikä Merilehmäksi, sillä unessa ihmisellä ei ole nimeä eikä minuutta, ei varjoa eikä valetta; on vain hätää ja haavetta, jotka heruvat samasta allikosta.
[Tekstin muotoilu e-kirjan mukainen. Morre huom.]

Olisin saattanut jopa keskeyttää tämän alkuunsa, mene ja tiedä, ellei lukija Tuija Kosonen olisi ollut niin mahtava. Hän osasi todella hyvin rytmittää puheensa kirjan vimman mukaan, mutta olematta näyttelijä kuunnelmassa. Äänikirja on äänikirja, ja kuunnelma on kuunnelma. En pidä siitä, jos lukija eläytyy liikaa ja koettaa näytellä rooleja.

Vainajaiset sopii niille, jotka arvostavat voimakasta kerrontaa ja kieltä, eivätkä kaihda runsasta kuvailua. Teos ei päästä lukijaansa helpolla eikä lopun kiitoskaan ole niin yksiselitteinen asia. Olen joka tapauksessa iloinen kun kuuntelin tämän. Mikä kokemus!

Vainajaiset muualla Blogistaniassa:
Tuijata.Kulttuuripohdintoja
Anun ihmeelliset matkat

2 kommenttia:

  1. Kiitos Morre! Ensinnäkin kiitos comebackistasi, koska on mukava käydä taas lukemassa juttujasi. Toisekseen kiitos tämän kirjan esittelystä - kuulostaa siltä, että tämä olisi minulle sopivaa luettavaa. En ole Kyllöseltä mitään lukenut, vielä, olisi varmaan paikallaan aloittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ollos hyvä! Ja on kiva olla taas täällä Blogistaniassa. Tulee ihan eri tavalla lukemiseen rytmiä.
      En ole ihan varma tartunko Kyllösen toisiin teoksiin. En ainakaan ihan heti.

      Poista