Morren maailman Blogistanian parhaat kirjat 2013 -ehdokkaat

Taas on hetki käsillä kun pistetään ehdokkaita kehiin. Huomenna, 28.1.2014 klo 10.00, julkistetaan tulokset emäntäblogeissa.

Morren maailma osallistuu kahteen kategoriaan seuraavasti:

Helena Waris: Talviverinen (3 pistettä)

Pohjankontu-trilogian huikea päätösosa! Waris nivoo tarinan solmut kauniisti yhteen ja kerrankin jäi tunne siitä, että trilogia oli tosiaan tässä. Kaunis. Surullinen. Haikea. Toiveikas. Upea. Kiitos, Helena Waris!

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (2 pistettä)

Viime hetken musta hevonen kolahti kovaa ja syvältä. Pelottavan uskottava tarina sijoittuu lähitulevaisuuteemme, jossa panostetaan kansalaisten hyvinvointiin tehokkaan pohjoiskorealaisittain.

Tuomas Saloranta: Diplomaattinen selkkaus (1 piste)

Ronski Zargyn valloitti sydämeni ihan täysin. Huumorikirjat uppoavat minuun huonosti, mutta Diplomaattinen selkkaus on todella onnistunut teos sillä saralla.

Blogistanian Finlandia -kisaa emännöi Sallan lukupäiväkirja.

Stephen King: 22.11.63 (3 pistettä)

King, Kennedy ja aikamatkustus. Kingin amerikkalaisin teos, joka on täynnä kaihoisaa tunnelmaa ja jännitystä. Hiukan erilaista Kingiä, mutta hyvin, hyvin onnistunutta.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (2 pistettä)

Adichie ei pettänyt. Kaunistelematon ja surkuttelematon kertomus afrikkalaisista Amerikan ihmemaassa – ja siitä, miltä tuntui palata kotiin. Ehkäpä Adichien kantaaottavin teos.

Hugh Howey: Siilo (1 piste)

Dystopiatarina imaisi syövereihinsä. Jännittävä ja vahvasti psykologinen kuvaus ihmiskunnan elämästä valtavassa siilossa satoja vuosia sen jälkeen kun ilmakehä on muuttunut elinkelvottomaksi. Mutta entä jos joku kapinoi?

Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri.

Aleksi Delikouras: Nörtti – Next level (3 pistettä)

Loistavaa nuortenkirjallisuutta, josta aikuinenkin nauttii. Näkökulma on hauska – ainakin näin pelaavan aikuisen mielestä.

Ilkka Auer ja Antti J. Jokinen: Kalmattaren kirous (2 pistettä)

Kirja hyödyntää rehvakkaasti ja reippaasti kotimaista fantasiakuvastoa. Lopputulos ei ole lässytiläätä, vaan riehakasta menoa.

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (1 pistettä)

Nerokkaasti laadittu faunoidijengi jatkaa seikkailujaan. Pidän ja arvostan erityisesti faunoidieläimien laajaa kirjoja. Se osteri todella pisti jauhot suuhun...

Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!.

Näin ikään! Huomaisin vasta nyt ehdokkaita miettiessäni, että vuonna 2013 viisi pistettä saaneita kirjoja oli vain kaksi. Luin 120 kirjaa. Mitä ihmettä! Olenko tullut nirsommaksi vai jäikö täysosumat muuten vain harvalukuisemmiksi?

Blogistanian parhaat kirjat -kisassa on tänä vuonna myös Blogistanian Tieto -kategoria. Luin koko vuonna vain kaksi siihen kategoriaan sopivaa kirjaa, joista kumpaakaan en halua äänestää. Toinen ei mielestäni ollut tarpeeksi hyvä ja toisen äänestäminen tuntuu puolueellisen hassulta. Haluan kuitenkin sanoa, että Hanna Pudaksen ja Katja Jalkasen Rivien välissä oli mahdottoman ihana ja tunnerikas lukukokemus!

Ei muuta kuin jännittämään tuloksia!

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (2013)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 340
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Sain fiksit. Sävärit. Tein todellisen tripin. Onneksi kirjallisuus on laillista huumetta – ainakin toistaiseksi!

Johanna Sinisalon edellinen teos, Enkelten verta, ei oikein ollut minun makuuni. Olin tämän suhteen toiveikkaampi, mutta en pitänyt kiirettä. Pari päivää sitten minulle tuli jokin epämääräinen kutka siitä, että tämä tarttis lukea nyt. Ihan varmuuden vuoksi. Huomenna näetsen julkistetaan Blogistanian kirjakilpailun ehdokkaat ja... Ja minä ahmaisin tämän. En ihan yhdeltä istumalta (pieni karvainen perheenjäsen pitää siitä huolen ja Siilokin piti lukaista), mutta melkein.

Eletään Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa 2010-luvulla. Ihmiset ovat jaettu neljään rotutyyppiin: maskot (ikään kuin normaalit miehet), eloiset (maskoja varten jalostettu naisrotu, yksinkertainen blondi -tyyppiä), miinusmiehet (homot, ala-arvoista sakkia) ja morlokit (älykkäät ja fiksut naiset, uhkatyyppi, jotka on pidettävä kurissa mm. steriloinnein).

Tässä tasavallassa kaikki on hyvin, sillä kansalaisten hyvinvointiin on panostettu kuin Pohjois-Koreassa ikään. Kaikki terveydelle haitallinen on kielletty tai hyvin hyvin rajoitettu. Mm. alkoholi, tupakkatuotteet ja kofeiinituotteet ovat kiellettyjä. Ja chili. Chili erittää kapsaisiinia, joka aiheuttaa sen polttavan tunteen. Kun tulisuutta on tarpeeksi, se on jopa hiukan kivuliasta. Ja siitä voi siis saada omat fiksinsä ja jäädä koukkuun. Tokihan siis tällainen pitää kieltää. Joskin on eräs muukin syy...
Tästä Suomesta ei noin vain myöskään lähdetä pois. Kansalaisia pitää suojella muiden hedoinistivaltioiden epäterveiltä houkutuksilta (mm. Viron mikroaaltouuneilta!).

Manna ja Vanna ovat sisarukset. Manna on pesunkestävä eloi, jonka tärkeimpänä tehtävänä on päästä naimisiin ja olla aviomiehelleen kuuliainen, uskollinen ja palvelualtis kuten kunnon eloivaimon kuuluukin. Vannalla on salaisuus. Hän on morlokki eloisen valepuvussa ja hän on vähän muutakin. Mannan ja Vannan (ilmeisesti kaikki eloiset ovat jotakin "annoja" ja esimerkiksi R-kirjain on varattu vain maskoille) lapsuudenkodissa Neulapäässä kumpikin saa ohjausta Aulikki-mummolta. Mutta pakka menee sekaisin, kun paikalle saapuu rengiksi pestattu Jare.

