Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 575
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Huviretki on romaanin Maan aamu itsenäinen jatko-osa. Se alkaa kesästä 1918, jolloin Suomessa eletään kiihkeitä sisällissodan tunnelmia ja Hepojärven kartanon saleissa kiivaillaan toisaalta kuninkaan, toisaalta tasavallan puolesta. Poliittinen kriisi puhkeaa taloudellisen laman tunnelmissa väkivaltaiseksi tilanteeksi talonpoikaismarsseineen ja Mäntsälän kapinoineen.
Mutta sitä ennen ehditään elää modernin tekniikan ja vauhdin huumaama vuosikymmen charlestoneineen ja jazzeineen, kuin oltaisiin alituisella huviretkellä. Henrik etenee urallaan, Gustav rikastuu sahallaan, ja Malmin kauniit tyttäret löytävät rakkauden, kenet milloinkin. Hepojärven kartano elää uutta aikaa entiseen malliin vehkeillen ja nauttien, eikä paronitar Marie-Louisa von Silbersee kuole kiusallakaan.
Oma arvio:
Tämä oli edeltävää osaansa nopealukuisempi ja jollakin tapaa muutenkin paljon kevyempi. Hattaramainen iltapala, jonka luin siis yhdessä illassa. Viihdyttävä, mutta ei mikään varsinainen elämys. Tämänkin kaltaiselle kirjallisuudelle on kuitenkin paikkansa ja aikansa, joten sinänsä en tarkoita tätä moitteeksi.
Huviretki -kirjassa korostui Maan aamua enemmän yhteys Orasen Puhtaat valkeat lakanat -kirjaan. Perheet ovat lähes kopio toisistaan. Tässä osassa keskityttiin paljon Sara Malmiin, joka oli kuin ilmetty Irene Raikas; poikamainen, tehokas, kylmä, kova ja samalla tietyllä tapaa hiukan yksinäinen. Hän päätyy naimisiin hetkellisestä intohimosta eikä liitto ole onnellinen. Hänen kauttaan tuodaan esiin 20-luvun tietynlainen kapinallisuus lyhyine hameineen, lyhyine hiuksineen ja paljaine olkapäineen.
Johtuneekohan omasta hätäisesta lukutahdistani, mutta etenkin alkupuolta vaivasi kova kiire. Vuodet 1918-1922 ohitettiin muutamassa kymmenessä sivussa. Miksi ihmeessä niistä on pitänyt tehdä oma osio, jos kerran sanottavaa ei niiltä ajoilta juuri ole? Tietenkään en tiedä onko ratkaisu Orasen vai kustannustoimittajan. Lukijana siitä jäi kuitenkin turhan hätäinen maku suuhun.
Ihmissuhdesopat Oranen kyllä taitaa eikä ratkaisut yllättäneet. Joskin koko tällaisen kirjallisuuden tyyli ei vaadi yllättävyyttä (se on vain kiva lisä). Olisin halunnut kuitenkin tietää enemmän ympäristön suhtautumisesta Adan avioeroon, jonka on täytynyt olla 20-luvulla melkoisen pöyristyttävä ratkaisu. Positiivista oli kuitenkin se, että Maan aamua vaivannut päälleliimattu yliluonnollisuus oli lähes tulkoon poissa tästä osasta.
Jossain mukavassa välissä lukaisen seuraavan osan tätä sarjaa. Oivallista nimenomaan välipalalukemiseksi.
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
maanantai 17. marraskuuta 2008
Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 380
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos
Ikääntynyt Aliide Truu asuu yksin taloaan Viron maaseudulla. Maa on itsenäistynyt edellisenä vuonna ja maareformi on alkanut. Vanhan naisen arjen katkaisee pihalle pyörtynyt parikymppinen Zara. Tultuaan tajuihinsa Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään. Kohtaaminen nostaa Aliiden mieleen repivät muistot nuoruuden traagisesta rakkaudesta ja valinnoista, jotka sinetöivät hänen lähimpiensä kohtalon. Omiin epätoivoisiin ratkaisuihinsa pakotetun Zaran tilanne puolestaan osoittaa, että vaikka aika on toinen, vaino ei ole loppunut, muuttanut vain muotoaan.
