Helena Waris: Vuori (2014)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 316
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Helena Wariksen Vuori oli minulle yksi tämän vuoden kohokohtia ja odotetuin kirjauutuus. Silti se sai hiukan odottaa vuoroaan, sillä halusin antaa sille kaiken sen huomion, minkä se ansaitseekin. Tunnustan hiukan pelänneeni pettymystä (näin voi joskus käydä, kun oikein kovasti odottaa jotakin), mutta ei tarvinnut.

Vuori kertoo vuorelle matkaavan Lifin tarinan. Tästä on hiukan vaikea sanoa muuta, koska en halua paljastaa juonta enempää. Voin vain tarjota muutamia avainsanoja (skandinaavinen mytologia, pitkätukkarokkari, selviytyminen, romantiikka, aikuisten satu) ja varovaista lokerointia. Määrittelisin tämän lähinnä uuskummaksi. Joskaan tämä ei ole tyyliltään niin kokeellinen, kun toisinaan uuskumman oletetaan olevan.

Idea on tyystin erilainen kuin Pohjankontu-trilogiassa, vaikka tietynlainen myyttisyyden ilmapiiri on Vuoressakin vahvasti läsnä. Tarina aukeaa lankakerän lailla ja tuo varmasti iloa taas uusilla ja uusilla lukukerroilla, kun osaa kiinnittää huomiota eri asioihin.

Lifin hahmo on taiten rakennettu. Hän on tarinan kertojana, mutta paljastaa itsestään mitään sangen niukasti. Jos haluaa oppitunnin siitä, mitä kuuluisa "näytä, älä selitä" -ohje tarkoittaa etenkin minä-kertojan kanssa, on Vuori aivan erinomainen opas siihen.

Vuori on ihastuttava ja omalla tavallaan haastava aikuisten satu. Tarina alkaa mystisistä lähtökohdista, mutta päättyy vielä mystisimpiin! Erityisen paljon nautin tarinan lopusta. Waris ei jysäytä loppuun kaikkea ruutiaan, mutta silti loppu pääsee yllättämään ja vetää mielen haikeaksi, ja samalla jotenkin puhdistautuneeksi. Vuori loppuu täsmälleen oikeaan kohtaan. Tätä ei ole suunniteltu sarjaksi, vaan omaksi, itsenäiseksi teoksekseen. Hyvä niin.

Yksi piste jää uupumaan siksi, että olisin kaivannut aavistuksen enemmän tiettyjen henkilöiden ja myyttien taustoittamista. Vuori olisi voinut olla aivan aavistuksen laajempi romaani, sillä se olisi varmasti sen kantanut. Jos skandinaavinen tarusto ei ole hallussa, voi tämä jäädä hieman etäiseksi. Tämä on tietysti hyvin vahvasti makuasia. Minä nyt vain satun olemaan tiedonhaluista sorttia tässäkin asiassa.

Tuntuu, etten osaa sanoa tästä niin paljon kuin haluaisin. Osin siksi, että haluan säästää yllätystä hieman teillekin, jotka päätätte lukea tämän. Osin ehkä siksi, että olen vieläkin (lukemisesta on jo yli viikko) tämän pauloissa, enkä osaa (vai halua?) etääntyä tästä tarpeeksi hyvää bloggausta varten.

Myös Ahmun vinttikamarissa ja Ja kaikkea muuta -blogissa on viihdytty erinomaisesti Vuoren parissa.

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002 / 2009)

Umibe no Kafuka
Suomennos: Juhani Lindholm (englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore)
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 494 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Haruki Murakamin kirjat (osa niistä) edustavat sitä spekulatiivista fiktiota, jota ei spefiksi äkkiseltään mielletä eikä sitä sellaisena markkinoida.
Näinpä siis minullakin kesti jonkin aikaa havahtua siihen todellisuuteen, että saattaisin pitää Murakamin kirjoista. Ei muuta kuin härkää sarvista ja vähän summanmutikassa tulin valinneeksi Kafka rannalla -teoksen. Valinta ei mennyt pieleen.

Kafka rannalla kertoo pojasta, joka päättää karata kotoaan. Hänen tukenaan on Poika nimeltä Varis, hiukan omalaatuinen kirjastovirkailija Oshima ja salaperäinen neiti Saeki. Samaan aikaan toisaalla hiukan yksinkertainen, vanha mies nimeltä Nakata puhuu kissojen kanssa, tulee tehneeksi murhan ja ystävystyy rekkamies Hashinon kanssa.

Kirja saattaa näin selitettynä kuulostaa oudolta, hämmentävältä ja jopa tylsältä. Kaksi ensinmainittua pitääkin paikkansa, mutta tylsä tämä ei ole. Koko teos on todella tasapainoinen ja kiehtoo sitä enemmän, mitä pidemmälle sitä lukee. Tässä yhdistyy monenlaisia teemoja, mutta mitään valmiita vastauksia ei ole. Murakami onnistuu hienosti olemaan julistamatta mitään, puhumatta minkään puolesta tai vastaan.