Auringon ydin on huikea teos! Se näyttää meille toisenlaisen Suomen. Pelottavan todentuntuisen ja mahdollisen Suomen – ja tekisipä mieleni häijysti sanoa, että Sosiaali- ja terveysministeriön ja THL:n märän unen. Kieltoja ja rajoituksia piisaa, mutta sinnikkäästi ne perustellaan tietysti kansalaisten hyvinvoinnilla. Tietynlainen rotujalostus on Sinisalon luomassa todellisuudessa aloitettu jo 1800-luvulla ja tässä Sinisalo käyttää tehokkaasti perusteluna todellista tieteellistä koetta tuloksineen.

Auringon ydin muistuttaa hiukan Finlandia-voittajaa Ennen päivänlaskua ei voi. Mukana on siis pseudotieteellisiä juttuja, keksittyjä vanhoja satuja ja sopivasti muokattuja todellisia juttuja, jotka tukevat tätä tarinaa. Ja myös tämä sijoittuu Tampereelle.
"Tiedepalojen" lisäksi tarinaa kertoo Vanna ja Jare.

Teos maistuu chililtä, mutta lajiketta en osaa sanoa varmasti, kun en ole asiantuntija sillä saralla. Se potkaisee ensin aika terävästi. Sitten maku laimenee, jotta sitä voi ikään kuin tunnustella paremmin. Kiihtyvässä tahdissa se kuitenkin voimistuu kohti varsinaisia säväreitä ja loppua kohden ollaan euforisessa sekavuustilassa.

Sinisalo jättää kertomatta joitakin asioita, mutta jotenkin... Se tuntuu kuuluvan asiaan. En edes minä, joka olen usein vaatimassa selitystä kaikenlaisille pikku yksityiskohdillekin, kaipaa selityksiä nyt. Jotkut asiat vain pitää jättää selvittämättä. Ja ne mitkä mielessäni kaipasivat selvittämistä, saivat selityksensä ennemmin tai myöhemmin.

Pidin valtavan paljon Sinisalon tavasta kuvata Vannan ja Mannan suhdetta. Vannan tavasta aistia muiden tunnetiloja. Ja Vannan kuvauksista fikseistä, joita hän tarvitsee ennen kuin musta vesi nousee Kellariin (tästä tuli Stephen King -sävärit). Siinä oli jotakin hurjan uskottavaa, tuntuvaa ja huomasin oman hengitysrytminikin kiivastuvan.

En kerta kaikkiaan voi moittia Auringon ydintä mistään. En mistään. Olen hyvin, hyvin vaikuttunut! Ota tästä trippi. Laillinen sellainen.

Trippimatkalla on oltu myös seuraavissa kirjablogeissa:
Lukutoukan kulttuuriblogi 
Kulttuuri kukoistaa
Kannesta kanteen, sivuista sivuille
Kirjasfääri
Villasukka kirjahyllyssä
Eleonooran luetut
Booking it some more
Kirjakaapin kummitus

Hugh Howey: Siilo (2011 / 2013)

Wool
Suomennos: Einari Aaltonen
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 507 (e-kirja)
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Minun ei oikeastaan pitänyt tarttua tähän. En oikein pidä dystopiajutuista post-apokalyptisessa hengessä. Liikaa tekniikkaa minun makuuni. Ja jotenkin... Nääh. Jengi siis elää jossakin järkyttävän isossa siilossa ja sit ne kumminkin sekoaa ja kaikki tappaa toisensa. Kivakiva ja onpa taas hieno idea.

En oikeastaan vieläkään tiedä miksi tartuin Siiloon. Facebookissa mainittiin, että tarina tuo hiukan mieleen Fallout-pelin. Tiedän kyllä mikä peli on Fallout, mutta en ole juurikaan kiinnostunut siitä. Puoliskoni pelaa sitä kyllä paljon, mutta minä olen enemmän Skyrim-koukussa (sama peliyhtiö takana molemmissa). Saatan muuten nyt olla Falloutista hiukan enemmän kiinnostuneempi...

Nimittäin Siilo vei. Voi jösses mikä tarina! Ennakkoarvaukseni osui hiukan sinne päin, mutta tarina on paljon monipolvisempi, syvällisempi, psykologisempi, kiehtovampi, jännittävämpi, koukuttavampi ja ovelampi kuin "jengi sekoaa ja kaikki tappaa toisensa" tuhahdukseni antaa ymmärtää. Porukkaa kyllä kuolee niin että heikompaa hirvittää, mutta se on kuitenkin sivuseikka. Pääroolissa näyttelee selviytyminen. Elämän on jatkuttava.

Ihmiset siis elävät siilossa. Valtavassa, satakerroksisessa siilossa. Hugh Howey ei määrittele mitä vuotta eletään, mutta jotain kamalaa on tapahtunut satoja vuosia sitten. Ilma on täynnä myrkyllisiä toksiineja ja ulos ei saa mennä. Itseasiassa ulkoilmaa ei saa edes ajatella ja siilolaislapset opetetaan siihen pienestä pitäen; siilon ulkopuolella ei ole mitään.

Elämä siilossa on työntäyteistä. Alhaalla raatavat "rasvakourat", jotka pitävät siilon koneiston kunnossa. Keskivaiheilla on mm. viljelyhommia. Hieman sitä ylempänä on seimiosasto synnyttämistä varten (lisääntyminen on tarkoin säädeltyä – ymmärrettävistä syistä). Ylhäällä on IT-osasto: valvomo. Ja tietysti pormestari ja lainvartijat.
Jokaisella on siilossa omat tehtävänsä. Kaikkien pyrkimys on säilyttää elämä siilossa tasaisen vakaana. Mahdolliset kapinalliset pistetään puhdistamaan – ulos. Eräänä päivänä puhdistamaan päätyy kaikkien rakastama seriffi Holston. Hänen tilalleen astuu hiukan vastahakoisesti Jules, nuori nainen koneosastolta. Rasvakoura. Ja aivan liian utelias ja älykäs...