Sivumäärä: 380
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos
Ikääntynyt Aliide Truu asuu yksin taloaan Viron maaseudulla. Maa on itsenäistynyt edellisenä vuonna ja maareformi on alkanut. Vanhan naisen arjen katkaisee pihalle pyörtynyt parikymppinen Zara. Tultuaan tajuihinsa Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään. Kohtaaminen nostaa Aliiden mieleen repivät muistot nuoruuden traagisesta rakkaudesta ja valinnoista, jotka sinetöivät hänen lähimpiensä kohtalon. Omiin epätoivoisiin ratkaisuihinsa pakotetun Zaran tilanne puolestaan osoittaa, että vaikka aika on toinen, vaino ei ole loppunut, muuttanut vain muotoaan.
Puhdistuksen syvintä ydintä on petos, johon epätoivoiset tunteet ajavat. Romaani avaa myös Viron vaiettua lähihistoriaa yhden suvun kokemusten kautta.
Kirja antaa äänen sodan, kommunismin ja sorron uhreille. 1940-luvulla koettujen nöyryytysten ohella teoksessa nousee esiin nykynaisiin epävakaissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa kohdistuva hyväksikäyttö.
Oma arvio:
Hiukan nolostellen tunnustan, että Sofi Oksanen on pitkään kuulunut niihin "pitäisi lukea" -kirjailijoihin, mutta kun en vai ole saanut aikaan. Hänen aiemmasta tuotannostaan sekä Baby Jane että Stalinin lehmät kiinnostavat kovasti, mutta en ole ehtinyt niihin tarttua. Ehkä tulevaisuudessa...
Päädyttyäni kirjakauppaan töihin, ostin ensimmäisenä paljon kehutun Puhdistus -romaanin. Se ei vielä silloin ollut virallisesti Finlandia-ehdokas, mutta ehdokkuutta pidettiin varmana (ihan kuten Tervonkin kohdalla...). Ehdokkuushan sitten sieltä napsahti enkä yhtään ihmettele.
Puhdistus oli mahtava teos! Taitavaakin taitavammin Oksanen liikkui eri ajoissa, paikoissa ja henkilöissä. Näkökulmat olivat moninaisia ja toivat monia ulottuvuuksia henkilöhahmoihin. On aina hedelmällistä tarkastella hahmoa X muiden hahmojen silmin. Zara, Aliide, Hans, Inger... Upeita hahmoja. Eivät läpeensä hyviä, eivät läpeensä pahoja. Rumankauniita niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Aitoja ihmisiä, todentuntuisia. Tämä olisi voinut olla ihan faktateos - ja omalla tavallaan varmasti onkin.
Etenkin Aliide Truun hahmo miellytti. Ensivaikutelma lempeästä, hiukan arasta, herttaisesta mummelista alkoi särkyä mitä pidemmälle tarina eteni. Tilalle muodostui toisenlainen Aliide, jonka kasvuprosessi näytti miten Aliidesta tuli sellainen kun hän oli ja miksi hän teki tiettyjä ratkaisuja. Aliidessa oli monta erilaista puolta ja ajoittain epäilin, että tuliko hän hulluksi. Epäilykseni eivät saaneet vahvistusta, mutta eivät mitään, mikä olisi kumonnutkaan tulkintaani.
Sofi Oksanen kikkailee taitavasti yksityiskohdilla ja liittää ne hienosti isoon kokonaisuuteen. Lihoissa liikkuvat kärpäset, yrttien tuoksut, takkuiset hiukset... Kaikki pienet yksityiskohdat rakentavat suurta palapeliä, jonka tuloksena on kuva naisten välisestä kilpailusta, sodasta, pakoilusta, epätoivoisista ratkaisuista ja rakkaudesta. Parasta oli se, että Oksanen ei mässäillyt raakuuksilla, mihin monet julmaa aihepiiriä käsittelevät kirjat (elokuvista puhumattakaan...) sortuvat. Oksanen kuvasi juuri sen verran kun oli tarpeen. Loput hoiti mielikuvitus, joskus turhankin tehokkaasti. Minusta tässä kirjailija osoittaa kunnioitusta lukijaansa kohtaan - kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta.