Yllätyin siitä, paljonko tässä oli viittauksia myös länsimaiseen populaarikulttuuriin. Japani näkyi lähinnä miljöössä, tavoissa ja ruoassa. Kafka kuuntelee paljon musiikkia Johnny Cashista Rolling Stonesiin. Hän lukee mielellään, eikä ole vaikeaa arvalta, keneltä hän on salanimensä lainannut.

Omalaatuinen Oshima oli lempihahmoni. Hän oli kiehtova tyyppi täynnä yllätyksiä. Hän onnistui yllättämään minut yhtä hyvin kuin Kafkankin. Seksuaaliteemojen käsittely on tässä teoksessa hyvin John Irvingin tyylistä; konstailematonta, suorasukaista ja toisinaan absurdiakin. Voisin väittää, että jos John Irvingistä pitää, niin pitää melko varmasti Murakamistakin. Jopa huumori on tässä samantyyppistä.
Nakata oli myös kovin sympaattinen. Hänen muistinsa on pyyhkiytynyt tyhjäksi jo lapsuudessa erään tapahtuman johdosta. Tämän jälkeen ennen niin fiksu Nakata muuttui yksinkertaiseksi tyypiksi, joka ei oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Mutta hän osaa puhua kissojen kanssa – kunnes John Walker tulee ja tuhoaa kaiken. Nakatan aurinkoisuudesta, luottavaisuudesta ja elämänasenteesta olisi monellakin ammennettavaa!

Kafka rannalla ei ole yksinkertainen teos. Se oli myös yllättävän tunteikas tarina. Tunnustan, että pieni kyynel silmäkulmassani kimmelsi lukiessani ja ymmärtäessäni esimerkiksi neiti Saekin tarinaa.

Niinpä niin, kummalliseen tilanteeseen olet joutunut. Sinä rakastat tyttöä, jota ei enää ole, ja olet mustasukkainen pojalle, joka on iäksi kadonnut. Mutta silti sinun tunteesi on todellisempi ja tuskallisempi kuin mikään, mitä olet tähän mennessä tuntenut. Eikä ulospääsyä ole. Ei paikkaa, minne paeta. Olet eksynyt ajan labyrinttiin ja suurin ongelmasi on, että et halua sieltä pois. Pitääkö paikkansa?

Teoksessa on vahvaakin vahvempi maagisen realismin tuntu. Puhuvia kissoja, taivaalta satavia kaloja ja iilimatoja, toisia ulottuvuuksia... Mutta Murakami osaa käsitellä niitä taiten. Ne nivoutuvat tekstiin niin luonnollisena osana, että äkkiseltään tulee ehkä pitäneeksi puhuvia kissoja ihan normaalina asiana.

Kannustan tarttumaan tähän rohkeasti. Teksti on todella sujuvaa ja mukavaa lukea, mistä kiitos kuuluu suomentajalle. Vaikka tämä on käännetty englanninnoksesta, niin mielestäni tässä säilyi jo kielen tasolla tietynlainen oma tyyli, jonka uskon tulleen ihan suoraan Murakamilta.

Mitäs Murakamia minun pitäisi seuraavaksi lukea?

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

Oliver! -musikaali

Viime viikonloppuinen Finncon-viikonloppuni päättyi musikaaliin (jolla ei ollut Finnconin kanssa mitään tekemistä). En ylipäätään ole kovin musikaalien ystävä. Inhosin muksunakin sitä, että Disney-piirrettyihin piti aina mennä tunkemaan jokin typerä laulu.

Ystävä houkutteli kumminkin mukaansa katsomaan Jyväskylän teatteriyhdistys Kulissin Oliver! -musikaalia. Kyseessä on Lionel Bartin kirjoittama ja säveltämä klassikkomusikaali, joka perustuu Charles Dickensin Oliver Twist -romaaniin. Ja kai minä nyt yhtä musikaalia sen verran kestän? Onhan miljöönä 1800-luvun Lontoo ja taustalla klassikkoromaani (jota en tosin ole lukenut). Lisää arvostusta ja kiinnostusta herätti se seikka, että laulut on kääntänyt suomeksi Miljoonasateesta tuttu Heikki Salo.

Tarina kertoo orvosta Oliverista, joka elää ensin ankeassa lastenkodissa, tulee myydyksi hautausurakoitsijan oppipojaksi. Sieltä hän päätyy persoonallisen herra Faginin huomaan, joka johtaa lapsista koottua taskuvarasjoukkoa. Lontoon alamaailmaa hallitsee kuitenkin häijy Bill Sikes, jonka kynsiin Oliverkin joutuu.

Minä pidin tarinasta ja sen toteutuksesta kovasti. Laulut sopivat tarinaan hyvin ja tanssikohtauksia ei voinut kuin ihailla. Oliver! esitetään Jyväskylässä latoteatterissa Kuokkalassa. Esiintymislava ei ole järin suuri, mutta jotenkin siellä mahtui tanssimaan kolmatta kymmentä lasta eikä kukaan sotkeutunut toistensa jalkoihin.

Laadukkuutta lisäsi myös musiikki, jota soitti oikea bändi. Tämä ei ollut mikään harrastelijamainen taustanauhaviritys.