Siilo on hieno taidonnäyte siitä, kuinka lukijaa viedään harhaan. Minua nimittäin Howey onnistui hämäämään oikein tehokkaasti. Se voi tietysti selittyä sillä, että lajityyppi ei ole niin tuttu, että osaisin arvata tavallisimpia juonenkäänteitä. Joka tapauksessa yllätyin usein ja janosin aina vain lisää ja lisää. Mitä sitten tapahtui?
Tarinan imu oli tehokas eikä esim. kielen tasolla jääty vatuloimaan sen kummempia. Käännöksestä ei juurikaan moitittavaa. Huomasin, että tässä on sama suomentaja kuin Rob Zombien Salemin kirouksessa. Ero on huima! Huomaa kyllä todella, että alkukieliset versiot ovat olleet hyvin eritasoiset!

Henkilöt Siilossa ovat erinomaisia. Jopa mustavalkoiseksi hahmoksi luulemani pahis osoittautui kuitenkin hahmoksi, jonka motiivit olivat ihan uskottavat. Olisinko voinut toimia hänen asemassaan toisin? En tiedä. Siilon eteen piti tehdä uhrauksia. Toiset tekevät toisenlaisia kuin toiset... Lopputuloksen paremmuudesta ei voi olla niin varma.

Ainoat moitteeni koskevat oikeastaan tarinan loppua, joka oli minusta hiukan laimea ja vähän nössökin. Toisaalta se ehkä mahdollistaa jatkon? Myös kapinavaiheen synty tapahtui turhan äkkiä ja jotenkin ihan liian helposti. Nämä ovat ehkä vähän makukysymyksiäkin, mutta selitys sille, miksi Siilo ei minun silmissäni aivan viiteen pisteeseen yltänyt.

Tästäkin huolimatta suosittelen Siiloa hyvin lämpimästi myös niille, jotka eivät välttämättä dystopiahenkiseen tarinaan ole ensimmäisenä tarttumassa. Siilo on paljon monitasoisempi juttu, joka antaa paljon pohdittavaa vaikkapa tiedonkulun merkityksestä.
Filmiähän tästä ilmeisesti pukkaa...

Siilon salaisuuksia on selvitelty myös näissä blogeissa:
Yöpöydän kirjat
Vinttikamarissa
Pihin naisen elämää
Taikakirjaimet
Booking it some more
Järjellä ja tunteella
Notko, se lukeva peikko

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

Kevään 2014 kirjat

Jaahas. Tammikuu on sitä aikaa vuodesta, kun suunnataan katse kevään kirjatarjontaan. Moni kustantamo onkin jo julkaissut kataloginsa ja niitä on tietysti ahnaasti silmäilty. Keväthän on se sesongeista pienempi ja syksy sitä tykityksen aikaa. Ja huomaan kyllä, että kustantamot ovat supistaneet tarjontaansa – vai tulenko minä vain vuosi vuodelta nirsommaksi?


Atena:
Mia Vänskä: Valkoinen aura (maaliskuu)
Tottahan Vänskän kauhukirjallisuus kiinnostaa!

Avain:
Heta Pyrhönen: Jane Austen, aikalainen (tammikuu)
Jane Austenin romaaneja tarkastellaan aikalaiskäsityksiin peilaten. Erittäin kiinnostavaa!

Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen: Linnasta Humisevalle harjulle (toukokuu)
50 kirjaa, jotka jokaisen tulisi lukea. Ihanat bloggarikollegat Amma ja Katja iskevät!

Hanna Matilainen: Mitä kummaa! – opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (toukokuu)
*KRÖHÖM* (avaudun tästä myöhemmin vielä...)

Bazar:
Victoria Hislop: Elämänlanka (helmikuu)
Hislop tuli Suomessa tunnetuksi romaanillaan Saari, joka ei minua säväyttänyt. Mutta saatan kuitenkin tähän langeta, kun kerran fyysistä matkaa Kreikkaan ei lähiaikoina ole luvassa.

Gummerus:
Milja Kaunisto: Kalmantanssi (tammikuu)
Jatkoa Synnintekijälle. Lumoava kansi!

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu (helmikuu)
Älkää nyt saako halvausta, mutta Morren maailmassa tehdään historiaa juuri nyt. Kiinnostun runokirjasta! Kyllä!! Gummeruksen katalogissa on näyte, joka sai minut kiinnostumaan. Runossa oli jotakin houkuttelevaa. Se oli ymmärrettävä, kaunis ja siinä oli aivan hentoinen tuoksu teinivuosilta. Tämän kirjan haluan lukea.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna (maaliskuu)
Tämä ei ole uutuus, vaan uusintapainos, joka sisältää nyt yhdessä niteessä Kuninkaan Annan (1983) ja Kökarin Annan (1985). Molemmat lukematta. Tiedossa siis lisää saaristolaiselämää. Lundberg kuvaa sitä niin viehättävästi.

Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset (maaliskuu)
Historiallista fiktiota, jossa – Hoffmanin tuntien – on spefimaustetta hienoisesti. Tarinassa pääsee vuoden 70 jaa. Jerusalemiin. Antiikkista menoa siis.

Gene Wolfe: Sovinnontekijän kynsi (tammikuu)
Kiinnostaa, vaikken ole saanut luettua edellistäkään osaa (Kiduttajan varjo).

Charlaine Harris: Sydänverellä (huhtikuu)
13. Sookie-kirja. Enhän minä nyt tässä vaiheessa voi lopettaa...

Like:
Sami Lopakka: Marras (tammikuu)
Sentencedin kitaristi on ryhtynyt kirjoittamaan. Marras kertoo pohjoissuomalaisen bändin (ei Sentencedin – ainakaan suoraan) Euroopan kiertueesta. Sentencedin ja metallimusiikin ystävänä tämä on ihan ehdoton!

Viljami Puustinen: Kingston Wall – Petri Wallin saaga (maaliskuu)
Meidän perheessä tämä lienee pakkohankinta, vaikka paheksunkin saaga-sanan käyttöä. En ole suuremmin psykedeelisen rockin ystävä, mutta Kingston Wallissa on jotakin jännittävää. Tarina sen takana on taatusti vielä jännittävämpi – ja psykedeelisempi.

Minerva:
Anna Misko: Armovuosi (tammikuu)
Romaanitrilogian avausosa. Matkataan 1700-luvulle ja eletään ensimmäistä leskenvuotta – armovuotta.

Myllylahti:
Jukka Niskanen: Bereniken hiukset (toukokuu)
Kiinnostavan kuuloinen novellikokoelma selviytyjistä.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (huhtikuu)
Satiirista chick litiä, sanoo katalogi. Anu Holopainen!, kiljaisen minä. Pakko lukea. Sitä paitsi kirjan nimi on hilpeä.