Loppu jäi Puhdistuksessa osin avoimeksi, osin suljetuksi. Jälleen Oksanen laskee lukijan oman tulkinnan varaan. Ainoa seikka, mikä tässä vaiheessa kiukuttaa, on se, etten ehtinyt näkemään tätä näytelmänä. Ehkä uusintaesityksiä on luvassa, kun Oksanen voittaa Finlandia-palkinnon?
keskiviikko 5. marraskuuta 2008
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä (1941)
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 518
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Arkeologian tohtorin ja Elisabetin perheidylliin tunkeutuu sopimaton salaisuus, joka on peitettävä säädyllisyyden pumpuliin. Toisaalla tohtorin sisar, taidekriitikko Naimi palaa kahdenkymmenen vuoden takaiseen avioliittoonsa ja alistuu narriksi sadistisen puolisonsa julmassa leikissä. Yhteiskunnan asettamat rajat ja kielletty aistillisuus, moderni ja mennyt aika ovat romaanin sivistyneistölle sovittamaton ristiriita.
Tragedian näyttämöksi avautuvat 1930-luvun lopun helsinkiläiskodit ja maaseudun kesähuvilat, joiden kuvaus on kulttuurihistoriaa, maalaustaidetta ja runoutta. Mutta yhtä taitavasti kertoja liikkuu romaanihenkilön iholla, tulkitsee pienimmänkin värähdyksen kasvoilla ja paljastaa tekojen alhaisimmat pyyteet.
Vuonna 1941 ilmestynyt Säädyllinen murhenäytelmä aiheutti aikanaan pahennusta kuvatessaan tunnistettavia kulttuurivaikuttajia säälimättömän ironisesti, ja romaani voitiin julkaista sensuroimattomana vasta vuonna 1995. Tuolloin ilmestyi ensi kerran myös jatko-osa Kadotettu puutarha. Huikea, jo klassikoksi vakiintunut teospari on romaanitaidetta loistavimmillaan.
Oma arvio:
Sallan lukupäiväkirjassa oli aikanaan loistava arvio Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä -teoksesta. Klassikon nimi oli entuudestaan tarrautunut mieleeni ja Sallan arvio toi lisää pontta sille; tämä pitää lukea mahdollisimman pian. Heh. Ja melko tasan vuosi siinä meni, että sain vihdoinkin aikaiseksi.
Koko lukuprosessin ajan suhtautumiseni oli hyvin kaksijakoista (ja jo sellainen on aika hämmentävä kokemus). Yhtäältä tiedostin teoksen taustat, klassikkoaseman, erittäin upean kielenkäytön ja viiltävän, mutta hienostuneen ironian. Toisaalta kuitenkin pitkät lauserakenteet, aavistuksenomainen pitkäpiimäisyys ja ajoittainen rumuuden raju korostaminen puuduttivat. Etenkin alku oli minusta varsin raskas.
Teos rakentuu ennen kaikkea henkilöhahmojen varaan. Tohtori, Elisabet, Naimi, Artur ja Arturin äiti ovat ne keskeisimmät. Ihastuttavan erilaiset, mutta kuitenkin samaa luokkaa ja jotakin samankaltaisuutta. He olivat myös tunteita herättäviä. Lukijana helposti kiristeli hampaitaan henkilön ajatuksille ja teoille.
Tohtorin ja Elisabetin perheidylli oli todellakin idylliä isolla i:llä. Tohtori syytti Elisabethia "vanuelämästä", mutta ei itsekään osannut pyristellä siitä irti. Elisabetin hahmo oli todella mielenkiintoinen. Kuvaus hänestä oli pehmeää, herkkää, tyttömäisyyttä... Elisabet tuntui olevan kuin haurasta lasia. Hänen toimintansa antoi kuitenkin erilaisen naisen kuvan. Hän todella hallitsi perhettään ja aviomiestään, teki ratkaisut joihin tohtori ei pystynyt ja ehdotti jopa varsin radikaalia ajatusta - aborttia.