Erityiskiitosta pitää antaa myös puvustuksesta ja maskeerauksesta. Niihin oli todella panostettu. Ilolla huomioin sen, ettei näytelmän prostituoiduista naisista oltu tehty mitään hemaisevia kurtisaaneja, vaan pyrittiin enemmän realistisuuteen; vaatteet olivat mitä olivat, oli mustelmia, kellastuneita hampaita ja homssuisuutta.

Näyttelijöistä ei moitittavaa. Kaikki nimet olivat minulle ennestään tuntemattomia, mutta soisin heidän jatkavan urallaan. Parhaiten mieleen jäi herra Faginia näytellyt Sauli Yksjärvi, jonka pari repliikkiä jäivät kyllä elämään sisäpiirivitsinä.

Oliver! on musikaali, jota kannattaa mennä katsomaan vaikka vähän kauempaakin. Esitystä ei suositella alle 12-vuotiaille, ja minusta suositus on ihan paikallaan ja vakavasti otettava.

Aion kyllä pitää silmällä myös tulevina kesinä, että mitä tältä porukalta on luvassa. Ei Salosta nyt niin pitkä matka Jyväskylään ole...

*Tämän bloggauksen kuvien lähteenä:

Oliver! / Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissi

Kuvaaja: Riku Suonio

Kuvitukseen kysytty ja saatu lupa Kulissilta.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä (2013)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 284
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Minun on jo pitkään pitänyt tutustua Siri Kolun tuotantoon ja kun tämä löytyi näppärästi kirjastosta, niin ei muuta kuin mukaan vaan!

Pelko ihmisessä kertoo varsin nykyhetkisestä Suomesta. Hullunlehmäntautien ja sikainfluenssien jälkeen maailmaa piinataan uudella taudilla: P-influenssalla. Se muuttaa tartunnan saaneen ihmisen joksikin muuksi. Joksikin eläimen kaltaiseksi, pelottavaksi otukseksi. PI-ihmiset ovat siis syytä eristää jonnekin, sillä tartuntamekanismikin on tuntematon. Edes rokotteet eivät tunnu auttavan.

Petrin sisko, Pilvi, on sairastunut. Pilvi on siirretty eristyksiin Luolaan noin parin sadan muun PI-ihmisen kanssa. Petrin on vaikea hyväksyä asiaa, sillä tapahtuma vaikuttaa rajusti koko perheeseen. Olisi nimittäin parempi unohtaa Pilvin koskaan olleenkaan osa perhettä. PI-ihmisen perhe leimaantuu myös ja se vaikuttaa jokaisen perheenjäsenen elämään niin työn, opiskelun kuin ihmissuhteidenkin saralta.

Sit äiti sano, että hän niin kauheesti toivoo, että mäkin alkaisin jossain vaiheessa hymyillä ja tapaisin jonkun kivan tytön.
– Ai niinkö sä ajattelet, mä huudan mutsille. – Sitäkö sä oot koko ajan suunnitellu?
– Ai mitä, äiti kalpenee.
– No sitä, että sä saat tänne jonkun muijan, niin sä voit teeskennellä, että sulla on taas tyttö ja poika ja että kaikki on mennyt just niin ku pitiki. Että eihän meille koskaan mitään pahaa, että Haapasilla on sellanen onnellisuuden siunaus ollut elämässä. Eihän meitä koskaan mikään onnettomuus kosketa sillai syvältä, kun meillä on kyky ottaa elämä niinku se ittensä tarjoaa! Hyi hel-vet-ti!
– Älä nyt, isä yrittää, – Älä nyt loukkaa äitiäs, se vaan koetti... se vaan tarkoitti hyvää.
– Tästä tilanteesta ei voi tulla mitään hyvää, mä huusin niille päin naamaa. – Eiköhän meidän kannata lopettaa se yrittäminen just nyt.
(s. 55-56)

Tarina etenee vuorotellen Pilvin ja Petrin kertomana. Kolu on osannut hienosti jo kielen tasolla erottaa nämä kaksi toisistaan. Pilvi ja Petri kuulostavat kumpikin omanlaisiltaan. Petrin osuus on puhekielimäisempää, kiivasta ja hätäistä. Pilvin taas kirjakielistä, tyyntä, mutta siitä haistaa tietynlaisen pelon ja epävarmuuden.

Mielenkiintoisinta oli seurata PI-viruksen yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tilanne saa jo poliittisia sävyjä. Mitä PI-ihmisille tulisi oikein tehdä? Entä heidän perheilleen? Suhteet muihin valtioihin?
Ja mitä PI-ihmiset itse tekevät? Luola on täysin eristetty muusta maailmasta. Ei kännyköitä, televisiota, internettiä... Ei mitään. Yhteyden sulkua perustellaan sillä, ettei paniikkia haluta kasvattaa puolin ja toisin. Mutta toimiiko se? Luolassa syntyy omanlaisensa kuviot. Uusia huvituksia pitää keksiä, kun Instagrammit ja Facebookit ovat poissa pelistä.

Pelko ihmisessä on vakuuttavaa nuortenkirjallisuutta. Ja jälleen kannustan aikuisiakin tarttumaan rohkeasti nuortenkirjoihin. Vaikkapa tähän. Unohtakaa se markkinoinnin määrittelemä ikäsuositus ja ottakaa tarina tarinana.
Romaaniin on tulossa jatkoa tänä syksynä. Ihmisen puolella ilmestyy syyskuussa.