Nemo Rossi: Mafian linnut (tammikuu)
Lisää arkeomysteerejä nuorille. Jatkoa Rooman susille.

Otava:
Granta 2: outo (helmikuu)
Granta-sarja jatkuu ja vuorossa on outoja tarinoita. Totta maar se kiinnostaa.

Minna Maijala: Hellä, herkkä, hehkuvainen – Minna Canth (maaliskuu)
Luin aikanaan Maijalan väikkärin Minna Canthin kirjoista, mutta tässä pureudutaan Canthin yksityiselämään. Hyvin kiinnostavaa!

Paasilinna:
Tiina Raevaara: Laukaisu (tammikuu)
Romaani (fiktiivisestä) perhesurmasta. Vaikea aihe kiehtoo.

Schildts & Söderströms:
Jyrki Heino: Kello (huhtikuu)
Kellari on vielä lukematta, mutta tämäkin kiinnostaa jo valmiiksi. Historiallinen dekkari on dekkari myös minun makuuni.

Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan (helmikuu)
Hilpeää pastissia lupaillaan katalogissa. Pitää kokeilla, sillä juttu vaikutti kiinnostavalta! Ja jos huumori edellä mennään, niin ehkä tämäkin ryppyotsa oikenee.

Siltala:
Eleanor Catton: Valontuojat (toukokuu)
1800-luvun Uuteen-Seelantiin liittyvä monimutkainen tarina. Booker-palkinnon voittaja viime vuodelta, joten tämä ei voi olla huono.

Tammi:
Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus (helmikuu)
Balladi jäätiköltä, kertoo katalogi. Vähän taas lupaillaan runollista kieltä, mutta rohkaistunen silti tarttumaan tähän.

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär (huhtikuu)
Historiallista romaania pukkaa taas Vuorelta. 1300-luvun loppuun vie taas lukijan tie.

Alice Munro: Kallis elämä (tammikuu)
Munro on valloittanut minut. Tämän Nobelistin teoksia luetaan Morren maailmassa vastakin.

Stephen King: Tohtori Uni (tammikuu)
No mutta totta kai. Tosin koitan lukea Hohdon ensin.

Harri Virolainen ja Ilkka Virolainen: Yliluonnollisten ilmiöiden ensyklopedia (helmikuu)
Tietokirja yliluonnollisista – tai sellaisiksi luokitelluista – ilmiöistä. Ovatko esim. enkelikokemukset yliluonnollisia ensinkään vai onko niille jokin tieteellinen selitys?

WSOY:
Katja Kaukonen: Kohina (helmikuu)
Kaukosen teokset ovat olleet niin vakuuttavia, että tämäkin kiinnostaa.

Henni Kitti: Elävän näköiset (huhtikuu)
Kiinnostavan kuuloinen esikoisromaani, jossa on luvassa venäläinen sirkuskoira, kaivostoimintaa ja kuollut seepra. Mit vit? Tästä pitää ottaa selvää.

Arne Nevanlinna: Heta (helmikuu)
1900-luvun alkuun sijoittuvassa tarinassa rampa piika osaa lukea ajatuksia – paitsi yhden.

Andrzej Sapkowski: Tulikaste (toukokuu)
Noituri-sarjan viides osa. Taso on ollut tähän saakka huima, joten jälleen on odotettavissa hieno kirja!

Anne Leinonen: Ilottomien ihmisten kylä (tammikuu)
Tarina kertoo Aalosta, joka elää kylässä jossa ilonpito on kielletty. Mutta mitä tapahtuu, kun Aalo oppii leikkimään?

Notta tällaista olisi mahdollisesti luvassa. Osa kustantamoista on jäänyt pois siksi, ettei mitään kiinnostavaa löytynyt. Osa taas siksi, ettei katalogia ole.
Osuuskumman keväästä vinkattakoon tähän alkuun tulossa oleva novelliantologia Ruumiittomat, jossa on aavetarinoita. Hrrr...

Osuuskumman satanen ja muita haasteita

Jaahas. Se olikin jo aika päivittää tätä blogia vuoteen 2014. Lukuvuosi on lähtenyt mukavasti käyntiin. Tänä vuonna pyrin keskittymään enemmän omaan hyllyyn ja vanhempien kirjojen lukemiseen. Tammikuu tulee tosin olemaan nyt vähän uutuuspainotteinen, kun pitää saada bloggaukset kuntoon ennen Blogistanian äänestyksiä...

Viime vuosi meni haasteiden osalta surkeasti. Niinpä päätin nyt antaa niille piutpaut ja kääntää lohikäärmeenkuononi kohti uusia, aikarajattomia haasteita. Mukana pysyvät vanhat tutut Ikkunat auki Eurooppaan ja TBR 100 -haasteet.

Uutena haasteena mukaan tulee Osuuskumman satanen. Osuuskumman väki otti haasteen vastaan ja laati sadan merkittävän spefiteoksen listan. Ja minä päätin koittaa sitä kautta paikkailla vähän aukkoja siltä saralta. Etenkin scifi-kirjallisuuden osuushan on minulla jäänyt vähän paitsioon.
Lista varmasti herättää ajatuksia, kuten aina kun näitä julkaistaan. Missä on se ja se teos? Mitä tuo siellä tekee? jne. Vaikka osallistuin listan laatimiseen, eivät kaikki suosikkini päässeet mukaan. Sataan ei mahdu kuin sata. Väljennyksen vuoksi osa kirjoista on otettu mukaan sarjamuotoisena.

Otan tehtäväkseni blogata kaikista. Lähtötilanteessa olenkin blogannut jo 24 kirjaa listalta. (Lukenut olen 38.) Sarjojen osalta aion antaa itselleni sen verran helpotusta, että yksi osa per sarja riittää jo suoritukseksi.

Elämme spefiaaleja aikoja, 

ystävät hyvät!

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (2013)

Americanah
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 522
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Osaan jo odottaa Adichielta hyvää ja korkeatasoista kirjaa. Silloin odotuksetkin tuppaavat nousemaan korkealle. Välillä se suorastaan hirvittää näin lukijanakin, ja kirjaan tarttumista tulee lykättyä. Mutta nyt oli Kotiinpalaajien vuoro.