Tohtoria taas teki mieli ravistella. Hänestä jäi hiljainen, hiukan tossukkamainen kuva. Herää, hyvä mies, haavemaailmastasi! Tohtori tuntui elävän ihan jossakin toisessa sfäärissä kuin muu maailma. Kovin miehekästä kuvaa hänestä ei saanut, eikä kovin isällistäkään.
Naimi häiritsi henkilöhahmona minua kaikkein eniten. Romaanin ensimmäisen osan kylmä ja kova Naimi tuntui tietyllä tapaa mahtavalta ja ihailtavalta hahmolta. Ja sitten - hupskekkaa! - Naimista tuleekin maalattu narri, jonka kylmyydestä ja kovuudesta ei ollut jälkeäkään. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Hän kohtasi miehensä Arturin 20 vuoden jälkeen, mutta siltikin... Naimin muutos ei tuntunut uskottavalta, ja koko hahmorakennelma sortui. Naimi ikäänkuin meni pilalle.
Artur ja hänen äitinsä olivat raivostuttavia kaikessa ylemmyyden tunnoissaan. Arturin itserakkaus suorastaan kuvotti - ja pisteet Hämäläiselle siitä, että hän onnistui kuvaamaan sen niin taitavasti. Hän onnistui murtamaan Naimin (mutta siitä huolimatta Naimin sortuminen ei ollut uskottavaa - alun vahva Naimi oli liian vahva) ja oli täysin äitinsä pauloissa. Arturin ja äitinsä suhde oli jopa perverssi jollakin henkisellä tasolla. Äidin vanhuus ja sen myötä tuleva ailahtelevaisuus oli uskottavaa ja jälleen taitavasti kuvattua.
Kaiken kaikkiaan Säädyllinen murhenäytelmä jätti kasan ristiriitaisia tunteita. Tietyllä tapaa pidin siitä, ja tietyllä tapaa en pitänyt. Taitavaa vittuilua koko kirja. Tulipahan luettua. Ehkä jossakin vaiheessa innostun tarttumaan jatko-osaan, Kadotettuun puutarhaan.
Sivumäärä: 518
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Arkeologian tohtorin ja Elisabetin perheidylliin tunkeutuu sopimaton salaisuus, joka on peitettävä säädyllisyyden pumpuliin. Toisaalla tohtorin sisar, taidekriitikko Naimi palaa kahdenkymmenen vuoden takaiseen avioliittoonsa ja alistuu narriksi sadistisen puolisonsa julmassa leikissä. Yhteiskunnan asettamat rajat ja kielletty aistillisuus, moderni ja mennyt aika ovat romaanin sivistyneistölle sovittamaton ristiriita.
Tragedian näyttämöksi avautuvat 1930-luvun lopun helsinkiläiskodit ja maaseudun kesähuvilat, joiden kuvaus on kulttuurihistoriaa, maalaustaidetta ja runoutta. Mutta yhtä taitavasti kertoja liikkuu romaanihenkilön iholla, tulkitsee pienimmänkin värähdyksen kasvoilla ja paljastaa tekojen alhaisimmat pyyteet.
Vuonna 1941 ilmestynyt Säädyllinen murhenäytelmä aiheutti aikanaan pahennusta kuvatessaan tunnistettavia kulttuurivaikuttajia säälimättömän ironisesti, ja romaani voitiin julkaista sensuroimattomana vasta vuonna 1995. Tuolloin ilmestyi ensi kerran myös jatko-osa Kadotettu puutarha. Huikea, jo klassikoksi vakiintunut teospari on romaanitaidetta loistavimmillaan.