--

P.S. Tänne blogin puolelle ei ole tulossa Finncon-raporttia, mutta tekemäni jutun voi käydä lukemassa Lukulampussa!

Morren Finncon-tärpit

Ah! Se on nyt kesä, kärpäset ja tietysti Finncon! Tänä vuonna Finncon järjestetään Jyväskylässä.

Kerrattakoon lyhyesti vielä mikä kumma Finncon onkaan. Finncon on siis Euroopan suurin scifi- ja fantasiakulttuurin tapahtuma. Se järjestetään lähes joka vuosi ja paikka vaihtelee suurimpien suomalaisten kaupunkien kesken.

Tapahtuma on kaikille avoin ja sinne on ilmainen sisäänpääsy. Paikalla on runsaasti erilaista ohjelmaa (tähän postaukseen koostan siis omat tärppini), myyntiä (kirjat, pelit, korut, elokuvat, vaatteet, taidetta...) ja hassusti pukeutuneita ihmisiä. Erikoinen pukeutuminen ei kuitenkaan ole pääsyvaatimus. Suurin osa kävijöistä pukeutuu tavallisiin arkivaatteisiin.

Tapahtuma sopii koko perheelle, joskin ohjelmat kannattaa valita vähän sen mukaan kuinka pieniä lapsia on mukana. Kaikkien ohjelmien kuvasisältö tai keskustelunaiheet eivät ehkä ole ihan pienten lasten juttuja. Lapsille erityisen sopivia ohjelmia esitellään täällä.

Ohjelmaa on suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi.

Kannustan siis lämpimästi saapumaan Finnconiin. Ovat luvanneet ensi viikonlopuksi aivan ihanan kesäistä säätäkin ja Jyväskylähän on kaunis kesäkaupunki.

Mutta sitten asiaan! Minulla on ilo ja kunnia toimia Lukulamppu-sivuston Finncon-reportterina. Päivitän viikonlopun aikana Lukulampun ja Osuuskumman Facebook-sivuja, ja jaan Finncon-fiiliksiäni. Sunnuntaina sitten Lukulampussa ilmestyy juttuni aiheesta. Joten coneilun ja muun kesäisen viikonlopunvieton lomassa kannattaa kurkkia vähän internetinkin ihmeelliseen maailmaan.

Koko Finnconin ohjelman voit katsoa täältä. Siellä saa tehtyä näppärästi oman ohjelmasuunnitelmansakin! Isoin pulmahan Finnconissa on se, että on useita kiinnostavia ohjelmia päällekäin. Conitea ei tänäkään vuonna onnistunut vielä kehittämään aikakonetta, joten ei auta kuin tehdä kipeitä valintoja.

Morren tärpit:

Perjantai

klo 15.30-17.00: On Writing

Keskustellaan kirjoittamisesta. Paikalla Elizabeth Bear, Scott Lynch, Hannu Rajaniemi ja Cheryl Morgan.

klo 17.00-19.00: Stk juhlavastaanotto

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat täyttää 30 vuotta. Tilaisuudessa julkistetaan myös kirjoittajaopas Kummallisen kirjoittajat.

Lauantai

klo 10.30-12.00: Tarina, joka ei mahtunut yhteen kirjaan

Magdalena Hai, Anu Holopainen, Helena Waris, Eija Lappalainen ja J. S. Meresmaa kertovat siitä, kuinka tarina kaareutuikin useammaksi kirjaksi.

klo 11.00-12.00: Tehoste- ja efektimaskeeraus

Ari Savonen kertoo aiheesta.

klo 12.00-14.00: Kalevalarunoustyöpaja

Runoilija, muusikko, sanoittaja Juha Jyrkäs opastaa trokeen saloihin. Työpajaan voi käydä ilmoittautumassa täällä.

klo 12.00-13.00: Jedit ja ritarit: mitä miekka voi kertoa käyttötavastaan

Jukka Salmi luennoi aiheesta ja vastannee lopulta kysymykseen kuinka valomiekkaa voi oikeasti käyttää.

klo 13.00-14.00: Tulevaisuuden kirja

Mitä 'kirja' tarkoittaa vuonna 2020? Aiheesta spekuloivat Kanerva Eskola, Kimmo Lehtonen, J. S. Meresmaa, Kimmo Kallio ja Markku Soikkeli

klo 14.00-15.00: Muumilaaksosta Suomenlahdelle – muumikarttojen kertomaa

Anni Nupponen perehdyttää Muumimaailman karttoihin.

klo 15.00-16.00: Nova-kirjoituskilpailun palkintojen jako

Olen paikalla, koska olin kisassa tuomarina. Taso oli kova!

klo 15.00-16.00: Avaruusscifin tulevaisuus

J. Pekka Mäkelä, Hannu Rajaniemi ja Markku Soikkeli keskustelevat aiheesta.

klo 16.00-17.00: Faktan ja fiktion suhde

Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara, Jukka Halme ja Hannu Rajaniemi keskustelevat aiheesta.

klo 17.00-18.00: Fantasian uusi aalto

Tekeekö eeppinen fantasia uutta tuloaan? Keskustelemassa Tuomas Saloranta, Katri Alatalo, Petteri Hannila ja Markus Harju