Tarina kertoo Ifemelusta ja Obinzesta, jotka rakastuvat toisiinsa jo nuorena. Obinze ihastuu Ifemeluun, joka on rehellinen ja vähän provosoivakin nuori nainen. Ifemelu ei aina osaa olla hiljaa. Mutta hän taas ei oikein edes tiedä mikä Obinzessa viehättää. Obinze, The Zed, ei ole häikäisevän komea, ei koulun suosituin poika, mutta ei se syrjitty ja pelastuksen tarpeessakaan oleva. Ifemelu tajuaa vain haluavansa hengittää samaa ilmaa Obinzen kanssa.

Obinzen suurin unelma on päästä Amerikkaan, tuohon tuhansien mahdollisuuksien maahan. Lagosissa on vain lakkoilevaa yliopistoelämää. Amerikassa elämä vasta alkaa. Elämä ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan: Ifemelu päätyy Amerikkaan ja Obinze laittomana siirtolaisena Lontooseen. Vuosia myöhemmin he taas kohtaavat Nigeriassa, Lagosissa. He ovat palanneet kotiin eikä mikään ole niin kuin ennen...

Suurin osa Kotiinpalaajista keskittyy Ifemelun elämään Amerikassa. Elämä ei olekaan yhtä unelmaa, ei ainakaan sellaista kuin Obinze oli sen Ifemelulle maalaillut. Ifemelu saa stipendin, joka kattaa 75% koulumaksuista, mutta jollakin se loppu on rahoitettava muun elämisen lisäksi. Erään työkokeilun jälkeen Ifemelu masentuu; tiedättehän te sen sairauden, jolla vaivaa vain amerikkalaisia, joiden on pakko diagnosoida kaikki. Välit Obinzeen katkeavat.

Masennuksesta toivuttuaan Ifemelu alkaa elää todellista amerikkalaista unelmaa. Hänellä on komea, suorastaan upea valkoinen poikaystävä Curt. Rahaa. Työpaikka. Ifemelu suoristaa hiuksensakin. Hän taistelee sen välillä, muuttuako amerikkalaiseksi kuten Uju-täti, vai pysyäkö reilusti afrikkalaisena. Onko asia kuitenkaan Ifemelun itsensä päätettävissä? Se on ainakin varmaa, että hänestä on tullut musta.

Ifemelu, tulisieluinen Ifemelu, perustaakin blogin: Rotu ja rotu, eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (niistä joita ennen sanottiin neekereiksi). Nämä bloggaukset ja Ifemelun huomiot ovat Kotiinpalaajien kirpakoin mauste. Amerikassahan ei ole rasismia, mutta siellä on rasisteja. Rasismin pelossa ihmiset typeryyteen saakka koittavat olla korrekteja, mutta samalla tulevat tehneeksi entistä korkeampia muureja eri rotujen (kyllä, rodut ovat yhä olemassa) välille.

Kassalla vaaleahiuksinen nainen kysyi: "Palveltiinko sinua?"
"Palveltiin", Ginika sanoi.
"Chelcy vai Jennifer?"
"En ikävä kyllä muista hänen nimeään." Ginika silmäili ympärilleen voidakseen osoittaa, kuka häntä oli palvellut, mutta molemmat nuoret naiset olivat sovitushuoneissa liikkeen perällä.
"Oliko se se pitkätukkainen?" nainen kysyi.
"Jaa-a, molemmilla oli pitkät hiukset."
"Se tummatukkainen?"
Molemmilla oli tumma tukka.
Ginika hymyili ja katsoi naista, ja nainen hymyili ja katsoi tietokoneen ruutua, ja kaksi mahtavaa sekuntia mateli ohi, ennen kuin hän sanoi iloisesti: "Asia kunnossa. Selvitän sen myöhemmin ja katson, että hän saa provisionsa."
Kun he astuivat ulos kaupasta, Ifemelu sanoi: "Minä jo odotin, että hän kysyisi: 'Oliko se se, jolla oli kaksi silmää, vai se, jolla oli kaksi jalkaa?' Miksei hän vain kysynyt: 'Oliko se se musta tyttö vai valkoinen tyttö?'"
Ginika nauroi. "Siksi, että tämä on Amerikka. Täällä kuuluu olla kuin ei huomaisi tiettyjä asioita."
(s. 142)

Ifemelun ihmissuhteet ovat kiinnostavia. Curt, Blaine – vai Obinze? Jokainen on oma persoonansa, vaikka en kyllä oikein tajunnut mikä Blainessa viehätti. Blaine oli minusta äärettömän ärsyttävä (pahempi oli vain hänen sisarensa Shain) tietynlaisessa oppineisuudessaan ja alentuvassa suhtautumisessaan Ifemeluun. Barack Obaman tuominen suhteeseen oli vinkeä, mutta uskottava veto!

Ifemelusta itsestään pidin todella paljon. Hän oli niin aidon oloinen. Ei täydellinen, vaan ihan uskottava ihminen. Samaistuin häneen paljon kaikessa siinä kiivaudessaan ja sanan säilän heiluttamisessaan, mutta myös tietynlaisessa haavoittuvaisuudessaan. Ifemelu haluaa tulla hyväksytyksi. Olla kuin muutkin. Olla ihminen. Ei musta, josta aina pitää ottaa ensin huomioon ihonväri.

Nautin Adichen tarinankerronnasta. Siinä on jotakin niin jouhevaa ja teeskentelemätöntä. Tämä ei ole mitään proosamuotoon puettua "mutkumeitäkohdellaanniinväärin"-uikutusta. Romaaneissaan Adichie nimenomaan näyttää etteivät asiat ole mustavalkoisia (sanan kaikissa merkityksissä).
Kotiinpalaajien lopusta rokotan pisteitä hieman. Loppu minusta hieman lässähti ja viimeinen osa maistui hiukan venytetyltä. Lisäksi Ifemelun blogin saama suosio ja rahatulva tuli jotenkin kovin äkkiä. Jäi kuva, että parin postauksen jälkeen aukeni huiput yhteistyökuviot ja Ifemelu pystyi jo irtisanoutumaan työstään blogilla elääkseen. Ei kai se nyt Amerikassakaan käy ihan noin vain?

Linkitän tähän loppuun Saran P.S. Rakastan kirjoja -blogin upean postauksen, joka on myös julkaistu tänään ja jossa on linkkejä muihin arvioihin.
Kotiinpalaajat on herättänyt ihastusta kirjablogeissa – eikä syyttä.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (2013)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 474 (e-kirja)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Minun ei varsinaisesti ollut tarkoitus lukea tätä. Arvelin, ettei venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä elämä juurikaan kiinnostaisi. Kuitenkin tätä on blogeissa paljon kehuttu ja sitten tämä nappasi vuoden 2013 Finlandia-palkinnon. Olihan se sitten luettava. Uteliaisuus voitti.