Oma arvio:
Sallan lukupäiväkirjassa oli aikanaan loistava arvio Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä -teoksesta. Klassikon nimi oli entuudestaan tarrautunut mieleeni ja Sallan arvio toi lisää pontta sille; tämä pitää lukea mahdollisimman pian. Heh. Ja melko tasan vuosi siinä meni, että sain vihdoinkin aikaiseksi.
Koko lukuprosessin ajan suhtautumiseni oli hyvin kaksijakoista (ja jo sellainen on aika hämmentävä kokemus). Yhtäältä tiedostin teoksen taustat, klassikkoaseman, erittäin upean kielenkäytön ja viiltävän, mutta hienostuneen ironian. Toisaalta kuitenkin pitkät lauserakenteet, aavistuksenomainen pitkäpiimäisyys ja ajoittainen rumuuden raju korostaminen puuduttivat. Etenkin alku oli minusta varsin raskas.
Teos rakentuu ennen kaikkea henkilöhahmojen varaan. Tohtori, Elisabet, Naimi, Artur ja Arturin äiti ovat ne keskeisimmät. Ihastuttavan erilaiset, mutta kuitenkin samaa luokkaa ja jotakin samankaltaisuutta. He olivat myös tunteita herättäviä. Lukijana helposti kiristeli hampaitaan henkilön ajatuksille ja teoille.
Tohtorin ja Elisabetin perheidylli oli todellakin idylliä isolla i:llä. Tohtori syytti Elisabethia "vanuelämästä", mutta ei itsekään osannut pyristellä siitä irti. Elisabetin hahmo oli todella mielenkiintoinen. Kuvaus hänestä oli pehmeää, herkkää, tyttömäisyyttä... Elisabet tuntui olevan kuin haurasta lasia. Hänen toimintansa antoi kuitenkin erilaisen naisen kuvan. Hän todella hallitsi perhettään ja aviomiestään, teki ratkaisut joihin tohtori ei pystynyt ja ehdotti jopa varsin radikaalia ajatusta - aborttia.
Tohtoria taas teki mieli ravistella. Hänestä jäi hiljainen, hiukan tossukkamainen kuva. Herää, hyvä mies, haavemaailmastasi! Tohtori tuntui elävän ihan jossakin toisessa sfäärissä kuin muu maailma. Kovin miehekästä kuvaa hänestä ei saanut, eikä kovin isällistäkään.
Naimi häiritsi henkilöhahmona minua kaikkein eniten. Romaanin ensimmäisen osan kylmä ja kova Naimi tuntui tietyllä tapaa mahtavalta ja ihailtavalta hahmolta. Ja sitten - hupskekkaa! - Naimista tuleekin maalattu narri, jonka kylmyydestä ja kovuudesta ei ollut jälkeäkään. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Hän kohtasi miehensä Arturin 20 vuoden jälkeen, mutta siltikin... Naimin muutos ei tuntunut uskottavalta, ja koko hahmorakennelma sortui. Naimi ikäänkuin meni pilalle.
Artur ja hänen äitinsä olivat raivostuttavia kaikessa ylemmyyden tunnoissaan. Arturin itserakkaus suorastaan kuvotti - ja pisteet Hämäläiselle siitä, että hän onnistui kuvaamaan sen niin taitavasti. Hän onnistui murtamaan Naimin (mutta siitä huolimatta Naimin sortuminen ei ollut uskottavaa - alun vahva Naimi oli liian vahva) ja oli täysin äitinsä pauloissa. Arturin ja äitinsä suhde oli jopa perverssi jollakin henkisellä tasolla. Äidin vanhuus ja sen myötä tuleva ailahtelevaisuus oli uskottavaa ja jälleen taitavasti kuvattua.
Kaiken kaikkiaan Säädyllinen murhenäytelmä jätti kasan ristiriitaisia tunteita. Tietyllä tapaa pidin siitä, ja tietyllä tapaa en pitänyt. Taitavaa vittuilua koko kirja. Tulipahan luettua. Ehkä jossakin vaiheessa innostun tarttumaan jatko-osaan, Kadotettuun puutarhaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)