Sunnuntai

klo 10.00-11.00: Spefin tietokirjat: nyt ja tulevaisuudessa

Minä olen juttelemassa aiheesta Jari Koposen, Vesa Sisätön, Markku Soikkelin ja Juri Timosen kanssa. Esittelemme omia tietokirjojamme.

klo 11.00-12.00: Vanilijavanukasta ja vaihtoehtoja

Minä, Pasi Karppanen, Saara Henriksson ja Magdalena Hai puhumme monimuotoisuudesta spekulatiivisessa fiktiossa. Näkyykö ihonvärin, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen monipuolisuus spefissä vai onko todellisuus spefiä ihmeellisempää?

klo 12.00-13.00: Yhteislaulua (filkit)

Johanna Vainikainen-Uusitalon johdolla lauletaan kimpassa filkkejä, eli spefisti uudestaan sanoitettuja tuttuja lauluja.

klo 12.00-13.00: Fantasy Romance

Scott Lynch, J. S. Meresmaa, Marianna Leikomaa ja Merja Polvinen keskustelevat in English romantiikasta fantasiassa.

klo 13.00-14.00: Maailmankaikkeuden paras turistikohde

Kolme fiktiivistä hahmoa vakuuttavat yleisön oman maailmansa parhaudesta turistikohteena.

klo 15.00-16.00: Se on pora! Käännöspaneeli.

Spefikääntäjät Sarianna Silvonen, Johanna Vainikainen-Uusitalo, J. Pekka Mäkelä ja Teemu Manninen keskustelevat työstään.

Huhhuh!! Ja jossain välissä pitäisi ehtiä kiertelemään kaikkia myyntipöytiä, tavata kumman ihania ihmisiä ja muita öttiäisiä...

Olen ihan fiiliksissä! Ja painunkin tästä sovittamaan korsettia ja miettimään asukokonaisuuttani... Mutta laatikaapas te omat Finncon-suunnitelmanne!

Irja Rane: Naurava neitsyt (1996)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 406
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Irja Ranen Naurava neitsyt kiinnosti keskiajan, feminismin ja uskonnon teemojen vuoksi. Tässä triptyykissä, eli kolmen tarinan kokonaisuudessa, yhdistävänä tekijänä on Neitsyt Marian kuva. Naurava neitsyt voitti myös Finlandia-palkinnon ilmestymisvuonnaan.
Irja Rane on minulle tuttu nuortenromaanistaan Kiinan keisarin lentävä hevonen, joka teki valtavan vaikutuksen alakoululaisena minuun. Löysin sen joitakin vuosia sitten uudestaan divarista ja sekin pääsee Morren maailmaan ennemmin tai myöhemmin.

Ensimmäisen tarinan kertojana on Lydia, nahkurin leski 1300-luvun Lakson kaupungista. Hän on syytettynä noituudesta ja noin 200 sivun mittainen kertomus on hänen puolustuspuheensa.
Puhe kertoo lähinnä siitä kuinka hän kohtasi omituisen muukalaisen, Johannes Lippaantekijän, pelasti hänen henkensä ja mitä sitten tapahtui.
Lydian osuus on romaanin parasta antia, vaikka tunnustankin puutuneeni näin pitkäkestoiseen monologiin. Lydian puheesta näkyy parhaiten kuinka alhaisessa asemassa nainen on. Nöyristely, olemattomien anteeksipyytely, oman vajaavaisuuden korostaminen jne. ovat Lydian keinoja selvitä hengissä ilman miehen suomaa turvaa tai suojelusta.
Sivussa kuullaan hiukan myös Lydian Anges-sisaresta, jolla on kyllä mies, mutta joka ei suo vaimolleen minkäänlaista turvaa. Päinvastoin suorastaan. Ja jos nainen ei aviomiehensä suojelukseen voi luottaa, niin vähissä ovat turvapaikat.

Ensimmäisessä tarinassa näkyy parhaiten Ranen kielellinen monipuolisuus. Lydian puhe kuulostaa sopivan vanhahtavalta, mutta on sopivan ymmärrettävää nykyajan lukijankin kielitajulle. Lydian puheesta näkyy hyvin myös hänen asemansa rahvaana.

Ei, Jumal'antakoon armolliset herrat, totisesti en tahdo tässä puheillani kerskua tai vilpistellä. Johanneksen tähden sanon Pietarin kynnestä, sillä niin paljon on ilkeyksiä ladeltu, ettei raakunkuori Johanneksen hatussa muka mitään todista. Kirkossa hän ei tosin sairautensa keväänä käynyt edes joka pyhä, mutta Helluntain ja Pyhän Ruumiin juhlan messuissa näin hänen palavasti rukoilevan. Pyhää Henkeä hän pyysi tempaisemaan salvat sielunsa ja silmiensä pimeyden porteilta ja Pyhän Ruumiin ihanuus langetti hänet maahan, vaikkei hän kulkueesta muuta ajua saanut kuin pappien laulun ja kansan melun. Onnettomuudeksi kävi vielä niin, että vaivaisuutensa tähden hän joutui sotilaiden kurittamaksi, nämä kun raivasivat tietä ylhäisten saattueelle ja tunkivat raatokansaa syrjään, ettei frouvan olisi tarvinnut heidän surkeudellaan mieltänsä pahoittaa. Pertuskan varresta hän sai aivan tahattomasti niin että kallonsa kajahti. Sen jälkeen hän aina Pietarin päivään oli entistä hiljaisempi ja lopetti tarinansa. Öin kuulin hänen valvovan sijallansa unta saamatta. Ja joskus hänen valitukseensa heräsin, en siitä häntä moittinut, sillä hänen huutonsa oli aina sama: – Pyhä Neitsyt armahda!
s. 31–32

Taitavaa, mutta raskaslukuista.