Totesin kuitenkin, että ennakko-odotukseni oman suhtautumiseni kanssa piti paikkansa. Jokapäiväinen elämämme ei tosiaan kiinnostanut. En saanut siitä oikein minkäänlaista otetta.

Jokapäiväinen elämämme ei ole varsinaisesti elämäkerta, vaikka kertookin olemassa olleen runoilijan ja hänen tyttärensä elämästä 1900-luvun alun Neuvostoliitossa. Romaanin tyyli on tässä mielessä hiukan sukua aiemmalle Finlandia-voittajalle vuodelta 2004. Helena Sinervon Runoilijan talossa kertoi Eeva-Liisa Mannerista. Toisaalta tämä tuo ajankohdaltaan ja julmuuksiltaan mieleen myös Puhdistuksen, Finlandia-voittajan vuodelta 2008. (Tuntuu siltä, että Finlandia-voiton resepti sisältää 1900-luvun alkupuoliskon, Neuvostoliiton ja väkivaltaa? Jos ei kaikkia, niin jotakin niistä. Poikkeuksiakin tietysti on.)

Marina ja hänen tyttärensä Alja (Adriana) ovat varsin kiinnostavia persoonia. Persoonia isolla P:llä. Toisaalta he ovat keskenään kovin erilaisia ja silti niin samanlaisia. Mielestäni Pelo onnistuu tuomaan tämän vaikeankin äiti-tytär -suhteen onnistuneesti ja uskottavasti esiin.
Marina on hyvin omalaatuinen äiti. Alja-tytär on pienenä lapsena enemmän innostunut pelakuun hoidosta kuin ikätovereistaan. Runouteen hänet on kasvatettu, tavallaan väkisin – ja sillä on oma hintansa. Marinan oma lapsuus jää hämärän peittoon.
Marinan suhde mieheensä ja Aljan isään, Sergeihin, on myös hyvin mielenkiintoinen. En saanut tosin siitä juurikaan tolkkua. Miksi he päätyivätkään yhteen? Mitä he toisissaan näkivät?

Pelon kerronta on kaunista ja monimutkaista. Se ei jaksanut kannatella minun kiinnostustani, mutta en toisaalta halua moittia siitä kirjailijan tyyliä. Hidastempoisuus ja omaleimainen kieli ovat makuasioita, ja nyt vain ei tässä osoitteessa napannut. Paikoin kumminkin oli ihailtava tyyliä, sanoja, kieltä:

Olen rakastanut Marinaa, olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa elämääni, hän sanoi lopulta, mutta en usko että rakastan enää, en ole rakastanut pitkään aikaan. Mutta koska rakkauden ulkopuolella ei ole mitään, pelkkä pimeys ja kaaos, meidän on uskolteltava itsellemme ja toisillemme että sittenkin rakastamme, esitettävä sitä jokainen päivä, mikä kauhea leikki.

Minun makuuni tarina oli myös liian venytetty, jota hidastempoisuus vain pahensi. Tämä ei ole nopealukuinen välipala, eikä se ole sen tarkoituskaan. Sinänsä tämä on hyvin venäläishenkinen.

Entäs se Finlandia-palkinto? Nyt täytyy tunnustaa, että en oikein vakuuttunut tästä siinäkään mielessä. Tämä oli varmaan ihan hieno, jos tyylistä tykkää, mutta... Monesti kuitenkin ymmärrän, miksi joku teos on saanut Finlandian, vaikka se ei juuri minun makuuni olekaan (Saision Punainen erokirja menköön esimerkkinä). Nyt en ymmärrä. Vaikka eihän sitä tietysti minulta kysytäkään ja moni muu (katsokaa vaikka noita ihastuneita bloggauksia) ymmärtää.

Jokapäiväinen elämämme on luettu myös ainakin näissä blogeissa:
Lumiomena
Kaisa Reetta T. (jäin kaipaamaan samanlaista yhteenvetoa kuin hän)
Habaneran havaintoja (samaistun hänen fiiliksiin)
Sabinan knalli
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjakaapin kummitus
Kirjakirppu
Täällä toisen tähden alla
Luetut, lukemattomat
Luettua

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

Jenni Linturi: Malmi, 1917 (2013)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 206
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Jenni Linturi kirjailijanimenä jäi lähtemättömästi mieleen vuonna 2011 esikoisteoksellaan Isänmaan tähden. Linturin tyyli oli persoonallinen ja tietysti aihevalintakin oli kiinnostava nuorelta naiselta.

Toisessa romaanissaan Linturi jatkaa kotimaisen historian linjoilla. Malmi, 1917 kertoo uudehkosta pitäjästä, joka on syntynyt Helsingin kupeeseen. Vastakkainasetteluja piisaa; punaiset ja valkoiset, suomenkieliset ja ruotsinkieliset, nuoret ja vanhat. Uskallan sanoa, että teoksen tietyt teemat tuntuivat varsin ajankohtaisilta. En tiedä, onko se vaikuttanut Linturin aihevalintaan. Onko hän nähnyt samoin ja nostanut juuri siksi vuoden 1917 pinnalle?

Tarinan keskiössä on kaksi sisarusta; Lettu ja Ingeborg. Toinen on kaunis, rohkea ja itsekäs – tahtoo näyttelijättäreksi, tähdeksi Suomenmaan taivaalle. Toinen on vaatimattomampi, arempi, mutta rakkauden vuoksi on valmis tarttumaan vaikka aseeseen. Aatteesta viis. Oiva on komea hämäläispoika, jonka isä on palkattu apulaisnimismieheksi Malmille. Onko uudella sukupolvella mahdollisuus toteuttaa unelmiaan?

Harmikseni Malmi, 1917 oli minulle melkoinen pettymys. Puitteet kiinnostivat erityisen paljon ja olihan minulla luettuna hieno Isänmaan tähden. Toinen teos on kirjailijalle varmasti aina haastavampi paikka. Tässäkin romaanissa oli selvästi yritystä, mutta se ei kantanut.

Lettu parahti. Ingeborg nousi seisomaan, hän oli liian nuori tajutakseen kuolemaa. Salamavalot kävivät, ruotsalaisia, englantilaisia kuvia. Ingeborg käveli kuvaajien ohitse. Hän käveli pihan poikki, Osuuskaupan ohitse. Kilometripylväs, Malminkaari. Aurinko pilkehti pilvien lomasta. Kengät työnsivät varpaita eteenpäin. Tuuli tarttui tukkaan. Myssy oli jäänyt kunnantalolle. Ingeborg ei välittänyt siitä. Edellisen kesän pihjalanmarjat, tehtaan piippujen harmaus. Ingeborg asettui selälleen hehkuvalle lumihangelle. Muutama pilvi, varisparvi, kullankeltainen lumihiutale. Taivas oli niin kirkas ja korkea, että se huimasi.
(s. 192)

Isoin muutos oli mielestäni kielessä ja kerronnassa. Malmi, 1917 oli paikoin hyvin sekava. Putosin välillä kärryiltä, että kuka oli kuka ja kenelle sukua. Jäi sellainen turhanaikaisen monimutkaistamisen maku.
Kielentasolla taas Linturi oli käyttänyt rohkeammin erilaisia vertauskuvia; janoiset vaahterat vielä onkin aika selvä, mutta tympeät kädet ei taas oikein avautunut. Tuntui jotenkin tarkoituksenhakuiselta taiteellisuudelta. Eikä kielivirheiltäkään vältytty. Huomasin samat virheet, jotka Lasse Koskela mainitsi Parnassossa mm. varietee-tähtösen, resepti-vihjeen ja tanhu-pokaalin.

Kaiken tämän silasi vielä inhokkikliseeni! Uuuaaah! Ei näin. Tarinassa olisi ollut traagisuutta jo ihan ilman sitäkin. Malmi, 1917 kärsi samanlaisesta traagisuusähkystä kuin Hirvosen Että hän muistaisi saman. Kerrasta-raskaaksi -kortti on jotenkin halpa ratkaisu.

Nämä jäivät harmittamaan erityisen paljon, koska henkilöt olivat taitavasti rakennettuja ja kiinnostavia. Letun ja Ingeborgin vastakkainasettelu tapahtui hienosti salavihkaa ja oli hyvin uskottava sisarusten välinen kilpailutilanne. Karu tilanne vaatii karuja toimia. Kuinka sakeaa se sukulaisveri onkaan?
Ingeborgin teatterimaailman haasteista olisi lukenut ahmien lisääkin. Minkä hinnan näyttelijättäreksi aikova nainen joutuikaan tuolloin toiveestaan maksamaan. Punatut huulet ja kiharretut hiukset riittivät jo kyseenalaistamaan kunniallisen naisen maineen.
Kiinnostavasti Linturi esitti myös hämäläisveljesten keskinäiset ristiriidat – ja aseman ruotsinkielisiin tyttöihin nähden. Oivan lisäksi Antero ja Into olisivat ansainneet vielä enemmän tilaa.

Ylipäätään Malmi, 1917 olisi ansainnut syvemmän tarinan, väljemmät kehykset. En tarkoita, että historiallisten romaanien pitäisi aina olla tiiliskiviä. Mutta tässä oli niin paljon asiaa ja tarinaa, että se tuntui tukahtuvan lupaaviin alkuliekkeihinsä. Lopun äkkinäinen ja suhteeton roihahdus jätti kylmäksi.

Malmi, 1917 ovat lukeneet myös ainakin:
Sinisen linnan kirjasto
Ajatuksia kirjamaasta
Täällä toisen tähden alla

Tuo kuva on hiukan säälittävä yritykseni petrata näitä kirjakansikuvauksiani. Huulipuna liittyykin vähän asiaan.

Katsaus vuoteen 2013

Se on ny si uusi vuosi ja uudet kujeet! "Jätä takamukseksi menneeseen!" sanoi Leijonakuninkaassa Pumba, tarkoittaen sitä, että menneisyys pitäisi jättää taakse. Jätetään jätetään, mutta kurkataas mitä kaikkea vuoteeni 2013 mahtuikaan. Siitä tulikin kuulkaa varsinainen yllätysten vuosi!

Tammikuu
Aloitin opiskelujeni tiimoilta kritiikkikurssin, jota veti Mervi Kantokorpi. Kriitikkourani ei lähtenyt nousuun, mutta tänä päivänä se on hiljaisempaa muillakin.
Julkaisin blogissani myös avoimen työhakemuksen, joka ei suoraan tuottanut tulosta vaikka sittemmin olen kyllä saanut töitäkin.
Asetin tavoitteekseni lukea 120 kirjaa kuluvan vuoden aikana.


Helmikuu
Teimme puolisoni kanssa reissun Brnoon, Tsekkiin. Puolisolle se oli oikea työmatka, mutta minäkin tein töitä. Väsäsin kauhuromaanini käsistä, joka tosin nyttemmin on telakalla odottamassa aikaa parempaa.
Helmikuussa tapahtui myös yksi vuoteni kohokohtia:

Liityin Osuuskumma-kustannuksen osuuskuntaan ja tämä on ollut vallan hienoa aikaa! Olen tutustunut ihanan kummiin ihmisiin ja päässyt näkemään kustantamisen maailmaa yhä lähempää ja monipuolisemmin. Osuuskumma on minulle henkilökohtaisellakin tasolla hyvin tärkeä; se on ikään kuin kirjoittajaperheeni. Olen iloinen ja ylpeä saadessani olla näin kummassa touhussa mukana!
Helmikuussa julkaistiin nettilehti Sylvissä kritiikkikurssilla tekemäni kritiikki Vilja-Tuulia Huotarisen Seitsemän enoa -runoteoksesta.


Maaliskuu
Maaliskuussa sain töitä, jotka tosin loppuivat ennen kuin kunnolla alkoivatkaan. Ei ollut minun juttuni se ja podinkin siitä vähän surua. Olin puhelinmyyntifirmassa asiakaspalvelijana (en siis myyjänä). Ei hyvä. Jos et kestä puhelinmyyntiä, niin vielä heikommin kestää tuota.
Mutta maaliskuussa tapahtui myös superiloinen asia. Tein elämäni ensimmäisen kustannussopimuksen. Tietokirjani Mitä kummaa! – opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon sai alkunsa tuolloin ja se julkaistaan toukokuussa 2014. Julkaisijana on Avain.


Huhtikuu
Huhtikuu näytti ensin hyvinkin rauhalliselta. Mutta sitten alkoi tapahtua.
Ensin lähti Tapaus Adlibris -käyntiin.
Sitten kuun loppupuolella lähti käyntiin asunnonvaihtoprosessi. Ja se oli toinen vuoden kohokohta kaikkinensa.