Seuraava tarinaa kertoo sihteeri Bartolomeus. Tarina menee osin päällekkäin Lydian kertomuksen kanssa, mutta kertomistilanne on eri. Bartolomeus kirjoittaa jonkinlaista elämäkertaa.
Kertoja oli minusta vastenmielinen ja epäluotettavakin. Hän on kiero, omahyväinen ja ilmeisesti kokee jonkinlaisen herätyksen lopussa. En saanut tästä oikein mitään otetta. Kertomuksen ainoa hyvä puoli oli Lakson frouvan tarinan loppuun saattaminen.

Kolmas osuus tiputti minut kärryiltä lopullisesti, enkä oikein osannut liittää sitä tähän kokonaisuuteen. Mennään 1930-luvun Saksaan ja rehtoriksi päätynyt entinen pappi kirjottaa kirjeitä pojalleen. Kirjeet eivät tosin tuntuneet minusta kirjeiltä. Minusta on aina jokseenkin epäuskottavaa, jos kirjeessä on paljon dialogia. Kirjeissä vihjataan vähän tulevaan juutalaisvainoon, mutta siitä jää silti hiukan anakronistinen maku, vaikkei vainot tietenkään tyhjästä alkaneet. Kirjeitä kynäilevä isä vajoaa jonkinlaiseen hulluuteen, saa jonkin näyn Neitsyt Marian kappelissa ja valaistuu. Tai jotain. En todella ottanut tästä tolkkua.

Etenkin kolmas osa tuntui niin pettymykseltä ja eripariselta. Olisin kaivannut kiinteämpää yhteyttä tuohon ensimmäiseen tarinaan, jota kuitenkin rakennettiin puoli kirjaa. No onhan siinä Neitsyt Maria, koko ajan sama kappeli ja Johanneksen tekemä taidonnäyte. Mutta silti kolmannen osan kytkös aiempiin ei auennut.

Naurava neitsyt ei nyt siis oikein vakuuttanut. Salaa myös tunnustan vähän hämmästeleväni tämän Finlandia-voittoa. Voittajan muuten valitsi Aki Kaurismäki. Pidän paljon hänen elokuvistaan, mutta kirjamakumme on ehkä vähän eriävä! Samana vuonna ehdokkaana oli muuten Päivi Alasalmen Vainola.

Naurava neitsyt on osa TBR-haastettani. Omaan hyllyyn tämä ei kyllä jää.

Syksyn 2014 kirjat

Se on nyt sitten heinäkuu! Ja sääkin uhkaa näyttää jo varsin kesäiseltä. Onkin siis erityisen hyvä aika kurkata jo syksyyn ja sen kypsymistään odottavaan kirjasatoon. Osa kirjoista on jo ilmestynytkin.

Art House / Jalava
H. P. Lovecraft: Hautakummun salaisuus sekä muita kirjoituksia ja kertomuksia (syyskuu)
Jalava on tehnyt valtavan hienoa työtä julkaistessaan Lovecraftin novelleja. Tämä on sarjan kuudes ja viimeinen osa. Siinä on mukana myös Markku Sadelehdon esipuhe ja essee Lovecraftin elämästä. Kuulostaa siis erinomaiselta päätösosalta.

Atena
Riikka Takala: Ole hyvä (kesäkuu)
Romaani hyväntekeväisyydestä nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa. Ensin minä ja sitten muut? Niinkö?

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (kesäkuu)
Aikuisten sadut kuulostavat mukavan vinksahtaneilta.

Avain
Juri Nummelin ja Vesa Sisättö: Tolkienin elämä ja teokset (lokakuu)
En ole juurikaan J. R. R. Tolkienin elämään tullut perehtyneeksi, mutta nythän on hyvä tilaisuus.

Bazar
Bernard Cornwell: Pakanavaltias (syyskuu)
Oi Uhtred! Olen tylysti ollut huomioimatta armasta viikinkiseikkailijaani. Pakanavaltias on sarjan seitsemäs osa, eikä näemmä vieläkään viimeinen...

Gummerus:
Elias Koskimies: Ihmepoika (syyskuu)
Kiinnostavan oloinen kirja 1990-luvun nuoruudesta. Pojasta, joka ei oikein sopeudu joukkoon, vaan tuijottelee Madonnan kuvaa ja haaveilee tähteydestä.

Paula Havaste: Tuulen vihat (elokuu)
Historiallista romaania pukkaa. Uuden sarjan avausosa, joka sijoittuu 1100-luvulle ja luvataan paljon kansanperinnettä, loitsuja ja ennustuksia. Loistavaa! Minulta on jotenkin ihmeellisesti mennyt Paula Havaste ihan ohi. Tässä taannoin löysin pari hänen teostaan kirjaston poistomyynnistä, joten Havasteesta kyllä kuullaan Morren maailmassa vielä.