Toukokuu
Aika kului lähinnä siivotessa ja pitäessä asuntoa esittelykelposena. Uusi kotipaikkakunta vahvistui (vaan ei vielä tuolloin varmistunut) Saloksi.
Toukokuussa kävin myös eräässä toisessa kustantamossa haastattelussa ja näin freelancer-kustannustoimittajan työni sai alkunsa.
Morren maailma sai ensimmäisen (ja ainakin toistaiseksi ainoan) yhteistyökumppanin. Elisa Kirjan kanssa yhteiselo on ollut mukavaa ja mutkatonta. Yhteistyömme jatkuu yhä.


Kesäkuu
Kesäkuussa blogimaailmassa vähän kohisi. Asiakkuusmarkkinointiliitto julkaisi blogimainontaa koskevan luonnoksen, joka herätti paljon keskustelua. Lopputulemanahan oli sitten se, että arvostelukappaleista tulee mainita. ASML:n silmin blogissa julkaistu kirjajuttu on mainos, lehdessä julkaistu ei. Asiasta voi olla toki montaa mieltä...
Kesäkuussa pohdiskelin myös omaa bloggaamistani.

Kesäkuussa löysimme myös oman uuden kotimme! Vaan jännitystä vielä piisasi, sillä uutta ei voinut ostaa ennen kuin vanha saataisiin myydyksi...
Kesäkuussa luin paljon novelleja, sillä minulla oli kunnia toimia yhtenä Nova-kirjoituskilpailun tuomarina!

Heinäkuu
Heinäkuu oli piinaava. Asunnossamme ei juurikaan käynyt katsojia ja lähinnä odotimme ja odotimme... Yritimme toki myös lomailla, mutta eihän siitä oikein mitään tullut. Yksi tarjous kyllä saatiin, mutta se oli aivan luokattoman huono.
Kirjamaratoonasin ensimmäistä kertaa ja taidan kyllä ottaa uusiksi joskus!
Heinäkuussa oli myös Tuska-festarit, joilla olin puoliskon kanssa pitkästä aikaa, ja tietysti Finncon kuului heinäkuun ohjelmistoon.
Kirjallisuuslehti Reginasta otettiin yhteyttä ja kysyttiin kolumnistiksi. Sekään tarina ei sitten loppujen lopuksi hyvin päättynyt. Regina meni konkkaan ja palkkioni ovat yhä maksamatta...

Elokuu
Tyyntä myrskyn edellä oli heinäkuussa, sillä elokuussa sitten alkoi taas tapahtua. Tehtiin asuntokauppoja ja saimme kuin saimmekin juuri tämän ykköskohteemme. Edelleenkin olemme oikein tyytyväisiä uuteen kotiimme.
Aloin tehdä myös tarkemmin taustatyötä yhtä haavettani silmällä pitäen...

Syyskuu
Huhhahhei ja hulina jatkui! Syyskuussa muutettiin ja tehtiin asuntoon pientä pintaremppaa. Ei ollut varsinaisia vapaa-ajan ongelmia. Rakastuin saunaan taas uudestaan monen saunattoman vuoden jälkeen.
Syyskuussa julkaistiin myös ensimmäinen kustannustoimittamani kirja; J.S. Meresmaan Aseenkantajan kunnia (Keskilinnan ritarit I). Sille on luvassa jatkoakin...

Lokakuu
Lokakuuhan on kirjaihmisen unelmakuukausi. On kirjamessut ja syksyn sateiden aikaan on mukavata lueskella viltin alla.
Minäkin kirjamessuilin ja olin mukana lukupiirissä. Vallan hieno ja jännittävä kokemus! Ensimmäistä kertaa olin myös Turun kansainvälisillä kirjamessuilla ja siellä osallistuin kirjabloggaajien ja kustantamoiden keskustelupaneeliin.
Lokakuussa myös pitkään jatkunut luonnonkosmetiikkainnostukseni otti seuraavan askeleen ja siirryin palashampoon käyttöön. Olen ollut ratkaisuuni todella tyytyväinen. Hyvästi lättänät ja helposti rasvoittuvat hiukset. Tervetuloa tuuhea, vahva hius!

Marraskuu
Elämä alkoi hulinan jälkeen hiukan tasaantua, mutta ilon aiheet eivät loppuneet.
Osuuskummalta ilmeistyi novellikokoelma Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita, jossa mukana on myös 'Rafael'-novellini.
Marraskuussa bloggasin myös koirakirjoista. Elokuussa tekemäni taustatyö alkoi kantaa kunnolla hedelmää. Uusi perheenjäsenemme syntyi 3. marraskuuta.

Joulukuu
Joulukuussa alkoi uudet hulinat. Oli joulunvalmistelua ja valmistelua uuden perheenjäsenen tulemiseksi.
Joulukuussa aloin myös vähän väsyä lukutavoitteeseeni. 120 kirjaa ei ole paljon – ainakaan kirjablogimaailmassa. Minulle ei sovi tavoitteellinen lukeminen, vaan se muuttuu suorittamiseksi. Määrä ei siis kiusaa, vaan metodi. Todellisuudessahan olen lukenut enemmänkin, mutta esim. käsikirjoituksia ei voi tähän laskea.
Tapaus Adlibris sai päätöksensä.
Ja ihan joulukuun viimeisinä päivinä sitten saapui Velho, pieni colliepentu. Ja koska olen bloggaamiseen koukussa, on tällekin touhulle oma bloginsa Velhoilua.

Joulukuussa otin ekokosmetiikkatielläni seuraavan askeleen – lopetin hiusteni värjäämisen. Värinpoisto tapahtui 17. joulukuuta. Oikeasti hiukseni ei ole noin punainen, se on seurausta mustan hiusvärin poistamisesta. Halusin eroon värjäyskierteestä, jossa olenkin ollut koko aikuisikäni. Jännittävää nähdä, minkälainen se oma hiusväri lopulta onkaan!

Tuleva, nyt jo alkanut vuosi tuo siis paljon uutta ja jännittävää! Miten Velhon kanssa elo sujuu? Mitä päädyn sen kanssa harrastamaan? Miten sujuu kesä omakotitalossa? Mitä tapahtuu, kun kirjani julkaistaan? Saanko gradun valmiiksi? Miten työrintamalla jatkuu?
Kaikki tämä jää nähtäväksi!

Kiitos teille Morren maailman lukijoille! 

Kanssanne on ollut mukava matkata mennyt vuosi ja tehdään yhdessä tulevasta vuodesta huikean kirjava!