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (syyskuu)
Itsenäinen jatko-osa Yönpunaiselle höyhenelle. Kyllä minä sen verran vakuutuin, että tämäkin kiinnostaa.

Goliarda Sapienza: Elämän ilo (lokakuu)
Teos, joka julkaistiin vasta kymmenen vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen. Oli aikanaan liian radikaali Italian kustannusmaailmalle. Tarina kertoo vuonna 1900 syntyneestä tytöstä, jota elämä sitten kuljettaa läpi Italian 1900-luvun poliittisen kuohunnan.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (kesäkuu)
Tämä odottaakin jo lukemistaan ja muutamissa blogeissa tästä on ollut juttua. Kirjakauppiaan elämä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta äkkiä hän saa tilaisuuden aloittaa kaiken alusta.

Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa (syyskuu)
Sookie-sarja on minulla vieläkin kesken, mutta tässäpä pukkaa nyt ihan uutta sarjaa. Harper Collins ei ole telepaatti, vaan hänellä on kyky aistia kuolleiden sijainti ja viimeiset hetket. Mukavasti käyttöä siis poliiseille vaikkapa murhatapauksissa. Ja siitähän ei kaikki tykkää... Pakko kokeilla nyt ainakin avausosan verran!

Irene Cao: Sinun katseesi (kesäkuu)
Aistien trilogian avausosa. Kuulostaa pelottavasti pehmopornolta, joka kulkee 50 Shadesin jäljillä. Mutta tässä luvataan historiallisia maisemia, taidetta ja ruokaa. Kai tätä uskaltaisi kokeilla? Virittäydytään kuumiin kesäöihin!

Into
Hippo Taatila: Isipappablues (lokakuu)
Kirja on suunnattu mm. naisille, jotka haluavat joskus tietää mitä miehet ajattelevat. Tarina kertoo siis 2010-luvun isyydestä ja sen toteuttamisesta. Normaalisti ei tällainen vanhemmuuskirjallisuus jaksa niin innostaa, mutta esittely oli hyvä ja luotan siihen, että Into-kustannukselta tulee jotakin vähän rouheampaa kampetta.

Pentti Haanpää: Eräs avioliitto ja muita kadonneita juttuja (lokakuu)
No koska Haanpää. Ja koska novellit.

Mikko Majander: Lukemisen hulluus – esseitä kirjallisuudesta ja musiikista (elokuu)
Pitkästä aikaa jokin esseekokoelma, joka kiinnostaa aiheensa puolesta kovasti.

Saara Henriksson ja Aino-Maija Leinonen: Leppoisa opas huusholliin (lokakuu)
Opas "hauskaan, ekologiseen ja simppeliin arkeen". Jospa saisi hyviä vinkkejä? Etenkin tuo ekologiapuoli kiinnostaa.

Karisto
Mila Teräs: Harmaat enkelit (heinäkuu)
Kirjallisuudessa on paljon käsitelty kysymystä "kuinka pitkälle sodan varjo ulottuu". Mutta tämä sai silti kiinnostumaan. Kolmikymppinen nainen hoitaa mummoaan ja koittaa olla samalla hyvä äiti. Toisessa tarinalinjassa mummo palaa nuoruus muistoihin, joissa edetään huumaavasta rakkaudesta sodan traumatisoivan aviomiehen kanssa jaettuun arkeen.

Magdalena Hai: Susikuningatar (syyskuu)
Edes villit ihmissudet eivät saa minua jättämään Gigi ja Henry -sarjan viimeistä osaa lukematta. Minun ja poikani yhteisen odotuksen kohde.

Like
Tommi Liimatta: Jeppis (elokuu)
"80-luvulle sijoittuva hevinkuunteluromaani", sanoo kustantaja. No totta hitossahan tämä täytyy lukea!

Howey Hugh: Siirros (syyskuu)
Siirros kertoo sen maailman synnystä, joka esiteltiin romaanissa Siilo. Jännittävä lukukokemus luvassa!

Minerva
M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema (elokuu)
Tulevaisuuden maailmaan sijoittuva murhatarina. Tiedän, että tämä on hyvä.

Myllylahti
Juhana Säde: Maattomat kuninkaat (lokakuu)
Historiallinen romaani 900-luvun loppupuoliskolta. Matkataan Hämeestä kohti Itä-Eurooppaa kuninkuudet mielessä. Kyllä kelpaa!

Nemo Rossi: Jumalista seuraava (marraskuu)
Muistatteko Arkomysteeri-sarjan ensimmäisen osan Rooman sudet? Tämä on jo kolmas, toinen osa odottaa lukemistaan. Tässä kolmannessa osassa matkataan Kreikassa!

J. S. Meresmaa: Mifongin mahti (syyskuu)
Mifonki-tarina jatkuu. Tällä kertaa edetään Ardisin lapsien, Fewrynnin ja Ciaranin matkassa.

Osuuskumma
Maria Carole: Tulen tyttäriä (marraskuu)
Romanttista fantasiaa luvassa!

Otava
Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä (elokuu)
Olli Jalosen kirjat ovat kiinnostaneet jo pitkään. Poikakirjakin odottaa hyllyssä yhä vuoroaan. Miehiä ja ihmisiä kertoo erään pojan kesästä 1970-luvulla, jolloin hän oppi tuntemaan työelämän, naiset ja alkoholin.

Helena Waris: Vuori (kesäkuu)
Ilmestynyt jo. Puolisko luki jo ja kehui. Tartun tähän hetikohtapian.

Aleksi Delikouras: Game over (lokakuu)
Nörtti-sarjan kolmas osa. Dragolla pukkaa kiirusta. Pitäisi miettiä jatko-opintoja, mutta kun seiskaluokkalaiselta pöllitään Game Boy, Drago perustaa suojelutiimin. Ja kukas sinne rehtorin puhutteluun joutui...

Ilkka Auer ja Antti J. Jokinen: Sammon ryöstö (lokakuu)
Nicholas North -sarjan toinen osa jatkanee samoilla raiteilla kuin ykkösosa Kalmattaren kirous. Kyllähän tämäkin pitää lukea!

Siltala
Helmi Kekkonen: Suojaton (elokuu)
Tarina Isasta, jolla kaikki on periaatteessa hyvin, mutta joka ajatuu syvyyksiin. Jotakin käsittämättömän kiehtovaa tämän kuvauksessa oli.

Tammi
Marko Hautala: Kuokkamummo (elokuu)
Kauhua luvassa. Nuoret ovat keksineet tarinan Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia. Saila ryhtyy tekemään seudun legendasta. Onko tarina vain tarinaa?

Maria Turtschaninoff: Maresi (syyskuu)
Turtschaninoffin kirjat ovat minulle vielä vieraita, mutta kiinnostavia. Anaché kuuluu lukulistalleni ja Maresi sijoittuu samaan maailmaan. Maresi kertoo tytöstä, joka elää turvassa Punaisessa luostarissa, jossa naiset saavat kehittää taitojaan taipumustensa mukaisesti. Mutta paikalle pöllähtää Jai, joka pakenee isäänsä ja alkaa melkoinen seikkailu.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (syyskuu)
Olen vastikään löytänyt uuden ihastuksen: Murakamin! Ja tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat Suomeen. Jännää!

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (syyskuu)
Tarina sijoittuu 1700-luvulle, jossa papiksi opiskellut Morten Falck lähtee Grölantiin levittämään Jumalan sanaa. Mutta sepä ei onnistu tuolla valon ja pimeyden maassa ihan noin vain.

Teos
Raija Oranen: Aurora (elokuu)
Orasen romaani Aurora Karamzinista, sijoittuu 1800-luvulle. Suhtaudun varovaisella kiinnostuksella.

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat (syyskuu)
Lestadiolaisessa ympäristössä kasvanut Anni on eroamassa ja tytär Mirka taistelee päihdeongelmien kanssa. Sitten elämä asettuu mukaviin uomiinsa ja Mirkakin on päässyt terapiaryhmään. Vaan kun terapiaryhmä alkaa saada outoja piirteitä, soivat Annin hälytyskellot...

WSOY
Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri (syyskuu)
Novelleja toden ja kuvitellun rajalta, lupaa kustantaja. Kiinnostaa!

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja (heinäkuu)
Vaikka tämä Mielensäpahoittaja-juttu alkaa hiljalleen väsyttää, on tämä listoilla. Mielensäpahoittaja nimittäin valmistautuu kuolemaansa.

Maritta Lintunen: Hulluruohola (elokuu)
Novellikokoelma Mozartin hiuksien tekijältä. Vakuutuin siitä niin, että onhan tämäkin luettava.

Aki Raatikainen: Luolamadonna (syyskuu)
Kristallikuninkaan tekijältä pukkaa taas historiallista romaania. Seikkaillaan 1600-luvun Keski-Euroopassa.

David Vann: Kylmä saari (syyskuu)
Nykyaikaan sijoittuva, uudisraivaajahenkinen tarina. Aviopari lähtee Alaskassa syrjäiselle saarelle rakentamaan mökkiä. 30-vuotinen, rakoillut avioliitto ehkä korjaantuisi? Muuten ei niin jaksaisi kiinnostaa, mutta tätä verrattiin Cormac McCarthyyn, eli ilmeisesti luvassa on ihan jotakin muuta kuin vaaleanpunaista hattaraa...

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset (syyskuu)
Niin... McCarthysta puheenollen... Tarina sijoittuu vuoden 1949 Texasiin, jossa cowboy lähtee etsimään onneaan Meksikon puolelta. Kotiinpaluu on karu.

Annukka Salama: Harakanloukku (elokuu)
Faunoidit ovat täällä taas! Luvassa on vieläpä päätösosa ja Salaman aiemmista kirjoista päätellen hän osaa itkettää. Varustaudun nenäliinoin.

Puhhuijaa! On siinä kuulkaa taas kirjaa luettavaksi. Kaikkiahan täällä Morren maailmassa ei nähdä. Toiset nähdään ennemmin, toiset myöhemmin. Ans kattoo miltä syksy täällä näyttää!